juoksukengät, Varusteet

Nastoille käyttöä

Eilen työkaverini kysäisi minulta, millaiset maastonastakengät mahtaisivatkaan istua hänen neutraalisti askeltavaan ja kapealestiseen jalkaan ja mitkä toimisivat niin maantiellä kuin poluilla näin jäisten juoksukelien taas ilmaannuttua. Ilahduin kysymyksestä niin, että kaivoin erilaisia tossujani esiin ja nappasin kuvia hänelle.

Talvijuoksukenkien valinta riippuu täysin omasta käyttötarkoituksesta ja jalasta. Jos ajatuksena olisi pitkien kävelyretkien tekeminen koirien kanssa, vetäisin jalkoihin jotkut hyvin traktoripohjaiset talvilenkkarit tai jopa hieman mummomaisen maineen saaneet Icebuckit. Talviseen reippailuun kun sopii sellainen jämäkämpi kenkämalli, jossa on nilkkaa tukeva varsi ja Gore-Tex -kalvo, jonka turvin jalat pysyvät kuivina.

Mutta juoksulenkille valitsisin toisin.  Edullinen ratkaisu on ostaa irtonastat ja sutaista ne omien juoksulenkkareiden päälle. Irtonastojen kanssa voi hyvin juosta, mutta askelluksesta ei tule sataprosenttisen luotettavaa, kun saa pelätä remmien irtoavan. Juoksu myös rasittaa irtonastoilla mentäessä lihaksia, kun tuppaan jännittämään askellusta niin, ettei juoksusta tule kovinkaan rentoa.

Itsellä irtonastaremmien ahkeran käytön seurauksena lempi juoksutossut ovat kaartuneet kärjistään talvikauden loppuun mentäessä ja kengät ovat olleet entiset. Tavalliset lenkkarit ovat nastakenkiä kylmemmät, joten paksu juoksusukka saattaa lopulta venyttää kenkää niin, että kevät auringon taas paistaessa on syytä uusia lenkkarit. Valoisana puolena irtonastoissa on se, että ne saa tarvittaessa helposti pois kengistä. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen juossut nastat taskussa.

Talvijuoksuun sopivat kengät kannattaa kuitenkin mahdollisuuksiensa mukaan hankkia. Jos ei juokse viimeisimpien trendien perässä, saa edellisten kausien värisävyt tilattua edullisemmin netistä. Ja, jos juoksumäärät ovat kohtuulliset, pärjää talvikeleihin tarkoitetuilla lenkkareilla muutaman talven vallan hyvin, jos juoksukilometrit ovat kohtuullisia. Käyttökausi on loppujen lopuksi lyhyt.

Viimeisimmät talviseen juoksuun sopivat kengät ostin XXL:n alelaarista. Silloin käteen lähtivät Asicsin Gel – merkkiset popot. Niiden hyvä puoli on ehdottoman tiukka suunvarsi. Kenkä pujotetaan jalkaan kuin sukka. Poluilla ja metsässä juostessa kivet ja roskat eivät näin löydä tietään kenkien sisään. Kengän pinta pitää hyvin vettä, mutta kenkä on silti hengittävä ja joustava. Nastojen avulla pito liukkaalla on hyvä. Painoa kengillä ei ole nimeksikään.

Toiset poponi ovat taas jo muutaman kauden polkuja nähneet Salomonin Speedcross 4 – lenkkarit. Niiden ulkoinen rakenne vaikuttaa Asicsiin verrattuna tuhdimmalta, mutta ne ovat oivat kengät niin liukkaalle kalliopinnalle kun mutaiselle ja juurakkoiselle metsäpolulle. Painoa niistä löytyy 260 g. Jos en väärin muista, on KK Nuts ja Budom trail tullut juostua näillä.

Ja yhdet lempi suosikki kenkkäni ovat tietysti Sarvat! Niitähän Juha Jumiskokin kehuu. Niiden kovapäiset tähtinastat pureutuvat jäähän, antaen kunnolla pitoa ja ne valitsen lenkille silloin, kun kotipiha muistuttaa luistinrataa. Pohjassa olevat nastat huomaa aluksi, mutta pian ne unohtaa ja juoksu on nautinnollista jopa liukkaalla kalliolla kipittäessä.

