Iloa (juoksu)kirjoista!

Kun ensimmäisenä kesälomapäivänä heittää voltin Kuusamon Julma-Ölkyssä, saavat liikunnalliset aktiviteetit hieman odottaa. Käsi kipsattuna ehtii kuitenkin rikastuttaa päiviään lukemalla ja kuuntelemalla kirjoja.

Äänikirjojen kuuntelua jouduin opettelemaan. Aluksi ajatus herpaantui ja tarinat toisensa jälkeen olivat täynnä hiiren mentäviä aukkoja. Sitten keksin, että kuuntelu sujuu parhaiten silloin, kun teen samalla jotain. Vaihtaessani keväällä kylpyhuoneen lattiarajan silikoneja, taittui pari kirjaa lähes itsestään (kylppärini ei ole iso, tekniikkani vain hidas!).

Nyt sairauslomalla ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Minna Kaupin suunta/vaisto.

Kirjassa kuvataan miten Minnan periksiantamattomuus nosti hänet vaikeuksien ja oikeiden ihmiskontaktien myötä yhdeksänkertaiseksi maailmanmestariksi. Vaikka Minnan itsepäisen ja jokseenkin impulsiivisen luonteen korostaminen välillä tuli yli äyräiden, kirja vei nopeasti mukanaan, ollen suunnistustakin tuntemattomalle oivallista luettavaa.

Toinen kirja oli puolestaan tyttäreni minulle kirjastosta lainaama seikkailujuoksija Jukka Viljasen teos Asennetta peliin.

Jukka, jota olen joskus kuullut laivalla matkalla Tukholman maratonille, on toteuttanut unelmiaan yhden valokuvan inspiroimana – juosten Saharassa, Kalaharin autiomaassa sekä Grönlannissa.

Vaikka kirja on isoine fontteineen ja kirkuvine iskulauseineen hienoista “Amerikan hapatusta”, antaa se nopealukuisuudessaan ajatuksia. Tekstin joukossa vilisevät lyhyet henkilötarinat värittävät teemoja mukavasti.

Viljasen mukaan ”elämässä tapahtuu mielenkiintoisia asioita, jos annamme niiden tapahtua.” voimme valita, elämmekö tutuissa ja muuttumattomissa ympyröissä “häkki-elämää”, vai ulkoisesti hyvältä näyttävää, mutta sisäisesti väritöntä “mukavaa elämää” vai uskallammeko murtaa lukot kohti “rikasta elämää.”

Parhaillaan jonotan kirjastosta ultrajuoksija Scott Jurekin kirjaa Norrut: att springa Appalacherleden och finna sig själv. Toivon, että kirjan kahlattuani saan maistaa palan ulrajuoksija Jurekin maailmaa, ja kuvitella, mitä pikkusiskoni mielessä liikkui hänet tavatessaan.

Kirjat, jotka ovat sattuneet käteeni sairauslomalla, ovat tukeneet optimistista ajattelua. Olipa päämäärä tai tavoite mikä tahansa, on sen saavuttaminen mahdollista!

Patikoimaan Euroopan huipulle!

Koronakevään jälkeen kesälomakalenterini näytti tyhjältä. Minä, joka olen aiemmin suunnitellut ja lyönyt lukkoon kaikki menoni vähintään vuotta ennen, olin tyhjän edessä. Vaikka yritin luottaa, että suunnittelemattakin elämä tarjoaa parastaan, huomasin olevani rauhaton. Menisikö koko loma hukkaan?

Kotiympyröissä vietetyn kevään jälkeen elin uskossa, ettei elämässä tapahdu juuri mitään. Että kesä on tutuissa lähimetsissä tarpomista ja kotiaskareiden hoitoa. Kuitenkin juuri ennen lomani alkua sosiaaliseen mediaan alkoi tipahdella muiden kuvia juoksutapahtumista ja reippailuista kotimaan lomakohteissa.

Hädissäni selailin lomavaihtoehtoja. Kapuaminen Kolille houkutti, mutta hotellit oli buukattu täyteen pitkälle elokuuhun. No Lofootit? Kohde josta olen aina vain haaveillut. Ajaisinko sinne?

Sitten, täysin yllättäin minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä muutaman päivän varoitusajalla Sveitsiin, jonka rajat oli avattu. Kun ministeriön sivut kertoivat maan Covid-tilanteen olevan lähellä maamme tasoa ja omaehtoista karanteeniakaan ei matkan jälkeen tarvittu, hyppäsimme aamuvarhain Zürichin koneeseen. Siirryimme tuttavamme kyydillä kohti kaunista, vuorten ympäröimää Steffisburgin taajamaa Thunen kaupungin kupeessa.

Näimme matkallamme paljon. Isäntäperhe oli sveitsiläistyyliin täsmällinen. Aamupalalle kokoonnuttiin varhain ja päivät olivat hyvin suunniteltuja.

Ensimmäinen patikointiretkemme vuoristojunakuljetuksineen oli Sveitsin jylhimpiin Alppi-vuoristoihin ja Unescon maailman perintökohtrisiin kuuluvalle Jungfraujochille.

