26 viikkoa ultraan – aika pistää harjoittelua uusiksi!

Näin syksyisin juoksukilometrini hieman tuppaavat pimeän ja kylmyyden seurauksena notkahtamaan, vaikka juostua tulee ympäri vuoden. Kevään ja kesän lappujuoksuihin tuntuu olevan loputtomasti aikaa.

Tavoitteenani on hilpoa toukokuussa hyvävointisena 55 kilometriä. NUTS 31:n juostuani ja Kuusamon maisemissa paljon liikkuneena osaan hieman aavistella, mitä on luvassa.

Ilman systemaattista treenaamista loppumatkan nousut voivat todella viedä mehut tästä naisesta ja koitua matkaajan kohtaloksi!

Niinpä iloitsin, kun hyvä ystäväni lopulta ylipuhui minut mukaansa kuntosalille. Edellisestä kuntosalikäynnistäni oli vierähtänyt 23 vuotta. Hyvällä tahdollakaan äheltämistäni laitteissa ei voinut kuitenkaan kutsua tehotreenaamiseksi.

Jalkaliikkeet sujuivat, vatsaliikkeitä tehdessä tunsin itseni puupökkelöksi ja käsistä ja ylävartalosta puuttui voimaa. Joidenkin liikkeiden tekeminen pienilläkin painoilla tuntui yllättävän haastavalta. Lihaksistani puuttui selkeä muistijälki suorituksen liikeradasta.

Joku niistä käsihärveleistä!

Tajusin, että olen laiminlyönyt osaa lihaksistani vuosikaudet! Omatoimiset kahvakuulan heilautukset, venytykset ja jumppaliikkeet ovat olleet riittämättömiä!

Niinpä loin uuden harjoitusohjelman. Täältä tullaan KK Nuts! Parempikuntoisena kuin koskaan. En pelkästään hölköttele peruskuntolenkkejä, tee intervalleja ja tempolenkkejä sekä kipsuttele mäkitreenejä, vaan yritän näiden lisäksi huolehtia kokonaisvaltaisemmin lihaksistani. 26 viikon päästä nähdään, olenko siinä onnistunut!

Korvat kuin smurffilla

Tämä juoksuvuosi on mennyt kaikin tavoin metsikköön. On ollut olkapääleikkausta, selkävammaa ja pitkittynyttä flunssaa. Vaan eipä siinä kaikki; pisteenä iin päälle sain vielä korvatulehduksenkin. Molempiin korviin.

Itse asiassa tulehdus on jyllännyt sen verran pitkään, että se on ennättänyt tehdä tuhojaan vähän enemmänkin. Molempien korvien tärykalvoissa on repeämä. Kuulostaa kamalalta, ja sitä se kyllä onkin.

Eipä arvaisi, että korvien vuoksi voi tulla juoksukielto. En jaksa edes laskea, monesko tänä vuonna. Mutta asiaa kun tarkemmin pohtii, niin onhan tuokin perusteltua; korvat eivät saa nyt päästä hikoilemaan.

Yritän löytää asiasta hauskoja puolia, jotten ihan nuupahda masentuneisuuden puolelle juoksukieltojeni kanssa. Hauskuuttakin nimittäin riittää, ainakin muille: muutama päivä sitten korvaspesialisti laittoi korvakäytäviini jotakin sinistä lääkettä. Tänään oli käsky aloittaa korvatippojen käyttö. Tunnollisesti laitoinkin niitä nyt aamulla ja kas; iltapäivällä naistenhuoneessa käydessäni huomasin, että molemmat korvanlehdet ovat kirkkaan siniset… olen juoksennellut työpaikalla sinisenä kuin smurffi.

Työpaikkakokouksessa herätti hilpeyttä, kun kerroin, että tuntuu vähän vinhalta kun ilma pihisee ulos korvan kautta. Naureskelivat, että nyt sitten ainakin huomaa, milloin minulla alkaa sauhu nousta korvista!

No mutta, tänään sitten taas pitkälle kävelylenkille. Rantakallioilla kuljeskellessa ei voi mököttää. Juoksemaan tekisi kovasti mieli, mutta on taas maltettava. Kovasti polttelisi päästä jo virittelemään kuntoa ensi kevään maratoneja ajatellen – onneksi niihin on vielä kuitenkin aikaa. Ensi vuosi on ihan varmasti parempi juoksuvuosi, pakko olla.

Joshua Tree – DNS

No niinhän siinä sitten kävi, että Joshua Treen puolikkaasta pätkähti DNS.