Mutta samoin kun muidenkin juoksukenkien kohdalla, myös maasto- ja nastakenkiä ostaessa ei kannata kuunnella sokeasti muiden suosituksia. Kenkää kun kenkää kannattaa sovittaa ja kaupan asiantuntijaa jututtaa. Mitä aktiivisemmin juokset, sitä suuremmalla todennäköisyydellä hankit myös useammat kengät!

juoksu, juoksukengät, lenkkikengät, Varusteet

Mitä kuuluu Asicseillemme

Saimme vajaa vuosi sitten testattavaksemme useammat Asicsin lenkkarit. Kirjoittelimme silloin juttuja uudenkarheista lenkkareista, mutta onko kokemuksemme pysynyt samana?

Anu: testissä olivat Asics GlideRide -kengät, jotka päätyivät loppujen lopuksi siskontyttärelle. Tykkäsin kyllä kovasti niistä, tavallaan. Mutta joku juttu kuitenkin ärsytti. Ehkä se, että kengät tuntuivat yllättävän painavilta, vaikkei painoa sitten kuitenkaan ole enempää kuin 285 g. Nuo testikengät olivat GlideRide ykköset, ja uudempaan malliin Asics onkin saanut painoa tiputettua reippaasti. Naisten versio painaa uudistetussa mallissa vain 235 g.

Juoksen tällä hetkellä enimmäkseen Hoka OneOne Cliftoneilla, joilla on painoa jokseenkin saman verran kuin Asicsin uusilla. Hokat rullaavat kivasti ja sujahtavat muutenkin jalkoihin mukavasti. Kenkiä on kyllä käytössä aikamoinen määrä; juoksumatolla sutkuttelen enimmäkseen Saucony Kinvara kympeillä, metsässä kipittelen Merrelleillä ja nopeahkoille asfalttipyrähdyksille valintani on Saucony Kinvara 12. Hokat ovat kuitenkin tämän hetken bestikseni. Glideriden sisarkenkä Evoride päätyi puolivahingossa kenkärepertuaariini, ja niitäkin käytän juoksumattokenkinä. Mukavan kevyet ja hengittävät.

Miksi GlideRidet sitten lopulta päätyivät sukulaistytölle – ja vieläpä lähes käyttämättöminä? Ehkä siksi, että jalkani eivät jotenkin ikinä tottuneet siihen erikoiseen pehmustepötkylään, joka kulkee pitkittäin kengänpohjassa. Se tekee toki askelluksesta uneliaan pehmeän, mutta samalla se sai minut tuntemaan, että tasapainoaistini on tippunut kyydistä. Ja arvelisin, että ne ovat paremmat sellaiselle juoksijalle, joka ei tassuttele näin vahvasti päkiällä kuin minä.

Ei enää niin valkoiset GlideRidet

Sirpa

ASICS Gel-Lyte Modern Tokyo oli villi kenkävalinta alunperinkin. Kun maksutta sai, päätin tietoisesti testata jotain, mitä en itse kaupasta ostaisi.

Asics sinänsä on minulle tuttu merkki. Tykkään heidän urheiluvaatteistaan ja ekat polkujuoksukenkäni olivat myös Asicset. Mutta Modern Tokyo oli niin kumma kenkä, että kolmen kokeilun jälkeen pari jäi hyllylle pölyttymään.

Juoksin näillä vain yhden pidemmän lenkin, minkä jälkeen parantelin kipeytynyttä polvea monta viikkoa. Se oli sitten siinä.

Tällä hetkellä odottelen, että postimies toisi kotiin vasta tilaamani päivityksen ykköskenkiin. Nuukana naisena hankin uudet Brooksin Ghostit edellisvuoden mallia. Väriä ei enää voi valita, mutta malli on edelleen vanha tuttu – minulle sopiva.

Katja

Minulle kengät tupsahtivat kotiin viimeisenä – pari kuukautta sisarten jälkeen, mutta testikenkiä tulikin sitten kaksin kappalein. Sain kokeiltavakseni sekä Gel Cumulus 22:set että NovaBlastit.

Vaikka värikkäämmät NovaBlastit ilahduttivat aluksi mustia Gel Cumuluksia enemmän, muodostui niihin erikoisempi viha-rakkaussuhde.

