Olemme kolme aktiivisesti ja monipuolisesti liikkuvaa siskosta kahdelta mantereelta: Suomesta ja USA:sta. Tervetuloa tutustumaan elämäämme! Aktiiviliikunta on yhteinen intohimomme, elämäntapamme ja energianlähteemme.
Anu-sisko bongasi Wings for Life -juoksun jokunen viikko sitten kai Juoksija-lehdestä. Sirpa oli samoihin aikoihin nähnyt tapahtumasta televisiomainoksen kuntosalilla. Jos samaa juttua mainostettiin sekä Suomessa että Yhdysvalloissa, oltiin selvästi jonkin suuren äärellä. Ryhdyimme siis tutkimaan, mistä oikein oli kyse.
Wings for Life -tapahtuma järjestetään vuosittain toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna. Juoksu järjestettiin ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten, ja siitä tuli maailman suurin juoksutapahtuma vuonna 2021, jolloin yli 180 000 juoksijaa eri maista osallistui kisaan. Tänä vuonna ennätyksiä rikottiin, kertoi kisakuuluttaja tapahtuman aikana, ja juoksuun osallistui pitkälti yli 200 000 juoksijaa olisikohan se ollut 130 maasta.
Lähtölaskenta!
Wings for Life -juoksun osallistujamaksut menevät selkäydintutkimukseen, ja osallistujat sekä tiimit voivat myös kerätä lahjoituksia samaan tarkoitukseen. Ennen tämän vuoden tuloja tapahtuma oli historiansa aikana kerännyt hyvään tarkoitukseen yli 40 miljoonaa euroa.
Tapahtuman aikana juoksijat eivät juokse kohti maaliviivaa, vaan sitä karkuun. Kaikki osallistujat lähtevät matkaan samaan aikaan. Jotkut juoksevat (tai kävelevät, tai rullaluistelevat, tai rullailevat pyörätuolilla) omilla kotikulmillaan, ja toiset osallistuvat lähialueella järjestettyyn yhteiseen tapahtumaan. Puoli tuntia lähtölaukauksen jälkeen liikkeelle lähtee myös raatobussi, ja kunkin kisaajan matka päättyy siihen, kun auto saavuttaa hänet. Kisaa varten puhelimeen ladataan sovellus, joka pitää juoksijan kartalla suorituksen kulusta.
Juoksumaisemia Texasissa
Sirpa
Minulle lähtöviiva aukeni Keski-Texasissa aamukuudelta. Lähialueilla ei järjestetty yhteistapahtumaa, joten tiesin lähteväni liikkeelle kotiovelta. Yöllä olimme heränneet aikamoisen kevätmyrskyyn: rakeet takoivat kattoa, ukkonen jyrisi ja myrskytuuli yritti parhaansa mukaan heiluttaa nurkkia. Kun aamulla heräsin, sääennustus ehdotteli kello kuudeksi uutta myrskyrintamaa. Lähdin kuitenkin ulos – lupasin perheelle, että pysyttelen kodin nurkamilla ja tulen juoksumatolle jatkamaan, jos sää huononee.
Sovelluksesta kuului lähtölaskenta, ja lähdin matkaan reippaasti kävellen. Aamuhetki oli ihana: jo ennen auringonnousua linnut sirkuttelivat puissa ja sammakot kurnuttivat lammessa. Muita ihmisiä ei näkynyt missään, mutta tuntui mukavalta tietää, että siskot juoksivat aivan samaan aikaan maailman toisella puolella. Sovellus lähetti tsemppiviestejä huvittavankin usein: joka neljännesmailin jälkeen se kertoi, kuinka huikea urheilija olenkaan.
