juoksu, maraton, Tapahtumat, Vantaan maraton

Tavoitteena Vantaan maraton

Ihan alkuun todettakoon, että me juoksusiskot olemme hyvin tavallisia taapertajia. Liikumme kukin todella paljon ja omien intohimojemme innoittamina. Emme kuvittele olevamme Juoksijoita isolla jiillä; pikku-jiikin välillä arveluttaa, vaikka itselläkin maratoneja on plakkarissa pian kolmisenkymmentä ja muita juoksenteluja päälle. Juoksemme ja liikumme siis silkasta nautinnosta ja elämänhalusta.

Toisekseen todettakoon, että blogimme kertoo meistä liikunnan harrastajina, ihmisinä ja siskoksina. Rahoitamme harrastuksemme ihan itse, ja lähtökohtaisesti teksteissämme vilahtelevat tuotteet ovat itse hankkimiamme. Kaupallista yhteistyötä teemme harvakseltaan, mutta silloin kun sellaista teemme, meistä on reilua kertoa se blogissamme kiemurtelematta.

Kiemurtelemiseen ei yleensä ole kyllä aihettakaan, eikä tälläkään kertaa. Yhteistyömahdollisuus Vantaan maratonin kanssa on sen verran kiva, että siitä kyllä kertookin ihan mielellään! Arvostamme suuresti kaikkia niitä vapaaehtoisia, jotka pistävät itsensä likoon juoksutapahtumien järjestämiseksi. Siksi on tosi mukavaa, että voimme omalla panoksellamme hieman promota tällaista toimintaa. Vastineeksi saamme lokakuussa juoksunumerot rinnuksiimme – tervetuloa siis seuraamaan treenimatkaamme!

Oma treenimatkani Vantaan maratonille ei ole aivan uusi – vanhasta muistivihkostani löytyy nimittäin merkintä vuodelta 2006. Mielikuvissani näen itseni raahustamassa läpimärkänä loputonta ylämäkeä. Muistikuva on kuitenkin väärä, sillä ylämäkiähän Vantaalta ei löydy etsimälläkään. Reitti on todella tasainen ja nopsajalkaisille varmasti otollinen ennätystehtailuun. Märkyys sen sijaan oli totisinta totta; taivas repesi samaan aikaan kuin starttipyssy paukahti, ja vettä tuli vaakatasossa. Mutta juoksevalle kicksit tulevat ihmeellisistä asioista, ja ukkosmyrskystä huolimatta vihkoni on täynnä hymynaamoja ja huutomerkkejä.

Huutomerkkejä on nyt myös tämän vuoden kalenterissani. Ne ovat merkkeinä etapeista ja treenien rytmittämisestä. Vaikka juoksuvuoteni eteneekin yleensä aika intuitiivisella otteella, teen kuitenkin jonkinmoisen vuosikellon.

Vuosikelloni tässä vaiheessa juoksulenkkini ovat rentoja ja maltillisia. Pöppyräkeleillä hyppään mieluusti juoksumatolleni ja hölkyttelen fiiliksen mukaan. Keväämmällä tahti kiihtyy ja treenit muuttuvat laadukkaimiksi ja tavoitteellisemmiksi. Kilometrejä tulee lisää ja toivottavasti vauhtiakin.

Tästä lähdetään! Toivottavasti treenimatkamme saa muitakin mukaan. Nähdäänkö Vantaalla?

The HossBoss: Do It!

Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen, Telakalla

Mosaic Trail Race – 5K

“All of us are like pieces of a mosaic. We’re all different sizes, shapes, colors, styles, ages…But when we join together for a common goal, we create a beautiful picture together, a mosaic of fun if you will!”

Kisakutsu painotti, että kaikki ovat tervetulleita – iästä, etnisyydestä ja taustasta riippumatta. Kun kisapaikka, aito texasilainen ranch sattui vielä sijaitsemaan alle puolen tunnin matkan päässä kotoa, tähän kisaan täytyi ilman muuta ilmoittautua.

Kun selkä sitten petti, alkuperäinen ajatus 10K:n juoksemisesta vaihtui 5K:n kävelyksi. Ilahduin, kun puoliso lupautui lähtemään mukaan – osin seuran vuoksi, osin auttakseen pitämään kävelyn kävelynä.

Niinpä siis lauantai-aamuna nousimme seitsemän maissa valmistautumaan lähtöön. Tapahtumassa käytettiin avointa lähtöporttia, eli kisailijat itse ilmoittivat milloin meinasivat aloittaa ja kävelivät vain piipparista läpi sitten, kun tahtoivat ajanoton alkavan. Tämä on näitä pandemia-ajan innovaatioita. Meidän lähtöaikamme oli yhdeksältä.