Aluksi jalkani kipeytyivät NovaBlasteilla lyhyilläkin lenkeillä. Hain juoksuasentoa ja ihmettelin askellusta, mutta vaikka kengät tuntuivat itselle sopimattomilta, jatkoin kuitenkin niiden käyttöä. Lopulta, joidenkin satojen kilometrien jälkeen kengistä tulikin yllättäin lempi juoksukenkäni! Olin vain harmikseni ollut näiden kenkien kohdalla ”sekakäyttäjä” eli sekä juossut että kävellyt niillä. Tämä on luonnollisesti pilannut pohjaa.

Jos nyt hankkisin uudet NovaBlastit, ottaisin ne ehdottomasti vain juoksulenkkikäyttöön ja käyttäisin niitä niin lyhyillä kun puolimaratonin mittaisilla matkoilla.

Ainoa matkan aikana ilmennyt miinus on kenkien nauhoitus. Nauhat tulee tuplasolmia, tai ne aukeavat varmasti. Myös kengän suu on hieman löystynyt ja jos kenkää ei sido hyvin, jää kengän yläosa avonaiseksi ja askeltaessa epätasaisella pinnalla kengän tuki nilkkaan on heikko. Muuten kenkä on varsin passeli ja tukee päkijäjuoksua hyvin.

Gel Cumulukset, joista odotin suosikkiani, ovat puolestaan jääneet vähemmälle kulutukselle. Kuten ajattelin aiemmin, ne ovat hyvin perinteiset perus lenkkarit.

Vaikken ole juossut Gel Cumuluksilla paljoakaan, toimivat ne moitteetta loppukesän puolikkaalla. Kengät muistuttavatkin yksinkertaisuudessaan aiempien vuosien Asicsin pitkän matkan kenkiä. Mitään ihmejippoja niistä ei löydy, mutta niillä matkaa mutkattomasti maratonin jos toisenkin.

juoksu, Teksas/ulkosuomalainen, Varusteet, Vinkkejä (eli kantapään kautta opittua)

Juoksumatto-ostoksilla

Niin kuin on monesti tullut mainittua, loppukesästä Texasissa paras juoksuaika on aikaisin aamulla. Silloin lämpötila on tyypillisesti himpan alle kolmekymmentä celsiusta, kadut rauhallisia ja aurinko hiljalleen nousemassa. Yleensä ainoa riesa on yli 80 % ilmankosteus. Hiki ei haihdu iholta, vaan alkaa valua norona kyynerpäistä.

Uusi työ heitti muutama viikko sitten elämäni aikataulut uusiksi, ja nyt lähden jo ajamaan työmatkaani parhaaseen juoksuaikaani aamukuudelta. Punnitsimme puolison kanssa vaihtoehtoja. Suostuisiko hän heräämään herätyskellooni kello neljältä muutaman kerran viikossa? Juoksisinko illalla ulkona kuumuudesta ja turvallisuushuolista piittaamatta? Tai olisiko aika laittaa koko harrastus tauolle? Mikään vaihtoehdoista ei kuulostanut hyvältä. Oivalsimme, että on aika taipua hankkimaan juoksumatto.

Aamujuoksulla auringon noustessa.

Anu-sisko on juossut matoilla ainakin vuosikymmenen ja varoitteli, että räpsyä ei pidä hankkia. Nappasin viestittelystämme kriteerikseni sanan ”kuntosalitasoinen” ja lähdin niillä eväillä sosiaalisen median markkinapaikoille. Todella paljon oli tarjolla juurikin niitä räpsyjä.

Opin nopeasti, että pitää tarkistaa moottorin tehot. Joku nettiartikkeli neuvoi, että numeron pitää siinä kohdassa kuvausta olla vähintään kolme (hevosjotain?), jotta kone jaksaa pyörittää juoksuvauhtia – muuten laite on tarkoitettu kävelyyn. Kuntosalien ja hotellien matoilla juosseena tiesin jo, että kokoontaittuvat juoksumatot ovat tyypillisesti huteria ja heiluvat ärsyttävästi, kun niillä juoksee. Kriteerini olivat siis: kuntosalitasoinen, moottori kolmejotain, ei saa heilua, alle viisisataa dollaria.

