Ensi vuonna juoksen maratonin

Katselin olohuoneen telkkarin kautta YouTuben Kona-videoita, kun jälkikasvu käveli ohitseni. ”Mitä sä oikein katsot, taas jotain juoksudokumenttia?” Lapsi jumittui sohvalle viereeni, vaikkei dokkari häntä kuulemma yhtään kiinnostanutkaan.

Kyseisessä jaksossa koko matkan triathlonia suoritti kaveri, jonka jalat olivat nuorena tapahtuneen onnettomuuden seurauksena halvaantuneet. Sekä teiniä että minua kylmäsi, kun kaksi miestä vain tyynesti heitti paraurheilijan villeinä kuohuviin meren aaltoihin ja lähetti uimaan 3,8 kilometriä. ”Äiti oletko sä tehnyt tollaisen kisan”, kyseli lapsi. ”No en, mutta ois kyllä aika huikeeta”, vastasin. ”No mikset sitten tee? Oletko sä edes juossut sitä maratonia? Eikös sulla kuitenkin ole kaksi toimivaa jalkaa”, tivasi teini. Piti myöntää, että onhan minulla.

Samoihin aikoihin työkaveri kertoi ohimennen ilmoittautuneensa puolimaratonille. Vastasin, että sepäs upeaa ja kyllä minäkin haluaisin taas sellaisen juosta, mutta kun aina on niin kiire. No työkaverihan tietysti tekee saman määrän työtunteja kuin minäkin – ja on lisäksi pienen vauvan äiti. Esimerkkien voima, josta Katja-siskokin jokin aika sitten kirjoitti, sai minut pohtimaan, että mitkä ne minun omat tekosyyni ovatkaan.

Viikonloppuisin, jos on aikaa, ajan jonnekin vähän kauemmas juoksemaan kauniiseen ympäristöön. Uusi puisto tai uusi polku antaa kummasti iloa ja energiaa sekä itse juoksuun että koko päivään. Kuin lahja itselle!

Kevään 2020 jälkeen kaikki on ollut yhtä vellomista niin minun kuin monen muunkin urheiluelämässä. Olen ilmoittautunut tapahtumiin, jotka on peruttu. Olen tehnyt virtuaalikisoja itsekseni, keksinyt projekteja ja toteuttanut ne puoleenväliin. Monen monta juttua on kaatunut sairasteluun ja joidenkin kanssa olen vain antanut periksi. Tuntuu että monilla meistä arkiurheilijoista on ollut kateissa vuoroin aivan kaikki: kisatapahtumat, terveys, motivaatio, aika ja kunto.

Tyttären kanssa käydyn keskustelun jälkeen ajattelin, että jospa sen vellomisen aika olisi nyt ohi. Ennen kuin ehdin tarkemmin harkita tai katua, napsuttelin menemään ilmoittautumisen naapurikaupungin puolimaratonille. Sitten sovin perheen kanssa, että vuonna 2023 juoksen ensimmäisen kokomaratonini.

YouTubesta on paljon helpompaa löytää hurjia ultra- ja triathlon-videoita kuin maraton-dokumentteja. Jotenkin tuntuu, että maratonista on monen mielessä tullut ”vain maraton” ja puolimaratonista jotain jonka voi kuvitella huitaisevansa treenaamatta milloin vain. Ennen pandemiaa tehtyjen tilastojen valossa ainakin silloin juoksuharrastus sinänsä oli laskussa ja maratonien kokonaisajat nousussa. Keski-iän kuohuissa kamppailevat tyyppi A:t näyttivät siirtyneen triathlonien, ultrien ja mantereiden läpi juoksemisen pariin. Mietin, että onkohan se kokomaraton enää edes mikään mainitsemisen arvoinen tavoite.

Radalla on kiva käydä tekemässä kevyttä vauhtileikittelyä, vaikken mitään tiettyä aikaa sinänsä ekalla kokomaratonilla tavoittelekaan. Kunhan pääsen ehjänä sekä lähtö- että maaliviivalle!

Nettitiedot kuitenkin väittävät, että kaiken kaikkiaan vain noin yksi prosentti maailman väestöstä on juossut maratonin. Yhdysvaltojen väestöä tarkastelevat arviot heittelehtivät lähteestä riippuen aina puolesta prosentista himpan alle kokonaiseen prosenttiin. Että eipä se maratonin juokseminen sittenkään ihan niin jokapäiväistä kauraa ole kuin YouTubea katselemalla voisi luulla. Ehkä nykyisen tiedonvälityksen aikana me kaikki aihepiiristä kiinnostuneet vain tiedämme niistä muutamasta promillesta, jotka tekevät jotain vielä kovempia juttuja. Neljäkymmentäkaksi ja risat on silti ihan yhtä pitkä matka kuin ennenkin.

