Elämän uusia pärskeitä!

Tuntuu, että aikaa juoksemiseen on välillä vähän. Silti tätäkin tekstiä kirjoittaessa vilkuilen kelloa varmistellen, että ennättäisin lenkille ennen seuraavaa rientoa!

Kesä – ja oikeastaan koko vuosi on ollut varsinaista vuoristorataa! Siihen mahtuu ikimuistoisia ja onnistuneita juoksutapahtumia, pettymyksiä, osallistumisten siirtoja sekä totaalista, juoksuharrastuksen merkityksen pohtimista. Laajaa elämänkirjoa, eroja, uusia aktiivisia harrastuksia ja paljon hyvää!

Olen päässyt kokeilemaan valtavan määrän uusia asioita ja tuntenut meren pärskeet kasvoillani. Olen harjoitellut melontaa yksin, kaksin sekä nelin istuttavassa kajakissa ja osallistunut täysin noviisina pariin kilpailuun.

Kesään on kuulunut melonnan opettelua!

Olen myös uuden edessä asettanut itseni välillä epämukavuusalueelle, mutta huomannut hetken päästä nauttivani itseni voittamisesta roikkuessani tornadon trapetsilla, hengaillessani viklan laidalla tai keikkuessani korkeanpaikankammoisena veneen mastossa.

Pärskeitä!

Toisinaan meri on kastellut minut läpimäräksi ja olen palellut vilusta. Välillä tottumattomuuttani olen ollut fyysisesti aivan poikki, kun onnettomat käsi- ja vatsalihakseni ovat joutuneet töihin. Mutta samalla olen päässyt nauttimaan merestä ja samoilemaan saariin ja paikkoihin, joista olen aiemmin voinut vain uneksia.

Stora Brändö

Olen myös pyöräillyt. Kesän kohokohtana toteutui kauan haaveenani ollut purjehtiminen Tallinnaan ja viilettäminen kilometrikaupalla veneeseen pakatulla tandemilla pitkin vanhan kaupungin mukulakiviä.

Meri, tandem ja aurinko!

Vaikka juoksu on siis ollut epäsuunnitelmallista ja satunnaista, en voi kuin olla kiitollinen, että elämässäni on ihmisiä, jotka rikastuttavat kokemusmaailmaani, pitävät elämänrytmini ja aktiivisuustasoni korkealla ja kestävät sen, ettei uuden oppiminen tapahdu yhtä joutuisasti kuin teinivuosina.

Osaan välillä myös rentoutua!

Enkä sätkyile, vaikka juoksuja on siirtynyt. Ensi keväälle on luvassa ultrajuoksuja radalla ja poluilla ja eiköhän kalenteriin ilmesty joku ex tempore tapahtuma myös syksyyn, kunhan juoksulta aikaa vieneet uudet harrasteet taas sen sallivat!

Pinnan alla

Toissa viikonloppuna ostin ruokakaupasta toppahanskat. Puoliso ja lapset tutkivat jäätelöhyllyllä makuvaihtoehtoja. Minun maidottomassa maailmassani jäätelö ei ole juttu, joten haahuilin lähiympäristössä rauhoittelemassa jokakauppareissuista kärsivällisyyshäiriötäni.

Kaupan nurkassa oli alelaari. Ryhdyin aikani kuluksi lueskelemaan laarissa olleiden kirjojen takakansia, ja löysin opusten alta kunnolliset talvihanskat. Sellaiset, joita voisi käyttää lumipalloja pyöritellessä tai hiihdellessä.

Altaalla ennen auringonnousua

Ulkona oli neljänkymmenen asteen helle. Ulkona oli monta viikkoa ollut tauotta liki neljänkymmenen asteen helle. Sääennusteet eivät kaikelle nähtävissä olevalle tulevaisuudelle luvanneet mitään muuta kuin neljänkymmenen asteen hellettä.

Hätäpäissäni sovitin toppahanskoja nuorimman lapsen käsiin ja kun ne sopivat, hanskat lensivät kauppakärryyn. ”Taivahan tähden”, sanoin miehelle kauhistuneena. ”Jos täällä myydään tällaisia hanskoja ruokakaupassa, niille saattaa tulla tarve.”

Altaalla kahden kesken: minä, ja tuo huonosti uiva torakka

Kun mietin duathlonin jälkeen seuraavaa urheilullista tavoitetta, loppuotteluun selvisi kolme vahvaa ehdokasta: uusi duathlon, Austinin marathon tai – triathlon.