Hyvin järjestetty radiokokemus auttoi yllättävän hyvin kisatunnelmaan. Olin ajatellut, että kerkeän ehkä kaksi mailia taapertaa, mutta lopulta menin yli kolme (noin 5,2 km), sillä tapahtuma kannusti pitämään kävelyvauhdin reippaana. Ja aamun liikunnat oli siten hoidettu jo kauan ennen kuin naapurusto edes heräsi sunnuntaipuuhiinsa.
Maaliviiva
Katja
Sisarten intoilema juoksutapahtuma oli itselle vieras. Mietinkin osallistumistani kisa-aamuun saakka. Olin edellisenä päivänä juossut cooperin ja tehnyt pihapuhteita. Kun lopulta päätin siskojenkin painostuksesta osallistua, oli appin lataamisen kanssa aikamoista sähläystä. Kännykän muisti kun veteli viimeisiään.
Kisa oli kokemuksena todella hauska. Yllätyin, miten mahtavalta tuntui juosta samanaikaisestin niin monen osallistujan kanssa. Takaa lähestyvä virtuaalinen kisa-auto saavutti 10,7 kilometrin kohdalla. Lenkki hyvän asian puolesta tuli tehtyä!
Näissä maisemissa oli kiva juosta
Anu
Jahkailin lähtöviivalle saakka, juoksenko ulkona vaiko matolla. Päädyin matolle, sillä jalkani on vielä toipilasvaiheessa. Pyllähdin parisen viikkoa sitten lahjakkaasti, enkä ole uskaltautunut ulkojuoksuihin vielä. Edellisvuosien juoksutarinoiden perusteella moni muukin on tehnyt suorituksensa matolla, joten ajattelin, että kyllä se app osaa askeleeni laskea. Ei osannut, tai sitten sähläsin GPS:n kanssa jotain. Tulokseni ei koskaan päätynyt listoille. Juoksin tuntumalla 11 kilometriä, sillä etukäteistutkailujen perusteella olin arvellut, että niillä main se kisa-auto alkaa hätyytellä.
Erilainen tapahtuma, ja kivointa oli ajatus, että siskojen lisäksi samaan aikaan kirmailivat sadat tuhannet kanssajuoksijat hyvän asian puolesta!
Juoksun jälkeen kokoonnuimme whatsappin äärelle jutustelemaan tunnelmista
Aamulla en ollut uskoa silmiäni, kun Länsiväyläjuoksun tuloslistan kautta oli nähtävissä päivän juoksuihin, eli 17,3 ja 6 kilometrin kisoihin ilmoittautuneiden määrä. Lyhyemmälle matkalle osallistujia oli 35, pidemmälle 160. Kun edellisen kerran osallistuin pidemmälle matkalle, juoksijoita oli vajaa tuhat.
Olin ilmoittautunut juoksuun viikkoa aiemmin. Ajatellut sen olevan iloinen ja mukava juoksutapahtuma, missä muiden seurassa kipittäen tulisi viikon pitkis tehtyä. Yksin kun pidemmille lenkeille ei ehkä tulisi pakkaseen ja pohjoisviimaan lähdettyä.
Kisapaikantunnelmaa.
Kisapaikalla juoksulappujen jako oli melkoista härdelliä. Kuoret olivat yhdessä laatikossa, ja neljältä toimitsijalta kesti parikymmentä minuuttia lapun etsimiseen. Joku oli tilannut juoksupaidan ilmoittautumisen yhteydessä ja luullut sen maksaneensa. Jostain syystä kuitenkaan maksut eivät olleet siirtyneet ja sen selvittelyhän kaikilta kesti. Kukaan ei tervehtinyt, ei hymyillyt, ei kuitannut lappua haetuksi. Joku karjui kovaa etsiessään mustaa tussia.
Juoksumatkaan lähdettiin rantatieltä. Lähtöalueella – kuten myöskään maalissa – ei liehunut minkäänlaisia tapahtumaa osoittavia viirejä. Lähtölaukaus ja kuulutus olivat viereisellä kentällä, eikä yksilöllistä aikaa mittaavaa mattoa ollut.