Muutaman lupaavan ja riemukkaan viikon jälkeen puolimaratontreenini ottivat heti takapakkia, kun työpaikalta tarttui mukaan sitkeä, pieneksi paikalliseksi epidemiaksi villiintynyt A-tyypin influenssa. Hetken itseäni surkutellen pohdin, että tähänkö tämä taas kaatuu. Mutta toisaalta, juuri jatkuvaa joustamista ja uudelleensuunnittelemistahan tässä on koko maailman voimin muutama vuosi harjoiteltu.

Maratontreenissäkin hyvin todennäköisesti tulee eteen jokin takapakki. Sitä silmällä pitäen teen jo valmiiksi suunnitelmat A, B, ja C. Joustan vain, enkä luovuta ollenkaan, sillä nyt on tämän aika.

Terveys edellä (hemmetti, miten vaikeaa!)

Kroppa huutelee kyllä, kun se alkaa olla finaalissa. Niitä huuteluja tosin mieluusti väistelee – tuttu juttu monille.

Viime kuukaudet ovat olleet omassa arjessani melkoisen stressaavia. Tiedossa on, että liiallinen stressi vie ilon ja aiheuttaa huonounisuutta ja pinnan kiristymistä. Ja vaikka itsekin tajuaa, mistä on kyse, miten sitä onkin niin tollo, että sitten vielä itse omalla toiminnallaan lisää kehon stressikuormaa. Vaikkapa treenaamalla maratonille, kun tuli luvattua.

Meri – loputon energianlähde!

Koronatestin kaksi viivaa ovat sallittu selitys maratonin väliin jättämiselle, mutta ehkä pitäisi ymmärtää vähemmästäkin. Jos pelkästä tavanomaisesta työpäivästä palautuminen tuntuu vaikealta, ehkä voisi olla itselleen vähän armollisempi. Liikkua siten, että se toisi iloa ja uutta energiaa – eikä siten, että ne viimeisetkin energiarippeet ovat tiessään.

Minä ja siskoni Katja olemme pitkin vuotta hehkutelleet, että syksyllä on Vantaan maraton. Niin onkin – mutta ilman meitä. Vielä viime hetkeen saakka aprikoimme molemmat, eikö tässä sittenkin voisi lähteä radalle. On ihan hirveän vaikea myöntää, että ei voi.

Myöntää se kuitenkin nyt täytyi. Tulin katsoneeksi aivan sattumalta Yle Areenasta dokumentin sydänkuolemista (nyt menee dramaattiseksi…). Dokumentti oli pysäyttävä: on ihan oikeasti järkevää sanoa ei, kun terveydentila sitä edellyttää. Maraton, puolimaraton ja lyhyempikin rypistys on kisamielessä kova rasitus terveellekin ihmiselle. Puolikuntoiselle se voi olla kohtalokasta.

Tässä kohtaa joutuu tsemppaamaan itseään ihan tosissaan. Sitä vain odottaa hetkeä, että tuntee taas askeleen lentävän. Mutta onneksi on paljon muitakin ilon aiheita; rauhallinen metsäpatikointi nuotiokahveineen tai hetki meren äärellä aaltoja katsellen. Kun tekee asioita, joista nauttii, psyykkeen ja kropan kuormittuminen tasaantuvat. Muutaman päivän pieni himmailu ei kuntoa kaada, ja terveenä on sitten taas kiva kirmailla.

Täysikuu keskellä merenselkää – ja täysi hiljaisuus.

Päivälehtien lööpit huutelevat, että edessä on kova influenssasyksy. Koronalukematkin ovat taas koholla. Taitaa olla aika kaivaa käsidesit esiin. Nautitaan silti elämän mukavista antimista; tähän aikaan vuodesta on ihanaa katsella tähtitaivasta, kuunnella iltatuulen huminaa ja sytytellä kynttilöitä. Elämä on kivaa – vaikka maraton nyt tältä erää jäikin juoksematta.

Niemenkärjessä viritellään nuotiokahvihetkeä – nautinnollista!

Mikrojogging, mitä ihmettä

Kun vuosia sitten maratoneista ja muista pitkistä juoksumatkoista tuli juttuni, taisin vähän ylenkatsoa lyhyempien juoksujen kisoja. Tunnustan nyrpistelleeni, kun joku ehdotti Naisten kympille lähtemistä. Miksi lähtisin, minähän olen maratoonari.

Nyrpistelijääkin elämä näemmä opettaa.

Yhteinen kiusankappaleemme korona otti otteeseensa pääsiäisenä. Tauti itsessään meni ohitse muutamassa päivässä, mutta jälkiriesat jäivät. Viikosta toiseen olen hokenut, että ensi maanantaina alkaa uusi elämä. Silloin taatusti olen jo entiselläni. Voin taas juosta niin paljon kuin huvittaa. Muutama kilometri kulkee jo ihan hyvin, mutta vauhdista on turha haaveilla, ja pitempää lenkkiä kokeillessa rintakehässä muljuu. Vielä ei siis ole se maanantai.

