#korona, Arkiliikunta, juoksu, Kilpailuhenkisyys, mieli

Juoksutapahtumakateutta ja fiilistreenejä

Olin hädin tuskin kotiutunut viimeisimmästä juoksukisasta, kun pikkusisko täräytti whatsapissa, että hän käväisi juoksemassa ihan vaan ex-tempore yhdessä juoksutapahtumassa. Hemmetti, että ärsytti.

Ärsytti siksi, että itsekin olisin voinut päätyä juoksemaan, enkä sitten kuitenkaan päätynyt.

Sisko oli aamupuuron aikoihin muina naisina kysellyt, olisiko minulla fiilistä lähteä noin niinkuin juuri nyt Hämeenlinnaan puolimaratonille. Fiilistä olisi toki ollut, mutta varpaita kivisteli vielä edellisenkin juoksun jäljiltä, joten kuuntelin kerrankin järjen ääntä. En siis lähtenyt, eikä lähtenyt siskokaan. Mutta siskopa päätyikin sitten toiseen tapahtumaan. Juuri tuohon whatsapissa hehkuttelemaansa. Ja silloin iski juoksutapahtumakateus. Hitsi, itsekin olisin voinut siellä hehkutella.

Juoksutapahtumat ovat harrastajalenkkeilijälle elämän suola ja sokeri. Niitä odottaa kuin kuuta nousevaa. Niitä hamuaa kalenteriin hyvissä ajoin, ja järkevimmät rytmittävät treeninsäkin niitä silmällä pitäen. Tapahtumien jälkeen on aina hykerryttävä olo. On taas saanut kokea jotakin suurta, tavannut samanhenkisiä ihmisiä, ehkä vaihtanut muutaman lauseenparrenkin tuntemattoman kanssajuoksijan kanssa. Tuskin on euforia ennättänyt haihtumaan, kun mieli halajaa jo uutta.

Korona-aikana juoksutapahtumat ovat olleet kiikun kaakun. Juoksuja on siirretty moneen kertaan, ja juuri kun h-hetki on ollut hilkulla, ajankohtaa onkin jouduttu muuttamaan. Tuntuu, että jokainen kisa on kultaakin arvokkaampi – yhtään ei tiedä, milloin seuraava mahdollisuus tulee. Ja ehkä juuri siksi yhtäkään kivaa tapahtumaa ei haluaisi missata. Eikä ainakaan kuulla, että sisko on ollut juoksemassa, ja itse ei.

Kun tapahtumat ovat kortilla ja tavoitteiden asettaminen vinksallaan, treeni-intokin meinaa välillä hiipua. Onneksi siihenkin on vippaskonsteja! Luin nimittäin äskettäin, että omaa päätään voi huijata vaikkapa ihan vain värimaailman avulla. Tiedättehän, kun sanotaan, että värit vaikuttavat mielialaan. Tutkijat ovat kuulemma vastikään havainneet, että erityisesti pinkki pistää juoksijan jalat vipattamaan vauhdikkaammin. Asialla on jotakin yhteyttä hiilihydraatteihin ja sokereihin; aivot yhdistävät värin näihin koukuttaviin aineksiin. Vaaleanpunaista ylle siis, jos treenit kaipaavat buustia. Pinkistä juomapullosta vesihörppyjä ottaneilla juoksuteho kuulemma kasvaa useita prosentteja, kertoo tiedemaailma.

Pinkissä paidassa Kopparnäs Coast Traililla. Kuva: Poppis Suomela.

Vaikka kuinka pukeutuisi pinkkiin, joskus mieli on kuitenkin alavireinen ja olo väsähtänyt. Kannattaako silloin piiskata itseään ylämäkitreeneihin tai pakkopullajuoksulle? Jokainenhan sen ymmärtää, että arjen tiimellyksessä väsynyt kroppa kaipaa erilaista treeniä kuin kesäloman lempeillä viikoilla optimaalisesti levännyt.