Lähdössä.
Juoksureitti oli merkitty Espoo liikkuu -nauhoilla. Kilometrikylttejä sentään oli kiitettävästi. Toimitsijat palelivat risteyksissä, ja yksi heistä kertoi matkan aikana sen hetkisen sijoitukseni naisista. Muita kannustuksia ei sitten kuulunutkaan.
Juoksu sujui odotetusti, vaikkakaan en ollut ennakoinut, että reitti olisi niin luminen ja jäinen. Olin myös autuaasti unohtanut, miten paljon matkasta juostiinkaan hiekkatiellä ja miten paljon mäkiä puolivälin jälkeen riittikään. En ottanut energiageelejä mukaan kotoa, kun ajattelin, että kahden juomapisteen energiajuomat riittäisivät. Pettymyksekseni kummallakin juomapisteellä oli tarjolla vain jääkylmää vettä.
Maaliin saavuttuani en ollut ihan varma, olinko varmasti maalissa. Mitään maalikylttejä ei näkynyt, eikä juoksuajasta ollut tietoakaan. Kuulutukset, jos niitä tuli, kaikuivat kuuroille korville. Onneksi joku sivullinen mieshenkilö huuteli, että ohitit maalin jo, voit pysähtyä.
Mitsku 2024.
Sadan metrin päässä maalista sain tämänvuotisen mitalin. Kotiin vietäväksi annettiin myös pullo urheilujuomaa, keksi sekä suuvettä.
Viestitin kotiväelle olevani maalissa. Hämmennys oli suuri, kun kotiin ajaessa sisko Texasista kommentoi: ”Hyvin juostu, mutta miksi sä juoksit miesten sarjassa?”. No, enpä itse sitä ollut huomannut. Yritin selvittää asiaa kisajärjestäjän kanssa, mutta edelleen tilastotieto on väärin.
Ymmärrän hyvin, miksi osallistujamäärä on romahtanut. Ennen niin mukavasta kevätkarkelosta on tullut juoksukyhäelmä, joka ei jatkossa houkuta osallistumaan. Nyt jälkikäteen ymmärrän, että enteetkin olisi pitänyt hoksata havaita: kun netissä oli vielä tapahtumapäivänäkin edellisvuoden osallistujaohje, se kertoo jo paljon. Osallistujat äänestävät jaloillaan. Toimivia tapahtumia riittää, ja vaikka osallistujamaksu on maltillinen, sille halutaan vastinetta. Harmi sinällään, että tähän on tultu, sillä Länsiväyläjuoksulla olisi ollut paljon annettavaa. Onhan sen perinne pitkä ja rikas.
Näin sitä taas oltiin nauttimassa talven riemuista. Pakkaspäivä, kirpakka kylmyys, lumiset polut ja isoja ylämäkiä – voiko juoksija toivoa enempää?
Unelmaelämässä olisin herännyt ajoissa, miettinyt juoksuvarusteet huolella ja ennen kaikkea tarkistanut lämpötilan. Todellisessa elämässä olin edellisiltana heitellyt juoksuvaatekaapista joitakin keveitä vermeitä esille ja pukenut päälleni jotain sinne päin.
Kotilämpömittari näytti vaivaiset -3 astetta, joten lähtötohinoissa onnittelin itseäni keveistä valinnoistani. Juoksupaikalla naapuripaikkakunnalla onnittelut vaihtuivat huokailuihin ja toppahameen kaipaukseen – mittari näytti -15! Olisin pukenut ylleni kaikki mahdolliset lämpökerrokset, mutta nyt oli tyydyttävä niihin, mitä olin mukaan heitellyt.
Olin matkalla napannut pikkusiskon kyytiin, ja hänkin oli uskonut vakuuttelujani siitä, että pakkasta on vain nimeksi. Kovinkaan topatuilta eivät hänenkään juoksutamineensa näyttäneet. Juoksunumerot haettuamme syöksähdimme sisätiloihin lämmittelemään, ja ulos tulimme vasta muutamaa minuuttia ennen h-hetkeä.
