juoksu, juoksukilpailu, Tapahtumat

Helsinki Midnight Run – kokemuksena omaa luokkaansa

+10 astetta ja pimeää! Oli ennakkoajatus Helsinki Midnight Runista viikkoa ennen kisaa, kun päähänpistosta ilmoitin itseni ja jälkikasvuni mukaan tapahtumaan. Olin totaalisen väärässä!

Kisa oli yhtä iloa ja väriloistoa! Pimeydestä ei ollut tietoakaan. Lähtö oli jokaisen juoksuryhmän kohdalla yhtä näyttävää. Soihdut suhahtelivat ja lähtölaskenta huusi viimeiset sekuntinsa ennen lähtölaukauksen kajahdusta.

Ihmisiä oli kannustamassa kaikkialla. Kadunvarsilla, parvekkeilla, ikkunoissa. Soittamassa musiikkia, taputtamassa, huutamassa tsemppiviestejä. Aina, kun vähänkin oli vaipumassa juoksutapahtumissa usein iskevään yksitoikkoiseen juoksukoomaan, jostain nurkantakaa alkoi kuulumaan seuraavat rumpujen pärinät ja fanfaarit. Valoa ja elämää oli kaikkialla.

Olin neuvonut poikaa himmailemaan ensimmäisen kilometrin nousut, mutta niin hän vain porhalsi hyvää vauhtia ja päätin roikkua mukana. Reittiä ei tarvinnut miettiä. Kisassa pakollisena oleva keltaisten paitojen vana velloi koko matkan edessä ja takana.

Jotkut muistivat lähdössä juoksijoille oikean käden nostolla vannotetun säännön juosta oikealla ja päästää nopeammin juoksevat ohi vasemmalta. Silti moni, etenkin loppumatkan kulkija oli arvioinut vauhtinsa väärin ja leveinä kulkevia, käveleviä menijöitä sai kierrellä ja väistää.

Kisakatsomot sekä saaresta, että Teksasista kertoivat minun alittaneen maalissa tunnin ajan, mutta ajanoton jatkuneen virtuaaliseurannassa pitkään, vaikka olin pysähtynyt. Minulla ja pojalla juoksu kulki ja viimeiset kolme kilometriä sujuivat kuin siivillä. Lopussa oli energiaa kiristää vauhtia entisestään.

Vaikka kisa-aika jää ehkä mysteeriksi, oli Helsinki Midnight Run kokemuksena ehkä yksi parhaista. Tapahtuman järjestelyt toimivat. Kisa muistutti tunnelmaltaan Tukholman maratonia ja monet infopisteen henkilöistä puhuivatkin ruotsia.

Koin myös plussana Craftin valmistaman kisapaidan käytön. Rintamuksiin ei tarvinnut näprätä juokunumeroita ja riitti, että sutaisi ranteeseen ice-tiedot ja ajanottoshipin kenkäänsä. Hieman tosin huolestuimme kotona, kun kenkään ja käteen kiinnitettävät numerot eivät täsmänneet keskenään tai netin lähtijälistan kanssa. Kun myös tytär oli noutanut molempien juoksunumerot ja juoksupaidat Stadiumista Helsingistä, ei meillä ollut samaan pussiin sullotuista lipuista mitään käsitystä, kumpi oli minun, kumpi poikani.

Bajamajoja riitti, eikä jonoja juurikaan syntynyt.

Juoksulippuja tapahtuman infopisteellä selvittäessämme emme ehtineet nauttimaan kisakuulutuksista ja tapahtumakojuista, kiiruhdimme vain Bajamaja käynnin jälkeen omaan lähtöryhmään, mikä oli merkitty mainospahvilla. Koska koko 4A lähtömme tuntui keräävän suuren määrän juoksijoista, sulloutuminen maalisuoralle ja maaliviivan ylitys vei luonnollisesti hetken aikaa.

Ennakkoon mielessäni yksitoikkoiseksi ajattelemani reitti yllätti positiivisuudellaan. Reitti oli vaihteleva mukulakivineen, muutamine hiekkatiepätkineen sekä asfaltteineen. Mukaan mahtui kaaria ja loivia nousuja sekä laskuja.