Työkaveri oli ollut edellisellä viikolla tosi sankarillisesti töissä, vaikka olikin päiväkausia aivan harmaankalpea ja yski enemmän kuin hengitti. Ostin hänelle yskänpastilleja ja pyysin pariin kertaan, että menisi kotiin sairastamaan. Teemme hommia avokonttorissa – yhdellä tiimiläisellä on pieni vauva kotona, toisella lähipiirissään syöpäpotilas ja vaikka se ei tärkeydessä vertaudukaan noihin muihin, mulla oli tämä kisa tulossa.

Olisinhan toki voinut saada taudin myös omilta lapsilta tai kaupan kärryjen likaisesta kahvasta. Nyt vain kävi näin. Ja siis toki ymmärrän työkaverin ratkaisun: meillä on Kalifornian lain takaamat kolme palkallista sairaspäivää vuodessa ja ehkä hän oli jo käyttänyt omansa.

Pimeässä hohtava mitali ei tällä kerralla tullut kotiin.

DNS oli sinänsä helppo päätös, että nyt ei tehnyt edes mieli juosta. Yhtenä sairaspäivänä urheilin sen verran, että pesin koneellisen pyykkiä. Koti oli luisunut kaaokseen ja lapsilta uhkasi loppua puhtaat vaatteet. Pyykkien ripustamisen lomaan piti ottaa pari taukoa: ilman kelloakin saattoi hyvin huomata, että ihan vain siinä paikallaan kumarrellessa sykkeet huitelivat pilvissä. Ei siitä olisi puolikkaalle ollut mitään asiaa.

Olin kuukausikaupalla ajatellut sitä hetkeä, kun vihdoin juoksisin autiomaassa. Kuinka jossain kohden hiekkaisella reitillä huomaisin nostaa katseeni kohti valtavaa, avaraa taivasta, jossa tähdet kimaltaisivat komeammin kuin kaupungin valosaasteissa koskaan.

Haaveilimme vielä hetken, että olisimme sittenkin lähteneet Joshua Treehen viikonloppuna, ihan vain perheretkelle. Hotellihan oli kuitenkin varattu! Paikan päällä olisi toki voinut majoittua myös teltassa tai asuntovaunussa, mutta olin etukäteen ajatellut, että juoksun jälkeen haluaisin oikeaan suihkuun ja oikeaan sänkyyn.

Suunnittelimme, että olisimme voineet hiukan seikkailla kansallispuistossa lasten kanssa ja käydä fiilistelemässä puolikkaan reittiä. Ottaa pari kuvaa pääkallokivien luona ja etsiä muutaman mailin mittaisen trailin. Sitten vanhin tytär alkoi perjantai-aamuna yskiä ja oli pakko nostaa kädet ylös. Tämän ei nyt kertakaikkiaan ollut tarkoitus onnistua.

Nopea kuvahaku antaa käsityksen kansallispuiston maisemista.

DNS:ää miettiessäni luin netistä artikkeleita siitä, kuinka kipeänä voi / kannattaa juosta ja millä oireilla osallistuminen on ehdoton ei-ei. Englannin- ja suomenkielisten tekstien välillä oli mielenkiintoinen ero. Amerikkalaisissa lähteissä pohdittiin, kuinka sairastaminen vaikuttaa suoritukseen ja aika usein todettiin, että saattaa kyllä kaduttaa, ellet silti yritä. Räkä vähän lentäen joku kehui juosseensa PR:n pienessä kuumeessa. Missään ei mainittu sydänlihaksen tulehdusta, jonka riskiin suomenkieliset tekstit puolestaan keskittyivät.

Ajattelen, ettei mikään tapahtuma ole niin suurien riskien arvoinen, että sitä pitäisi lähteä oikeasti sairaana suorittamaan – ja kun näin viikkoa myöhemminkin yskä on edelleen varsin produktiivinen, onnittelen itseäni järkevästä päätöksestä. Hienoja uusia mahdollisuuksia tulee, Joshua Treehen pääsee toistekin (heillä oli upeat peruutusehdot: sain siirrettyä osallistumisen ensi vuoteen!) eikä harjoittelukaan ole tietysti mennyt hukkaan. Hiekkaharjoitusblokki erityisesti tuotti monta upeaa aamua meren rannalla ja kaikki muu puurtaminenkin palkitsee myöhemmin.