Huolelliset venyttelyt ennen metsän syliin syöksähtämistä
Startin kajahtaessa suuntasimme kohti metsän hiljaista syliä jyrkkään ylämäkeen auraamattomien hankien läpi. Säärystimistä huolimatta kengät olivat hetkessä täynnä höttölunta, ja varpaita kipristeli jo valmiiksi.
Ylämäkeen kavutessa metsän auvoisuus ei jaksanut sytyttää. Askel upposi pehmeään lumeen ja ilma oli kirpakan raikas – tuntui kuin hengittelisi pakastimessa. Keuhkot ilmoittivat, että flunssasta on aikaa vain hetkonen, ja ylämäkeen kapuaminen oli melkoista raastoa.
Fysiikan ja kaikkien luonnonlakien vastaisesti maasto tuntui olevan pelkkää ylämäkeä. No, jokunen jyrkkä alamäkikin – ja niissä nastakengät osoittautuivat huonoksi valinnaksi. Pöppyrälumellahan ne eivät pidä lainkaan, joten varovasti oli edettävä. Juurakkoa ja ohuen lumen peittämiä kallioita. Tiukkoja käännöksiä, kuusenoksien alta könyämistä. Kun maasto ajoittain muuttui juostavammaksi, katseen malttoi nostaa ylemmäs. Lumisia puita, oksien takaa pilkistävä kirkas auringonpaiste, sininen taivas. Narskuva lumi tuotti askelten alla omaa musiikkiaan.
Pakkainen puraisi poskia, ja etenkin varpaita. Silti juoksu tuntui nautinnolta – talvi oli tehnyt metsästä taikapaikan, ja me saimme olla sen vieraina.
Maaliin tulimme ennen kuin huomasimmekaan. Loppukirikin jäi tekemättä, kun pääsimme perille niin yllättäen. Leimasimme emit-korttimme, otimme hörpyt kuumaa mehua ja seurasimme muiden maaliin tuloa. Olo oli energinen ja mieli hyvä.
Luminen metsä ja kuulas talvi-ilma loivat täydelliset puitteet tälle juhlapäivälle. Luonto on osa sitä perintöä, jota itsenäisyyspäivänä juhlimme, ja se ansaitsee paikkansa juhlan keskipisteessä.
Illan tullen on aika sytyttää kynttilät ikkunoille. Itsenäisyyspäivän kynttilät kutsuvat meitä muistelemaan menneitä, arvostamaan nykyhetkeä ja unelmoimaan tulevaisuudesta.
Nähdään metsässä, ystävät! Talvi ja polkujuoksu odottavat – ja seikkailu kutsuu!
Puolisolla oli yksi ehto. Hän toivoi, etten valitsisi ”vain kerran elämässä” -tyyppistä kisaa, jota ei voisi tarpeen tullen siirtää tai jättää väliin. ”Ei mitään New York City Marathonia siis”, sovimme. Minullakin oli yksi ehto: treeniaikaa mahdollisimman paljon. Kun siis mietin, missä tapahtumassa juoksen ensimmäisen maratonini, jo helmikuussa vastaan tuleva Austin Marathon tippui heti vaihtoehdoista.
Texasissa suurin osa kokopitkistä maratoneista järjestetään loka- ja helmikuun välisenä aikana, koska silloin on riittävän viileää. Viimeiset asvalttimaratonit järjestetään huhtikuussa. Sen jälkeen on ennen myöhäissyksyä tarjolla lähinnä polkumaratoneja, joista monet juostaan yöllä. Ymmärrettävästi kisojen järjestäjät eivät halua kärrätä sairaalaan kuorma-autoittain ylikuumentuneita juoksijoita.
