Oletetun ylikunnon reunoilta kohti uudenlaista treenaamista

Olen vuosia juossut etukäteen suunnittelemani juoksuohjelman avulla. Viime syksynä kerroin himmailevani juoksuja ja jätin ohjelmat syrjään. Ajattelin olevani ohjelmoitujen juoksujen ja elämänrytmini vuoksi kiepsahtamassa vahvasti ylikunnon puolelle, sillä juoksusuoritukseni heikkenivät treenaamisesta huolimatta ja nukuin huonosti. Lopulta sykkeet sahasivat kevyemmälläkin lenkillä sellaisiin lukemiin, että heikompaa olisi hirvittänyt.

Hitaan kävelylenkin sykkeitä

Epäilin sykevaihteluiden syyksi mittavirhettä. Lopulta hain oireisiin apua. Keuhkoni kuvattiin. Sydämeni tarkistettiin magneettikuvauksessa varjo-aineella sekä ultrattiin. Luovutin putkikaupalla verta. Osallistuin rasituskokeeseen sekä sykevaihtelua kartoittavaan Holter-tutkimukseen.

Kuntoni todettiin olevan huomattavasti ikäistäni paremman. Veriarvoni olivat erinomaiset. Ylikunnon mahdollisuutta ei mietitty. Oireet kuitenkin jatkuivat.

Ystäväpiirissä löytyi tilannetajua. Juoksumäärää pudotettiin melkeinpä minulta kysymättä. Huomasin käveleväni ja samoilevani lumihangessa, metsäpoluilla ja meren jäällä. Fillaroin niin hybridipyörällä kuin tandemilla. Suunnistin. Purjehdin. Meloin. Juoksin vain satunnaisesti yksittäisiä, erittäin hitaita lenkkejä ja lepäsin.

Hyötyliikuntaa mastonharjalla

Stressi väheni. Kaikki tekemäni liikunta tuli lähes huomaamatta ja ilman paineita. Välillä löysin itseni jonkun muistomerkin luota ja toisinaan olin kivunnut kallion päälle ihastelemaan eteen aukeavaa maisemaa. Milloin olin meren rannassa, merellä tai kipsuttelemassa metsässä pitkospuilla. Toisinaan siivosin pihaa, leikkasin nurmikkoa, kantelin tavaroita paikoilleen, haravoin tai tein muuta hyötyliikuntaa. En enää tuijotellut kertyviä kilometrimääriä ja -aikoja ja suorittanut liikuntaa.

Pysähtyminen meren äärellä

Kaiken keskellä pelkäsin kuitenkin kuntoni romahtavan. Soimasin itseäni laiskaksi, kun juoksin niin vähän. Välillä kaivoin esille hiirenkorville vääntyneen juoksukirjan sivut ja pohdin uuden juoksuohjelman laatimista.

Kaikki liikkumiseni tuki kuitenkin peruskunnon ylläpitoa. Kevään muutamat lyhyemmät lappujuoksut, Länsiväylä (17,3 km) ja Helsinki City Run (21,1 km) sujuivat loistavasti. Sykevaihtelut kuitenkin jatkuivat, joten siirsin Karuan Ultran ja KK Nuts 55:n seuraavaan vuoteen.

Lenkillä Välimerellä

Lopulta syy sykevaihteluille selvisi. En kärsinyt ylikunnosta, vaan sydämeni saa ylimääräiseltä tahdistajalta tarpeettomasti supistumiskäskyjä.

Voin kuitenkin jatkaa juoksemista ja aktiivista elämäntyyliäni. Sydämeni on vielä vahva ja hyväkuntoinen. Teen kuntoilua kuitenkin eri tavalla kuin ennen. Liikun aiempaa monipuolisemmin ja kuuntelen kehoani. Välttelen liiallista stressiä ja sydämenrytmiä turhaan stimuloivia asioita. Liian päämäärähakuisille ja kalenteroiduille treeniohjelmille ei myöskään ole tarvetta. Olen oppinut, että elämänsisältöä ja liikkumista voi ylläpitää etenemällä rennomminkin. Nauttimalla matkasta.

Duathlon: San Marcos, TX

Puolison aamu oli varmasti rankempi kuin minun. Lähdimme kahdella autolla kohti San Marcosia: pyörä ja minä edeltä, lapset ja mies perästä. Oma kelloni oli soinut 4.30, lasten vain tuntia myöhemmin.

Oli vielä aivan pimeää, kun saavuin kisapaikalle. Hupparia ei tarvittu, aamun lämpöennuste oli ollutkin +25 C ennen auringonnousua.

Olin ollut edeltävällä viikolla puolikuntoinen ja rekisteröitynyt duathloniin vasta lauantai-iltana, kun olin ollut varma siitä, että olin jo täysin toipunut. Tälle retkelle ei olisi muutoin ollut mitään asiaa.

Tiskillä numerolappuani etsittiin usean ihmisen voimin. Lopulta se löytyi viime tingassa rekisteröityneiden kasasta ja virkailija selvitti, että eihän hän ollut edes yrittänyt kirjoittaa lappuun kaksiosaista, pitkää suomalaista sukunimeäni.