Yhdessä juoksijat

Mielenkiintoiseksi ja erityiseksi tapahtuman teki se, että se oli minun ja poikani ensimmäinen yhdessä juostu kisa. Kiva huomata, että jokin pieni siemen on lähtenyt itämään, kun autossa kotimatkalla pohdittiin milloin seuraava, pidempi matka olisi mahdollinen!

juoksu, juoksukilpailu, Puolimaraton, Tapahtumat

Helsinki Twilight Run & Walk ja sen 21,1 kilometriä

Taitaa olla kolmas kerta, kun juoksin Helsinki Twilight Run & Walk -tapahtumassa puolikkaan. Ensimmäiselle puolikkaalle saimme ystäväni kanssa osallistumisoikeuden arvonnan kautta. Toisella kertaa viipotin matkan ex tempore -hengellä, yksin. Tällä kertaa yritin houkutella kesälomaansa lopettelevaa siskoani seurakseni mukaan – turhaan. Niinpä starttasin maaliviivalta jälleen yksin.

Olin kuitenkin saanut kisakatsomoon uskollisesti lähteneistä teineistä seuraa. Mukana ollut nelijalkainen ystävämme satutti kuitenkin yllättäen tassunsa, joten verta vuotava raaja kiikutettiin pestäväksi ja paikattavaksi tapahtumapaikan ensiapuun juuri ennen starttia.

Hämmästyksekseni lähtöpaikalle kertyi suhteellisen vähän juoksijoita. Suurin osa samaan aikaan startanneista tuntui valinneen matkakseen kympin. Ensimmäinen kierros meni mukavassa juoksijoiden tasaisessa letkassa. Jälkimmäiselle kierrokselle jatkoin yksikseni, kympin matkalaisten suunnatessa maaliin.

Toiselle kierrokselle lähdettäessä juomapisteellä tarjoiltiin myös geelejä. Päätin kuitenkin jättää geelin väliin ja pitäytyä vedessä ja urheilujuomassa. Geelin nappaaminen olisi ehkä kuitenkin kannattanut. Seuraavalle juomapisteelle oli matkaa ja yksin taivaltaessa motivaatio oli hukkua. Yritin vilkuilla usein kelloani, ettei vauhti omiin ajatuksiin uppoutuneena laskisi. Olinkin kiitollinen, kun Ruoholahtea lähestyessä aloin saavuttamaan edellä juoksevien selkiä.

Tiesin entuudestaan, että Helsinki Twilight on tapahtumana pienehkö. Tänä vuonna se tuntui kuitenkin vieläkin pienemmältä. Ja vieläkin vaatimattomammalta. Huivi, joka osallistujille annettiin, oli sama edellisvuotisen kanssa eikä mitaleja jaeltu. Reitiltä puuttui myös puolimatkan ajanoton mittaaminen ja maalissa yhteistyökumppaneiden tarjoamiset kalpenivat monien, pienten tapahtumienkin rinnalla.

Kannustustakaan ei matkalla juuri herunut. Kerran vapaaehtoisena ollut tyttö huusi perään tsempit ja matkan varrelle sattunut, neljän teinin nelikko teki kohdallani mieltä ilahduttavia aaltoja. Myös yksi kanssajuoksija, kympin matkalainen, jaksoi kannustaa vastaantulevia innolla.

Vaikka järjestäjä oli kovasti satsannut reitillä oleviin ohjaajiin, istui osa heistä risteyksissä räpläämässä kännykkäänsä. Toiset taas heiluttivat käsiään niin, ettei reitin suunnasta saanut kysymättä selvää. Harva myöskään sanoi mitään. Illan pimetessä myös aiempien vuosien ongelma toistui. Punaiset reittinauhat eivät yksinkertaisesti erottuneet puiden oksilta ja juoksusuuntaa sai todella hakea.

