Asioita joista ei kerrota, juoksukilpailu, Muu elämä, Tapahtumat

Palopuheita – Miksi juoksen?

Poikani valmisteli äidinkielen tunnille, kymmenminuuttista, vaikuttavaa puhetta. Sellaisena hieman konservatiivisena naisten oikeuksien kannattajana aloin heti heittelemään ilmaan ajatuksia hyvistä aiheista. Mitäs jos paasaisit Texasin uudesta aborttilaista. Tai tasa-arvoisesta maailmasta? Siitä, miten edelleen miehet tuntuvat hallitsevan maailmaa, vaikka meidän kuuluisi jo olla tasaveroisia.

Poikani nosti katseensa koneen ruudusta hieman innottomana. Taas tuo mutsi vauhkoo. Eikä se edes tajua, että aihe piti valita opettajalla jo varmaan vuosia käytössä olleesta, hieman yleismaailmallisesta ja ei niin intoilevasta listasta. Ei siis mitään ajankohtaista. Ei mitään omaa.

En siis hänenä voisi paasata naisten oikeudesta liikkua vapaasti. Oikeudesta juosta. Tai terveydestä. Siitä miten kaikkien lasten olisi hyvä liikkua päivittäin. Tai siitä, miten staattisen vanhainkotien sijaan meillä voisikin tulevaisuudessa olla ikäihmisten mobilisointikeskuksia. Haluanko minä vanhana makaamaan viimeisiksi vuosiksi kiinni sairaalasänkyyn lääkittynä, vai haluanko mieluummin liikkua. Ulkoilla. Nauttia. Elää. Tehdä päivälenkin, vaikka sitten lyhyenkin, edes juoksumatolla?

Tahdon. Koska tahdon liikkua. Kuten tänäänkin oli tarkoitus.

Päivän ohjelmana piti olla Oittaa Trail Day. Kisa, missä olisi vaihtoehtoja maastojuoksusta duatlonin kautta triatloniin.

Olin ajatellut kokeilla maastotriatlonisprinttiä lähes kylmiltään. Vaikka en ole treenannut uintia pikkusiskoni lailla, olen pulikoinut kesällä enemmän meressä kuin koskaan. Lähinnä olen tosin tippunut mereen purjelaudalta, mutta olen myös tehnyt joitakin lyhyitä uintimatkoja. Ja sprintti ei olisi ollut niin vakavamielinen. Joten olisin niin mielelläni uinut vaikka kisan viimeisenä märkäpuvussani, kiiruhtanut vaihtamaan päälle pyöräilyasua ja viilettänyt loppukisan juosten metsäpolulla. Tapahtuma on kuitenkin peruttu.

En siis selvästikään pääse testaamaan melko onnetonta avovesi uimataitoani ja purkamaan kisaliikkumiseen energiaani. Intoani papattaa ajankohtaisten aiheiden palopuheita ei myöskään selvästikään sytytä kotona ketään. Puen lenkki vaatteet päälle ja lähden koiran kanssa metsään.

Juoksen, koska haluan. Juoksen, koska se tekee minulle hyvää. Juoksen, koska voin.

#korona, juoksu, polkujuoksu, Tapahtumat

Tasamaan tallaajan polkurapsa: Kopparnäs Coast Trail

Kun kerroin työkavereille kesäkuisesta rataultrastani, kuulijakunnalta ei herunut ymmärrystä. Selitin, että sitä vaan juosta lompsuttaa omien ajatusten ja mielen syövereihin sulautuen. Omissa ajatuksissaan, niitä näitä miettien. Kun tänään heittäydyin Kopparnäs Coast Traililla hetkeksi omaan sisäiseen maailmaani, tuiskahdin heti nenälleni. Juoksulla ja juoksulla on todellakin eroa!