Duathloneja olisi ollut lähialueilla tarjolla aivan tuota pikaa ja niihin olisi pitänyt ryhtyä harjoittelemaan heti. Olin kuitenkin kisan jälkeen selvästi levon tarpeessa ja vaikka pää panikoi (tästä makoilusta seuraa diabetes, verenpaine, ylipaino ja ennenaikainen kuolo), kuuntelin kehoa. Lähdin uudestaan liikkeelle vasta, kun se alkoi taas huvittaa – ja sittenkin kaikessa rauhassa.

Austinin marathonista keskusteltiin kotona. Puoliso kyseli, onko nyt paras aika maraton-harjoittelulle. Ei sitä kauan tarvinnut pohtia. Maratonhaave on iso ja tärkeä, mutta elämässä on juuri nyt kaikkien muutosten jälkeen paljon isoja ja tärkeitä juttuja.

Ja niin se sitten selkeni, että uima-allas huuteli nimeäni. Nyt jos koskaan oli aika katsoa, onko vanhasta akasta oppimaan uusia temppuja. Kävinhän siis uimatunneilla jo toista vuotta sitten, mutta tekniikan perusteiden jälkeen varsinainen harjoittelu jäi sikseen. Lannistuin, kun yritin itsekseni uida edes altaan päästä päähän ja mummelit painelivat porskuen ohitse molemmilta puolin. Tuntui ihan pöhköltä ajella YMCAn altaalle ja jaksaa siellä sitten kaikki kahdeksan metriä. Mutta nythän meillä on allas tuossa pihalla.

Aurinko nousee

Uuden oppiminen vaatii sisua ja nöyryyttä. Välillä harjoittelu on todella säälittävää. Altaan päissä puuskuttaessani muistelen, että olivathan ne ensimmäiset juoksunikin tavallaan säälittäviä. En tosiaan vetäissyt puolimaratonia tuosta vain. Hinkkasin vitosta pitkään ja kymppiä vielä pidempään. Niin että jos nyt on haettu kauan ensimmäistä 25 metriä, olkoon niin.

Olen viettänyt altaalla jo monta yksinäistä aamua. Kun aurinko vasta nousee, ulkona on vielä viileää (usein alle +30 C) ja aamuvirkuimmat naapurit juuri heräilevät, olen jo uskaltautunut olemaan aloittelija, heittäytynyt oppimaan jotakin. Välillä puoliso on lähtenyt mukaan ja mutissut, että ”tämä on sentään vähemmän sekopäistä kuin muut lajisi”. Myös pienemmät tyttäret viihtyvät altaalla jo kauan ennen kukonlaulua.

Vielä toistaiseksi tuntuu aivan mahdottomalta, että koskaan selvittelisin lyhimmänkään sprinttitriathlonin uintiosuuden. Mutta eipä täällä juuri nyt voi kuvitella toppahanskojakaan koskaan tarvitsevansa. Ei auta kuin uskoa mahdoton mahdolliseksi – ja valmistautua siihen huolellisesti.

Elämänmakuista elämää

Käänsin juoksumaton ylämäkiasentoon ja raastoin. Vähitellen lisäsin ylämäen kallistusta. Painoin menemään 5:45 min/km vauhdilla, vaikka kroppa huuteli hiljentämään.

Olin valvonut yöllä ja miettinyt asioita. Aamulla heräsin ärtyneenä ja apaattisena. Tihkutti vettä, ulos ei huvittanut lähteä. Ajattelin patistaa itseni vaikkapa vain kolmen kilometrin juoksumattohölkylle. Heti ensimmäisistä juoksuaskelista tiesin, että nyt on pisteltävä täysillä. Tuli suunnaton tarve laittaa kroppa koville ja selvittää, mihin se pystyy. Tuntea olevansa elossa.

Tämä kesä on ollut täynnä muistorikkaita hetkiä, koko elämänkaaren verran. On vietetty valmistujaisia, ihmetelty pienen ihmisalun ensimmäistä kesää, iloittu häistä ja surtu läheisen menettämistä. Juhlittu synttäreitä, juostu maratoneja ja löhöilty auringossa tekemättä mitään.  Eletty suurilla tunteilla, naurettu ja itketty. Sanalla sanoen: hyvä kesä!