Onni potkaisi. Naapurikaupungissa leidi oli myynyt kotinsa ja muuttamassa pienempään asuntoon. Hänellä oli ollut talossaan kokonainen kuntosali moninaisine laitteineen, ja nyt siitä piti hankkiutua eroon. NordicTrackin juoksumatto oli useamman vuoden vanha, mutta edelleen täysin ehjä ja alkujaan varsin tyyris peli. Nyt siitä piti päästä eroon heti, joten hän myi laitteen budjettiini sopivalla hinnalla.

Matkalla sovittuun noutoon tulin pohtineeksi ääneen, että kuinkahan iso se matto oikein on. Mitat oli tietysti ilmoitettu myynti-ilmoituksessa, mutta tuumina ja incheinä. Nehän eivät sano minulle yhtään mitään. Vähän huolestuneena vilkaisin taakseni tarkistellakseni meidän hybridi-henkilöauton kuljetustilavuutta. On siinä joskus kuljetettu kolme patjaa ja muutama lapsi samanaikaisesti. Lapsista lähti silloin paljon häiriöääntä mutta kaikki mahtui. Toki jos se juoksumatto ei siis ollut kokoontaittuva…

Perillä meiltä kummaltakin pääsi pieni ohhoh. Laite on massiivinen. Korkeuttakin sillä on varmaan kaksi metriä.

Auton takaosa tupaten täynnä.

Vietimme työteliään ja hikisen iltapäivän. Myyjäleidiltä onneksi löytyi jotain työkaluja, joilla juoksumattoa lähdettiin pilkkomaan paloihin. Sieltä löytyi sisältä sähköjohtoa, mutta fiksua kyllä, ne voi vain nykiä irti. Suurin osa matonpalasista oli kevyitä kiikutella auton viereen, mutta itse se matto-osa olikin haastava. Se pohja ensinnäkin painoi sen verran, että kantamaan olisi tarvittu neljä rotevaa miestä. Toisekseen myyjäleidin vasta myydyssä kodissa oli kauniisti laitettu ja vahattu lattia, jota pyydettiin varjelemaan.

Matkaa ulko-ovelle ei ollut kuin puolentoista huoneen halki, mutta sen taittamiseen meni varmaan tunti. Heittelimme alle kuntosalin pohjana olleen vaahtomuovimaton palasia ja tuuppasimme painavaa pohjaa eteenpäin niiden päällä, kymmenen senttiä kerrallaan. Ihme kyllä rotisko lopulta sekä saatiin että mahtui autoon, joskin auton takaluukkua piti vähän suostutella sulkeutumaan. Joka puolelle kaareva kahva- ja näyttöosa ei sitten enää mahtunutkaan samaan kyytiin, joten lopulta ajelimme naapurikaupunkiin kaksi reissua.

Kotona juoksumatto löysi paikan tosi läheltä ulko-ovea, telkkarin edestä. Hilasimme sen sisälle pahvin päällä tietäen, että meidän olohuoneen lattia menee jossain vaiheessa joka tapauksessa uusiksi, eikä sitä tarvitse niin varjella.

Strateginen sijainti.

Pirpanat ovat käyttäneet juoksumattoa kävelyyn ja itse olen ehtinyt juosta siinä työpäivien jälkeen. Heikosta etukäteisharkinnasta huolimatta hankinta osoittautui hyväksi. Mäet nousevat ja jopa laskevat, ja vaikka pituudet ja vauhdit eivät mielestäni mittaudu oikein (eivät millään matolla ikinä), nyt voin juosta iltaisin kotona turvallisesti – viileässä ja valoisassa. Se lattiaremppa tosin alkoi vähän yllättäen jo saman tien, joten kohta maton on ehkä väistettävä autotalliin pois tieltä. Tällä kerralla en aio rakkineeseen koskea pitkällä tikullakaan, sen saa kantaa joku muu!

Arkiliikunta, juoksukengät, Varusteet

Sun juoksutrikoot on muuten väärinpäin!

Eilen juoksulenkeillä minua vastaan tuli nuori, teini-ikäinen tyttö. En voinut olla ajattelematta, mitä hän mahtaa ajatella juoksuasustani. Päälläni loistivat pinkki-mustat lenkkarit, tummansinivalkoturkoosikukalliset, hyvin kirjavat trikoot ja räikeä, syvän punainen urheilupaita. Ehkä Teksasissa asuva siskoni tykkäisi, kun on kerrankin väriä päällä!

