Tavoitteita kohti – ja hieman ylikin!

Katselin ohjelmaa ”14 huippua –  mikään ei ole mahdotonta”. Dokumentti kertoo nepalilaisesta vuorikiipeilijä Nirman Purjasta, joka kiipesi tiimeineen kaikille (14) Maapallon yli 8 000 metriä korkeille vuoren huipuille, puolessa vuodessa – rikkoen vastaavan ennätyksen seitsemällä vuodella. Onnistuminen itselleen asettamassa haasteessa liittyi Purjan mukaan itseluottamukseen sekä positiivisuuteen.

”Kaikki on kiinni luottamuksesta omiin kykyihisi. Sinulla on aina oltava positiivinen mielenlaatu, koska joskus asiat menevät pieleen”

Toki onnistuminen liittyi tässäkin vahvasti tahtoon. Siihen, että oli valmis etsimään ratkaisuja silloinkin, kun epäonnistuminen oli onnistumista ilmeisempää.

Jungfraujoch – Top of Europe (3454 m)

Ja samat asiat – luottamus, positiivisuus ja hieman ylioptimistinen mielenlaatu – auttavat meitä kaikkia omienkin tavoitteiden kohdalla. Koetoksen keskellä tärkein onnistumiseen vaikuttava tekijä on mieli. Moni asia voi – ja usein – menee pieleen. Mutta, jos silloin, sen vastoinkäymisenkin hetkellä suuntaa ajatuksensa pois siitä rikki hankaantuneesta pikkuvarpaasta ja fokusoi ajatuksensa maaliin pääsyyn, voittaa paljon.

Mutta välillä meitä ajaa eteenpäin myös surulliset tunteet. Ja vaikka en tiedä, mitä tarkalleen naisten sarjan Jerusalemin maratonin voittaneen Valentyna Veretskan mielessä liikkui kisan aikana, voin kuitenkin kuvitella henkisen tuskan siivittäneen hänen askeleitaan. Harva puolisonsa rintamalle jättänyt ja lapsensa kanssa sotaa paennut kykenisi samaan.

Ihailen muitakin itseensä uskovia naisia, kuten vaikkapa Raija Alapeteriä, joka on kipparoinut suomalaisia naisistoja ARC-purjehduskilpailuissa yli Atlantin. Tai Kathrine Switzeriä, joka ensimmäisenä naisena juoksi maratonin, mahdollistaen meille sen, että saamme vapaasti kokea murusia samanlaisista huuman hetkistä. Ja ihailen luonnollisesti keski-iässä toispuoleisesti sairaalassa halvaantunutta äitiäni, joka on ollut monessa asiassa periksiantamaton.

Äitini yksi tavoite – Grand Ganyon.

Vaikka omat tavoitteet niin elämässä kun juoksuharrastuksen suhteen kalpenevat ja ovat mitättömiä huikeita saavutuksia tempaisevien ihmisten rinnalla, ajaa samat biologiset ominaisuutemme meitä eteenpäin. Sillä kuten emeritusprofessori Heinrich Bernd toteaa, ”syvällä sisimmässämme olemme kaikki juoksijoita.” Kunhan vaan asetamme itsellemme tavoitteita, uskomme itseemme, voimme haaveemme toteuttaa ja mennä jopa hieman ylikin.

5 x 5 – 1: New Orleans

Keksin motivaation kohokkeeksi itselleni uuden projektin: 5 x 5. Tämä tarkoittaa, että juoksen viiden kuukauden aikana viisi 5K-kisaa, virtuaalisesti tai livenä.

Ensimmäinen juoksu osui kevätlomaan, jota olimme lähteneet perheen kanssa viettämään New Orleansiin, Louisianaan. Alueelta ei löytynyt juoksukisaa näihin päiviin, joten osallistuin St. Patrickin päivän kunniaksi järjestettyyn virtuaalijuoksuun. Ajattelin, että saisinpahan ainakin itse päättää, missä ja milloin juoksen.

Olimme viettäneet ensimmäisen kokonaisen matkapäivän French Quarter -alueella ja risteillen Mississippi-joella. French Quarter on alue, jonka rakennuksista suurin osa ajoittuu aikaan ennen Louisiana Purchase -nimellä kulkevia maakauppoja (1803). New Orleans kuului siis ensin Ranskalle, sitten Espanjalle ja lyhyen aikaa uudelleen Ranskalle, ennen kuin se myytiin Yhdysvalloille.

French Quarter -aluetta, kulkee myös ranskalaisella nimellään Vieux Carré.

Tätä nykyä French Quarter on turistirysä. Siellä tarjoillaan alueen omintakeista ruokaa monissa ravintoloissa, mutta myös tanssitaan ja lauletaan kaduilla sekä biletetään aamunkoittoon. Lapsiperheen on parasta tutustua alueeseen päivänvalolla ja silti vastaan tulee epämääräistä väkeä. Päivän kuljeskelun jälkeen nuorin teineistäni summasi osuvasti kokemuksiaan alueen rapistuneesta loistosta: ”Tämä kaupunki haisee pilveltä ja pissalta.”

