Äiti, mä otin nää sun nastalenkkarit…

Lasteni isän kuoltua joitakin vuosia takaperin, dynamiikka perheessämme luonnollisesti muuttui. Aiemmin hyvinkin konservatiivisesta ilmapiiristä, missä kaikki oma oli pyhää on liu’uttu tilanteeseen, missä kaikki oma tai toisen sosialisoidaankin kaikkien kesken lähes kysymättä. Ja tämä ilmiö näkyy lähes yhtenään – myös juoksemisessa!

Olen tavattoman iloinen siitä, että perheen molemmat teinit juoksevat. Tuntuu siltä, että he käyvät lenkeillä nykyisin jopa minua enemmän. Juoksuajat eivät mene useinkaan yksiin, kun yksi on koiravahtina ja joku toinen ei sitten muuten vain ole samaan aikaan kotona. Tai sitten vain toisen lenkki ajoittuu siihen, kun itse on jo yöpuvussa sohvalla tai ei ole vielä herännyt.

Mutta olemme erittäin tietoisia toistemme lenkeistä. Useimmiten toteutuneet juoksulenkit huomaa pyykkikoneen eteen ilmaantuvasta vaatekasasta, tai siitä, että pitkähihainen lenkkipaita, mitä lenkille lähtiessä itselle etsii, löytyykin hikisenä tai haisevana jostakin lattialta. On siten lähdettäväkin juoksemaan lenkki valkoisessa, eikä siinä sinisessä paidassa, missä on ne kivat peukalokolot hihoissa.

Ja sama jatkuu. On turha kysyä puuttuuko toisilta paitoja tai napista, ettei toisen omaa saa viedä. Ja joskus toki on itsellekin käynyt niin, ettei jostain vaatekappaleesta enää tiedä kenen se alunperin oli. Ai, se vaaleanpunainen takki olikin ostettu tytölle. Samankuosiset juoksutrikoot erottaa toisistaan vain niin kauan, kun koko näkyy lapusta.

Toki itse lähden siitä, että kunkin urheiluvaatteet ovat omia. On kiva laittaa lenkille itselle hankitut vaatteet ja nappasta jalkaan tietenkin vain ne omaan jalkaan istuvat kengät. Olen myös valmis satsaamaan siihen, että kaikilla meillä on omat varusteet juoksemiseen säässä kuin säässä.

Kun kyselen nuorisolta, onko tarvetta lenkkareille tai juoksutakille, vastaus useimmiten on, ettei mitään tarvita. Syynä voi olla se, ettei puutetta tiedosteta tai ettei juuri silloin huvita sovitella vaatteita. Tai, että äidin kanssa shoppailu ei vain ole niin pop. Tai sitten vain kieltäydytään uudesta, kun halutaan säästää yksinhuoltaja mamman varoja. Syitä lienee monia.

Toisinaan yritän myös kiikuttaa teineille uusia vaatteita kaupasta. Nappailen mitä milloinkin käteen sattuu. Useimmiten ostoksistani saan vain nurinaa. Tuote on väärän värinen tai tarpeeton. Mutta sama lainaaminen toiselta jatkuu. Takki, minkä sain lahjaksi, katoaa ennen kuin ehdin sitä kertaakaan käyttää. Tuubihuivi, minkä vedän kaulaan haisee partaveden ja hien sekoitukselle.

Ja kun nuoren lähtiessä lenkille huikkaan, että tiet ovat muuten liukkaat, saan vastaukseksi, että ei haittaa, sillä otin jalkaan nää sun nastakengät! – Voin vain huokaista. Sinne meni lempinastakengät. Siis ne, mihin jalkani on jo muovannut jälkensä ja jotka kuuluvat vain minulle.

Ostan itselleni siis vähin äänin uudet lenkkarit tai sitten etsin kaapin uumenista irtonastat. Nastoille kun on käyttöä! Tosin, toisinaan kun ajattelen lähteväni urheilukauppaan, huomaankin, että joko auto tai ainakin sen avaimet ovat poissa ja Whatsapissa on viesti: ”Sori, auton avaimet on sen takin taskussa, minkä vein aamulla.”

Joskus on kiva juosta yksin!

Aiemmassa elämässäni tein kaikki juoksulenkit yksin. Rutiini oli yleensä sama; kun työpäivän työt oli tehty sekä arjen kiireet hoidettu ja puoliso saapunut kotiin, lähdin lenkille. Puoliso sai huokaista hetken ja minä sain aikaa itselle.

Sitten elämä kuljetti ja jäin elämään itsekseni lasten kanssa. Juoksu jatkui kuten ennenkin. Juoksin yksin, mutta toisinaan hain pidemmille lenkeille seuraa yhteislenkeistä. Myös ystävien kanssa tapaamiset olivat usein yhdessä tehtyjä lenkkejä tai mukavia porrastreenejä. Pääosin kuitenkin juoksin vuosikaudet yksin.

Nyt olen viimeiset vuodet juossut ja liikkunut pääosin toisten seurassa. Omia yksin tehtyjä lenkkejä toki matkaan mahtuu, mutta kun en ole koronakurimuksissa tähdännyt juurikaan mihinkään tapahtumiin, on treenaaminenkin muuttanut muotoaan. Liikkumisesta on tullut yhteistä kivaa.

Eilen illalla kuitenkin juoksin yksin. Muistelin edellistä pidempää 17 kilometrin juoksulenkkiäni, pyörittelin kännykkää kädessäni ja pohdin käynnistäisinkö äänikirjan. Päätin kuitenkin olla hetken ihan yksin. Ilman ulkopuolisia ärsykkeitä, ilman ääniä. Kuuntelin vain tuulen suhinaa, aistin lähestyvän kesän tuloa ja annoin ajatuksien vain olla.