Polkujuoksu on tekniikkalaji, totesivat siskot, kun kerroin kaatuiluistani. Monikossa, sillä tuiskahdin nenälleni vielä toistamiseenkin. Olin juuri kapuamassa upeimmistakin upeimpia Kopparnäsin punaisia rantakallioita, kun takanani juokseva nainen huudahti, että varo niitä irtokiviä. Käännähdin kiittäkseni, ja sinne humpsahdin. Poluilla ei tosiaankaan voi hellittää otetta hetkeksikään.

Korona-ajan juoksu-look

Etukäteen jännitin, että eksynkö. Olen niitä ihmisiä, jotka eksyvät tavaratalon parkkihallissakin. Siksipä jallitin pari viikkoa sitten Katjan juoksukaverikseni Kopparnäsiin. Printtasimme Coast Trailin reittikartan ja sovimme, että kipsuttelemme siitä sen osan, mikä on merkitty kahdeksan kilometrin lenkiksi. Muu osa kahdenkympin lenkistä oli jotakuinkin tuttua aiemmilta omatoimihölkyttelyiltä. Katjankaan suuntavaistoon ei olisi kannattanut luottaa, sillä kahdeksan kilometriä muuttui meidän käsittelyssämme neljäksitoista. Ja tänään oikean reitin juostuani voin todeta, että emme ihan osuneet oikeille poluillekaan.

Mutta eksymistä ei olisi tarvinnut tosiaankaan hermoilla. Reitti oli ällistyttävän hyvin merkitty. Pahimmissa kurveissa merkkikeppejä oli jopa metrin tai kahden välein. Ei tarvinnut katsetta nostaa polusta, kun seuraava merkki jo häälyi näkökentän laitamilla. Harmi sinällään tuon katseen nostamisen kannalta, sillä nähtävää olisi kyllä piisannut. Reitti kiertelee huikeilla näköalapaikoilla pitkin merenrantaa. Maisemat ovat niin mahtavat, että niitä olisi voinut jäädä katselemaan pitemmäksikin aikaa. Muutaman kerran oli ihan pakko pysähtyä ja vain hengitellä. Avomerinäkymä on aina yhtä lumoava.

Ennen kisapaikalle lähtöä vetäydyin korvanapit korvissa tsemppibiisieni äärelle. Olin tavattoman jännittynyt. Tiesin, että jaksan juosta 20 kilometriä – ja tiesin varsin hyvin, että polkujuoksu ei ole minun juttuni. En osaa sitä, katkaisen ehkä nilkkani. Miehenikin muistutteli moneen kertaan, että älä sitten kompastele. No, kompastelin kuitenkin, kuten tuli jo todettua. Olin tuumailevalla tuulella, joten maltoin pysähtyä miettimään, miksi niin hirveästi hermoilin. Kun ilmoittautuu juoksukisaan, antautuu samalla epämukavuusalueelle. Kisapaikkakunta saattaa olla ihan vieras, reiteistä puhumattakaan. Löydänkö perille, saanko parkkipaikan, mihin jätän vaihtovaatteet, missähän siellä voi käydä vessassa. Jokaisen lappujuoksun kanssa on sama juttu. Hermoilen itseni tärviölle, ja jälkikäteen ihmettelen, että miksi ihmeessä. Kun oman epämukavuusalueensa ylittää, olo kuin maailman valloittajalla!

Mutta kuten ennenkin, löysin tänäänkin oikeaan osoitteeseen ja sain parkkipaikankin. Vaihtovaatteille oli järjestetty merkitty alue, ja vessakin löytyi – jos sitä vessaksi haluaa sanoa, muutama pisupaikka vihreiden kevytpeitteiden takana. Mutta ajoi asiansa, joten peukut sille.