Tutuksi tullut mäki monien viikonloppupitkisten reitin varrelta.
Ensin treenipolun varteen valikoitui puolimaraton. Georgetown Half Marathon järjestetään tänä vuonna vasta toisen kerran. Pohdin sitä jo viime vuonna: Georgetown on meiltä katsoen se viereinen pikkukaupunki ja paikallinen kisa kiehtoi.
No, Georgetownin puolikas juostaan ensi viikonloppuna, ja jo toisen kerran ilman minua. Vaikka ilmoittauduin ja treenasinkin, osallistuminen kaatui taas siihen koronaan. Kipeänä ei ole lähtöviivalle asiaa, joten näin sitä ollaan ollaan hyvän matkaa suunnitelman B puolella jo ennen varsinaisen maraton-harjoittelun alkamista.
Täälläkin sataa, tuulee ja miltei pakastaa. Talviharjoittelu voittaa silti mennen tullen kesätreenit +40 asteessa.
Puolikkaan valittuani aloin silmäillä maalis- ja huhtikuun tapahtumia. Huhtikuun puolella kisakandidaatteja oli järkevän matkan päässä tarjolla kolme. Yksi Dallasin esikaupunkialueilla juostava karsiutui heti kättelyssä, sillä aiempien vuosien juoksijat olivat antaneet järjestäjille pyyhkeitä kuka mistäkin. Ihmiset olivat eksyneet reitiltä, juomat loppuneet huoltopisteiltä ja niin edelleen. Tämä ei siis kuulostanut sellaiselta kisalta, jonka ehdoin tahdoin haluaisi kokea.
Pitkään odottelin tietoa Silo District Marathonista Wacon pikkukaupungissa. Juoksin tässä kisassa puolikkaan vuonna 2019. Tapahtuma jäi mieleen hyvin järjestettynä ja reitti kauniina, joten olisin todella mielelläni mennyt Wacoon uudestaan. Kevään kisapäivää ei vain vieläkään ole julkistettu, joten alkaa olla varmaa, ettei maratonia ensi vuonna järjestetä. Paljon hyviä juoksutapahtumia on näinä pandemiavuosina kadonnut kokonaan.
Tapahtumanjärjestäjätkin toisinaan intoutuvat mukaan kiitospäivän jälkeisiin alennusmyynteihin. Sellaisen tuoksinassa laitoin nyt sitten ilmon sisään Waxahachiessa järjestettävään pieneen ultrakisaan. 50 mailin kylkeen tarjotaan myös lyhyempiä matkoja, mm. kokonainen maraton. Ultraajien vuoksi reitti pysyy auki 12 tuntia, joten maratonin juoksijoilla ei ole minkään valtakunnan aikapaineita.
Hachie50 on aiempina vuosina saanut kovasti kehuja hyvistä järjestelyistä, ystävällisistä vapaaehtoisista ja toimivasta reitistä. Maratonilla juostaan pääosin kevyen liikenteen väylää puistoisten (ja siten toivottavasti myös varjoisien) alueiden halki. Reitti on luuppi, jonka maratonin juoksijat taittavat kolmesti.
Luuppireitti on katsojille mukava: paikaltaan hievahtamattakin perhe näkee minut kolmesti. Juoksua on ehkä myös helppo suunnitella, kun reitti on jo ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tuttu. Toisaalta toki mietityttää, että se kolmas kierros saattaa tuntua mahdottoman tylsältä.
Suunnitelmat ovat siis selvät, mutta kaikkea voi sattua ja joustomielellä täällä ollaan. Jos Hachie ei jostain syystä toteudu, suunnitelma B on kesämaraton. Sitä varten olisi sitten vain matkustettava johonkin toiseen osavaltioon hiukan viileämmän kelin perässä. Sekään ei ole hullumman kuuloinen vaihtoehto: suuressa maassa riittää kyllä vaihtoehtoja.