Helsinki Twilight on sijaintinsa puolesta helposti saavutettavissa ja reittinä kaunis. Tapahtumana se sopii erityisesti kaveriporukan tai ystävien kesken juostavaksi, hyvänmielen lenkiksi. Ehkä sen avulla saatettaisiin myös innostaa uusia kävelijöitä ja juoksijoita tapahtumaan mukaan, jos sen tarjoamalle viiden kilometrin lenkille saataisiin vielä lisättyä ajanotto.

juoksu, juoksukilpailu, polkujuoksu, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Kokemuksena Kopparnäs Coast Trail

Kun pikkusiskon vierailu Teksasista Suomeen vahvistui, aloimme heti tutkimaan sattuisiko samalle ajanjaksolle jokin meille kaikille siskoille sopiva juoksu. Lomakauden muut suunnitelmat estivät Anun osallistumisen, mutta me kaksi muuta sisarusta sovittelimme kalenteriin Inkoossa juostavan, polkujuoksutapahtuman Kopparnäs Coast Trailin, mitä Anu omasta aiemmasta kokemuksestaan suositti.

Katjan ajatukset: Olin kalenteroinut Kopparnäsin juoksun yhdeksi viikon treeneistäni. Edellisenä iltana olin kotiutunut melko väsyneenä ilta-purjehdukselta ja jättänyt kisavarusteiden valmistelut aamuun. Herätessä sisko viesti tapahtumajärjestäjän kertovan, että sadesään takia polkujuoksukengät olisivat reitillä ehdottomat. Kun vielä siskoni ilmoitti saapuvansa tapaamispaikkaan sovittua aiemmin, keräilin kiireessä varusteet autoon.

Kisapaikka oli helppo löytää, vaikkei auton navigaattori osoitetta tunnistanutkaan. Auto parkkiin pellolle ja reipas parin kilometrin kävely kisapaikalle.

Kun kisa pienen odottelun jälkeen käynnistyi, kommentoin siskolleni, että minulla on kyllä täysin epärealistinen olo. En oikein ymmärtänyt olevani kisassa, saati juoksemassa sisaren kanssa. Olimme sopineet, että kisa juostaan rauhallisesti yhdessä, nautitaan reitistä ja maisemista.

Sää oli reitille puolipilvisyydessään mitä parhain. Reitti oli mukavan vaihteleva ja kaunis. Välillä viileteltiin kallioilla, välillä metsän poluilla. Kisasta jäi kokonaisuudessaan hyvä fiilis ja voisin hyvin kuvitella osallistuvani siihen uudestaan.

Sirpan ajatukset: Juoksu Kopparnäsissä oli minulle yksi Suomen-loman odotetuista kohokohdista. On mahtavaa luksusta päästä juoksemaan yhdessä siskojen kanssa, ja nyt juostiin vielä tosi kauniissa maisemissa.

Kopparnäsin kisa oli himpan verran amerikkalaistuneelle monin tavoin eksoottinen. Reitillä oivalsin, että enhän minä tällaista maastoa ole juossut ikinä, vaeltanut vain. 8 km reitti oli valtavan hauska ja vaihteleva. Välillä juostiin pienen pientä metsäpolkua ja välillä loikittiin kallioilla kuin vuorikauriit, vaikkakaan ei välttämättä aivan yhtä sirosti.

Pitkämatkalaisia saapumassa väliaikamittaukseen.

Järjestelythän tässä kisassa olivat kerrassaan mainiot ja reitti merkitty huolellisesti. Kyllä me silti yhdessä kohdassa luultiin eksyneemme. Välillä kasin ja kahdenkympin juoksijoiden reitit menivät eri suuntiin ja välillä taas juostiin samaa matkaa. Kun ei oltu pitkään aikaan nähty kasin kylttejä, mutta vastaan tuli pidemmän matkan plakaatti, rupesimme kyselemään kanssajuoksijoilta, ollaanko me oikealla reitillä. No hehän sattuivat kaikki olemaan pitkämatkalaisia, joten kyllä siinä pieni hämmennys hiipi mieleen.