Reitti oli varsin vaativa, ainakin kaltaiselleni tasamaan juoksentelijalle. Nousuja oli kiitettävästi, ja pelkästään kalliojuoksuakin kahdeksisen kilometriä. Olen kolunnut Kopparnäsin polkuja itsekseni ties kuinka usein, mutta juuri näille poluille en ollut aiemmin kulkeutunut. Ehkä siksi, etteivät ne mitään polkuja kaikilta osin olleetkaan; risukkoa, kivikkoa, juurakkoa, hietikkoa ja kallioita. Pieniä pätkiä toki ihan polkujakin, ja hiekkatietäkin. Rankkuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, juoksusta jäi kuitenkin ihan huikea olo. Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta yhdentoista kilometrin rajapyykillä tunsin jopa surua siitä, että kohta tämä on juostu. Vastaavasti sitten tosin kahdeksantoista kohdalla epäilin, ettei matka lopu koskaan. Mutta loppuihan se, ja tuntui hienolta taapertaa reitin päätteeksi maaliin hiekkarannalla. Hiekkaa kengissä, mutta mitäpä siitä. Jes, epämukavuusalue – taas selätin sinut!

#korona, polkujuoksu, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Trooppisilla yöpoluilla – Capt’n Karl’s Pedernales Falls

Kovimmat kaverit jäivät vielä pitkäksi toviksi pimeään, kuumaan metsään juoksemaan, kun me puolison kanssa jo suuntasimme kotiin. Pysähdyimme puiston sisällä leväkkeelle ihastelemaan majesteettista tähtitaivasta. Kaukana kaupungin valoista Texasin tähtien täplittämä taivas levittyi mahtavana ja mustana yllemme. 60K-kisan juoksijoiden otsalamput välähtelivät polulla puiden lomassa. Monet näyttivät olevan 30K-mittaisen kiepin toisella kierroksella, ja olivat saaneet mukaansa vauhdittajan. ”Good job you guys”, hihkaisin metsään otsalampuille.

Valmista tuli!

Oli i-ha-naa olla live-kisassa, yhdessä muiden ihmisten kanssa. Kaikilla taisi olla aika sama tunnelma, ja ihmiset olivat hurjan ystävällisiä. Pidempien matkojen juoksijat tulivat osan matkasta myötäpäivään samaa reittiä, jota me 10K / 20K -juoksijat kiersimme vastapäivään. ”Good job”, ”looking good, runners” ja ”go get it” olivat tavallisia tervehdyksiä. Kun valoa vielä riitti, joku myös kehui raidallisia kompressiosukkiani. Polkujuoksijat ovat mahtavaa sakkia!

Oikeastaan vasta siellä polulla hoksasin, että olin sekä yö- että polkujuoksukisassa ensi kertaa. Treenasin muutama vuosi sitten öiselle maastopuolikkaalle, mutta sain viime tipassa ankaran influenssan. Tähän kisaan en sen kummemmin edes harjoitellut, ilmoittauduin vain innoissani mukaan, kun mahdollisuus tuli. ”Kunhan juoksentelen”, suunnittelin. Juoksentelen onnellisena siitä, että saan täysin rokotettuna juosta oikeassa kisassa. Mutta toki kisatunnelma sitten vei mukanaan, enkä kuluttanut matkaan ollenkaan niin paljon aikaa, kuin olin luullut.

Kohta mennään! Tässä kohtaa vähän jännitti. Vyölaukussa pömpöttävät kännykkä ja otsalamppu, nesteytykseen riitti käsipullo.

Pedernalesin kisa oli myyty nopeasti loppuun, joten polut olivat täynnä väkeä. Tejas Trails -yrityksen järjestämät Capt’n Karl’s -kisat ovat sarja yöjuoksuja, jotka järjestetään kesäkuukausien aikana Keski-Texasin luonnonpuistoissa. Se, että juostaan nimenomaan yöllä, on sekä hauskaa että käytännöllistä. Etenkin loppukesän kuumimpina päivinä poluilta kannettaisiin väkeä paareilla aivan urakalla, jos 60K-juoksijat päästettäisiin metsään päiväsaikaan.