Yhdysvallat on suuri paikka ja juoksutapahtumissa riittää paljon tarjontaa. Mitä tänne kannattaisi tulla juoksemaan?
On kisoja, joiden vuoksi kannattaa matkustaa tuhansia kilometrejä ja kisoja, jotka kannattaa katsastaa, mikäli sattuu olemaan kulmilla. Molemmat voivat olla huikeita kokemuksia, joista jää elämänmittaisia muistoja.
1. Marathon Majors
New York City Marathon, Boston ja Chicago – kolme maailman suurista sijaitsee Yhdysvalloissa. Näihin kisoihin päästäkseen on joko alitettava osallistumiseen oikeuttava tiukka aikaraja jossakin sertifioidussa kisassa, juostava hyväntekeväisyysjärjestön nimissä ja sitouduttava tiettyyn varainkeruuminimiin (jonka maksaa tarvittaessa itse), voitettava osallistumisoikeus arvonnassa tai osallistuttava kansainvälisen matkanjärjestäjän kiintiössä. Sanovat, että Chicagoon olisi näistä kolmesta helpointa päästä, mutta ”helppo” ei siinäkään kohtaa liene oikea kuvaus.
San Diegon puolimaratonilla maali sijaitsi stadionilla. Helppo paikka perheelle ja kannustajille!
2. Muut isot kisat, joita varten kannattaa matkustaa
Tähän kategoriaan voi kuulua monenmoista, riippuen siitä mitä itse hakee. Jos haluaa juosta eksoottisessa ja trooppisessa kohteessa, USAn neljänneksi suurin, Havaijilla juostava Honolulu Marathon olisi varma valinta. Big Sur International Marathonin reittiä Kaliforniassa taas pidetään yhtenä kauneimmista, ja samaan hengenvetoon aina sanotaan, ettei reitin ylämäkiä kannata aliarvioida. Jos mäkisistä reiteistä kuitenkin sattuu tykkäämään, on ilman muuta juostava San Francisco Marathon. Itseään maan nopeimmaksi reitiksi mainostavalla Utah Valley Marathonilla juostaan sen sijaan koko matka alamäkeen.
Walt Disney World Marathon (Florida) juostaan tietysti Disneyn huvipuistossa, ja se on kisana aivan omanlaisensa. Juoksijat tapaavat pukeutua naamiaisasuihin, ja kesken reitin voi pysähdellä ottamaan selfieitä Disney-hahmojen kanssa. Selfietä saattaa tosin joutua jonottamaan pitkäänkin. Tapahtuma onkin ehkä enemmänkin jonkinlainen juoksujuhla kuin varsinainen kisa – nopeusennätystä tänne ei kannata lähteä tekemään.
Silo District Marathon (Waco, TX) vetää paljon matkalaisia, koska sen järjestäjät ovat TV:stä tuttuja.
3. Sarjakisat
USAssa on monia suuria ja pieniä juoksukisayrityksiä, jotka järjestävät juoksukisasarjoja tietyn teeman ympärille. Yksi tunnetuimmista on Rock’n’Roll Races, joka järjestää kisoja kaupungeissa eri puolilla maata. Rock’n’Roll-kisoissa on tarjolla elävää musiikkia pitkin matkaa, hassuissa asuissa juoksevia ihmisiä, kannustusta ja juhlahumumeininkiä.
Vacation Races puolestaan järjestää puoli- ja ultramaratoneja (jostain syystä ei kokomaratonia) USAn huikeimmissa maisemissa kansallispuistojen tuntumassa. Lainsäädäntö kieltää järjestämästä kaupallisia tapahtumia puistojen sisällä, joten reitit kulkevat kauniissa maisemissa aivan niiden liepeillä.
Monissa kaupungeissa toimii myös pienempiä paikallisia yrityksiä, jotka järjestävät juoksusarjoja erilaisilla teemoilla. Esimerkiksi Kaliforniassa California Brewery Running Series -yrityksen juoksut alkavat ja päättyvät paikallisten pikkupanimoiden liepeille, ja juoksijat saavat suorituksestaan tuopillisen palkkioksi.