Yksin.

Koska tavoitteena on jälleen säännönmukaistaa omaa juoksua syksyn maratonia varten, tulee kesästä omien juoksujen ja yhdessä liikuttujen kilometrien sekamelskaa. Kiva kuitenkin huomata, että yksinkin juoksemisesta nauttii. Silloin vauhti on oma ja voi rauhassa uppoutua ajatuksiinsa ja antaa jalkojen viedä sinne, minne ne sillä hetkellä haluavat.

Mukavia juoksulenkkejä – yksin – ja yhdessä!

Miksi sä et juokse kotona – äiii-tii-i!? (Yksinhuoltajan lenkkiarkea)

Nyt kun lapset ovat jo teini-iässä, luulisi lenkkeilyni olevan heille aika yhdentekevää. Mutta ei. Vaikka liikun päivittäin, lenkille lähtöni noteerataan. Kysytään minne menen, missä juoksen ja milloin palaan. Menenkö yksin vai yhdessä, koiran kanssa vai ilman.

Menemisistä kertominen korostuu, kun perhedynamiikka muuttuu. Kun eron myötä perusperhe vaihtuu yksinhuoltajaperheeksi ja sitten poismennyt aikuinen vielä vaihtaa hiippakuntaa, on se jäljelle jäänyt vanhempi ainut, mikä kotiin jää.

Kun kahden vanhemman tai aikuisen perusperheessä, asioita pystyy ainakin teoriassa jakamaan, saa yksinhuoltajana puntaroida ja kantaa vastuut itsekseen. Ei ole enää aivan sama milloin ja minne juoksee. Kestääkö lenkki hetken vai tunteja. Aikaa juoksemiseen on otettava silloin, kun muut velvollisuudet on tehty. On huolehdittava, huomioitava ja suunniteltava. Yksinhuoltajana vanhemmuus pyörii omilla hartioilla 24/7.

Elämään tulleiden muutosten myötä arjen rakenteet muuttuvat myös laajemmin. Yllättäen joutuu huomaamaan, ettei lähes kolmen vuosikymmenen ystävyydet tai sukulaisuussuhteet kaikkien kanssa kanna. Pinnalliset ihmissuhteet katkeavat ja tilalle alkaa rakentumaan ja kutoutumaan uutta. Tosi ystävät pysyvät ja tukevat ja vievät lenkille silloinkin, kun yksin ei jaksa.

Muutosten myötä arki vie aika täysin. Jos jättää omat tai lapsen treenikamat lojumaan eteisen lattialle laukkuun urheilun jälkeen, voi olla ihan varma, ettei ne hikiset vaatteet ole itsestään pois kulkeutuneet. Siinä ne lojuu, kunnes ehkä kolmantena päivänä havaitset uudelleen sen epämääräisen myttykasan, kun alat kaipaamaan sitä lämmintä pitkähihaista juoksupaitaa, joka kassissa sitkeästi makaa.

Lojuvat lenkkarit

Koska elämääni täyttää työ ja lenkkeily, teen kodinaskareet lähinnä ”siinä lenkkeilyn sivussa”. Kun kävelen kylppäriin hakemaan lenkkivaatteita, viikkaan narulta kuivat vaatteet huomaamatta. Kun lenkin jälkeen havaitsen astia- tai pyykinpesukoneen täyttyneen, napsautan sen ohimennen päälle. Tyhjät shampoopullot noukin roskikseen lenkkisuihkun jälkeen enempää asiaa noteeraamatta. Ei ole enää erillistä siivousaikaa. On lenkkeiltävä ja kuurattava kun voi. Kun ehtii. Kun huomaa.

Ja vaikka en ole kenellekään aikuiselle tilivelvollinen lenkkeilymenoistani, joudun luonnollisesti pohtimaan omat ja lasten tarpeet. Jos koululainen stressaa kokeita, ajoitan omat liikkumiseni varhaisempaan ajankohtaan, jotta yhteistä aikaa iltarauhoittumiseen jää. Pyrin myös tuolloin tekemään lenkin koiran kanssa, jolloin kokeeseen valmistautuva saa rauhaa.

Olen myös opetellut hyödyntämään hiljaiset viikonloppuaamut, jolloin lenkin ennättää tehdä huomaamattomasti teinien viruessa sängyissään. Lisäksi kerään hyvän äidin pisteitä aina silloin, kun innostun viemään koiran pidemmälle lenkille räntä- tai vesisateeseessa.

Mutta kun vedän lenkkarit jalkaan muuten vaan, teinitkin herää. Niskat kiertyvät korkkirullalle ja kasvot singahtavat omien huoneiden ovelle. Juoksuhetki kauempana kotoa kyseenalaistetaan. Tarkastaan vaivihkaa lähtijän varustus ja arvuutellaan kestoa. Minne sä äiti nyt meet?

Mäkitreeniä ja aurinkoa

Ei ole lainkaan sama, heitänkö lenkin kotiportailta vai singahdanko sittenkin vaihteen vuoksi juoksemaan merenrannalle vai suuntaanko kauemmas mäkitreenipaikalle. Lenkki lähipiirissä tuo tietynlaista turvaa. Se mielletään kotona oloksi. Muutaman kilometrin siirtymän päästä aloitettu lenkki on vienyt juoksijan jo pois kotipiiristä. Mutta mukaan ei tulla vaikka maanittelisin. Saan painella lenkit yksin tai ystävän kanssa. Kunhan vaan palaan – lähteäkseni lenkille taas seuraavana päivänä kaikkien kotiaskareiden keskeltä hetkeksi uudelleen.