Naapuriosavaltioissa oli kuulemma pyörinyt yön aikana tornadoja, ja me taisimme saada Keski-Texasiin näiden myrskyjen liepeet. Lämpötila oli aamulla kymmenen asteen tietämillä ja tuuli kävi pohjoisesta melkein myrskylukemissa (7-8 m/s). Vapaaehtoiset hytisivät kisapaikalla huppareissaan (!). Niillä juoksijoilla, jotka olivat lähteneet matkaan pikkushortseissa ja topissa, näytti olevan ihan työtä siinä, että saivat pidettyä lihakset lämpiminä.

Reitillä riitti vilskettä. Meidän ohitsemme meni kaikenikäistä väkeä, arviolta noin viisivuotiaasta reippaasta tytöstä jo varsin varttuneeseen teräsvaariin. Osa meni hitaasti, osa kisasi tosissaan. Me jutustelimme puolison kanssa koko matkan suomeksi niitä näitä – kukaan ei siihen sen kummemmin tarttunut, mutta toimme kuitenkin mosaiikkiin oman palasemme.

Kävely toi pikkuhiljaa lämpöä kehoon. Polku oli suurimmaksi osaksi varsin tasaista, mitä nyt yhden rotkon kiipesimme alas ja ylös. Jäljistä päätellen polkua käytettiin normipäivänä ratsastusreittinä. Oli ihan hyvä, ettei jalassa ollut ne parhaat juoksukengät!

Kauniin San Gabriel -joen töyräällä pysähdyimme ottamaan kuvia ja iloitsin siitä, ettei minun tarvinnut juosta kauniista maisemasta kiireellä ohitse. Menimme välillä reippaasti ja välillä rauhallisesti, ja näin viiden kilometrin kävelemiseen hujahti reilu tunti.

Patikoinnin aikana mielessäni pyöri vuosia sitten tutuksi tullut teksti: ”Do what you love, any adaptation of it…” Tältä periksiantamattomuus näytti tänään. Mieli kyllä kaihosti juoksijoiden matkaan, mutta silti oli huikean mukavaa aloittaa viikonloppuaamu näinkin, metsässä ulkoillen!

Asioita joista ei kerrota, juoksukilpailu, Muu elämä, Tapahtumat

Palopuheita – Miksi juoksen?

Poikani valmisteli äidinkielen tunnille, kymmenminuuttista, vaikuttavaa puhetta. Sellaisena hieman konservatiivisena naisten oikeuksien kannattajana aloin heti heittelemään ilmaan ajatuksia hyvistä aiheista. Mitäs jos paasaisit Texasin uudesta aborttilaista. Tai tasa-arvoisesta maailmasta? Siitä, miten edelleen miehet tuntuvat hallitsevan maailmaa, vaikka meidän kuuluisi jo olla tasaveroisia.

Poikani nosti katseensa koneen ruudusta hieman innottomana. Taas tuo mutsi vauhkoo. Eikä se edes tajua, että aihe piti valita opettajalla jo varmaan vuosia käytössä olleesta, hieman yleismaailmallisesta ja ei niin intoilevasta listasta. Ei siis mitään ajankohtaista. Ei mitään omaa.

En siis hänenä voisi paasata naisten oikeudesta liikkua vapaasti. Oikeudesta juosta. Tai terveydestä. Siitä miten kaikkien lasten olisi hyvä liikkua päivittäin. Tai siitä, miten staattisen vanhainkotien sijaan meillä voisikin tulevaisuudessa olla ikäihmisten mobilisointikeskuksia. Haluanko minä vanhana makaamaan viimeisiksi vuosiksi kiinni sairaalasänkyyn lääkittynä, vai haluanko mieluummin liikkua. Ulkoilla. Nauttia. Elää. Tehdä päivälenkin, vaikka sitten lyhyenkin, edes juoksumatolla?

Tahdon. Koska tahdon liikkua. Kuten tänäänkin oli tarkoitus.

Päivän ohjelmana piti olla Oittaa Trail Day. Kisa, missä olisi vaihtoehtoja maastojuoksusta duatlonin kautta triatloniin.

Olin ajatellut kokeilla maastotriatlonisprinttiä lähes kylmiltään. Vaikka en ole treenannut uintia pikkusiskoni lailla, olen pulikoinut kesällä enemmän meressä kuin koskaan. Lähinnä olen tosin tippunut mereen purjelaudalta, mutta olen myös tehnyt joitakin lyhyitä uintimatkoja. Ja sprintti ei olisi ollut niin vakavamielinen. Joten olisin niin mielelläni uinut vaikka kisan viimeisenä märkäpuvussani, kiiruhtanut vaihtamaan päälle pyöräilyasua ja viilettänyt loppukisan juosten metsäpolulla. Tapahtuma on kuitenkin peruttu.