Järjestäjät hoi – laittakaapa ensi kerralla aina kummankin matkan taulu samaan kuusenoksaan, vaikka se toinen näyttäisikin tasalukua ja toinen ei.

Me siis jatkoimme oletetusta eksymisestä huolimatta eteenpäin ja kyllähän se pian selvisi, että oikeassa paikassa oltiin oltu ehkä jopa ihan koko ajan. Mitä nyt muutama minuutti tuhraantui siihen reitin pohtimiseen.

Olin jo etukäteen varoitellut Katjaa, että minulla menee reitillä reilu tunti ja niinhän siihen meni. Katjalta olisi tainnut vauhtia irrota enemmänkin tällä kerralla, mutta hän malttoi juosta kanssani ja maaliviiva ylitettiin käsi kädessä.

Täytyy vielä lopuksi kiitellä sitä sinipaitaista, puheenparresta päätellen lounaissuomalaista herrasmiestä, joka jutusteli meidän kanssamme suunnilleen siinä kohdassa, kun hänellä oli matkaa taitettuna 16 km. Ei tullut katsottua edes juoksunumeroa, mutta olimme siskon kanssa kumpikin samaa mieltä siitä, että olipa kiva kun hän sattui siihen. Mukavia puhellessa se matkakin taittuu aina joutuisammin!

juoksu, maraton, Tapahtumat, Vantaan maraton

Tavoitteena Vantaan maraton

Ihan alkuun todettakoon, että me juoksusiskot olemme hyvin tavallisia taapertajia. Liikumme kukin todella paljon ja omien intohimojemme innoittamina. Emme kuvittele olevamme Juoksijoita isolla jiillä; pikku-jiikin välillä arveluttaa, vaikka itselläkin maratoneja on plakkarissa pian kolmisenkymmentä ja muita juoksenteluja päälle. Juoksemme ja liikumme siis silkasta nautinnosta ja elämänhalusta.

Toisekseen todettakoon, että blogimme kertoo meistä liikunnan harrastajina, ihmisinä ja siskoksina. Rahoitamme harrastuksemme ihan itse, ja lähtökohtaisesti teksteissämme vilahtelevat tuotteet ovat itse hankkimiamme. Kaupallista yhteistyötä teemme harvakseltaan, mutta silloin kun sellaista teemme, meistä on reilua kertoa se blogissamme kiemurtelematta.

Kiemurtelemiseen ei yleensä ole kyllä aihettakaan, eikä tälläkään kertaa. Yhteistyömahdollisuus Vantaan maratonin kanssa on sen verran kiva, että siitä kyllä kertookin ihan mielellään! Arvostamme suuresti kaikkia niitä vapaaehtoisia, jotka pistävät itsensä likoon juoksutapahtumien järjestämiseksi. Siksi on tosi mukavaa, että voimme omalla panoksellamme hieman promota tällaista toimintaa. Vastineeksi saamme lokakuussa juoksunumerot rinnuksiimme – tervetuloa siis seuraamaan treenimatkaamme!

Oma treenimatkani Vantaan maratonille ei ole aivan uusi – vanhasta muistivihkostani löytyy nimittäin merkintä vuodelta 2006. Mielikuvissani näen itseni raahustamassa läpimärkänä loputonta ylämäkeä. Muistikuva on kuitenkin väärä, sillä ylämäkiähän Vantaalta ei löydy etsimälläkään. Reitti on todella tasainen ja nopsajalkaisille varmasti otollinen ennätystehtailuun. Märkyys sen sijaan oli totisinta totta; taivas repesi samaan aikaan kuin starttipyssy paukahti, ja vettä tuli vaakatasossa. Mutta juoksevalle kicksit tulevat ihmeellisistä asioista, ja ukkosmyrskystä huolimatta vihkoni on täynnä hymynaamoja ja huutomerkkejä.

Huutomerkkejä on nyt myös tämän vuoden kalenterissani. Ne ovat merkkeinä etapeista ja treenien rytmittämisestä. Vaikka juoksuvuoteni eteneekin yleensä aika intuitiivisella otteella, teen kuitenkin jonkinmoisen vuosikellon.

