Kisarapsa: YMCA Indoor Tri

YMCA – suomalaisittain siis NMKY – muistuttaa niin paljon kunnallista palvelua kuin Yhdysvalloissa on mahdollista. Täällähän ei tyypillisesti ole esimerkiksi kunnan ylläpitämää uimahallia tai juoksukenttää, mutta YMCAlla on maassa 2700 toimintakeskusta.

Voittoa tavoittelematon järjestö huolehtii siitä, että kymmenillä miljoonilla USAn asukkailla (kansalaisuuteen katsomatta) on mahdollisuus kohtuuhintaiseen kuntoiluun ja harrastamiseen. Jos perheellä tai yksittäisellä henkilöllä ei ole varaa YMCAn jäsen- ja kurssimaksuihin, he voivat hakea niihin avustusta. Kuntosalien, uimahallien ja kiipeilyseinien lisäksi YMCA järjestää erilaisia kursseja, tapahtumia, lastenhoitoa, koululaisten iltapäivähoitoa ja loma-aikojen leiritoimintaa.

Austinissa on useita YMCAn toimintakeskuksia. Meitä lähinnä on Northwest Family YMCA: sattumalta tai johdatuksesta osuimme juuri sen paikan viereen, jossa triathlon-kulttuuri on erittäin vahva. Vuosittain NW YMCA järjestää varainkeruutapahtumana sisätilatriathlonin, jonka tuotot käytetään muun muassa vähävaraisten lasten leirimaksuihin.

YMCA aamukuudelta, triathlon-harkkoihin menossa.

Sunnuntaina järjestetty Champions Indoor Tri oli aivan mahtava tapahtuma, joka kokosi yhteen sekä alueen prot että aloittelijat. Paikalla oli lapsia vanhempineen ja triathlonisteja puolisoineen. Kaikki mahtuivat mukaan, vaikka toisten tavoitteena oli kilpailla ja jotkut vain halusivat pitää hauskaa. Paineita ei ollut.

Indoor Tri antoi loistavan mahdollisuuden kokeilla, miltä kaikki kolme lajia yhdessä tuntuvat – vieläpä erittäin turvallisessa ja helpossa ympäristössä. Kun odottelin omaa uintivuoroani, vapaaehtoinen kävi juttelemassa ja sanoi, että tämä uinti on aivan mahtava, koska jos uinnin aikana tapahtuu jotain, voi aina vain laittaa jalat maahan ja kävellä.

Osallistujat oli jaettu neljään aaltoon, joista jokaisessa kilpaili 12 henkeä: sen verran kuin uima-altaaseen kerralla mahtui väkeä. Itse olin kolmannessa aallossa ja lähdin siis matkaan 40 minuuttia ekan aallon jälkeen. Kävin ennen omaa uintia katsomassa edellistä lähtöä ja hermoja rauhoitti nähdä, että vaikka jotkut uivat ammattimaisen hienosti ja tasaisesti, toiset ottivat selkäuintitaukoja, hengittelivät päädyissä ja jokainen eteni omalla tahdillaan ja tyylillään.

Uinti: 10 minuuttia. Altaaseen pääsi lämmittelemään, mikäli halusi, sen jälkeen kun edellinen porukka lopetti oman uintinsa. Tein 6 x 25 m kierroksia hyvin hitaalla tempolla (altaan väitetään olevan 25 jaardia, mutta kelloni mittaa säännöllisesti pituudeksi 27 jaardia, joten epäilen sen olevan oikeasti 25 metriä). En tiedä, olisiko tarvinnut lämmitellä, mutta yleensä uinti alkaa tuntua kivalta vasta 200-300 metrin jälkeen.

Tavoitteeni oli pysyä liikkeessä koko 10 min. ilman, että jään pitkäksi aikaa roikkumaan altaan reunoihin. Suunnilleen siinä onnistuinkin. Pari kertaa otin 10 s tauon ja kerran taisin turvautua hetkeksi rintauintiin. Kierros laskettiin aina siitä, kun irrotti seinästä. Tavoitteeni oli uida 300 metriä, siis se matka, joka ulkoilmatriathlonissa olisi edessä toukokuussa. Lopulta uin joko 325 tai 375 metriä: sekosin laskuissa eikä triathlon-tilaan asettamani kello osannut sisätilassa mitata uintimatkaa. Viralliset tulokset kertovat aikanaan. 🙂

Rataa jakoi kanssani mukava kaveri, jonka kanssa onneksi pyrin juttusille jo ennen lähtöä, kun näin hänen tekevän tosi nopeita lämmittelykierroksia. Kävi ilmi, että hänellä oli uimaritausta. Osasin siis välttää sitä, että yrittäisin hetkeäkään pysyä hänen perässään. Kun myöhemmin näimme juoksumatoilla, kysyin, kuinka pitkälle hän ehti uida. Kuulemma 26 kierrosta eli 650 m.