Ymmärrys ei kuitenkaan aina ole yhtä tekojen kanssa, ainakaan itselläni. Tuossa päivänä muutamana viimeksi yllätin itseni raastamassa ylämäkeä, vaikka keho huuteli loikoilua. Juoksu oli puurtamista, ja onnittelin itseäni, että kylläpäs peruskuntoni on hyvä, kun väsyneenäkin tässä näin reippaasti kipittelen.

Hyvällä peruskunnolla on kieltämättä osuutensa siihen, että arki sujuu ja voimia riittää. Kun peruskunto on kohdillaan, yöunet ovat palauttavia ja immuunipuolustus porskuttaa. Sen saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi ei kuitenkaan aina tarvitsisi lähteä niitä ylämäkiä raastamaan, etenkään väsyneenä. Lempeämpikin liike on kotiin päin.

Lempeää liikkumista olen aina kaihtanut. Kodin arkiaskareet eivät tunnu liikunnalta. Vaikka hampaita pestessä voi toki tehdä päkiänousuja ja työpuheluiden aikana näpertää hauiskääntöjä, nuo touhut harvemmin tulevat rekisteröidyiksi liikuntasuorituksina. Ja silti ne kuitenkin ovat juuri niitä pieniä tekoja, jotka auttavat sen tuiki tarpeellisen peruskestävyyden ylläpitämisessä. Tiedättehän, hissimatkan vaihtaminen porraskävelyyn ja sitä rataa.

UKK-instituutti ohjeistaa, että aikuisten tulisi harrastaa reipasta liikuntaa parisen tuntia viikossa. Meitä on joka junaan, ja jonkun aktiiviharrastajan arkeen tunteja kertyy moninkertaisesti. Aloitteleva liikkuja saattaa vajota masennuksen syövereihin somen liikuntakeskusteluja plärätessään. Jos omia suorituksiaan lähtee suin päin vertailemaan aktiivihirmun saldoihin, suunta on väärä. Tärkeintä on liikkua omaa kroppaansa kuunnellen ja omalla tasollaan.

Oman tason tunnistaminen ja tunnustaminen onkin kyllä joskus vähän hakusessa. Varsinkin juoksukisoissa tulee höntyiltyä ja sännättyä jonkun parempikuntoisen vanaveteen – vain väsyäkseen. Maltti on valttia tässäkin lajissa, ja edetä kannattaa omalla kapasiteetilla.

Syksyn tullen monen juoksuharrastajan vuosikello kääntyy kauden lopetteluun. Hyvässä lykyssä menneitä tapahtumia saa muistella hymyssä suin. Eikä aikaakaan, kun katse alkaa tähyämään tulevaan; vähitellen kalenteriin ilmestyy merkintöjä uusista juoksuista. Etenkin niistä, jotka jäivät juoksematta. Niistä, jotka sisko juoksi, hemmetti.

#korona, juoksu, polkujuoksu, Tapahtumat

Tasamaan tallaajan polkurapsa: Kopparnäs Coast Trail

Kun kerroin työkavereille kesäkuisesta rataultrastani, kuulijakunnalta ei herunut ymmärrystä. Selitin, että sitä vaan juosta lompsuttaa omien ajatusten ja mielen syövereihin sulautuen. Omissa ajatuksissaan, niitä näitä miettien. Kun tänään heittäydyin Kopparnäs Coast Traililla hetkeksi omaan sisäiseen maailmaani, tuiskahdin heti nenälleni. Juoksulla ja juoksulla on todellakin eroa!

Polkujuoksu on tekniikkalaji, totesivat siskot, kun kerroin kaatuiluistani. Monikossa, sillä tuiskahdin nenälleni vielä toistamiseenkin. Olin juuri kapuamassa upeimmistakin upeimpia Kopparnäsin punaisia rantakallioita, kun takanani juokseva nainen huudahti, että varo niitä irtokiviä. Käännähdin kiittäkseni, ja sinne humpsahdin. Poluilla ei tosiaankaan voi hellittää otetta hetkeksikään.