Polkujuoksukisat ovat tavallaan oma maailmansa. Tunnetuimpia ovat tietysti sellaiset ultrapolkujen mammutit kuin vaikkapa Leadville, Western States tai Badwater – sekä omalaatuisuudessaan täysin omassa sarjassaan seikkaileva Barkley Marathons.
Täkäläisillä poluilla riittää kuitenkin tarjontaa hiukan maanläheisemmissäkin tunnelmissa. Suosikkilistoilla mainitaan usein mm. USAn vanhimpana jatkuvasti järjestettynä kisana mainostettu Pikes Peak (Colorado) sekä Kalifornian ensimmäiseksi polkujuoksukisaksi mainittu Catalina Island Marathon. Jay Peak Trail Races (Vermont) on puolestaan suosittu kaksipäiväinen juoksujuhla, joka tarjoaa juoksijoille erimittaisia matkoja aina 5K:stä lähtien. Erimittaisia matkoja on tarjolla myös joka vuosi loppuun myydyssä Silver Falls Marathon -tapahtumassa (Oregon), joka juoksuttaa kisaajat kanjonin halki ja useamman vesiputouksen alta.
Polkupuolella sarjajärjestäjien jättiläinen on luonnollisesti XTERRA, joka järjestää urheilukisatapahtumia kansainvälisesti muuallakin kuin USAssa. XTERRA tarjoaa erimittaisten polkujuoksukisojen lisäksi myös mm. multisport-, uinti-, melonta- ja mtb-tapahtumia. Hyvin suosittu Destination Trail puolestaan tarjoaa järjestään nopeasti loppuun myytyjä seikkailuhenkisiä polku- ja ultrapolkujuoksuja huikeissa maisemissa länsirannikolla (Kalifornia, Washington).
Monissa osavaltioissa toimii myös pienempiä, paikallisia juoksusarjayrityksiä. Yksi omista suosikeistani Tejas Trails, joka hyödyntää kisapaikkoina Texasin osavaltion luonnonpuistoja ja järjestää erimittaisia polkujuoksukisoja aina 5K-juoksuista ultramatkoihin. Toinen huikeita tapahtumia pystyttävä on Ultra Expeditions. Nimestä huolimatta tarjonnasta löytyy lyhyempiä ja pidempiä matkoja, sekä poluilla että kaupungeissa. Ultra Expeditions vie juoksijat Texasissa niin vuorille, metsiin kuin Meksikonlahden rantahietikoille.
Matkalla Grand Canyonille juoksimme paikallisen kisan Sedonan (AZ) huikeissa maisemissa.
6. Relays
Relay- eli viestijuoksuista tunnetuimpia lienevät Ragnar Relay -kisat. Nämä toimivat kahdella tavalla. Kaupunkiversiossa 12 hengen joukkueet taittavat noin 200 mailin matkan (~ 322 km) siten, että kukin tiimin jäsen juoksee kolme osuutta. Silloin kun ei juosta, matkataan asunto- tai pakettiautossa seuraavalle tapaamispisteelle. Polkuversion pituus on puolestaan noin 120 mailia (~ 193 km), ja kahdeksanhenkisten joukkueiden juoksijat kiertävät kolmea luuppia, jotka kaikki päättyvät takaisin leiripaikalle. Ragnar kannustaa juoksijoita kokoamaan joukkueet itse, mutta juoksijat myös huhuilevat toisiaan tarkoitukseen varatulla Facebook-sivustolla.
