Yhteisjuttu: fiilingit viimeisimmältä lenkiltäni

Anu: Pari viikkoa sitten tuskailin syssyille, ettei kroppani taivu hellejuoksuihin. Vääntäydyin lenkille aamuvarhaisella, mutta silloinkin tuntui työläältä. Iltamyöhäiselläkään juoksentelu ei ollut yhtään sen mukavampaa. Helle ei näköjään ole minun juttuni.

Tänä aamuna oli mahtavaa juosta kymppi. Kun syksyn ensimmäiset merkit ilmaantuvat, ulkona juokseminen tuntuu taas kivalta. Olen niitä ihmisiä, joille illan pimeydessä hölkyttely on ihan sitä parasta.

Mutta se aamun lenkki; lähdin ihan vain muutaman kilometrin aamuhölkylle. Vesipulloakaan en ottanut, eihän sitä lyhyellä tarvitse. Intouduin kuitenkin raikkaasta aamusta niin, että seitsemän kilometrin kohdalla oli kurvattava venesatamaan ottamaan vesipisteeltä huikka. Rantamaisema itsessään antoi virtaa, ja loppumatka kulki kepeästi. Innostusta riitti vielä jälkiverryttelyyn ja pikaiseen kahvakuulailuun. Hyvä aamu, ihana lauantai!

Sirpa: Meillä satoi vettä, ensimmäistä kertaa sitten toukokuun. Ajoin kotiin tulvivien moottoriteiden halki ja riemuitsin jo valmiiksi siitä, että pääsisin sateeseen juoksemaan. Auton mittari näytti aivan uskomattomia lämpötilalukemia: +24 C! En edes jaksa muistaa, milloin viimeksi oli niin viileää – ehkä huhtikuussa?

Kotiin päästyäni sade oli laantunut laiskaksi tihkutteluksi. Kun sitten lopulta olin lähipuiston poluilla, sateesta jäljellä oli vain kaiken tukahduttavaan vaippaansa kietova massiivinen ilmankosteus. Lenkki ei ollut lainkaan niin raikas kokemus kuin olin kuvitellut!

Ilma oli silti viileä ja uudet juoksukengät keveät. Kotiin kääntyvästä kulmauksesta kurvasin tahallani väärään suuntaan ja tein yhden kiepin vielä. Oli ihanaa juosta ulkona tietäen, että käänne kohti syksyä on tapahtunut! Tulevina viikkoina ja kuukausina juoksukelit vain paranevat paranemistaan.

Katja:

Aamulla oli satanut, ja ilma oli tuntunut paksuine harmaine pilvineen syksyiseltä. Kesällä vakiona ollut juoksuasu, t-paita ja shortsit, vaihtuivat ohueen pitkähihaiseen paitaan ja caprimallisiin juoksuhousuihin. Ja vaikka viimeiset viikot oltiin siskosten kesken tuskailtu elokuun lämmöistä, iski mieleen haikeus. Kesä olisi nyt tässä.

En ollut suunnitellut lenkkiä sen tarkemmin etukäteen, kunhan nyt juoksisin reilun tunnin. Hetken mielijohteesta suuntasin askeleet metsään. Luonto ympärillä jaksoi vielä vihertää. Muutamia keltaisia lehtiä oli siellä täällä, mutta nekin olivat tippuneet lähinnä kuivuuden, ei kylmyyden takia.

Lenkkeilijöitä ja kävelijöitä tuli vastaan ruuhkaksi asti. Oivalsin, että arki on astunut elämään ja sitä on muidenkin juostava lähinnä työpäivän päätyttyä. Joku sauvakäveli reippaasti, toinen kuunteli äänikirjaa ja vastaantullut mies tervehti.

Joku itselle tuntematon nainen suuntasi varmoin askelin, valkoinen ämpäri mukanaan, syvemmälle metsän siimekseen. Tiesi varmaan kanttarelliapajan, mistä saada antimia viikonlopun pöytään.

Lähestyvää syksyä ei voinut olla huomaamatta. Metsätien varrella kanervat kukkivat valtoimenaan. Ja kun kurkin, löytyisikö mustikoita vielä, havaitsin, että myös niiden varvut olivat alkaneet saada syksyn punaa itseensä.