Korona-ajan juoksu-look

Etukäteen jännitin, että eksynkö. Olen niitä ihmisiä, jotka eksyvät tavaratalon parkkihallissakin. Siksipä jallitin pari viikkoa sitten Katjan juoksukaverikseni Kopparnäsiin. Printtasimme Coast Trailin reittikartan ja sovimme, että kipsuttelemme siitä sen osan, mikä on merkitty kahdeksan kilometrin lenkiksi. Muu osa kahdenkympin lenkistä oli jotakuinkin tuttua aiemmilta omatoimihölkyttelyiltä. Katjankaan suuntavaistoon ei olisi kannattanut luottaa, sillä kahdeksan kilometriä muuttui meidän käsittelyssämme neljäksitoista. Ja tänään oikean reitin juostuani voin todeta, että emme ihan osuneet oikeille poluillekaan.

Mutta eksymistä ei olisi tarvinnut tosiaankaan hermoilla. Reitti oli ällistyttävän hyvin merkitty. Pahimmissa kurveissa merkkikeppejä oli jopa metrin tai kahden välein. Ei tarvinnut katsetta nostaa polusta, kun seuraava merkki jo häälyi näkökentän laitamilla. Harmi sinällään tuon katseen nostamisen kannalta, sillä nähtävää olisi kyllä piisannut. Reitti kiertelee huikeilla näköalapaikoilla pitkin merenrantaa. Maisemat ovat niin mahtavat, että niitä olisi voinut jäädä katselemaan pitemmäksikin aikaa. Muutaman kerran oli ihan pakko pysähtyä ja vain hengitellä. Avomerinäkymä on aina yhtä lumoava.

Ennen kisapaikalle lähtöä vetäydyin korvanapit korvissa tsemppibiisieni äärelle. Olin tavattoman jännittynyt. Tiesin, että jaksan juosta 20 kilometriä – ja tiesin varsin hyvin, että polkujuoksu ei ole minun juttuni. En osaa sitä, katkaisen ehkä nilkkani. Miehenikin muistutteli moneen kertaan, että älä sitten kompastele. No, kompastelin kuitenkin, kuten tuli jo todettua. Olin tuumailevalla tuulella, joten maltoin pysähtyä miettimään, miksi niin hirveästi hermoilin. Kun ilmoittautuu juoksukisaan, antautuu samalla epämukavuusalueelle. Kisapaikkakunta saattaa olla ihan vieras, reiteistä puhumattakaan. Löydänkö perille, saanko parkkipaikan, mihin jätän vaihtovaatteet, missähän siellä voi käydä vessassa. Jokaisen lappujuoksun kanssa on sama juttu. Hermoilen itseni tärviölle, ja jälkikäteen ihmettelen, että miksi ihmeessä. Kun oman epämukavuusalueensa ylittää, olo kuin maailman valloittajalla!

Mutta kuten ennenkin, löysin tänäänkin oikeaan osoitteeseen ja sain parkkipaikankin. Vaihtovaatteille oli järjestetty merkitty alue, ja vessakin löytyi – jos sitä vessaksi haluaa sanoa, muutama pisupaikka vihreiden kevytpeitteiden takana. Mutta ajoi asiansa, joten peukut sille.

Reitti oli varsin vaativa, ainakin kaltaiselleni tasamaan juoksentelijalle. Nousuja oli kiitettävästi, ja pelkästään kalliojuoksuakin kahdeksisen kilometriä. Olen kolunnut Kopparnäsin polkuja itsekseni ties kuinka usein, mutta juuri näille poluille en ollut aiemmin kulkeutunut. Ehkä siksi, etteivät ne mitään polkuja kaikilta osin olleetkaan; risukkoa, kivikkoa, juurakkoa, hietikkoa ja kallioita. Pieniä pätkiä toki ihan polkujakin, ja hiekkatietäkin. Rankkuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, juoksusta jäi kuitenkin ihan huikea olo. Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta yhdentoista kilometrin rajapyykillä tunsin jopa surua siitä, että kohta tämä on juostu. Vastaavasti sitten tosin kahdeksantoista kohdalla epäilin, ettei matka lopu koskaan. Mutta loppuihan se, ja tuntui hienolta taapertaa reitin päätteeksi maaliin hiekkarannalla. Hiekkaa kengissä, mutta mitäpä siitä. Jes, epämukavuusalue – taas selätin sinut!