Monet – yllä mainituistakin – suuremmista juoksutapahtumista tarjoavat varsinaisen kisan yhteydessä viestimahdollisuuden. Esimerkiksi California International Marathonin, Anchorage Mayor’s Marathonin (Alaska) tai Dallasin maratonin (Texas) voi juosta joukkueena. Usein järjestäjä päättää sen, minkä kokoisia joukkueiden on oltava. Joskus joukkueeksi riittää kaksi henkeä, jolloin kumpikin osanottaja juoksee noin puolimaratonin mittaisen matkan. Välillä vaaditaan 4-5 juoksijaa.
Joukkuejuoksuista kiinnostuneiden kannattaa googletella sellaisilla hakusanoilla kuin ”running event” tai ”running festival” – tarjontaa kyllä riittää.
Redondo Beachilla Los Angelesin tuntumassa juostaan kauniilla rantareitillä 5K itsenäisyyspäivän aamuna.
6. Jos satut olemaan maisemissa
Jos nyt et varta vasten matkustanut Yhdysvaltoihin juoksemaan, mutta olet maisemissa esimerkiksi työn tai perheloman puitteissa, kannattaa juoksijan aina tarkistaa mitä lähistöllä sattuisi olemaan tarjolla. On nimittäin melko varmaa, että jotain löytyy. Missä tahansa kaupungissa tuppaa aina olemaan jokin varainkeruu- tai muu hyväntekeväisyysjuoksu (usein 5K tai 10K), johon voi vallan mainiosti hypätä sekaan sen kummemmin treenaamatta.
Kaikenlaisissa kyläjuoksuissa näkyy yleensä aina sekä kävelijöitä että juoksijoita, joten omasta vauhdistakaan ei tarvitse olla huolissaan. Olenpa kerran väistellyt jotakin rollaattoriakin osallistuttuani Color Run -tapahtumaan. Niissä juoksijat saavat valkoisen t-paidan, jonka on tarkoitus juoksun aikana värjäytyä kirjavaksi, kun juoksija ohittaa värijauhepisteitä. Hauska koko perheen liikuntatapahtuma, mutta ei siis oikeastaan juoksu.
Pikkujuoksuja järjestetään myös kaikenlaisten juhlapäivien kunniaksi. Isoimpia näistä tapaavat olla kiitospäivän ympärillä järjestetyt Turkey Trot 5K:t. Nämä kuuluvat monien sellaistenkin juhlanviettoon, jotka eivät tarkoituksella yleensä juokse. Juoksemalla voi juhlia myös mm. veteraanien päivää, joulua tai itsenäisyyspäivää. Alueen ilmastosta vähän riippuu, mikä missäkin on suosittua. Esimerkiksi Texasissa itsenäisyyspäivän juoksut eivät ole kova juttu, koska tyypillisesti täällä on silloin 100 fahrenheittia (+ 38 C) lämmintä ja tuskaisan kosteaa.
Myös ihan vain pienelle turistikierrokselle saattaa eri kaupungeissa päästä juosten. Go Running Tours -niminen yritys järjestää yksityiskierroksia useissa eri maissa. Esimerkiksi Austinissa maisemankatselujuoksuissa on jopa valinnanvaraa. Ja voihan sitä toki juosta ihan vain itsekseenkin, muuten vain. Silloin on vain turistina oltava ehkä vähän enemmän hereillä kuin omilla kotonurkilla ja katsottava hiukan, minne ja mihin aikaan vuorokaudesta tossujaan ulkoiluttaa.
Hyviä sivustoja, joilta juoksuja voi hakea, on useita, eikä sellaista tunnu olevankaan, jolta löytyisivät aivan kaikki tapahtumat. Itse käytän säännöllisesti mm. Running in the USA -hakemistoa sekä Ahotu-, Lets Do This– sekä Active-sivustoja. Aivan mahtava tietolähde on Race Raves, jossa voi tutustua koko maan juoksutapahtumatarjontaan, lukea juoksijoiden arviointeja – ja etsiä kipinöitä huikeita tulevia unelmia varten.
Juoksusiskot® - The Running Trio 