Kanervat kukkivat jo!

Mieleen hiipi lähestyvän talven ja tulevien pimeiden iltojen lenkit syyssateineen. Niistäkin selvittäisiin. Ja sitten taas kohta oltaisiin uudessa keväässä ja lähestyvässä kesässä. Ja sen tuomissa juoksutapahtumissa, kuten HCR:ssä!

Isältä tyttärelle, äidiltä pojalle

Tänään yksin lenkkeillessä hymyilytti. Summailin mielessäni viikon juoksukilometrejä ja vaikka viikkoon vielä mahtuu ainakin yksi pidempi lenkki, tuntuivat alkuviikon juoksut jo yksistäänkin mukavilta. Ja ei suinkaan itseni, vaan poikani takia.

Olen varmaan koko vanhempana oloni ajan yrittänyt kannustaa lapsiani liikkumaan: raahannut heitä aina vauvauinnista taaperojumpan kautta pelikenttien laidalle. Kuitenkaan todellista intoa liikkua teini-iässä ei ole oikein syntynyt – ennen kuin nyt.

Omat nuoret ovat tottuneet siihen, että heitä viedään milloin hiihtämään, milloin purjehtimaan tai vaikka suppailemaan.

Tänä kesänä minulta on useasti kysytty, milloin lähden seuraavalle lenkille ja juostaisiinko se yhdessä. Näin kävi tälläkin viikolla. Sain alkuviikolla työpäivän päätteeksi juosta ihan kunnolla, että pysyin poikani perässä! Niin ne lenkkikenkien esiinkaivamisen kipinät vain lopulta siirtyvät äidiltä pojalle. Ja miksi ei tyttärellekin.

Yhdessä juokseminen tuo omiin lenkkeihin vaihtelua. Reitit muuttuvat, kun yhdessä puntaroidaan, millainen matka ja vauhti olisi kummallekin hyväksi. Muutos on tuntunut hyvältä. Vaikka pääosin juoksen yksin, on ollut ihan superhienoa saada jälkikasvu innostumaan juoksemisesta.

Meille urheilu on perhejuttu!

Samalla muistuu mieleen omien vanhempien aktiivisuus. Tänään alamäkeä pitkin askelin pinkoessani muistin isäni ohjeen siitä, että alamäetkin pitää juosta energiatehokkaasti ja tasaisesti. Päätin, etten tänään kuuntele ohjetta. Rallattelin menemään ihan omaan tahtiin. Ehkäpä nekin ohjeet, joita itsekin mutisen teinille juoksun lomassa, jäävät hänelle vuosikymmeniksi mieleen. Kenties ne eivät aina ole edes oikeaoppisia ohjeita, vaan enemmänkin itselle päähän pinttyneitä tapoja. Siinähän sitä juostessa niitä helposti jakaa.

Esimerkillämme ja viesteillämme on tosiaan merkityksensä. Itsekin koin esimerkin voiman, kun aamukuudelta tuijotellessani kännykän viestejä näin isosiskon tuskailevan, miten kuuma oli ollut edellisenä päivänä juosta. Hän ihmetteli, kuinka pikkusiskomme jaksaa ikinä juosta Texasin kuumuudessa. ”Pitää lähteä aamukuudelta!” raikui iloinen vastaus. Otin onkeeni. Aamukahvin juomisen sijaan vilautin tossut jalkaan ja lähdin baanalle!

Onnistumisia ja auvoisia aamuja

Siskot ovat kirmailleet kaikenlaisissa kisoissa, mutta minä olen vain oleillut. Melkein meinasi alakulo päästä yllättämään, kun omien saavutusten olemattomuus paukahti ajatuksiin.

Pyyhkäisin alakulon ensirippeet tiehensä ja palauttelin mieleen NLP:n oppeja. Onnittelin itseäni siitä, että olen tehnyt kesästäni todella onnistuneen.

Kesän alkumetreillä tyttäreni haastoi minut hiit-jumppaan. Hikoilemme tahoillamme kolmena päivänä viikossa ja raportoimme toisillemme, kun homma on hoidettu. Ensimmäisen hiitin jälkeen jalat tärisivät ja olo oli hutera. Nyt haen jo lisähaasteita kahvakuulasta ja liikesarjojen vaikeuttamisesta. Mukava bonus sekin, että alkukesästä kireälle tuntunut mekkoni liehuu nyt kivan kepeästi.

