Hermopinne, pentele!

Lähipiirini tietää, että minulla on korkea kipukynnys, mutta varsin alhainen kitinäkynnys. Niinpä kitisin jo kohtuullisesti siinä vaiheessa, kun vaiva ei ollut vielä kummoinenkaan. Pientä jomotusta tuntui oikean pohkeen sisälihaksen tietämillä. Sellainen aika täsmällinen kipukohta, joka tuli ja meni. Sen verran se kuitenkin jomotteli, että ymmärsin pitää juoksemisesta lepopäiviä silloin tällöin. Elettiin kesäkuun loppua.

Heinäkuussa kitinäni yltyi ja kipukin alkoi ihan tosissaan haitata arkea. Ei pelkästään juoksemista, vaan kävelyäkin. Puolisoni alkoi selvästi ärsyyntyä voimistuvasta kitisemisestäni ja patisteli lääkärin pakeille. Sitkeästi venyttelin ja jumppasin – sillähän se lähtee, millä on tullutkin.

Google tietää kaiken, ja sieltä sitten iltojeni iloksi etsiskelin diagnoosia. Säikähdin toden teolla, kun kaikki oireet alkoivat viitata verisuonitukokseen. Suvussa on vahva rasite tällä saralla, ja päättelin olevani pian keuhkoveritulpassa. Tuo säikähdys sai lopultakin minut liikkeelle ja varaamaan aikaa lääkäriasemalta.

Mutta ei ollut veritulppaa eikä tukoksia. Tuli kuitenkin lähete fyssarille, joka tutkaili ja pähkäili. Antoi lisää jumppaohjeita ja kehotti venyttelemään. Sanoi, että liikkeessä kannattaa olla, makoilu on pahaksi. Tunnin kävely päivittäin tekee hyvää. Tulkitsin, että kevyt hölkkä on sama kuin kävely, ja aspiriinin voimalla kipsuttelin juoksumatolla. Matkat lyhenivät olemattomiksi – kolmekin kilometriä oli jo saavutus. Jalka tuntui sen verran epävarmalta, että laitoin varmuuden vuoksi turvaklipsun rinnuksiini – ajattelin, että jos kempsahdan ketoon ja jään puolitajuttomana matolle, saan makoilla käynnissä olevan laitteen päällä hyvän tovin, ennen kuin kukaan tulee kotiin pelastamaan. Varauduin siis hyvin, kuten huomaatte. Onnittelin itseäni järkevyydestäni.

Mutta näin jälkikäteen ajatellen järki taisi olla aika kaukana. Ei se aspiriini tässä nyt kovin paljon auttanut, kun kävelykin alkoi olla hankalaa. Pidin päivän tai kaksi juoksutaukoa ja aina kun jalka alkoi kantamaan, taas kampesin itseni juoksumatolle. Ulos en arvannut lähteä, sillä pelkäsin, että joudun tulemaan kontaten takaisin. Johan siinä naapurit ihmettelisivät.

Olen ehkä onnekas, sillä työssäni tapaan lääkäreitä muutenkin kuin potilaana. Eräässä yhteistyöpalaverissa yksi valkotakkinen pysäytti ja kysyi, mitä oikein könkkäsen. Pienellä äänellä tunnustin, että joku mitätön vaiva taitaa olla, kun paikoillaankaan ei pysty olemaan ja kävelyn kanssa on vähän niin ja näin. Yksi ammattilaisen vilkaisu ja tuomio: hermopinne.

Kerroin lopulta fyssarillekin tekoseni. Hän kysyi, paljonko oikein juoksen. Huijasin, että enpä paljonkaan. Mikä nyt tällä hetkellä pitääkin ihan paikkansa – nyt jalalla ei tosiaankaan juosta.

Kuten tekin siellä netin toisella puolella, myös minä olen lukenut ja kuullut satoja tarinoita ja varoituksen sanoja siitä, että levättävä on silloin kun sattuu. Ihmisen mieli on todella kummallinen; järki häviää täysin, kun tilanne osuu omalle kohdalle. Toiselle on helppo sanoa, että otapa nyt pieni tauko ja tulehduskipulääkettä viikko tai pari. Itselle päivän paussi ja yksi aspiriini tekevät jo tiukkaa. Mutta oppia ikä kaikki, ja tämäkin ehkä taas kasvatti jotain pientä viisauden siementä. Toivottavasti..!

Hei jee, juoksin seitsemän kilometriä!

Askel tuntui lennokkaalta ja suupielet venyivät korviin. Hyvä fiilikseni kantoi keittiöaskareisiin saakka; yllätin mieheni leipomalla suklaakakun. Minä, jota keittiössä näkee vain harvakseltaan! Päivä oli siis erityisen hyvä, kerta kaikkiaan.