Asettelin pyörän rauhassa paikkaan, josta tiesin sen helposti löytäväni: reunaan ja taas mahdollisimman reunaan. Kävelin katsomaan lampea, jossa triathlonistit hetken kuluttua uisivat. Kaskaat sirittivät, aamu valkeni, luonto oli kaunis. Hymyilin onnellisena siitä, että lajini vievät minua ihmeellisiin paikkoihin. Perhekin ehti paikalle ennen lähtöä.

Olin etukäteen miettinyt, että ekan 5K:n menen ihan rauhassa, 10 minuutin maileja. Pahus vieköön, pieni duathlonistien joukkohan ampaisikin matkaan kuin tykin suusta. Ensimmäiset puoli mailia kello näytti 8 minuutin lukemia. Siinä lähtösuoralla kävi mielessä, että olen aivan väärässä paikassa, aivan liian kovassa seurassa ja nyt pitää joko antaa saman tien periksi tai ymmärtää, että tulen vihonviimeisenä maaliin.

Onneksi hyvin pian tuli vastaan ylämäki, joka rauhoitti kaikkien menoa. Menin yhden kisakumppanin ohi ja ymmärsin, että jotkut muutkin olivat vain aloittaneet liian kovaa.

Toisen huoltopisteen jälkeen lasketeltiin pitkää alamäkeä leveällä kävelytiellä/polulla. Lempparikohtani tällä reitillä! Alamäkijuoksussa ohittelin lisää selkiä ja tolkutin itselleni, että kohta pääsen pyörän selkään lepäämään.

T1:een tulin ajassa 28.36. Vaihto kesti 1.05 min.

”Muista laittaa kypärä ekaksi!”

Kypärä, hanskat, nopea huikka juoksupullosta, vilkutukset perheelle ja matkaan.

Pyöräilyosuus oli kiva, kunnes se alkoi tuntua työltä. Osa reitistä oli out-and-back: ihanassa pitkässä alamäessä ajattelin, että kohta me tämän mäen kanssa tavataan uudestaan.

Vauhdissa juominen oli onneksi helppoa – kiinnitin kyllä erityistä huomiota siihen, että sain pullon aina kunnolla takaisin paikalleen. Netistä olin lukenut jonkun epäonnisen kisaraportin, pullo oli lentänyt matkoihinsa puolimatkassa. Tässä kelissä nesteytys oli tärkeää.

Pyöräosuudelle ennen duathlonisteja ehtineiden triathlonistien kärki alkoi tulla vastaan. Muutamat kannustivat rohkaisevasti: ”You look strong, good job!” Yleensä se tietysti tarkoittaa, ettei kisakaveri näytä kovin vahvalta… Pitkässä alamäessä, kun kukaan muu ei ollut lähellä takana eikä edessä, kiljahtelin itselleni kannustavasti: ”Jiiiiihaaa!”

Kohtasin pari kohtalotoveria siinä mäessä, joka nyt oli muuttunut raastavaksi ylämäeksi. Jutustelimme toisillemme kannustavasti. Tulimme huipulle, polkaisin vauhtia – yllätyksekseni he jäivät taakse.

San Marcos näyttäytyi kauniina. Viljapeltoja, jokia, viehättäviä asuinalueita.

T2: 12 mailin pyöräretken kesto oli 54.44. Vaihto kesti 41 sekuntia.

Viimeinen 5K. Olin toki tiedostanut jo etukäteen, että tässä kisa vasta alkaa ja olevinani harjoitellut juoksua pökkelöjaloilla. Silti tämä kohta yllätti rajusti. Puolison ottamalla videolla katselen lähtiessä jalkojani kuin ihmetellen, mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu.

Juoksin hitaasti vaihtoalueelta, ja jatkoin kunnes arvelin olevani turvallisesti perheen silmien ulottumattomissa. Sitten pistin kävelyksi. Ei puhettakaan, että näillä jaloilla olisi kiidetty sen nurmikentän ylitse, jonka läpi olin aamulla niin kepeästi kipittänyt. Otin geelin. Yritin juosta. Kävelin vähän. Yritin taas juosta.

Koetin kertoa itselleni, ettei vauhdilla ole väliä – 12 minuutin mailit olisivat nopeampia kuin 13 minuutin kävelyvauhti. Ylämäet löytyivät. Muutkin ympärilläni kävelivät. Vannoin, että ennen ensi kisaa opettelen uimaan, jotta en juokse kahdesti.

Ensimmäinen maili ja huoltopiste. Otin vettä ja kiitin herraa, joka seisoi kotipihansa portilla kastelemassa juoksijoita puutarhaletkulla. Lämpöä alkoi olla se ennustettu +30 C.

Sitten sanoin itselleni, että juoksemaan tänne on tultu eikä kävelemään. Tämä olisi varmasti hitain 5K:ni ikinä, mutta nyt jumalauta nainen tossua toisen eteen. Jos täällä kerran oltiin näyttämässä tyttärille, että mama oli kova mimmi, niin piti olla myös.