Nähtävää oli paljon. Lumoutuneina kävelimme lumisen maiseman keskellä, kuuluisien vuorenseinämien (Eiger, Mönch ja Jungfrau) ympäröiminä ja kipusimme parhaimmillaan 3571 metrin korkeuteen. Välipalaksi taiotut sandwichit maistuivat taivaallisilta ja antoivat voimia ohuessa ilmanalassa liikkumiseen.

Seuraavan, 10 kilometrin mittaisen patikointimme teimme Thunen vieressä olevalle kukkulalle. Polku metsään ja ylemmäs vuoristoon (891 m) lähti suoraan majapaikkamme ulko-ovelta.

Ylämäessä puuskutin. Itseäni 15 vuotta vanhemmalla isännällä askel oli kevyt. Hänellä on tapana lähteä viikottain parille yhteislenkille samaiseen maastoon naapureidensa kanssa. Viikonloppuinen lähtöaika (7.45) oli heillä jo vuosia ollut sama. Parituntisen lenkin jälkeen edessä oli runsas yhteinen brunssi ulkona.

Laskeutuminen puurajaan Niederhornilla.

Viimeisimpinä vaelluskohteinamme olivat Niederhorn ja Kanderfirn. Siinä missä Niederhirn (1950 m) muistutti laskettelukeskusta avarine maisemineen, tarjosi Kanderfirn (2400 m) jäätiköineen ja vuoristojokineen jylhät maisemat.

Välillä etenimme hieman kapeaa polkua (Kanderfirn)

Sveitsi tarjosi lyhyellä visiitillämme parastaan. Ehdimme patikoinnin lomassa tutustua Thunen ja Bernin kaupunkiin ja viettää merellisen iltapäivän Thunersee-järvellä purjehtien. Muualla vietettyjen loistavien lomapäivien jälkeen paluu kotiin oli jälleen mukavaa ja omien lähimetsien ylämäet tuntuivat entisestään tasoittuneen.

Mikä juoksukevät!

Mikä kevät! Tällaista emme ole tainneet kokea ja ehkä emme tule koskaan enää kokemaankaan. Kaikkialle ihmisiä juoksemassa siellä täällä. Yksin, kaksin tai yhdessä.

Tavallisena keväänä ulkona saa juosta välillä aika yksin. Nyt etätyöskentely, tauko harrastusrumbasta ja ryhmäliikuntatuntien peruuntuminen on tarjonnut lisätunteja monen päivään. Kävely, pyöräily, juoksu ja ulkona samoilu ovat kasvaneet räjähdysmäisesti.

Viimeisimmällä lenkilläni yksi pari, tai oikeastaan heistä vain se toinen juokseva puolisko jäi mieleeni. Se mies. Mies, sinisissä shortseissaan.

Parin askel kulki samaan harmoniseen tahtiin. Käsien asento oli hyvä. Mutta joku pieni vivahde näennäisestä keveydessä paljasti, että yhteiset lenkit olivat vasta alkaneet. Että menossa oli ehkä kevään kolmas yhteislenkki. Ja että tämä juoksusuhde oli jotenkin tuore.

Miehen vierellä juoksevaa naista en rekisteröinyt oikeastaan lainkaan. Silti tiesin, että hän on heistä se, joka houkutteli miehen lenkille. Se, joka oli juossut jo paljon aiemmin. Se, joka halusi nyt jakaa nuo lenkit toisen kanssa. Että siinä haluttiin edetä yhdessä ilman revittelyä tai pätemistä. Saada juoksusta molemmille jotain yhteistä ja hyvää.

Kevät, jolloin koirallekin on aikaa.

Ehkä tarvittiin tämä omituinen kevät. Kevät, joka tarjosi aikaa itselle ja toiselle. Joka pakotti meidät luomaan uusia toimintatapoja ja joka sai massat liikkumaan.

Ehkä tarvittiin tämä kevät havahduttamaan, miten rajallisesti jaamme arkemme lähteistemme kanssa. Miten vähän asioita yhdessä teemme.

Ehkä tarvittiin tämä kevät sytyttämään yhdessä liikkumisen tapaa. Juoksubuumia, joka sai parinkin löytämään yhteiset askeleet ja joka saa liikkumisen ehkä myös jatkumaan.

Juostaankohan kevään KK Nuts “munahangessa”?

Vierailen Kuusamossa ja Rukan maisemissa säännöllisesti. Olen tehnyt sitä 1990-luvulta alkaen. Vietän alueella keskimäärin viitisen viikkoa vuodessa. Ikinä en ole nähnyt mitään tällaista; lunta on kaikkialla ja sitä on paljon.

Vaikka Rukalla on lasketeltu useampana vuonna jo syyslomalla, on se tapahtunut säilölumen avulla. Nyt pysyvä lumi satoi maahan aikaisin ja lenkit nautittiin varsin talvisissa maisemissa.

Valtavaaran poluilla syyslomalla.