Vuosikelloni tässä vaiheessa juoksulenkkini ovat rentoja ja maltillisia. Pöppyräkeleillä hyppään mieluusti juoksumatolleni ja hölkyttelen fiiliksen mukaan. Keväämmällä tahti kiihtyy ja treenit muuttuvat laadukkaimiksi ja tavoitteellisemmiksi. Kilometrejä tulee lisää ja toivottavasti vauhtiakin.

Tästä lähdetään! Toivottavasti treenimatkamme saa muitakin mukaan. Nähdäänkö Vantaalla?

The HossBoss: Do It!

Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen, Telakalla

Mosaic Trail Race – 5K

“All of us are like pieces of a mosaic. We’re all different sizes, shapes, colors, styles, ages…But when we join together for a common goal, we create a beautiful picture together, a mosaic of fun if you will!”

Kisakutsu painotti, että kaikki ovat tervetulleita – iästä, etnisyydestä ja taustasta riippumatta. Kun kisapaikka, aito texasilainen ranch sattui vielä sijaitsemaan alle puolen tunnin matkan päässä kotoa, tähän kisaan täytyi ilman muuta ilmoittautua.

Kun selkä sitten petti, alkuperäinen ajatus 10K:n juoksemisesta vaihtui 5K:n kävelyksi. Ilahduin, kun puoliso lupautui lähtemään mukaan – osin seuran vuoksi, osin auttaakseen pitämään kävelyn kävelynä.

Niinpä siis lauantai-aamuna nousimme seitsemän maissa valmistautumaan lähtöön. Tapahtumassa käytettiin avointa lähtöporttia, eli kisailijat itse ilmoittivat milloin meinasivat aloittaa ja kävelivät vain piipparista läpi sitten, kun tahtoivat ajanoton alkavan. Tämä on näitä pandemia-ajan innovaatioita. Meidän lähtöaikamme oli yhdeksältä.

Naapuriosavaltioissa oli kuulemma pyörinyt yön aikana tornadoja, ja me taisimme saada Keski-Texasiin näiden myrskyjen liepeet. Lämpötila oli aamulla kymmenen asteen tietämillä ja tuuli kävi pohjoisesta melkein myrskylukemissa (7-8 m/s). Vapaaehtoiset hytisivät kisapaikalla huppareissaan (!). Niillä juoksijoilla, jotka olivat lähteneet matkaan pikkushortseissa ja topissa, näytti olevan ihan työtä siinä, että saivat pidettyä lihakset lämpiminä.

Reitillä riitti vilskettä. Meidän ohitsemme meni kaikenikäistä väkeä, arviolta noin viisivuotiaasta reippaasta tytöstä jo varsin varttuneeseen teräsvaariin. Osa meni hitaasti, osa kisasi tosissaan. Me jutustelimme puolison kanssa koko matkan suomeksi niitä näitä – kukaan ei siihen sen kummemmin tarttunut, mutta toimme kuitenkin mosaiikkiin oman palasemme.

Kävely toi pikkuhiljaa lämpöä kehoon. Polku oli suurimmaksi osaksi varsin tasaista, mitä nyt yhden rotkon kiipesimme alas ja ylös. Jäljistä päätellen polkua käytettiin normipäivänä ratsastusreittinä. Oli ihan hyvä, ettei jalassa ollut ne parhaat juoksukengät! Kauniin San Gabriel -joen töyräällä pysähdyimme ottamaan kuvia ja iloitsin siitä, ettei minun tarvinnut juosta kauniista maisemasta kiireellä ohitse. Menimme välillä reippaasti ja välillä rauhallisesti, ja näin viiden kilometrin kävelemiseen hujahti reilu tunti.

Patikoinnin aikana mielessäni pyöri vuosia sitten tutuksi tullut teksti: ”Do what you love, any adaptation of it…” Tältä periksiantamattomuus näytti tänään. Mieli kyllä kaihosti juoksijoiden matkaan, mutta silti oli huikean mukavaa aloittaa viikonloppuaamu näinkin, metsässä ulkoillen!