Hyvään tuuleeni oli syytäkin; sitten itsenäisyyspäivän en ole pystynyt juoksemaan ainoatakaan yli kolmen kilometrin juoksulenkkiä. Ja nyt tuntui, kuin olisin lentänyt! Varmaan lensinkin – tossut tuskin koskettivat maata, kun porhalsin innoissani.

Seitsemän kilometriä voi tuntua aika mitättömältä – ainakin jos sitä katsoo juoksua iät ja ajat harrastaneen ihmisen kuplan sisältä. Viimeksi iloitsin samaisesta kilometrimäärästä parikymmentä vuotta ja yhtä monta maratonia sitten; silloin suurena haaveenani oli, että jaksaisin kiertää läheisen järven. Sattumoisin sen pituus oli samaiset seitsemän kilometriä.

Tiedostin katselevani maailmaa juoksukuplani sisältä, kun pikkusiskoni tuossa taannoin whatsappaili ultrajuoksemisesta: “ajatella, että vuonna 2018 Suomessa oli vähän yli 2000 ultrajuoksijaa. Kun itselle juokseminen on arkikauraa, sitä kai ajattelee, että kaikki ovat ultraajia. Niistä naisia on reilut 700. Ja sä oot yksi niistä!”.

Joulukuun alussa pullahdin ulos kuplastani yhtä näppärästi kuin niskani välilevy. Kipu pakotti myöntämään, että juoksut on ainakin hetkellisesti juostu. Ensimmäisen lääkärin tuomiojulistus veti jalat alta: ei koskaan enää pitkänmatkan juoksuja. Saapa nähdä. Vielä en ole heittänyt pyyhettä kokonaan kehään.

Oman kuplan sisällä näkymä on varsin erilainen kuin jollakulla toisella. Vaikkapa fysioterapeutillani. Kun hän kuntoutuksen edetessä lopulta myöntyi pieniin juoksukokeiluihin “minuutti juoksua ja viisi kävelyä” -rytmillä, tuijotin häntä epäuskoisena. Mitä tuo ihminen höpisee?

Teipattu selkä auttaa muistamaan lapaluiden oikean asennon.

Kun fyssarini meni toteamaan, että kävely tekisi hyvää, päättelin itsekseni, että kevyt hölkkähän on melkein kuin kävelyä.

Olen joutunut myöntämään, että kuntoutuvan aika on pitkä. Kun kipu iskee, silloin ei auta jääräpäisyys. Monet kerrat juoksu on pitänyt vaihtaa kävelyksi. Ja välillä on täytynyt jättää kävelykin väliin.

Muutaman kilometrin jyystäminen on tuntunut kurjalta. Olen psyykannut itseäni ja vakuutellut, että jokainen juoksuaskel on enemmän kuin nolla – ja parempi sekin siis, kuin ei mitään. Ulos en ole uskaltautunut. Juoksumatto on osoittautunut suoranaiseksi aarteeksi. Olen voinut hölkytellä juuri sen matkan, minkä kipu on sallinut.

Vähitellen kipu on vaimentunut ja juoksumatkat ovat varovaisesti pidentyneet. Nyt alan vähitellen luottaa siihen, että kyllä tämä tästä. Suuria juoksu-unelmia en kuitenkaan uskalla vielä lähteä rakentelemaan. Lappujuoksujen aika tulee sitten joskus, ehkä. Nyt vain nautin jokaisesta askeleesta.

Ätsuuh, ja äkkiä treenaamaan!

Kestää minkä kestää, niinhän me kaikki asiasta ajattelemme silloin, kun se ei osu omalle kohdalle. Flunssa nimittäin.

Mutta silloin kun osuu, on siitä päästävä äkkiä eroon. Hätääntyneitä puheluita kaikkialle, keksikää nyt hyvät ihmiset joku kikkakonsti. Yksi kehottaa rouskuttamaan valkosipulinkynsiä, toinen käskee keittämään inkiväärijuomaa.

Töissä joka toinen on kröhinyt ja pärskinyt jo muutaman viikon. Luulin olevani koskematon, onhan edellisestä pikkunuhastakin jo aikaa. Silloin se ottikin vähän kovemmin, joten luulisi, että jotain olisi tullut oppineeksi. Kipeänä ei kannata höntyillä, ettei käy hullusti.

Toissailtana se sitten kuitenkin yllätti. Iltahämärissä kähisin puolisolle, että ääni taitaa mennä ja kurkku on kuin santapaperia. Suhautin suun täyteen sinkkiä ja arvelin, että aamulla olen taas eho itseni.