Ensimmäinen koronan jälkeinen viitonen. Hurjat sykkeet, eikä vauhtikaan huimaa.
Mutta ihanaa, että edes jotenkin kulkee!

Korona iski juuri, kun olisi ollut kevään ensimmäinen ultrajuoksu. Olin siis juossut paljon. Siihen verrattuna en ole viime aikoina juossut juuri nimeksikään – ja pääsiäisestä on sentään jo jokunen tovi. Juoksutapahtumia en ole edes vilkuillut, pelkkä tietokin niiden olemassaolosta vain kiukuttaa. Sen verran masokisti kuitenkin olen, että ruokakaupasta tarttui mukaan Ruotsissa julkaistava Runner´s world. ”Maxa maran!” huutelee kansilehti.

Maksimoisinhan minä, jos pääsisin joskus kunnolla juoksuputkeen, tuhisin. Tuhinani tuoksinassa yllätyin totaalisesti, kun eteen tupsahti artikkeli ”mikrojoggaamisesta”. En googlettamalla löytänyt suomenkielistä vakiintunutta vastaavaa termiä – tarkoittaa siis, että juostaan vain ja ainoastaan lyhyitä pyrähdyksiä, mutta usein. Nekin nautiskellen ja ihan vaan juoksemisen ilosta. Ehkä jopa ilman ajanottoa tai matkan mittaamista. Pyllähdin suorastaan pepulleni moisesta.

Huomasin jumittavani artikkelissa todettuun – olisihan se siistiä ihan vaan juoksennella ja nautiskella. Kun kerran pitkää lenkkiä ei pysty hölkyttämään, lyhytkin olisi ehkä aika jees.

Outo ajatus ihmiselle, jonka aivot ovat oppineet, että lenkille ei kannata lähteä lainkaan, jos se ei kestä vähintään puolta tuntia.

Runner´s World nr 5/2022
Länsinaapurissa on jotenkin rento ote juoksemiseenkin.
Lehteä lukiessa tulee hyvä fiilis, ja samalla tulee puolivahingossa ehkä oppineeksi kieltäkin.

RW:n kolumni sai jotain outoja värähtelyjä aikaan – kävin jo kurkistelemassa veneen vaatekaappia ja varmistelin, että juoksukengät ovat reissussa mukana. Jospas siis, vaikka ihan vain lyhyelle…!

Runner´s World nr 5/2022: Karl Fredrik Mattssonin kolumni osui ja upposi.

Voihan Omikron

Juoksuja tulee ja menee, lohdutti äiti, kun lähetin valokuvan koronatestin tuloksesta. Mutta kun kauan odotettu kisapäivä tulee ja menee ilman että itse on mukana, kismittäähän tuo. Vaikka totuuden nimissä on todettava, että maailmassa taitaa olla suurempiakin murheita.

Kaksi vuotta onnistuin tautia välttelemään, nyt se otti ja iski.

Testituloksen varmistuttua päätin selättää pöpön nopeasti. Ryhdyin vastatoimiin. Narskuttelin kourallisen raakoja valkosipulinkynsiä ja keittelin inkiväärijuomaa. Kyytipojaksi imeskelin sinkkitabletteja. Korona ei siitä ollut moksiskaan, vatsani kylläkin. 

Kuumehuuruissani selailin juoksu-aiheisia nettisivuja ja mietiskelin, mistä löytäisin kivan juoksutapahtuman menetystäni korvaamaan. Olin treenannut kuuden tunnin ultrajuoksuun huolella; viimeisen pitkän lenkkini olin juossut paria viikkoa aiemmin. Sen jälkeenkin olin vielä hölkytellyt palauttavan kympin. Oli tunne, että nyt lähtee – askel oli kevyt ja mielikuvissani tuulettelin jo villisti maaliviivalla. Kunnes korona otti otteeseensa.  

Kolmen rokoteannoksenkin jälkeen tauti on vienyt juoksukunnon tehokkaasti. Kun pelkkä kahvinkeittimelle kävelykin hengästyttää, on hyväksyttävä, että lenkkipoluille palaaminen tulee tapahtumaan maltilla. Vaikka mieli olisi valmis, keholla taitaa olla asiaan oma sanasensa sanottavanaan.  

Koronan ensimmäinen sairastelupäivä – nukuin noin viidet päiväunet.
Muutaman minuutin neulontahetki rekisteröityi urheilusuoritukseksi!