#korona, polkujuoksu, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Trooppisilla yöpoluilla – Capt’n Karl’s Pedernales Falls

Kovimmat kaverit jäivät vielä pitkäksi toviksi pimeään, kuumaan metsään juoksemaan, kun me puolison kanssa jo suuntasimme kotiin. Pysähdyimme puiston sisällä leväkkeelle ihastelemaan majesteettista tähtitaivasta. Kaukana kaupungin valoista Texasin tähtien täplittämä taivas levittyi mahtavana ja mustana yllemme. 60K-kisan juoksijoiden otsalamput välähtelivät polulla puiden lomassa. Monet näyttivät olevan 30K-mittaisen kiepin toisella kierroksella, ja olivat saaneet mukaansa vauhdittajan. ”Good job you guys”, hihkaisin metsään otsalampuille.

Valmista tuli!

Oli i-ha-naa olla live-kisassa, yhdessä muiden ihmisten kanssa. Kaikilla taisi olla aika sama tunnelma, ja ihmiset olivat hurjan ystävällisiä. Pidempien matkojen juoksijat tulivat osan matkasta myötäpäivään samaa reittiä, jota me 10K / 20K -juoksijat kiersimme vastapäivään. ”Good job”, ”looking good, runners” ja ”go get it” olivat tavallisia tervehdyksiä. Kun valoa vielä riitti, joku myös kehui raidallisia kompressiosukkiani. Polkujuoksijat ovat mahtavaa sakkia!

Oikeastaan vasta siellä polulla hoksasin, että olin sekä yö- että polkujuoksukisassa ensi kertaa. Treenasin muutama vuosi sitten öiselle maastopuolikkaalle, mutta sain viime tipassa ankaran influenssan. Tähän kisaan en sen kummemmin edes harjoitellut, ilmoittauduin vain innoissani mukaan, kun mahdollisuus tuli. ”Kunhan juoksentelen”, suunnittelin. Juoksentelen onnellisena siitä, että saan täysin rokotettuna juosta oikeassa kisassa. Mutta toki kisatunnelma sitten vei mukanaan, enkä kuluttanut matkaan ollenkaan niin paljon aikaa, kuin olin luullut.

Kohta mennään! Tässä kohtaa vähän jännitti. Vyölaukussa pömpöttävät kännykkä ja otsalamppu, nesteytykseen riitti käsipullo.

Pedernalesin kisa oli myyty nopeasti loppuun, joten polut olivat täynnä väkeä. Tejas Trails -yrityksen järjestämät Capt’n Karl’s -kisat ovat sarja yöjuoksuja, jotka järjestetään kesäkuukausien aikana Keski-Texasin luonnonpuistoissa. Se, että juostaan nimenomaan yöllä, on sekä hauskaa että käytännöllistä. Etenkin loppukesän kuumimpina päivinä poluilta kannettaisiin väkeä paareilla aivan urakalla, jos 60K-juoksijat päästettäisiin metsään päiväsaikaan.

Tänä vuonna Covid-varotoimena vältettiin massalähtöä. Juoksijat valitsivat itselleen lähtöikkunan ja kävivät noukkimassa kisapakettinsa vain hetkeä ennen. Matkaan sai lähteä jo neljältä. Osa kilpailijoista halusi juosta valoisalla, mutta kisarapsojen perusteella moni on myöhemmin katunut valintaansa. Pimeä on sittenkin pienempi vastus kuin kuuma.