Hotellissamme on kuntosali, ja kuntosalilla kaksi juoksumattoa. Pohdinkin pitkään, olisiko turvallisinta vain juosta siellä. Tutkailin netistä muiden juoksijoiden arvioita ja löysin vahvistusta epäilyilleni: tässä kaupungissa juoksukulttuuri ei ole vahva, joten autoilijat eivät ole tottuneet juoksijoihin – ja on alueita, joissa yksinäisen naisen ei tosiaankaan kannata juoksennella. Juttelin vakavasti puolisonkin kanssa, mutta lopulta päädyimme siihen, että osaanhan minä katsoa ympärilleni ja ottaa tarvittaessa jalat alleni. Sitä paitsi tiesin jo suunnilleen, minne ei ainakaan kannattanut suunnata.

Vanhat, viehättävät raitiovaunut (street cars) kuljettavat ihmisiä uutterasti edelleen.

Juoksuni oli lopulta aika rauhallinen. Väistin muutamaa koditonta ja yhtä puhelimeensa reuhaavaa kaveria. Aamuyhdeksältä kauppiaat availivat kauppojaan, ihmiset kulkivat töihin ja turistit ostivat kahvia. Mississippin varteen ehdittyäni näin vihdoin muitakin juoksijoita. Hämmästelin liikennevaloja, joissa ei jalankulkijoille omaa valoa olekaan ja pysähdyin tuon tuosta napsimaan kuvia.

Vieraassa kaupungissa eksyin tietysti hiukan ja löysin itseni työmaa-alueen laitamilta – hurrikaanien vuoksi New Orleansia rakennetaan koko ajan uudestaan. Juoksu oli hidas turistikierros, ei tosiaankaan kisareissu. Hotellille palattuani olin kuitenkin hyvin tyytyväinen siitä, että uskaltauduin ulos: juoksu on niin mahtava tapa nähdä kaupunkia, uuttakin.

Askelista katosi kepeys

Kun olin vielä pikkutyttö, ukki ojensi kirjahyllystään yhden kirjan. Kehotti lukemaan todeten, että tiedät sitten, missä ukkisi oli. Kirja kertoi taisteluista, joita ukki kävi loppuikänsä yöllisissä painajaisissaan.

Ukin yölliset painajaiset ovat yhtäkkiä niin lähellä. Media välittää kuvia tiukkailmeisistä aikuisista, jotka juoksevat henkensä edestä. Katseet kauhua täynnä, sylit täynnä lapsia tai lemmikkielämiä. Hetki sitten heilläkin oli tavallinen arki.

Tavallisen arjen tylsyydet tuntuvat nyt tavallistakin arvokkaammilta. Töihin autoillessa mietin, millaista olisi, jos töihin ei voisi mennäkään. Jos ei voisi mennä kauppaan. Jos roskapussin vieminen olisi hengenvaarallista. Jos kotona ei voisi olla.

Kirjan ojentaessaan ukki totesi, että älkää te nuoret omalla vahtivuorollanne antako tämän toistua.

Vahtivuoroni on ollut tähän saakka varsin helppo. Olen tomeroitunut lähinnä silloin, kun äitinä hälytyskelloni ovat kilkattaneet. Kuten kerran, kun perheen uintireissulla seisoin topakkana lapsiani kohti vyöryneen aallon edessä – lapset hihkuivat, että meidän äiti pysäyttää vaikka meren. Tai kun hyppäsin paljain jaloin kyykäärmeen päälle, kun se luikerteli kohti peiton päällä köllötellyttä vauvaani. Rakkaittensa vuoksi tekee melkeinpä mitä vain.

Mitä vain tekisin nytkin, jos tämän hulluuden saisi loppumaan. Vahtivuorolaisena on tukalaa olla, kun lapset ja nuoret nyt kysyvät, tapahtuuko tuo kohta myös meille. Ajatuksissa käy, muuttuuko ukin kokema historia tulevaisuudeksemme.

Oma riittämättömyys riepoo – tuntuu karmaisevan etovalta, ettei voi tehdä mitään. Tsemppiviestit somessa ja vaatimattomat pikkulahjoitukset tuntuvat kovin vähäpätöisiltä.

Vähäpätöistä ei kuitenkaan ole se, ettemme anna pahuuden voittaa. On yritettävä uskoa huomiseen. Siihen, että olemme ihmiskuntana jotakin oppineet.

Kun pää, sydän ja kroppa käyvät kierroksilla, rauhaa löytää niistä asioista, jotka tuovat nautintoa. Ärräpäitä voi päräytellä intervalleja vedellessä. Höyryjä päästellessä olo usein helpottuu.