En siis selvästikään pääse testaamaan melko onnetonta avovesi uimataitoani ja purkamaan kisaliikkumiseen energiaani. Intoani papattaa ajankohtaisten aiheiden palopuheita ei myöskään selvästikään sytytä kotona ketään. Puen lenkki vaatteet päälle ja lähden koiran kanssa metsään.

Juoksen, koska haluan. Juoksen, koska se tekee minulle hyvää. Juoksen, koska voin.

#korona, juoksu, polkujuoksu, Tapahtumat

Tasamaan tallaajan polkurapsa: Kopparnäs Coast Trail

Kun kerroin työkavereille kesäkuisesta rataultrastani, kuulijakunnalta ei herunut ymmärrystä. Selitin, että sitä vaan juosta lompsuttaa omien ajatusten ja mielen syövereihin sulautuen. Omissa ajatuksissaan, niitä näitä miettien. Kun tänään heittäydyin Kopparnäs Coast Traililla hetkeksi omaan sisäiseen maailmaani, tuiskahdin heti nenälleni. Juoksulla ja juoksulla on todellakin eroa!

Polkujuoksu on tekniikkalaji, totesivat siskot, kun kerroin kaatuiluistani. Monikossa, sillä tuiskahdin nenälleni vielä toistamiseenkin. Olin juuri kapuamassa upeimmistakin upeimpia Kopparnäsin punaisia rantakallioita, kun takanani juokseva nainen huudahti, että varo niitä irtokiviä. Käännähdin kiittäkseni, ja sinne humpsahdin. Poluilla ei tosiaankaan voi hellittää otetta hetkeksikään.

Korona-ajan juoksu-look

Etukäteen jännitin, että eksynkö. Olen niitä ihmisiä, jotka eksyvät tavaratalon parkkihallissakin. Siksipä jallitin pari viikkoa sitten Katjan juoksukaverikseni Kopparnäsiin. Printtasimme Coast Trailin reittikartan ja sovimme, että kipsuttelemme siitä sen osan, mikä on merkitty kahdeksan kilometrin lenkiksi. Muu osa kahdenkympin lenkistä oli jotakuinkin tuttua aiemmilta omatoimihölkyttelyiltä. Katjankaan suuntavaistoon ei olisi kannattanut luottaa, sillä kahdeksan kilometriä muuttui meidän käsittelyssämme neljäksitoista. Ja tänään oikean reitin juostuani voin todeta, että emme ihan osuneet oikeille poluillekaan.

Mutta eksymistä ei olisi tarvinnut tosiaankaan hermoilla. Reitti oli ällistyttävän hyvin merkitty. Pahimmissa kurveissa merkkikeppejä oli jopa metrin tai kahden välein. Ei tarvinnut katsetta nostaa polusta, kun seuraava merkki jo häälyi näkökentän laitamilla. Harmi sinällään tuon katseen nostamisen kannalta, sillä nähtävää olisi kyllä piisannut. Reitti kiertelee huikeilla näköalapaikoilla pitkin merenrantaa. Maisemat ovat niin mahtavat, että niitä olisi voinut jäädä katselemaan pitemmäksikin aikaa. Muutaman kerran oli ihan pakko pysähtyä ja vain hengitellä. Avomerinäkymä on aina yhtä lumoava.

Ennen kisapaikalle lähtöä vetäydyin korvanapit korvissa tsemppibiisieni äärelle. Olin tavattoman jännittynyt. Tiesin, että jaksan juosta 20 kilometriä – ja tiesin varsin hyvin, että polkujuoksu ei ole minun juttuni. En osaa sitä, katkaisen ehkä nilkkani. Miehenikin muistutteli moneen kertaan, että älä sitten kompastele. No, kompastelin kuitenkin, kuten tuli jo todettua. Olin tuumailevalla tuulella, joten maltoin pysähtyä miettimään, miksi niin hirveästi hermoilin. Kun ilmoittautuu juoksukisaan, antautuu samalla epämukavuusalueelle. Kisapaikkakunta saattaa olla ihan vieras, reiteistä puhumattakaan. Löydänkö perille, saanko parkkipaikan, mihin jätän vaihtovaatteet, missähän siellä voi käydä vessassa. Jokaisen lappujuoksun kanssa on sama juttu. Hermoilen itseni tärviölle, ja jälkikäteen ihmettelen, että miksi ihmeessä. Kun oman epämukavuusalueensa ylittää, olo kuin maailman valloittajalla!