Itse valitsin taktisesti kello kahdeksan lähdön: näin sain juosta osan matkasta ilman otsalamppua, mutta puolimatkan jälkeen aurinko laski ja ilma alkoi viilentyä. Lähtiessä mittari näytti +31 C, maaliin palatessa elohopea ylsi enää hädintuskin +29 C:hen. Viimeinen maili oli lämmön puolesta jo melkein mukava, mikä toki saattoi johtua myös siitä, että neljän mailin (6,5 km) kohdalla olleella huoltopisteellä suloinen pieni tyttö roiski säiliöstä päähäni ihanaa, jäisen kylmää vettä.

Helppokulkuinen osuus pitkin puiston aidanreunaa, kuvan etualalla Keski-Texasille tyypillistä huokoista kalkkikiveä.

Alkumatkasta 10K-reitti kulki yhtä matkaa 5K-juoksijoiden kanssa. Ohittelin kävelijät – jotka ehkä kuntoilivat pidempää matkaa juoksevaa ystävää tai puolisoa odotellessaan. Sitten seurailin erään nuoren naisjuoksijan selkää. Menimme aika lailla samaa tahtia ja oletin, että juoksemme molemmat kymppiä. Hämmästyin, kun hän kääntyikin vitosen reitille kohdassa, jossa polut erkanivat. Pian eteen tuli mäki, joka talvisemmissa olosuhteissa olisi kelvannut laskettelumäeksi. Mäkeä kävellessäni ehdin aloitella geelipaketin, jonka lopettelin muutamaa mailia myöhemmin – tämä osoittautui täydelliseksi tankkausstrategiaksi.

Mäen laella ohitin toisen juoksijan ja vaihdoimme muutaman sanan. ”Well, that was a hill!” minä päivittelin, ja hän oli samaa mieltä, raaka nousu. Tämän juoksijan kanssa leikimmekin sitten hippaa lähes koko loppumatkan, toinen toistamme ohitellen. Pimeän tultua oli tavallaan kiva tietää, että lähellä on joku. Maalissa yritin vielä etsiä häntä kiittääkseni juoksuseurasta, mutta pimeässä en enää tätä juoksijaa löytänyt – tai ehkä hän olikin 20K-juoksija ja lähti saman tien toiselle kierrokselle.

Puoliso kävi odotellessaan vesiputouksilla katsomassa auringonlaskua.

Maasto oli suurimmaksi osaksi joko ankaran teknistä kivikkoa tai sitten heinikkoon tallattua syvää polku-uraa. Piti valita: sitä saattoi juosta joko kapean uran pohjalla tai montakymmentä senttiä korkeammalla, uran kapealla reunalla. Kun aurinko pian huoltopisteen jälkeen laski, aloin paikoitellen pelätä nilkkojeni puolesta sekä urissa että kivikoissa. Pitkämatkalaisia tuli vastaan ja hypin välillä heinikkoon antaakseni heille tietä. Onneksi vasta jälkikäteen joku tuli puhuneeksi siitä, että tämä maasto vilisee kalkkarokäärmeitä – itse olin tullut ajatelleeksi vain punkkeja. Onneksi olin viime hetkellä vaihtanut jalkaan pitkät juoksusukat.

Kaiken kaikkiaan Tejas Trails pisti pystyyn aivan mahtavan kisan. Reitti oli merkitty huolellisesti ja kaikki vapaaehtoiset olivat superystävällisiä. Juostuani hengasin vielä maalialueella täyden palvelun huoltopisteellä, napsin sipsejä ja harkitsin suolakurkkuja. Puoliso oli käynyt katsomassa auringonlaskua vesiputouksella ja meillä kesti tovi löytää toisemme. Ei kyllä ollut mikään kiire, kuuntelin trubaduuria, kannustin viimeiselle kierrokselle lähteviä ja nautin tunnelmasta. ”Kuule, ehkä se 30K voisi olla mun matka ensi vuonna”, puhelin puolisolle, kun ajelimme kohti kotia halki öisen Texasin.