Tänään kävin juoksemassa pitkän lenkin, ja nautin siitä. Pari päivää sitten viiletin vanhalla potkukelkalla meren jäällä, ja nautin siitäkin. Ihan kaikki ei ole muuttunut, onneksi.

Paras lenkki on tehty lenkki

Hiihtoloman puolivälissä aloin lukemaan kirjaa ”Juoksu on parasta terapiaa”. Kirjan kirjoittaja, Scott Douglas kuvasi alkusivuilla omaa ahdistuneisuuttaan ja masennustaan niin, että hirvitti. Ja vaikkei omakaan elämä ole ollut aina ihan mutkatonta, on optimistinen luonteeni aina ajanut kaiken yli. Paitsi nyt. Euroopassa käytävä sota ahdisti.

Kirja: Juoksu on parasta terapiaa löysi sattumalta tiensä käteeni

Olin hiihtolomalla hiihtänyt lähes päivittäin ja nauttinut Kuusamon kauniiden tykkylumimetsien rauhasta. Mutta kun uutiset Ukrainasta herättivät, huomasin pysähtyväni.

Kun aiemmin olin kolunnut innolla Oulangassa pienellä Karhunkierroksella tai kivunnut minkä tahansa paikallisen nyppylän päälle, ymmärsin nyt, miten lähellä sotaa käyvän maan rajaa olemmekaan. Kun vielä rajan toiseltapuolen kantautui sotaharjoituksiin liittynyttä jytinää ja televisiossa päättäjien ilmeet olivat vakavat, sai se pelon häivähtämään esiin.

Valtavaara (edessä) ja Konttainen (keskellä)

Ei innostanut lähteä ulos. Ei huvittanut kirjoittaa blogia. Eikä todellakaan tehnyt mieli katsoa Instan juoksukuvia. Iloiset ja huolettoma vaaleanpunaiset postaukset olivat vain liikaa. Tuntui, etten ollut oikeutettu juoksemaan ja nauttimaan, kun toiset menettävät kotinsa, puolisonsa, omaisuutensa tai henkensä.

Lopulta, lukemattomien uutisten, lehtiartikkeleiden ja erityislähetysten jälkeen suljin telkkarin ja sosiaalisen median. Lähdin ulos ja juoksin. Ymmärsin, että en yksin mahda paljoa ukrainalaisten kärsimyksille, eikä ketään auttaisi, vaikka kiukkuaisin kuinka.

Vaikka jouduin pakottautumaan lenkille, alkoi olo sen aikana helpottaa. Kuten Douglaksen kirjassa taidettiin muutamassakin kohtaa mainita, vähintään puolentunnin rehkiminen tekee aivoillemme hyvää.

Hiihtämässä kauniissa luonnossamme.

Vaikka liikunta helpotti, ei se täysin poistanut ahdistustani. Pelko mahdollisesta sodanuhasta maatamme kohtaan on monien huulilla. Kun sitten lyhyesti keskustelin sodan kokeneen naisen kanssa, ihmettelin hänen henkistä vahvuuttaan ja tyyneyttään. Olin kuvitellut hänen reagoivan asiaan vahvemmin. Hän totesi, että asiasta kannattaa puhua, muttei kannata liikaa stressata ja antaa sodan ajatusten viedä voimia. Asiat menevät, kuten menevät. Omaa reaktiotaan meneillään olevaan pahaan ja ilmassa leijuviin uhkiin ei kannata suurentaa. Elämää on kuitenkin kaikesta huolimatta elettävä.

Ja niinhän se on, että kaikille meillä tulee vastaan menetyksiä, stressiä ja vastoinkäymisiä. Osa näistä nousee elämän lähipiiristä, osa maailman myrskyistä. Kaikki myös reagoimme niihin eri tavalla. Resilienssimme vaihtelee.

Itsellä auttoivat nuo vanhemman ja viisaamman ihmisen sanat, edellisenä iltana tehty, hieman pidempi, ajatuksia nollannut hiihtolenkki ja päivän aikana vanhassa omakotitalossa puuhasteltu listojen ja seinien maalaus. Ymmärsin, että omasta jaksamisesta on hyvä pitää kiinni. Lähteä liikkumaan.

Ymmärsin, että saamme sodan kauhut kotisohvillemme ja verkkokalvoihimme lähemmin, kuin koskaan. Ja ettei maailma ympärilläni ole sama, kun mitä se vielä hetki sitten oli. Mutta ymmärsin myös, että minulla on kaikesta maailman kärsimyksestä huolimatta oikeus ja mahdollisuus liikkua (vielä) vapaana. Paras lenkki on tässäkin tapauksessa se tehty lenkki.

Pidetään omasta ja toistemme jaksamisesta huolta! Negatiivisten uutisten keskellä ja pelon hiipiessä mieleen on hyvä ymmärtää, että on viisasta varautua, muttei kannata antaa pelolle valtaa.