Raparperimehu, kesäjuhlien hittijuoma!

Yksi kohokohdista oli purjehdusreissumme Ahvenanmaan saaristossa. Siellä tietkin ovat vaaleanpunaisia – sehän sopi meille, sillä katselimme elämää muutenkin ruusunpunaisten silmälasien läpi. Olimme nimittäin heti lomamme alkajaisiksi menneet vanhoilla päivillämme naimisiin! ”Häämatkaamme” vietimme elämänmakuisessa retkueessa veneillen neljän koiran ja yhden kissan kanssa. Hoitokoiramme Mini oppi paitsi venekoiraksi, mutta oli omistajansa mielestä päässyt yllättävästi eroon myös lisäkiloistaan. Eikä ihme, juoksentelihan se meidän mukanamme pitkin upeaa saaristoa harva se päivä.

Kuuman kesän kekseliäät vilvoituskeinot…

Pienet varpaat ensimmäistä kertaa meressä

Häät (omat!)

Tarvitsin aamuista juoksuraastoani, sillä edessä on vaikea hetki. Läheisen ihmisen äkillinen poismeno järkyttää mieltä, ja olen lupautunut iltapäivän hautajaisissa pitämään muistopuheen. Tiedän jo etukäteen, että itkuksihan se menee. Mutta elämään saa mahtua myös kyyneleitä; itketään jos itkettää.

Viikon vakiot

Sen lisäksi, että olen listaihminen (ks. https://juoksusiskot.wordpress.com/2018/04/12/treenisuunnitelmia-ja-suunnittelemattomia-treeneja/), taidan olla pikkuisen myös vakiokaavoihin kangistunut.

Tuossa taannoin havahduin huomaamaan, että herään aina samoihin aikoihin, oli arki tai loma. Nukkumaankin menen aina tiettyyn kellonaikaan. Lähipiirini tietää, että minulle ei kannata soitella enää yhdeksän jälkeen.

Arvata saattaa, että syön myös aamupalan ja lounaan joka päivä jokseenkin samaan aikaan. Elimistöni tykkää siitä, että rytmi on säännöllinen.

Juoksuharrastukseni alkuaikoina juoksentelin aina vakiolenkkejä. Vakionopeudella ja samaan suuntaan. Halusin juosta yksin; en tykännyt ajatuksesta, että joutuisin säätämään nopeuttani ja rytmiäni jonkun toisen mukaan.

Viisaammat ovat kertoneet, että jos puksuttaa aina samaa rataa, mielekkyys katoaa ja kehittyminen tyssää. Jossain vaiheessa oivalsin, että rutiineja täytyy uskaltaa rikkoa. Uskaltauduin juoksemaan uusille reiteille muiden seurassa; välillä olen päätynyt oman mukaavuusalueeni ulkopuolelle itseäni kovempaan seuraan, välillä taas olen itse se kovempikuntoinen.

Yhä nautin eniten siitä, että saan juosta omassa rauhassani omaa tahtiani ja silloin kun itse haluan. Olen kuitenkin yrittänyt opetella myös uusia hyviä rutiineja; lähes yhtä kivaa on juosta mukavassa seurassa jonkun toisen vauhdilla, vaikka tahti olisikin itselle vähän väärä ja reittivalintakin pikkuisen vinksallaan.

Koiraihmiset tietävät, että vakiokuviot miellyttävät myös nelijalkaisia juoksukavereitamme. Kolme koiraani valpastuvat heti, kun huomaavat, että alan hamuilemaan lenkkivarusteita esiin.

Nyt tuokin rutiinimme on uudistumassa, sillä juoksulenkit alkavat olla liian rankkoja kahdelle vanhimmalle. Joudun pukemaan juoksuvaatteet salaa, sillä ilmeet ovat syyttäviä, kun mukaan ei enää pääsekään. Juoksulenkit ovat korvautuneet pitkillä kävelyillä. Muutoksella on ollut hyvätkin puolensa: oma askelsaldoni on kasvanut, kun käyn ensin juoksemassa ja sen jälkeen vielä pitkällä kävelylenkillä.

Kiireisessä arjessa on helppoa turvautua tuttuihin kuvioihin. Samaa rataa ei silti kannata jäädä jyystämään. Uudistuminen kannattaa, ja lopputulos voi yllättää positiivisesti!