Maalialueella

#korona, juoksu, Puolimaraton, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Yhteisjuttu & kisarapsa: Austinin puolimaraton

Näinä omituisina aikoina virtuaalijuoksutkin nousevat elämän kohokohtien kastiin – siksipä mekin innostuimme oitis, kun tilaisuus osui kohdalle.

Austinin maraton Texasissa juostaan yleensä helmikuussa. Tänä vuonna korona ei sallinut juoksentelua tuolloin, ei edes ulkona. Kisajärjestäjät neuvottelivat kompromissin, jonka mukaan kisat saatiin järjestymään huhtikuussa ja vain puolikkaaksi lyhennettynä. Normijuoksun kylkeen sipaistiin virtuaalijuoksu, johon saattoi osallistua kaikkialta maailmasta. Kun yksi meistä siskoksista (Sirpa) asuu ihan oikeastikin Austinissa, hän tietenkin heitti ilmoittautumisen sisään heti kun se oli mahdollista. Virtuaalijuoksumahdollisuuden innoittamana myös Anu lähti innolla mukaan.

ANU: Kisatoimistosta otettiin yhteyttä melko pian ilmoittautumiseni jälkeen ja ihmeteltiin, mikä tämä tämmöinen katuosoite on ja missä ihmeessä. Texasista katsottuna pienen pieni Suomi on kovin kaukainen. Yhteydenotosta kävi ilmi, että järjestäjällä oli kova hinku saada lähetettyä osallistujapaita ja kisanumero virtuaalijuoksijalle ennen varsinaista juoksun h-hetkeä. Kiva ajatus! Ja postin kunniaksi on tällä kertaa todettava, että sieltähän se lähetys tuli kuin tulikin, vieläpä ajoissa.

Juoksupäivänä olin intoa täynnä. En juoksemisen riemusta, vaan elämän yleisestä mahtavuudesta; olin juuri saanut tietää tulleeni valituksi uuteen työpaikkaan, ja jokainen soluni hihkui iloa. Juoksukin kulki kuin ei mitään. Tässä vaiheessa harjoituskautta pitkät lenkit ovat vielä olleet harvassa, eikä mitään vauhtileikittelyäkään ole tullut tehtyä. Niinpä juoksuni olikin lähinnä startista maaliin lompsuttelua, tavoitteena vain yksinkertaisesti 21,1 kilometrin taivaltaminen juoksuaskelin.

Treenien keveydestä kertoo sekin, ettei kaapeista löytynyt geelin geeliä eikä muutakaan tavanomaista pitkän lenkin rekvisiittaa. Hätäpäissäni tempaisin alkupaloiksi banaanin ja hörpyn appelsiinimehua. Muuten homma hoituikin sitten ihan vain veden voimalla.

Juoksusta ei tullut vähääkään sellainen olo, että Austinin puolimaratonia tässä jumpsutellaan. Lenkki kuin lenkki, vaikka kieltämättä postitse tullut jättisuuri bling-bling -mitali lämmitti mukavasti mieltä. Ehkäpä osallistumismaksuni meni hyvään tarkoitukseen – vapaaehtoistoimijoiden voiminhan nämä kaikki tapahtumat maailmalla yleensä pyörivät, ja sellaista aktiivisuutta tukee ihan mielellään. Jonakin päivänä ehkä ihan oikeasti pääsen juoksemaan pikkusiskon kotikaduille Texasin Austiniin.

SIRPA:

Olin jo ollut valmistautumassa siihen, että olisin juossut puolikkaan varsinaisena kisapäivänä huhtikuun lopussa, kun kesken treeniputken sairastuin. Lopulta treeniaikaa oli jäljellä armottoman vähän. Laadin itselleni häthätäisen paikkaussuunnitelman ja lykkäsin juoksua niin pitkälle kuin mahdollista: virtuaalisen kisan tulokset sai nimittäin toimittaa vielä toukokuun 30. päivään mennessä.

Juoksupäiväksi valikoitui toukokuun viimeinen lauantai. Sattumalta puolison 2. rokotus osui perjantaille. Olimme vähän katselleet mahdollista reittiä ja puoliso oli suunnitellut pystyttelevänsä reitin varrelle liikkuvia huoltopisteitä. Nyt sain kuitenkin huoltaa itse itseni.