Tänä vuonna Covid-varotoimena vältettiin massalähtöä. Juoksijat valitsivat itselleen lähtöikkunan ja kävivät noukkimassa kisapakettinsa vain hetkeä ennen. Matkaan sai lähteä jo neljältä. Osa kilpailijoista halusi juosta valoisalla, mutta kisarapsojen perusteella moni on myöhemmin katunut valintaansa. Pimeä on sittenkin pienempi vastus kuin kuuma.

Itse valitsin taktisesti kello kahdeksan lähdön: näin sain juosta osan matkasta ilman otsalamppua, mutta puolimatkan jälkeen aurinko laski ja ilma alkoi viilentyä. Lähtiessä mittari näytti +31 C, maaliin palatessa elohopea ylsi enää hädintuskin +29 C:hen. Viimeinen maili oli lämmön puolesta jo melkein mukava, mikä toki saattoi johtua myös siitä, että neljän mailin (6,5 km) kohdalla olleella huoltopisteellä suloinen pieni tyttö roiski säiliöstä päähäni ihanaa, jäisen kylmää vettä.

Helppokulkuinen osuus pitkin puiston aidanreunaa, kuvan etualalla Keski-Texasille tyypillistä huokoista kalkkikiveä.

Alkumatkasta 10K-reitti kulki yhtä matkaa 5K-juoksijoiden kanssa. Ohittelin kävelijät – jotka ehkä kuntoilivat pidempää matkaa juoksevaa ystävää tai puolisoa odotellessaan. Sitten seurailin erään nuoren naisjuoksijan selkää. Menimme aika lailla samaa tahtia ja oletin, että juoksemme molemmat kymppiä. Hämmästyin, kun hän kääntyikin vitosen reitille kohdassa, jossa polut erkanivat. Pian eteen tuli mäki, joka talvisemmissa olosuhteissa olisi kelvannut laskettelumäeksi. Mäkeä kävellessäni ehdin aloitella geelipaketin, jonka lopettelin muutamaa mailia myöhemmin – tämä osoittautui täydelliseksi tankkausstrategiaksi.

Mäen laella ohitin toisen juoksijan ja vaihdoimme muutaman sanan. ”Well, that was a hill!” minä päivittelin, ja hän oli samaa mieltä, raaka nousu. Tämän juoksijan kanssa leikimmekin sitten hippaa lähes koko loppumatkan, toinen toistamme ohitellen. Pimeän tultua oli tavallaan kiva tietää, että lähellä on joku. Maalissa yritin vielä etsiä häntä kiittääkseni juoksuseurasta, mutta pimeässä en enää tätä juoksijaa löytänyt – tai ehkä hän olikin 20K-juoksija ja lähti saman tien toiselle kierrokselle.

Puoliso kävi odotellessaan vesiputouksilla katsomassa auringonlaskua.

Maasto oli suurimmaksi osaksi joko ankaran teknistä kivikkoa tai sitten heinikkoon tallattua syvää polku-uraa. Piti valita: sitä saattoi juosta joko kapean uran pohjalla tai montakymmentä senttiä korkeammalla, uran kapealla reunalla. Kun aurinko pian huoltopisteen jälkeen laski, aloin paikoitellen pelätä nilkkojeni puolesta sekä urissa että kivikoissa. Pitkämatkalaisia tuli vastaan ja hypin välillä heinikkoon antaakseni heille tietä. Onneksi vasta jälkikäteen joku tuli puhuneeksi siitä, että tämä maasto vilisee kalkkarokäärmeitä – itse olin tullut ajatelleeksi vain punkkeja. Onneksi olin viime hetkellä vaihtanut jalkaan pitkät juoksusukat.