Kun koko heinäkuu vierähti purjeveneillen, hiit olisi ollut vaivatonta jättää tekemättä. Kuka sitä nyt veneessä. Mutta veneessäpä juuri! Kun en ollut ruorivuorossa, siirryin keulakannelle. Saaristomerellä oli hauska hetki, kun vastaan tulleen veneen keulagastilla oli samanlainen sivulankutus meneillään. Hetken tuijotimme toisiamme hämmentyneinä. Sitten puhkesimme hymyyn – mitäs me keulakansilankuttajat!

Kesä-hiitin myötä kolmen minuutin sivulankku onnistuu nyt ihan heittämällä. Juoksulenkeillä huomaan, että keskivartaloni pysyy topakammin kuosissaan ja juoksuasento on selvästi parempi.

Kesän tiimellyksessä opettelin suppaamaankin. Eräällä venereissullani bongasin suppailijan, joka veteli treenejä ihan tosissaan. Vauhti oli hirmuinen ja taatusti syke korkealla. Tajusin, ettei suppailun tarvitse olla pelkkää vedessä lilluttelua. Seuraavalla venereissulla minullakin oli oma lauta.

Kesäloman jälkeinen ensimmäinen arkiviikko tuntui työläältä – mistä hitsistä sitä löytäisi aikaa ja virtaa mihinkään. Live-painotteisten työpäivien ote oli musertava. Sitten keksin, että voin aloittaa aamuni ulkona myös arkena. Pikainen aamujumppa ja aamusumpit ulkoterassilla – arki alkoi tuntua ihan mukavalta.

Vaikka kisoja ja virallisia tulosstatuksia ei ole kertynytkään, olen todella tyytyväinen kesääni, tekemisiini ja ennen kaikkea itseeni. Lappujuoksuja on luvassa syksymmällä. Taaperran niitä kohti hyvillä mielin, monta uutta asiaa oppineena ja itseni vahvaksi tuntien.

”Siis juokseeko kaikki suomalaiset?”

Twitterissä kävivät epätieteellistä, anekdootteihin ja vahvoihin mielipiteisiin perustuvaa keskustelua siitä, miksi eurooppalaiset vaikuttavat olevan hoikempia ja ehkä myös terveempiä kuin amerikkalaiset. Siinä missä yksi keskustelija arveli syyksi ruoan perimmäistä laatua ja laadunvalvontaa, toinen puhui ”eurooppalaisen elämäntavan” vaikutuksesta.

Perheeni sai Suomen-lomallamme havainnoida tätä eurooppalaista elämäntapaa. ”Siis juokseeko ja pyöräileekö ihan kaikki suomalaiset?” kyselivät perheen teinit minulta hämmästyneinä. Minä puolestani kyselin siskoiltani, että liikkuuko ihmiset nykyään jotenkin enemmän kuin ennen. ”Ei kai”, siskot arvelivat hämmentyneinä.

Ero Texasiin oli kuitenkin niin silmiinpistävä, että tutkailin asiaa vähän netistäkin. Toden totta, sekä Polarin että Garminin käyttäjäkunta näyttää korona-aikana lisänneen liikuntamääriään. Toki kun urheilukellon käyttäjistä puhutaan, kyseinen väestönosa lienee ollut aktiivinen alunpitäenkin.

Lomakodin vieressä oli upeita lenkkimaastoja.

Suomessa ulkoillessamme ulkoilureitit ja kävelytiet tuntuivat paikoitellen suorastaan ruuhkaisilta. Kolme metriä lomakodin ovelta ehdittyämme vastaan tuli jo niin kävelijöitä, juoksijoita kuin pyöräilijöitäkin. Ensimmäisenä loma-aamuna olin muutamassa minuutissa nähnyt ulkoilevia ja asioitaan hoitavia kansalaisia enemmän kuin kotikadullani Texasissa näen koko kesänä! Ihmiset menivät kauppaan kävellen ja töihin pyörällä. Töiden jälkeen he näyttivät taas rentoutuvan hiekka- ja metsäreiteillä kävellen, juosten tai pyöräillen. Siellä piti ihan pysytellä oikeanpuoleisessa liikenteessä, ettei tupeksinut toisten tielle!