Illalla sääennuste näytti myrskyisältä.

Perjantai-iltana Austinin alueen yli liikkui vielä myrsky. Jossain vaiheessa iltaa meillä oli päällä varoitukset kovasta ukkosmyrskystä, runsaasta sateesta, kovasta tuulesta, raemyrskystä sekä mahdollisista tornadoista, ja viranomaiset suosittelivat kaikkia suojautumaan sisätiloihin. Pahimmillaan näytti siltä, että luontoemo jatkaisi mellastamistaan pitkälle aamuun.

Toisin kuitenki kävi, aamu valkeni pilvisenä mutta myrskyttömänä. Keli oli itse asiassa mitä mainioin, sillä vasta viimeisten mailien aikana alkoi tulla lämmin. Kuuntelin kuulokkeista podcastia ja Ihastelin reitin varrelle osuneita alkukesän kukkasia ja luontoa, joka viheriöi sateesta virkistyneenä.

Vielä lähtiessäni en ollut aivan varma, minne edes juoksisin, mutta näytti parhaalta tehdä jonkinlaista taajaa kieppiä kodin ympärillä. Yhdistelin treenilenkkieni luuppeja luovasti. Kahdesti käväisin kotona vesipullon täyttämisen varjolla tarkistamassa, kuinka topakasti kuumeinen puoliso pärjäsi juuri kesälomalle jääneiden pirpanoiden ja vilkkaan foster-koiramme kanssa.

Virtuaalisen kisan parhaaksi puoleksi osoittautui sen tarpeeseen tullut joustavuus. Oli mukavaa, että suorituksen saattoi tehdä missä vain ja milloin vain. Kaipasin toki toisten juoksijoiden läsnäoloa, katsojien kannustusta ja kaikenpuolista kisatunnelmaa – nehän usein auttavat siivittämään omat saavutukset päivän parasta kuntoa vastaaviksi. Ehkä sitten ensi vuonna ihan livenä?

Ensi vuonna Austinissa?
#korona, Arkiliikunta, juoksu, mieli, Muu elämä, polkujuoksu, Teksas/ulkosuomalainen

Olosuhdeurheilua ja hitaita oivalluksia

Metsä ei ole vähääkään minun juttuni.

Jo muutaman vuoden olen hämmästellen seuraillut pikkusiskojeni intoilua. Toinen pyöräilee pitkin Texasin juurakkopolkuja, ja toinen rämpii tuntureilla. Olen tuumaillut, että antaapa tyttöjen remuta. Itse olen tyytyväisenä lompsutellut asfaltilla.

Sirpa jossain päin Austinia

Leikin päin olen joskus miettinyt, että suunnistaminen voisi olla kivaa. Mutta vain leikin päin. Tosielämässä on nimittäin niin, että metsässä suuntavaistoni viimeisetkin rippeet katoavat. Enpä taitaisi olla kovinkaan kummoinen suunnistaja. Tämä lienee geeniperimässä, sillä kaikki me siskokset eksymme parkkihalleissa ja hapuilemme, kun kehotetaan kääntymään koilliseen. Tuttu juoksureittikin näyttää eksoottiselta ja jännittävältä, kun sen kipittää toisesta suunnasta. Vähänkään vieraammille seuduille ei arvaa lähteä ilman navigaattoria.

Ja navigaattorinkin kanssa voi joskus käydä hullusti. Joitakin vuosia sitten piipahdimme Katjan kanssa Sirpaa ja hänen perhettään moikkaamassa jenkeissä. Vuokrasimme (ihanan punaisen!) sporttiauton ja huristelimme pitkin Kalifornian rannikkoa. Auton karttaohjelma kävi vähän hitaalla, ja varmuuden vuoksi olimme sopineet, että Katja antaa ajo-ohjeita. Kahdeksankaistaisella moottoritiellä kyselin, että ajelenko tosiaan aina vaan suoraan – eikö ikinä pidä kääntyä minnekään? Sisko pyöritteli karttaa vimmatusti ja totesi lopulta, että ajele ihan minne ikinä huvittaa. Mutta niinpä vain lopulta päädyimme Sirpan kotitalon pihaan – reittimme tosin oli varsin outo.