Kaiken kaikkiaan Tejas Trails pisti pystyyn aivan mahtavan kisan. Reitti oli merkitty huolellisesti ja kaikki vapaaehtoiset olivat superystävällisiä. Juostuani hengasin vielä maalialueella täyden palvelun huoltopisteellä, napsin sipsejä ja harkitsin suolakurkkuja. Puoliso oli käynyt katsomassa auringonlaskua vesiputouksella ja meillä kesti tovi löytää toisemme. Ei kyllä ollut mikään kiire, kuuntelin trubaduuria, kannustin viimeiselle kierrokselle lähteviä ja nautin tunnelmasta. ”Kuule, ehkä se 30K voisi olla mun matka ensi vuonna”, puhelin puolisolle, kun ajelimme kohti kotia halki öisen Texasin.

Maalialueella

juoksu, kesä, Tapahtumat, ultrajuoksu

Kuumaakin kuumempi Karu-Liru

Kun töissä kerroin kesälomani ensimmäisen päivän suunnitelmista, työkaverit pyörittivät silmiään. Siis mitä, kuusi tuntia kierrät jonkun urheilukentän rataa? Siis ympyrää? Itsellekin tuli tunne, että tätä voi olla vähän haasteellisempaa perustella!

Lähiapteekin apteekkarin ilme oli näkemisen arvoinen, kun juoksua edeltävänä päivänä porhalsin hakemaan suolataletteja. Ahaa, ultrajuoksu. Näillä keleillä… sehän on, öh, jännä ajatus.

Sen jännän ajatuksen seurauksena siellä täällä (aika monessa paikassa) on nyt hirveät hiertymät. Ja selkä on palanut – sitä aurinkorasvaa ei sitten tainnut tulla laitettua sitten kuitenkaan riittävästi.

Tukijoukoissa ja hengessä mukana ollut puoliso taivasteli, että kirjan lukemisesta ei tullut mitään. Oli niin kuuma, ja varjossakin meinasi läkähtyä. Niinpä meinasi juostessakin!

Kyselin järjestäjiltä, mitä mittari mahtaa näyttää. Aamupäivällä oli kuulemma ollut +29 astetta varjossa. Radalla arvatenkin enemmän. Taivaalla ei nimittäin näkynyt pilven hahtuvaistakaan, eikä varjon varjoa ollut missään. Kaarteissa leyhähti kuuma ilmavirtaus vastaan, sellainen saunamainen.

Kuumuus oli kyllä tehdä tepposet. Vesi maistui pahalle, eivätkä muutkaan nesteet tuntuneet vatsassa kivalta. Napsin juoksun aikana pari suolatablettia, mutta geelit unohdin. Käsittämätöntä, että ne voi mitenkään unohtaa. Olin jotenkin ihan ulalla neste- ja energiahuoltoni kanssa. Kolmenkympin tietämissä yhtäkkiä tiedostin, etten ollut vielä kaivanut energiageelejä edes esille.

Kun maratoneja ja kisajuoksuja on plakkarissa kymmenittäin, voisi luulla, että opit on jo opittu kantapään kautta. Ja kuitenkin tein juoma- ja energiahuoltoni takkuilun lisäksi alkeellisimman mahdollisen virheen: juoksin valmistelevan kolmenkympin lenkin aivan kisan kynnyksellä. Jalat eivät ennättäneet palautua, ja ratajuoksun ensi metreiltä alkaen kipu oli viiltävä. Treenijuoksuni tulin kuorruttaneeksi vielä tolkuttomalla autoilulla. Työviikkooni ilmestyi kuin Murphyn lain riivaamana ajelua vaatineita tapahtumia. Ajoin viikossa enemmän kuin viimeisen vuoden aikana yhteensä.

On ihanaa, kun kesällä on lämmintä. Ultrajuoksupäivänä tosin olisi vähäisempikin riittänyt. Juoksu oli todella raskas ja uuvuttava – etenkin näillä köpelöillä valmistautumisilla. Ihailuni niille hurjapäille, jotka jatkoivat vielä toisen kuusituntisen! Hatunnostoni erityisesti Piialle ja Maijalle, joiden askel kantoi kevyesti loppumetreille saakka. Saatikka Mariannelle, joka tässä helteessä tempaisi kuuden tunnin juoksusta Suomen ennätyksen!