Väriloistoa.

En ollut kamalasti kiinnittänyt huomiota siihen, mitä päälleni laitoin. Lähinnä kai tartuin vain ensimmäisiin vaatekaapista käteen sattuneisiin ja juuri silloiseen säähän sopineisiin vaatteisiin ja ajattelin, ettei värien sointumattomuudella ole väliä. Kukaan ei katso kuitenkaan. Nytkään vastaantullut tyttö ei vilkaissutkaan. Raahusti vain ohitseni pitkät, ohuet raajat roikkuen, katse tiukasti kiinni asfaltissa.

Samalla viikolla nuori miesjoukko odotteli bussipysäkillä kyytiään. Heidän ohitseen juostessa pohdin, arvostelisivatko he tyyliäni. Valkoista takkia, vihreitä lenkkareita ja ah, hieman mauttomia sinipunaoransseja juoksutrikoitani. Mutta ei, eivät vilkaisseetkaan.

Ja kun nuori, alakouluikäinen poika tuli alkuviikosta aamutuimaan lenkillä vastaan, ei hänkään huomioinut minua lainkaan. Levitti vain leveän, oikein sellaisen lämpimän italialaistyyppisen hymynsä – koiralleni.

Ja kun olin sunnuntaina suunnannut rennossa ja lämpimässä kotihupparissa treenaamaan avomerikroolausta päätyenkin yllättäin hiukset vielä kosteana istumaan vanhempien ihmisten kahvipöytään, koin asuvalintani jälleen vääräksi.

Pinkkejä sukkia tuskin huomaa.

Meitä kun katsotaan kumminkin! Sillä kun kisasin maltillisessa tummansinisessä paidassa mustien sortsien ja pitkien pinkkien sukkien voimin, sain pari viikkoa jälkikäteen kommentteja sukistani! Siitä, miten ikinä olin voinut valita juuri sen värin. Siis pinkit!!

Tai silloin, kun astelin Napa Valleyssa juoksukisan lähtöviivalle liilamustissa lempijuoksutrikoissani ja sain kuulla väkijoukon keskellä seistessäni isosiskoltani kommentin, ”sun juoksutrikoot on muuten väärin päin!”

Ja vaikka en huomannut teinitytön, nuorisojoukon tai nuoren pojan katsoneen minua, tai vanhempien ihmisten miettineen asuvalintani, noteerasivat he kaikki minut ihan yhtä varmasti kun minä heidät.

Emme vain tuo toisten katsomista herkästi esille. Harvoin edes huomautamme, jos jollakin on sepalus auki tai paidan saumat irvistelee päällä. Meihin on jo lapsena iskostettu, että vieraille ei puhuta. Tuntemattomia ei pidä katsoa silmiin. Pitää olla kohteliaasti huomaamatta tai ainakin kommentoimatta.

Mutta olisihan se aika mahtavaa, jos joskus hymyilisimme toisillemme leveästi. Tai että edes lähipiirissä vinkkaisimme läheisiämme vaihtamaan hieman asua ennen ulko-ovesta lenkille livahtamistaan, jos asuvalinta on kerrassaan mauton.

Ja voisinhan tietysti itse aloittaa olemaan avoimempi. Vaikka vaikeaahan se on, kun naapurinkin taapero parahtaa itkuun, jos erehdyn lenkin päätteeksi tervehtimään. Ja kai se olisi jo lähiseudulle ihme, jos lenkkeilisin sävy sävyyn asussa kaiket päivät. Kun sillä mennään varmaan tänäänkin, mitä käteen kaapista sattuu. Joten varmasti jatkossakin törmään tilanteisiin, joissa asuvalintani on auttamattomasti tilanteeseen väärä ja ohikulkija katsoo kohdallani kohteliaasti sivuun.

juoksu, Kalifornia/ulkosuomalainen, lomalla, mieli, Teksas/ulkosuomalainen, Varusteet

Ahon laitaa ilman paitaa

Juoksin kesälomalla ensimmäistä kertaa urheilurintsikoissa. Jo vuosia sitten Kaliforniassa haaveilin jonain päivänä juoksevani hellesäässä ilman paitaa – mutta ajattelin aina, että ensin vatsan täytyy näyttää timmimmältä.