Toinen huoltopiste ja se ihana, ihana metsäosuus. Alamäkijuoksua, ja nyt napsin selkiä ihan urakalla. Puoli mailia jäljellä, korkeintaan viisi minuuttia! Vielä maalisuoralla joku käveli ja joku takana tullut kuului häntä kannustavan, että nyt vain hoidetaan kotiin tämä homma.

Toinen 5K: 33.34

Kokonaisaika: 1.58.34

Jäimme vielä perheen kanssa hengailemaan paikalle palkintojenjakoa varten, sillä arvelin, että ikäsarjasijoitus olisi mahdollinen. Sitten huomattiin, ettei duathlonissa ollutkaan ikäsarjoja! ”Se siitä, mennään vain”, sanoin kuumuudessa odottamaan väsyneille lapsilleni juuri, kun kuuluttaja koetti tavata nimeäni paperistaan. Etunimi onnistui ihan tunnistettavasti…

Duathlonin kokonaissijoitus oli 6. ja naisten sarjan sijoitus 2. Ensi kertaa varten treeniä tarvitaan paljon lisää, jotta se toinenkin juoksuosuus sujuisi. Hetkinen, mitä minä oikein puhun: ”Ensi kertaa”…?!

Kisapaniikkia

Tiiättekö sen tunteen, kun on itse asiassa valmistautunut ihan hyvin, mutta noin viikko ennen kisaa alkaa kuitenkin epäillä itseään, treeniään, kuntoaan, kisamotivaatiota ja kaiken olevaisen perimmäistä järkevyyttä?

Olen viikon päästä menossa juoksemaan ja pyöräilemään. Kävin katselemassa tapahtuman sivuilta viime vuoden tuloksia saadakseni paremman käsityksen siitä, mitä on odotettavissa.

Duathlon, johon olen menossa, järjestetään triathlonin kylkiäisenä. Normityypit tekevät avovesiuinnin (500 m), pyöräilyn (20K) ja juoksun (5K). Uintiosuus jää siis sprinttitriathlonin normipituuksista vähän vajaaksi. Lisäksi järjestetään myös vaihtoehdot 5K, 10K, swim+run, swim+bike ja se mun valinta, run+bike+run (5K + 20K + 5K).

Juoksua Tyynenmeren rannalla

Viime vuonna hitainkin sammakkouimari on näköjään selvitellyt uintiosuuden nopeammin kuin duathlonistit ensimmäisen juoksunsa. Duathlonisteja kaiken kaikkiaan on ollut parisenkymmentä. Kun pääsen pyörän selkään, olen siten koko tapahtuman viiden viimeisen osanottajan seurassa. Tämä on ihan hyvä tiedostaa etukäteen: en ole sinne menossa ketään muuta kuin itseäni voittamaan. Jos vain selviän maaliin, pokaali on mun.

Sitten on tämä säätekijä. San Marcosiin on tällä hetkellä ennusteilla 98 F / +37 C kisapäivälle. Koko edeltävä viikko on silkkaa auringonpaistetta, joten ihan hirveä ilmankosteus siellä ei välttämättä ole, mutta saattaa toki silti ollakin. ”Tuntuu kuin” -lämpötila voi kosteudessa olla helposti viitisen astetta enemmän.

Juoksemaan lähdetään aamulla klo 7.30, mikä on vähän turhan myöhään. Vaikka yöllä olisikin ollut vähän viileämpää, tuolloin on jo lähempänä 80 F / +27 C. Puolisen tuntia juoksua, tunti pyöräilyä ja yhdeksän maissa, kun se toinen juoksuosuus alkaa, jaloissa painaa ja vesipullot ovat tyhjiä, on aurinkokin jo ihan tosissaan porottamassa niskaan.

Olen toki aivan tarkoituksella juossut lämpimillä keleillä jo hyvän aikaa. Silti noissa lämpötiloissa ei sitten enää tehdä ennätyksiä, jos niitä nyt muutenkaan oltaisiin oltu tehtailemassa. Joten mikäs se olikaan tämän tarinan järki… DNS?

Pyöräilyä Ladybird Lakella

Kun puoliso ja lapset tänä keväänä olivat vielä Kaliforniassa ja minä melkein kolmisen kuukautta yksinäni Austinissa, kerkesin parhaimmillaan käydä juoksemassa / pyöräilemässä / salilla kahdesti päivässä. Juoksun ja pyöräilyn lisäksi olen kävellyt ja patikoinut, tehnyt voimatreeniä, joogaa ja spinningiä, välillä kuusi päivää viikossa. Monipuolinen treeni on selvästi parantanut myös silkkaa juoksukuntoa, eivätkä rasitusvammat ole nostaneet päätään samalla tavoin kuin pelkän puolimaratontreenin aikana ovat tavanneet tehdä. Olen nähnyt uutta kotikaupunkia, tutustunut uusiin ulkoilualueisiin – ja nauttinut!

Kun koko kevään kuitenkin treenasin, kai tämä kunto pitää käydä katsastuttamassa ja tsekata, mihin se riittää – vaikka nyt vähän hirvittää? Vaikka se tulos sitten olisi teksasilaisen kesäduathlonin vihonviimeinen sija.