Jo vuonna 2017 yhdysvaltalaiset tutkijat selvittivät kännykkädataan pohjautuen, kuinka paljon ihmiset eri maissa keskimäärin kävelevät. Suomalaiset kävelivät globaalisti katsoen keskimääräistä enemmän. Lomalla huomasimmekin, että suomalaiset ystävämme hahmottivat etäisyyksiä jotenkin erikoisesti. Heidän puheissaan esiintynyt ”lyhyt kävelymatka” oli useammankin kerran meidän teinien käsityksen mukaan ”puolen päivän haikki”. Meillä Texasissahan mennään koko ajan autolla ovelta ovelle, eikä hyötyliikuntaa kerry kuin se, mikä kauppakeskuksessa kävellään.

Meidän perheen keskusteluihin vilahti nopeasti käsite ”walkable city”, eli kaupunki jossa voi liikkua kävellen paikasta toiseen. Ne kännykkädataa tutkineet yhdysvaltalaistutkijatkin olivat todenneet, että loogista kyllä, ihmiset kävelevät enemmän, mikäli siitä on tehty mahdollista. Helsingissä kävelytiet eivät esimerkiksi yhtäkkiä vain lopu kesken matkan – toisin kuin meillä Texasissa.

Helsingissä on helppo kävellä.

Toisaalta kyse on myös siitä, miten kaupungit ja taajamat on rakennettu. Helsingin Herttoniemessä sijainneesta lomakodistamme pääsi kävellen sekä kauppaan, kouluun, kirkkoon että kirjastoon eivätkä julkisen liikenteen yhteydetkään olleet kaukana. Mahtavat ulkoilureitit odottivat käytännöllisesti katsoen takapihalla. Texasin-kodistamme voi kävellä ainoastaan alakoululle ja apteekkiin. Jälkimmäinen edellyttää tosin jo hurjaa tienylitystä. Metsään päästäkseen on ensin ajettava autoa.

Päiväsaikaan ulkona liikkuessamme mikään katu tai kulma ei Helsingissä tuntunut myöskään epämääräiseltä tai pelottavalta – tai no, ehkä Itä-Helsingissä yksi metropysäkki vähän erottui joukosta. Emme kuitenkaan nähneet ainuttakaan selvästi vaarallista tai edes koditonta ihmistä. Koimme, että ulos oli siis turvallista mennä ja kävellen kulkeminen melkein mihin vuorokaudenaikaan tahansa hahmottui käytännöllisenä.

Tässä kävellään järvelle uimaan!

Lopulta, Texasin ja Helsingin välillä on toki myös huikea ilmastollinen ero. Kesällä suomalaiset tuttavamme eivät tuntuneet löytävän oikein mitään tekosyytä sisälle jäämiseen. Viileään tai sateiseen säähän vain pukeuduttiin järkevästi, lämpimänä kesäpäivänä oli suorastaan synti jäädä sisälle. Texasilaiset puolestaan hakeutuvat kesäksi ilmastoituihin sisätiloihin. Tänä kesänä lämpötilat ovat kesäkuun alusta saakka aivan tauotta pyörineet neljänkymmenen celsiuksen molemmin puolin. Sellaisessa kelissä ei kukaan mielellään ulkoile. Ehkä Helsingissäkin on talvisin hiljaisempaa?

Eurooppalaisittain elellessämme kymmenen tuhatta askelta kilahti kellotauluun päivä toisensa jälkeen aivan sen kummemmin yrittämättä, ja joskus kertyi reippaasti enemmänkin. Olimme loman alussa sopineet, että Suomi-lomalla kukin saa syödä mitä haluaa milloin haluaa. Jos tekee mieli lakritsajäätelöä aamupala-aikaan, niin siitä vaan. Puolivälissä lomaa puoliso huokaisi, että hän kun luuli, että tämä sääntö oli sellaista lomaluksusta. Sitten hänelle valkeni, että kysehän olikin ihan vain hengissä selviytymisestä, kun Suomessa kerran koko ajan liikuttiin niin tolkuttoman paljon!