Nyt olimme Texasin rannikolla Galvestonissa. Seitsemän jälkeen aamulla ulkona oli +29 C ja ilmankosteus jotakuinkin ziljoona prosenttia. Suoraan sanoen aivan kaikki vaatteet olivat liikaa. Halusin silti rannalle juoksemaan.

Meksikonlahden rannikolla talot rakennetaan kestämään tulvia ja pyörremyrskyjä.

Kuuntelen aina välillä Another Mother Runner -podcastia. Vastikään podcastin aiheena oli, kuka saa ja uskaltaa juosta pelkissä urheilurintsikoissa. Täytyykö näyttää tietynlaiselta? Pitääkö olla hoikka tai lihaksikas? Täytyykö olla six pack? Entä jos ei ole enää nuori? Entäs jos on keski-ikäinen useamman lapsen äiti, täytyykö silloin juostessakin huolellisesti verhota itsensä?

Podcastin vieraat edustivat laajaa kehojen kirjoa. Joku oli saanut kommentteja siitä, että on liian laiha. Toinen taas arveli olevansa löysälihainen. Yksi oli useamman lapsen äiti, toinen raskaana ja kolmas reippaasti yli viisikymppinen. Kaikki olivat jossain vaiheessa oivaltaneet, että heidän kehossaan tärkeintä on sen voima ja kyky liikkua. Jos epätäydellisen kehon tai liiallisen ihon näkyminen loukkasi jotakuta toista, vika oli varmaankin katsojassa eikä kohteessa.

Rannalle juoksemaan! Kalastajat olivat ajaneet autojaan hiekalle ja vedenrajaan. Muutamaa siimaa sain väistää rantaviivaa pitkin juostessani.

Ehkä podcastin sanoma rohkaisi minua oivaltamaan, että vaikka tällaisen äiti-ihmisen vatsanseutu ei vieläkään näytä sixpackiltä, kosteankuumalla rannalla paidattomuus oli yksinkertaisesti järkevää. Kun ilma on niin kosteaa, että se kietoo kulkijan hetkessä tukahduttavaan vaippaansa, keho ei viilennä kuten sen pitäisi. Haihtumisen sijaan hiki jää iholle ja puolivälissä lenkkiä kyynärpäistä alkaa valua noro. Kaikki suoraan iholle osuva ilmavirta auttaa viilentämisessä.

Nautin rantajuoksusta kaikilla aisteillani. Rannan hiekka oli tiukkaan pakkautunutta ja askel kulki kevyesti. Moikkailin muita juoksijoita. Yksi pariskunta huikkasi kysymyksen: montako mailia juokset tänään? Sanoin meneväni vain kaksi, mutta olosuhteista innostuneena juoksinkin lopulta neljä (~ 6,4 km). Muistelin hiekkarantajuoksujani Kaliforniassa, katselin lokkiparvia jotka lähtivät edestä lentoon. Meri tuoksui ja maistui. Kaukana ulapalla kalastusalukset täplittivät horisonttia.

Ja katsoiko siis kukaan kolmen lapsen kantamisesta kurttuuntunutta vatsaani? Ei aavistustakaan. Minulla oli aivan täysi tekeminen siinä, kun itse katselin aaltoja, lokkeja, laivoja, hiekkaa ja kalastajia.

Aallot olivat kantaneet rannalle suuren puunkarahkan.

Myöhemmin päivällä jatkoimme matkaamme seuraavaan kaupunkiin. Kun perheet ja ystävykset virtasivat juoksurannalleni uimaan, rentoutumaan ja kylpemään auringossa, seassa epäilemättä oli sekä nuoria että vanhoja vartaloita; hoikkia, pyöreitä, kiinteitä ja löysiä kehoja. Eikä missään kulkenut bikinipoliisia kertomassa kenellekään, että paita pitäisi laittaa päälle.

Jokainen rantaelämästä nauttiva sai näyttää juuri sellaiselta kuin näytti, ja niin saa myös urheillessaan. Harva meistä on täydellinen, ja sehän on täysin ookoo.