Seuraavaksi kisakalenterissa olisi San Diegon puolikas, joka sekin on siirto viime vuodesta. Toivottavasti tällä kerralla varpaat kohtaavat siellä sekä lähtö- että maaliviivan.

Hiekkatreenit toivat lihaksiin uutta vahvuutta. Nyt vain uutta matoa koukkuun! 🙂

Polkujen houkutus

Olin ensimmäiset kymmenen vuotta sileiden teiden juoksija. Vaeltamisen, kunnon kohenemisen ja jalan murtumisen myötä löysin polut. Tai ehkä ne löysivät minut.

Ensimmäisen polkujuoksuni ja polkujuoksutapahtumani juoksin täysin spontaanisti päivän harkinta-ajalla Kuusamossa.

Vanhojen, tavallisten juoksutossujen pito ei ollut paras mahdollinen ja löysin itseni makaamasta rähmälläni polulla. Polvet auki. Housujen kangas riekaleina. Mutta suu messingillä. Ei haitannut vaikka välillä jalka upposi suoturpeeseen ja mäkäräiset narskuttelivat päänahkaa. Olo oli mahtava!

Sitten lähes sattuman ja fb:n viestivirtaan ilmaantuneen mainoksen innoittamana ilmoittauduin mukaan polkujuoksukouluun.

Vetäjät olivat himojuoksijoita. Kurssin taso oli kova ja oma motivaatio hiipui, kun maratontaustalla en kokenut pärjääväni ryhmän vauhdissa.

Niinpä roikuin juoksukoulussa mukana vain osittain ja tein omia, hieman kevyempiä polkulenkkejä Paloheinässä sekä Espoon keskuspuistossa. Pyrin kuuntelemaan kuntoutuvaa jalkaa ja lisäämään viikkokilometrejä hiljakseen. KK Nutsin lyhyimmälle matkalle startatessani juostuja kilometrejä oli talven aikana takana tuhatkunta.

Kasvattaakseni ymmärrystä polkujuoksua kohtaan ahmin polkujuoksukirjallisuutta. Hankin muutamat polkujuoksukengät. Ostin nettikaupasta lähes summamutikassa juoksuliivin ja hankin urheiluliikkeestä otsalampun (ja taisin vaihtaa sen neljä kertaa, ennen kuin valinta tuntui oikealta). Tilasin lisäksi netistä muut pakolliset varusteet, mitä KK Nuts juoksuun tarvittiin.

Jatkoin juoksua myös sileällä. Tunsin olevani polkujen ja sileiden kilometrien sekakäyttäjä. Lisäsin treeneihin myös pitkiä, kolmen tunnin kävelyjä sekä rauhallisia mäkitreenejä. Lisäksi uin. Ja hiihdin Rukan mäkisessä maastossa perinteisellä tyylillä.

Välillä mieleen hiipi kuitenkin epävarmuus. Tuntui, että treenaaminen hajosi ensi kertaa niin moneen tekemiseen, että sekä sileällä että polulla juoksu jäi liian vähäiseksi. Mäkien tunkkaukseenkaan ei tuntunut olevan riittävästi aikaa. Lopulta päätin, että kun en ehdi treenaamaan nopeutta, keskityn myös kevään kestävyyden parantamiseen.

Nyt tähtäimessä on juosta muutama lyhyt polkujuoksutapahtuma talven aikana ja testailla kevään juoksukuntoa mahdollisesti Länsiväyläjuoksulla ennen KK Nuts 55:ttä.

Jatkan harjoittelua kuten ennenkin. Vedän jalkaan kunnon kompressiosukat. Mutaisella kelillä heitän nilkkoihin suojaksi gaitersit. Juoksen edelleen pidempiä lenkkejä juoksuliivin kanssa ja yritän pitää treenit monipuolisina. Jos energiaa riittää, satsaan myös lihaskunnon parantamiseen.

Juoksen talviaikaan etenkin rauhallisia pk-lenkkejä ja jatkan polkujen ja sileiden matkojen iloista sekoittelua. Jos aikaa jää, harjoittelen myös juoksutekniikan parantamista alamäkiä varten.

Ja kun on tehnyt lenkit yksin pimeässä, tihkusateessa, jäällä ja lumella, onkin taas edessä kesä lappujuoksuineen. Silloin voi nähdä omien treenivalintojensa tulokset sekä kokea, kuinka koko juokseva yhteisö tukee ja kannustaa toisiaan, etenipä kukin sitten tiellä, polulla tai sekä että.