Mutta kuten ennenkin, löysin tänäänkin oikeaan osoitteeseen ja sain parkkipaikankin. Vaihtovaatteille oli järjestetty merkitty alue, ja vessakin löytyi – jos sitä vessaksi haluaa sanoa, muutama pisupaikka vihreiden kevytpeitteiden takana. Mutta ajoi asiansa, joten peukut sille.

Reitti oli varsin vaativa, ainakin kaltaiselleni tasamaan juoksentelijalle. Nousuja oli kiitettävästi, ja pelkästään kalliojuoksuakin kahdeksisen kilometriä. Olen kolunnut Kopparnäsin polkuja itsekseni ties kuinka usein, mutta juuri näille poluille en ollut aiemmin kulkeutunut. Ehkä siksi, etteivät ne mitään polkuja kaikilta osin olleetkaan; risukkoa, kivikkoa, juurakkoa, hietikkoa ja kallioita. Pieniä pätkiä toki ihan polkujakin, ja hiekkatietäkin. Rankkuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, juoksusta jäi kuitenkin ihan huikea olo. Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta yhdentoista kilometrin rajapyykillä tunsin jopa surua siitä, että kohta tämä on juostu. Vastaavasti sitten tosin kahdeksantoista kohdalla epäilin, ettei matka lopu koskaan. Mutta loppuihan se, ja tuntui hienolta taapertaa reitin päätteeksi maaliin hiekkarannalla. Hiekkaa kengissä, mutta mitäpä siitä. Jes, epämukavuusalue – taas selätin sinut!

#korona, polkujuoksu, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Trooppisilla yöpoluilla – Capt’n Karl’s Pedernales Falls

Kovimmat kaverit jäivät vielä pitkäksi toviksi pimeään, kuumaan metsään juoksemaan, kun me puolison kanssa jo suuntasimme kotiin. Pysähdyimme puiston sisällä leväkkeelle ihastelemaan majesteettista tähtitaivasta. Kaukana kaupungin valoista Texasin tähtien täplittämä taivas levittyi mahtavana ja mustana yllemme. 60K-kisan juoksijoiden otsalamput välähtelivät polulla puiden lomassa. Monet näyttivät olevan 30K-mittaisen kiepin toisella kierroksella, ja olivat saaneet mukaansa vauhdittajan. ”Good job you guys”, hihkaisin metsään otsalampuille.

Valmista tuli!

Oli i-ha-naa olla live-kisassa, yhdessä muiden ihmisten kanssa. Kaikilla taisi olla aika sama tunnelma, ja ihmiset olivat hurjan ystävällisiä. Pidempien matkojen juoksijat tulivat osan matkasta myötäpäivään samaa reittiä, jota me 10K / 20K -juoksijat kiersimme vastapäivään. ”Good job”, ”looking good, runners” ja ”go get it” olivat tavallisia tervehdyksiä. Kun valoa vielä riitti, joku myös kehui raidallisia kompressiosukkiani. Polkujuoksijat ovat mahtavaa sakkia!

Oikeastaan vasta siellä polulla hoksasin, että olin sekä yö- että polkujuoksukisassa ensi kertaa. Treenasin muutama vuosi sitten öiselle maastopuolikkaalle, mutta sain viime tipassa ankaran influenssan. Tähän kisaan en sen kummemmin edes harjoitellut, ilmoittauduin vain innoissani mukaan, kun mahdollisuus tuli. ”Kunhan juoksentelen”, suunnittelin. Juoksentelen onnellisena siitä, että saan täysin rokotettuna juosta oikeassa kisassa. Mutta toki kisatunnelma sitten vei mukanaan, enkä kuluttanut matkaan ollenkaan niin paljon aikaa, kuin olin luullut.

Kohta mennään! Tässä kohtaa vähän jännitti. Vyölaukussa pömpöttävät kännykkä ja otsalamppu, nesteytykseen riitti käsipullo.

Pedernalesin kisa oli myyty nopeasti loppuun, joten polut olivat täynnä väkeä. Tejas Trails -yrityksen järjestämät Capt’n Karl’s -kisat ovat sarja yöjuoksuja, jotka järjestetään kesäkuukausien aikana Keski-Texasin luonnonpuistoissa. Se, että juostaan nimenomaan yöllä, on sekä hauskaa että käytännöllistä. Etenkin loppukesän kuumimpina päivinä poluilta kannettaisiin väkeä paareilla aivan urakalla, jos 60K-juoksijat päästettäisiin metsään päiväsaikaan.