Jouluna lunta näytti olevan Kuusamossa kyseiseen ajankohtaan nähden vähän. Arvio lumen määrästä oli kuitenkin väärä. Lunta riitti edelleen, mutta nyt se olikin pakkautunut lämpötiloiltaan vaihtelevan talven johdosta tavanomaista tiiviimmäksi. Laskut laskettiin melko jäisillä rinteillä.

Keskipäivän valonpilkahdus joulukuussa.

Kun helmikuussa Etelä-Suomessa lenkit heitettiin nurmikon viheriöidessä, pajujen ja pähkinäpensaiden kukkiessa, Rukalla hukuttiin lumeen.

Kissankellot helmikuussa Etelä-Suomessa

Lumen tulolle ei ole näkynyt loppua! Jos lämpötilat pysyttelevät miinuspuolella, kevääseen yleensäkin ajoittuvat sateet tuovat alueelle lisää lunta.

Lunta!

Mikäli talvi jatkuu pakkasen puolella, vahva veikkaukseni on, että tämän vuoden KK Nuts juostaan, jos nyt ei lumessa, niin ainakin hyvin märässä maastossa.

Koska lumimassan pohja on tiukkaa ja tiivistä ja vain päällinen “normaalilunta”, voinee metsässä riittää paikoitellen sulamatonta jäätä ja rinteissä lunta pitkälle kevääseen.

KK Nutsin reittiä voivat uhata myös melkoiset Oulankajoen tulvat, jos kaikki lumimäärä sulaa lähes samanaikaisesti – ellei sitten kevään lämpöaalto tänä muutenkin hyvin erikoisena talvena ala normaalia aiemmin.

Mutta lunta tai ei, Kuusamo ja KK Nuts tarjoavat jälleen jokaiselle matkaan lähtevälle unohtumattoman ja aidon elämyksen!

Kun sitä luulee aina olevansa huippukunnossa!

Ihmisluonto on hassu. Kun juoksu kulkee, asiaa ei pahemmin mieti. Sitä vain kiristää juoksutahtia ja tehtailee ennätyksiä toisensa perään. Kalenteri täyttyy uusista kisoista ja valloituksista. Elämä hymyilee.

Kisat ovat aina ikimuistoisia!

Välillä kuitenkin tulee taantumia ja takapakkeja. Silti mieli haluaa ajatella toisin. Se muistaa vain niitä kultahetkiä, kun juoksu on kulkenut. Sitä, kun intervallitreenin on pystynyt tekemään edellistä kertaa tehokkaammin! Kun porrastreeni on sujunut kevyemmin. Vakiolenkki kulkenut nopeammin. Matkat pidentyneet.

Mieli ei halua hyväksyä sitä, että kunto ei olekaan aina yhtä hyvä ja sama. Se ei halua myöntää ja luovuttaa, kun lenkki ei kulje. Hyväksyä, että hengästyy. Myöntää, että päässä tuntuu siltä, että taju lähtee. Että on pakotettu ottamaan jokaisen seuraavan askeleen, vaikka tekee mieli luovuttaa. Kävellä.

Reilu viikko sitten olin ystäväni kanssa juoksulenkillä. Emme olleet erityisesti suunnitelleet juoksevamme, mutta kun sekä mukana olevassa koirassani että ystävässäni tuntui riittävän virtaa, päätimmekin juosta.

Tässä pakkauksessa riittää virtaa!

Vaatetukseni ja tossut olivat väärät. Kuumuus vaivasi. Ystäväni juoksu oli ilmavaa. Hän pinkoi kevyesti ylämäet ja kiihdytteli menoaan. Teki ylimääräisiä ympyröitä ja hyppyjä.

Minä puuskutin. Ylämäen kohdalla teki mieli kävellä. Alamäessä jalat tuntuivat puupökkelöltä. Hyvin pian näin ystäväni selän katoavan pururadan mutkan taa. Yritin saada itseeni vauhtia. Mutta ei. Juoksu tuntui vain pahalta!

Ja vaikka ystävä kannusti, lenkki ei sujunut. Viiden kilometrin jälkeen oli pakko lopettaa. Todettava, ettei näillä sykkeellä kannattanut jatkaa.

Peruslenkin turhan korkeat sykkeet.

Olin usean viikon ajan potenut erinäisiä virusflunssan oireita. Lisäksi kättä oli vaivannut tenniskyynärpää (tai minun tapauksessani enemmänkin hiirikäsi). Olin joutunut himmaamaan liikkumista.

Silti pänni! En osannut iloita siitä, että toisella meno kulki. Ajatukseni pyörivät vain hetkissä, jolloin viimeksi olin kokenut juoksuni kulkevan. Tuntenut sen flown.

Olisi ollut järkevämpää antaa keholle flunssan jälkeen hieman palautumisaikaa. Myöntää, että itseä on hyvä välillä kuunnella ja rakentaa maltilla taas kuntopohjaa ja tietä kohti niitä hetkiä, mistä nyt vain haaveilin.

“Jos en tee rakentavaa ja kehittävää treeniä, vaan vain höntsäilen, on turha odottaa myöskään sitä kuuta taivaalta.