Aamulla ääni kulkikin ja paukuttelin tyytyväisenä henkseleitäni. Ja sain kuningasidean: hölkytänpä ihan pienen kevyen tuossa juoksumatolla. Päätin olla maltillinen; vain kolme kilometriä ja sekin ihan hissutellen. Ajattelin, että ennenkin on alkava flunssa karissut lenkkipolulle.

Jos olisinkin malttanut, mutta eihän se jäänyt kolmeen kilometriin. Nyt sitten näyttää siltä, että lenkkitossut saavat rauhassa tuulettua jokusen päivän. Ääni on kuin variksella ja kuumettakin pukkaa.

Flunssaa murehtivalle ystävälle sanoisin, että mene hyvä ihminen peittojen alle. Ota torkut, lueskele ja mieti syntyjä syviä päivä, pari. Ei se kunto mihinkään häviä, ja liikkumaan ehtii. Vaan teenkö niin itse? No, arvatenkaan en. Sen sijaan rohmuan apteekin hyllyiltä pillereitä ja suihkeita. Keittelen inkivääriä ja popsin valkosipulia. Vielä tujaus c-vitamiinia – kyllä tämä jo huomenna helpottaa ja ihan varmasti voin lähteä lenkille. Ai niin, karpalokin auttaa. Ja höyryhengitys. Ja oliko se suolapiippu jossain…

Jospa osaisikin ottaa yhtä rennosti!

Antibiootteja ja juoksukielto!

Meillä juoksuun hurahtaneilla on sellainen kummallinen ominaisuus, että yritämme kaikin mahdollisin tavoin kieltää olevamme juoksukunnottomia, kun tauti iskee. Eipä taida olla pitkä aika, kun sisareni (maisteristason terveystieteilijä, sairaanhoitaja…) kysyi, voiko lähteä lenkille, kun flunssaa pukkaa ja kurkku on kipeä. Hirveä vimma päästä juoksemaan, vaikka järki sanoo, että olisi levon paikka.

Itselleni tämä kesä on ollut todellista hampaiden kiristelyä. HCR:n jälkeen kaikki tavoitteet ovat jääneet toteutumatta ja juoksuaskelten määrä on ihan ZERO.

Oikeastaan koko vuosi on mennyt juoksemisen kannalta penkin alle. Ensin leikattiin olkapää – ethän sitten ihan heti juokse, sanoi lääkäri. Hups, juoksin jo viikon päästä leikkauksesta. Mutta oikeasti koko alkukevät meni olkapäätä kuntouttaessa, hissukseen hölkytellen ja varovasti juoksemista hapikoiden.

Keväällä juoksin Länsiväylä-juoksun ja HCR:n. Sen jälkeen iski sitten epäonni. Ensin niksautin alaselkäni kotipihaa siivoillessani – ei mitään mahdollisuutta juoksemiseen, kun jalat hädin tuskin kantoivat kävellessäkään. Kun selkä antoi pikkuhiljaa myöten askelten nopeuttamiseen, iski kesäflunssa. Mitä ihmettä, enhän minä ole ikinä sairaana. Viimeisimmästä flunssastakin on aikaa jo puolitoista vuotta. Mutta tässä sitä vain ollaan, kahdeksatta viikkoa yskää rykien.

Joka aamu olen herännyt kuulostellen, josko tämä olisi se päivä, jolloin henki kulkee ja voisi lähteä lenkille. Ei ole ollut.

Eikö tosiaan? Eikö lenkille saakin mennä, jos flunssan oireet pysyttelevät kaulan yläpuolella? Nämähän pysyttelevät. Eivätkö pysyttelekin? No hemmetti, eivät pysyttele.

Tänään sitten lopulta raahauduin työterveyshuoltoon. Lääkärin diagnoosi oli armoton: antibiootteja, astmapiippu ja kuukauden juoksukielto. Blabla…lääkärin puheissa vilahtelivat termit “tai muuten”… “keuhkoputkentulehdus”, “keuhkokuume”, “sydänlihastulehdus”…

Vikisin hieman, että kuukaudenko..?? Lääkäri totesi, että ethän sinä siitä juoksemisesta mitenkään nauttisi, kun et pysty hengittämään juoksemattakaan.