Kisajärjestelyt olivat todella hyvät. Kärsivällinen kisajärjestäjä suihkutteli kuumissaan ravanneita juoksijoita vesiletkulla. Juomahuolto oli kattava – onnistuminen oli siis vain itsestä kiinni.

Miten treenasin? Huonosti. Takana oli yksi puolikas ja yksi kolmekymppinen – se, jonka kipittelin aivan liian lähellä h-hetkeä.

Miten valmistauduin? Vielä huonommin. Työkiire oli liian tolkuton, enkä ennättänyt latautua tapahtumaan. Puolet tavaroistani unohtui kotiin, ja nekin mukana olevat olivat vähän mitä sattuu. Eivät ainakaan niitä, mitä hellejuoksussa tarvittaisiin. Kateellisena katselin siellä täällä näkyneitä aurinkosuojahattuja. Olipa jollakulla ommeltu jopa pussukka juoksupaitaan jääpaloja varten. Joillakin oli siis mukana myös jääpaloja.

Tässä vaiheessa kuuluisi sanoa, että ei ikinä enää. Tai se hetki oli oikeastaan muutama tunti sitten. Nyt olen jo siinä vaiheessa, että seuraavaa ilmoittautumista puskee pian sisään. Kyllähän te tiedätte.

#korona, juoksu, Puolimaraton, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Yhteisjuttu & kisarapsa: Austinin puolimaraton

Näinä omituisina aikoina virtuaalijuoksutkin nousevat elämän kohokohtien kastiin – siksipä mekin innostuimme oitis, kun tilaisuus osui kohdalle.

Austinin maraton Texasissa juostaan yleensä helmikuussa. Tänä vuonna korona ei sallinut juoksentelua tuolloin, ei edes ulkona. Kisajärjestäjät neuvottelivat kompromissin, jonka mukaan kisat saatiin järjestymään huhtikuussa ja vain puolikkaaksi lyhennettynä. Normijuoksun kylkeen sipaistiin virtuaalijuoksu, johon saattoi osallistua kaikkialta maailmasta. Kun yksi meistä siskoksista (Sirpa) asuu ihan oikeastikin Austinissa, hän tietenkin heitti ilmoittautumisen sisään heti kun se oli mahdollista. Virtuaalijuoksumahdollisuuden innoittamana myös Anu lähti innolla mukaan.

ANU: Kisatoimistosta otettiin yhteyttä melko pian ilmoittautumiseni jälkeen ja ihmeteltiin, mikä tämä tämmöinen katuosoite on ja missä ihmeessä. Texasista katsottuna pienen pieni Suomi on kovin kaukainen. Yhteydenotosta kävi ilmi, että järjestäjällä oli kova hinku saada lähetettyä osallistujapaita ja kisanumero virtuaalijuoksijalle ennen varsinaista juoksun h-hetkeä. Kiva ajatus! Ja postin kunniaksi on tällä kertaa todettava, että sieltähän se lähetys tuli kuin tulikin, vieläpä ajoissa.

Juoksupäivänä olin intoa täynnä. En juoksemisen riemusta, vaan elämän yleisestä mahtavuudesta; olin juuri saanut tietää tulleeni valituksi uuteen työpaikkaan, ja jokainen soluni hihkui iloa. Juoksukin kulki kuin ei mitään. Tässä vaiheessa harjoituskautta pitkät lenkit ovat vielä olleet harvassa, eikä mitään vauhtileikittelyäkään ole tullut tehtyä. Niinpä juoksuni olikin lähinnä startista maaliin lompsuttelua, tavoitteena vain yksinkertaisesti 21,1 kilometrin taivaltaminen juoksuaskelin.