Tavoitteelliseen treenaamiseeni oli kuulunut 40 – 80 juoksukilometriä viikossa. Nyt en tiedä yhtään, mistä aloitan ja mitä teen, kun henki taas alkaa kulkea. www.terveurheilija.fi -sivun COVID-kaavio on realistisuudessaan pysäyttävä: varttikin voi olla liikaa. 

Yritän tietoisesti kääntää koronan runnomaa mielialaani positiiviseen suuntaan ja lietsoa mielikuvia kesäkelien lennokkaista juoksulenkeistä. Loppukesän tavoitteisiin on ainakin ruhtinaallisesti vielä aikaa. Edessä on varmasti vielä monia hyviä harjoittelulenkkejä, ja kivoja tapahtumiakin. Ja kuten todettua, maailman mittakaavassa tämä ei taida olla kuitenkaan niitä suurimpia murheita. Kesää kohti mennään, parempaa odotellessa.

5 x 5 – 2: Uusiksi meni

Vaikka mielestämme olimme kovin varovaisia, toimme New Orleansista kotiin tuliaisina Covidin. Tälle viikonlopulle ohjelmassa ollut 5K-kisa saa nyt siirtyä eteenpäin, sillä vielä en ole juoksu- enkä oikeastaan edes kävelykunnossa.

Kun viimeksi varmuudella sairastimme koronaa keväällä 2020, ei ollut vielä saatavilla tietoa tai suosituksia siitä, kuinka urheilun pariin pitäisi taudin jälkeen palata. Yrityksen ja erehdyksen kautta huomasin, että vielä pitkän aikaa akuutin vaiheen jälkeen urheilu aina vain uudelleen pahensi oloa. Kun kävin juoksemassa, sain illalla päänsäryn tai heräsin keskellä yötä tukkoisiin hengitysteihin.

New Orleansista tuotiin tuliaisina muutakin kuin vain hyviä muistoja.

Tätä nykyä tilanne on jo toinen. Sekä yksittäiset lääkärit että lääkäriliitot ovat laatineet tutkimuksia ja suosituksia myös kuntourheilijoille. Esimerkiksi UCLAn kyselypalstalla nettilääkäri neuvoo terveelle ja hyväkuntoiselle kyselijälle, että sairauden jälkeen levätään kaksi viikkoa ja sittenkin liikunnan pariin palataan vähitellen, omaa vointia kuulostellen. Lääkäri kertoo monen aktiivisen liikkujan havainneen, että paluu treenien pariin tuntuu hyvinkin haasteelliselta. Itsekin muistan, että juoksut olivat raskaita kuukausikaupalla ja askel hidas.

Washington Postissa haastateltu new yorkilainen urheilulääkäri kertoo nähneensä saman vastaanotollaan. Covidin sairastaneet urheilijat kertovat hänelle yksi toisensa jälkeen, että heidän suorituskykynsä on sairastamisen jälkeen huonontunut ja palautuminen hidastunut. On hyvin turhauttavaa, kun ajat huonontuvat ja matkat lyhenevät pitkäksi aikaa – mutta väkisin puskemalla tilannetta ei saa kuin huonommaksi.

Kevät on Austinissa jo pitkällä ja juoksukelit parhaimmillaan. Kevyet puutarhahommat saavat kuitenkin toistaiseksi korvata liikuntasuoritukset.

Paikallinen sydäntautilääkärien liitto (American College of Cardiology) menee niin pitkälle, että suosittaa pientä taukoa urheilusta jopa heille, jotka sairastavat Covidin täysin oireettomana. Lievän taudin sairastaneita opastetaan noudattamaan 50/30/20/10-ohjetta.

Tämän mallin mukaan liikunta aloitetaan korkeintaan tasolla, joka vastaa puolta aiemmasta. Seuraavalla viikolla määrä on 30 % vähemmän kuin ennen sairautta – jos keho tuntuu sen hyväksyvän, ja niin edelleen. Jos kroppa pistää vastaan, otetaan edelleen hitaammin ja kevyemmin. Mikäli ilmenee huolestuttavia oireita, kuten hengenahdistusta, rintakipuja, huimausta tai sykkeet ovat poikkeuksellisen korkeita, pitäisi urheilusta uudelleen ottaa taukoa, kunnes on saanut juteltua lääkärin kanssa.

5K-kisan skippaaminen harmitti ja tuskastutti. Podin kotona kaksi viikkoa, mutta oltuani nyt jo viikon takaisin töissä tuntui jo siltä, että kyllähän tässä jo pitäisi. Viisaampien ohjeita lueskeltuani olen taas rauhallisella mielellä. Vielä eilen kahden porrasvälin kipuaminen puhallutti niin, että eiköhän ole ihan hyvä mennä vielä se toinenkin viikko ihan hissukseen. Voihan tässä odotellessaan vaikka vähän venytellä.