Vaikka joku pieni järjen ääni sanookin, että kipeänä ei saa treenata ja että jälkitautien riski on melkomoinen, silti mieli panee vastaan. Jos edes vähän? Pieni kevyt lenkki? Kärsivällisyys on koetuksella, ja oikein joutuu pinnistelemään, ettei tule hölmöiltyä. Juokseminen on kuin huumetta, sitä on pakko saada. Tulee suorastaan vierotusoireita, kun ei pääse lenkille. Sitäpaitsi, kuntokin romahtaa ja sitten joutuu taas aloittamaan kaiken alusta.

Kun juokseminen on ollut osa elämää koko aikuisiän, tietää, että muutaman viikon täyslepo ei ole katastrofi ja että juoksukuntoon pääsee kyllä taas, kun pystyy treenaamaan. Ajatus on silti inhottava: ensimmäiset juoksutauon jälkeiset lenkit tulevat olevaan ikäviä. Kunto ei riitä, askel on raskas ja ketuttaa. Hemmetti, olin jo niin hyvässä kunnossa, ja tässä sitä rämmitään.

Mutta ei siis voi mitään. Ehkä voin sentään tehdä joitakin säälittäviä jalkakyykkyjä astmapiippuhönkäysten välissä. Tällä mennään, tämä oli tämmöinen kesä.

Kun juoksemattomuus ei ole oma valinta

Niksautin kolmisen viikkoa sitten ristiselkäni pahasti. Perheessämme puuhattiin kovalla tohinalla perhejuhlaa, ja touhukkaana menin nostamaan raskasta kukkaruukkua. Tietenkään en nostanut oikeaoppisesti jalkavoimilla, vaan selällä. Siinäpä se sitten.

Kun selkäkipu saa näkemään tähtiä ja jalat valahtavat alta, silloin ei ole asiaa juoksupoluille. Onneksi tätä ei tapahdu minulle kovin usein, viimeisimmästä kerrasta on jo monta vuotta. Selässäni on diagnoisoidusti alimman nikaman alenema ja kaikenlaista muutakin häikkää, mikä pitäisi muistaa ottaa huomioon. En kuitenkaan muista. Silloin kun selkä tuntuu hyvältä, porhallan sata lasissa. Vasta pysäyttävä kipu on riittävä muistutus asiasta.

Kolmatta viikkoa jatkunut pakkotauko juoksemisesta on ottanut päähän. Monelle selkävaivojen kanssa kipuilevalle juokseminen on myrkyistä pahinta. Koska oma kipuni ei ole juoksemisen aiheuttamaa, lenkkeily itse asiassa tekee selälleni hyvää. Normaalitilanteessa selkäni nimittäin alkaa huomautella kiputuntemuksin, jos olen juoksematta muutaman päivän perätysten. Tiedän, että monella muulla tilanne on paljon hankalampi – ymmärrän olevani onnekas, kun pystyn juoksemaan ja tekemään ihan tavallisia asioita. Paitsi etten saisi nostella painavia kukkaruukkuja…

Sain siskoltani (Katjatherunner) lainaksi Tarja Virolaisen kirjan Juoksijan sielu. Selkääni leputellessani lueskelin muutaman ensimmäisen sivun, ja sen jälkeen kirja jäi hyllyn päälle. Ei siksi, että se ei olisi kiehtova ja hyvä – varmasti on. En vain pystynyt lukemaan toisen juoksuilosta ja nautinnosta. Kateellisuuden huipentuma!

juoksutauko

Loukkaantumisia tulee juoksijalle vääjäämättä. Minullekin niitä on tullut enemmän ja vähemmän. Vasen polveni on kertaalleen operoitu, toinen olkapääni leikattu ja kerran jouduin parin kuukauden liikuntakieltoon sydämen rytmihäiriöiden vuoksi. Pakolliset tauot opettavat kiitollisuutta terveistä päivistä ja kantavista jaloista. Liikuntatauon jälkeen nautinto on sanoin kuvaamaton, kun kroppa tuntuu taas vahvalta.

Pari päivää sitten uskaltauduin juoksulenkille ensimmäistä kertaa lähes kolmeen viikkoon. Juoksuaskel oli varovainen ja etenin matalilla askelilla. Varoin äkkinäisiä liikkeitä ja hilputtelin hitaasti. Tuntui mukavalta olla taas jalkojen vietävänä! Tänään porhalsin jo vähän uskaliaammin. Pari kivaa juoksutapahtumaa livahtaa nyt selkäkipuilun vuoksi sivu suun, mutta onneksi on paljon myös niitä, joihin pääsen mukaan. Eiköhän tästä vielä kiva kesä koittane!

Ja se Virolaisen kirja… se on nyt melkein ahmittu kannesta kanteen. Kun sain ravisteltua pois enimmät itsesäälin ja kateellisuuden ryöpsähdykset, kirja suorastaan imaisi mukaansa!