Tänä vuonna Covid-varotoimena vältettiin massalähtöä. Juoksijat valitsivat itselleen lähtöikkunan ja kävivät noukkimassa kisapakettinsa vain hetkeä ennen. Matkaan sai lähteä jo neljältä. Osa kilpailijoista halusi juosta valoisalla, mutta kisarapsojen perusteella moni on myöhemmin katunut valintaansa. Pimeä on sittenkin pienempi vastus kuin kuuma.

Itse valitsin taktisesti kello kahdeksan lähdön: näin sain juosta osan matkasta ilman otsalamppua, mutta puolimatkan jälkeen aurinko laski ja ilma alkoi viilentyä. Lähtiessä mittari näytti +31 C, maaliin palatessa elohopea ylsi enää hädintuskin +29 C:hen. Viimeinen maili oli lämmön puolesta jo melkein mukava, mikä toki saattoi johtua myös siitä, että neljän mailin (6,5 km) kohdalla olleella huoltopisteellä suloinen pieni tyttö roiski säiliöstä päähäni ihanaa, jäisen kylmää vettä.

Helppokulkuinen osuus pitkin puiston aidanreunaa, kuvan etualalla Keski-Texasille tyypillistä huokoista kalkkikiveä.

Alkumatkasta 10K-reitti kulki yhtä matkaa 5K-juoksijoiden kanssa. Ohittelin kävelijät – jotka ehkä kuntoilivat pidempää matkaa juoksevaa ystävää tai puolisoa odotellessaan. Sitten seurailin erään nuoren naisjuoksijan selkää. Menimme aika lailla samaa tahtia ja oletin, että juoksemme molemmat kymppiä. Hämmästyin, kun hän kääntyikin vitosen reitille kohdassa, jossa polut erkanivat. Pian eteen tuli mäki, joka talvisemmissa olosuhteissa olisi kelvannut laskettelumäeksi. Mäkeä kävellessäni ehdin aloitella geelipaketin, jonka lopettelin muutamaa mailia myöhemmin – tämä osoittautui täydelliseksi tankkausstrategiaksi.

Mäen laella ohitin toisen juoksijan ja vaihdoimme muutaman sanan. ”Well, that was a hill!” minä päivittelin, ja hän oli samaa mieltä, raaka nousu. Tämän juoksijan kanssa leikimmekin sitten hippaa lähes koko loppumatkan, toinen toistamme ohitellen. Pimeän tultua oli tavallaan kiva tietää, että lähellä on joku. Maalissa yritin vielä etsiä häntä kiittääkseni juoksuseurasta, mutta pimeässä en enää tätä juoksijaa löytänyt – tai ehkä hän olikin 20K-juoksija ja lähti saman tien toiselle kierrokselle.

Puoliso kävi odotellessaan vesiputouksilla katsomassa auringonlaskua.

Maasto oli suurimmaksi osaksi joko ankaran teknistä kivikkoa tai sitten heinikkoon tallattua syvää polku-uraa. Piti valita: sitä saattoi juosta joko kapean uran pohjalla tai montakymmentä senttiä korkeammalla, uran kapealla reunalla. Kun aurinko pian huoltopisteen jälkeen laski, aloin paikoitellen pelätä nilkkojeni puolesta sekä urissa että kivikoissa. Pitkämatkalaisia tuli vastaan ja hypin välillä heinikkoon antaakseni heille tietä. Onneksi vasta jälkikäteen joku tuli puhuneeksi siitä, että tämä maasto vilisee kalkkarokäärmeitä – itse olin tullut ajatelleeksi vain punkkeja. Onneksi olin viime hetkellä vaihtanut jalkaan pitkät juoksusukat.

Kaiken kaikkiaan Tejas Trails pisti pystyyn aivan mahtavan kisan. Reitti oli merkitty huolellisesti ja kaikki vapaaehtoiset olivat superystävällisiä. Juostuani hengasin vielä maalialueella täyden palvelun huoltopisteellä, napsin sipsejä ja harkitsin suolakurkkuja. Puoliso oli käynyt katsomassa auringonlaskua vesiputouksella ja meillä kesti tovi löytää toisemme. Ei kyllä ollut mikään kiire, kuuntelin trubaduuria, kannustin viimeiselle kierrokselle lähteviä ja nautin tunnelmasta. ”Kuule, ehkä se 30K voisi olla mun matka ensi vuonna”, puhelin puolisolle, kun ajelimme kohti kotia halki öisen Texasin.

Maalialueella