Treenien keveydestä kertoo sekin, ettei kaapeista löytynyt geelin geeliä eikä muutakaan tavanomaista pitkän lenkin rekvisiittaa. Hätäpäissäni tempaisin alkupaloiksi banaanin ja hörpyn appelsiinimehua. Muuten homma hoituikin sitten ihan vain veden voimalla.

Juoksusta ei tullut vähääkään sellainen olo, että Austinin puolimaratonia tässä jumpsutellaan. Lenkki kuin lenkki, vaikka kieltämättä postitse tullut jättisuuri bling-bling -mitali lämmitti mukavasti mieltä. Ehkäpä osallistumismaksuni meni hyvään tarkoitukseen – vapaaehtoistoimijoiden voiminhan nämä kaikki tapahtumat maailmalla yleensä pyörivät, ja sellaista aktiivisuutta tukee ihan mielellään. Jonakin päivänä ehkä ihan oikeasti pääsen juoksemaan pikkusiskon kotikaduille Texasin Austiniin.

SIRPA:

Olin jo ollut valmistautumassa siihen, että olisin juossut puolikkaan varsinaisena kisapäivänä huhtikuun lopussa, kun kesken treeniputken sairastuin. Lopulta treeniaikaa oli jäljellä armottoman vähän. Laadin itselleni häthätäisen paikkaussuunnitelman ja lykkäsin juoksua niin pitkälle kuin mahdollista: virtuaalisen kisan tulokset sai nimittäin toimittaa vielä toukokuun 30. päivään mennessä.

Juoksupäiväksi valikoitui toukokuun viimeinen lauantai. Sattumalta puolison 2. rokotus osui perjantaille. Olimme vähän katselleet mahdollista reittiä ja puoliso oli suunnitellut pystyttelevänsä reitin varrelle liikkuvia huoltopisteitä. Nyt sain kuitenkin huoltaa itse itseni.

Illalla sääennuste näytti myrskyisältä.

Perjantai-iltana Austinin alueen yli liikkui vielä myrsky. Jossain vaiheessa iltaa meillä oli päällä varoitukset kovasta ukkosmyrskystä, runsaasta sateesta, kovasta tuulesta, raemyrskystä sekä mahdollisista tornadoista, ja viranomaiset suosittelivat kaikkia suojautumaan sisätiloihin. Pahimmillaan näytti siltä, että luontoemo jatkaisi mellastamistaan pitkälle aamuun.

Toisin kuitenki kävi, aamu valkeni pilvisenä mutta myrskyttömänä. Keli oli itse asiassa mitä mainioin, sillä vasta viimeisten mailien aikana alkoi tulla lämmin. Kuuntelin kuulokkeista podcastia ja Ihastelin reitin varrelle osuneita alkukesän kukkasia ja luontoa, joka viheriöi sateesta virkistyneenä.

Vielä lähtiessäni en ollut aivan varma, minne edes juoksisin, mutta näytti parhaalta tehdä jonkinlaista taajaa kieppiä kodin ympärillä. Yhdistelin treenilenkkieni luuppeja luovasti. Kahdesti käväisin kotona vesipullon täyttämisen varjolla tarkistamassa, kuinka topakasti kuumeinen puoliso pärjäsi juuri kesälomalle jääneiden pirpanoiden ja vilkkaan foster-koiramme kanssa.

Virtuaalisen kisan parhaaksi puoleksi osoittautui sen tarpeeseen tullut joustavuus. Oli mukavaa, että suorituksen saattoi tehdä missä vain ja milloin vain. Kaipasin toki toisten juoksijoiden läsnäoloa, katsojien kannustusta ja kaikenpuolista kisatunnelmaa – nehän usein auttavat siivittämään omat saavutukset päivän parasta kuntoa vastaaviksi. Ehkä sitten ensi vuonna ihan livenä?

Ensi vuonna Austinissa?