Tämä selittänee sen, että hinkuni metsäpoluille on ollut olematon. Ihan taatusti eksyisin.

Poluilla olen melkoisen noviisi. Kun Leppävaaran e-cross vielä oli voimissaan, se kuului vuosittaiseen repertuaariini. Jyrkät ylä- ja alamäet riipivät reisiä, mutta sitähän juoksu on. Hyvä ja paha olo kulkevat käsikynkkää. Pari kertaa olen osallistunut oman kotikunnan metsäjuoksukympille, ihan paikallisseuran kannatuksen vuoksi.

Katja kalliohyppelyllä

Kun Katja joku aika sitten alkoi heittelemään täkyjä tulevan kesän polkutapahtumista, suljin korvat. Ilmoitin tomerasti, että ei kiinnosta. Siksipä itseänikin kummastuttaa, että viime aikoina kotiin on alkanut ilmestymään polkujuoksulehden irtonumeroita. Tiedän jo, millaisen juoksurepun aion hankkia. Ja juoksukenkätestin luin erityisen huolella. Taitaa vähän kuumottaa..!

Ja kuten viisaus kuuluu, koskaan ei pitäisi sanoa ’ei koskaan’. Ilmoittautumisia on jo sisällä sinne sun tänne. Nyt kun vielä koronasta päästäisiin! Vaikka tapahtumien lykkääntyminen harmittaakin, täytyy muistaa, että terveys edellä mennään.

Koronan kurittamassa Texasissa lock down on ollut ihan eri luokkaa kuin täällä Suomessa. Sisko perheineen on viettänyt varsinaista kotoilua jo reilun vuoden. Työpaikoille ei ole ollut mitään asiaa, eivätkä lapsetkaan ole tavanneet kavereitaan livenä kai lainkaan. Ja yltiötiukkojen rajoitusten keskellä Sirpa on treenannut itsensä elämänsä kuntoon; juoksu kulkee ja uimavedot ovat vahvoja.

Texasissa juoksulenkeilläkin täytyy olla maski kasvoilla ja huivi kaulalla – sen voi äkkiä vetäistä lisäsuojaksi, jos joku tulee vastaan.

Kotitreenit ovatkin nousseet arvoon arvaamattomaan. Omatkin arkiaamuni ovat jo pitkään alkaneet juoksumatolta. Kun selkäjumi havahdutti venyttelemään, kaivelin laatikoista jumppakuminauhat. Niillä saa hämmästyttävän tehokkaat ’salitreenit’, ihan vain kotiolohuoneessa.

Olohuoneessa syntyi myös oivallus siitä, ettei kotikonttorillakaan tarvitse koko ajan istua. Kaikkihan sen tietävät, että istuminen on jotakuinkin pahinta, mitä itselleen voi tehdä. Työpaikan työterveyslääkäri kertoi, että näinä aikoina turhan monelta ovat arkiliikunnat jääneet. Ja että tosi moni tarvitsisi fysioterapeutin vinkkejä. Kotona kun tulee kuulemma nökötettyä epäergonomisesti ties missä sohvan nurkassa. Kuulemma.

Siirsin lopultakin, lähes vuoden verran kärvisteltyäni, läppärini työhuoneen kirjoituspöydän ääreen ja perustin oikean työpisteen. Aikani haikailin työpaikan seisomapöydän perään, kunnes keksin, että läppärille voi näppärästi rakentaa korokkeen. Jostain muistan lukeneeni väittämän, että vaihtamalla kahden tunnin päivittäisen istumisen seisomiseen energiankulutus kasvaa kuuden täysmaratonin verran vuodessa!

Maratoneja odotellessa!