T1 oli, kuten yksi leideistä pukuhuoneessa naureskeli, ”the real event”. Siinä sai nimittäin hetken ihan tosissaan kiemurrella, että sai urheilurintsikat puettua märälle iholle! Muutama kokeneempi triathlonisti olikin suosiolla pukenut ylleen tri-asun, jotta välttyisi vaatteiden vaihdolta. Minulla oli uintia varten uikkarit ja kahta muuta osuutta varten toppaamattomat pyöräilyhousut (koska en halunnut juosta pyöräilytoppauksessa), hihaton urheilupaita ja juoksulenkkarit. YMCAn polkimet olisivat antaneet mahdollisuuden myös pyöräilykenkien käyttöön, mutta päätin silti käyttää häkkipolkimia, jotka antavat ihan riittävän hyvän tuen tällaiseen tapahtumaan.

Pyöräily: 20 minuuttia. Tämä osuus oli hauska. Meillä ei ollut spinning-salissa määrättyjä paikkoja, vaan järjestäjä kiersi tarkistamassa, kuka milläkin pyörällä ajoi. Satuin asettumaan kahden konkarin väliin, ja heidän esimerkkiään noudattaessani pysyttelin mainiosti 110 – 120 rpm tuntumassa. Myös musiikki auttoi. Muutamat kanssakisaajat pitivät tunnelmaa yllä ja salissa huudeltiin kannustushuutoja koko ryhmälle. 

Jälkiviisaana täytyy todeta, että eipä olisi varsinaisesti haitannut, jos niissä pyöräilyhousuissa olisi ollut tri-toppaus…

T2 oli helppo juttu: kävely viereiseen saliin omalle juoksumatolle ja sen käytön opettelu. Juoksumatot oli taas jaettu numeron mukaan, joten olin jälleen uinnista tutun kisakaverin vieressä. Vaihtoaikaa oli tässä kohtaa viisi minuuttia, mikä antoi mahdollisuuden nopeaan venyttelyyn ja pieneen hyppelyyn. Tämä auttoi välttämään lyijynraskaat juoksujalat.

Juoksu: 15 minuuttia. Vauhtia sai matolla säädellä itse. Aloitin rauhallisesti ja lisäsin tahtia tasaisesti loppua kohden. Tavoitteeni oli päästä 1,5 mailiin, mutta olin ilmeisesti käynnistänyt mattoni pari sekuntia järjestäjän kelloa myöhemmin. Niinpä maaliviiva koitti kohdassa 1,49 – olisin tarvinnut vain kymmenen sekuntia lisää!

Juttelin sitten vielä kilpakumppaneiden kanssa, nautin jonkun paikallisen firman tarjoamaa vegaanista sorbettia, kävin kaikessa rauhassa suihkussa ja pakkasin pitkään tavaroita. Vasta kotona muistin, että palkintojenjakokin olisi ollut! En toki kuvittele voittaneeni mitään ikäsarjaa, mutta olisi ollut kiva taputtaa uusille kavereille.

Toivottavasti viralliset tuloksetkin tulevat jossain vaiheessa sähköpostitse. Tulokset antavat osviittaa siitä, mitä kaikkea seuraavan seitsemän viikon aikana kannattaa tehdä sitä kevään varsinaista triathlonia varten. Näin äkkiseltään tuntuu, että altaaseen kannattaisi mennä monen monta kertaa.

Summa summarum: sisätila-tri oli todella kiva kokemus, ja suuremmalla uimahallilla tai kuntokeskuksella sen järjestäminen on aika helppoa ja mutkatonta. Uimavalvojat pitävät huolta uintiosuuden turvallisuudesta, eikä juostessa tai pyöräillessä kukaan eksy, kaadu tai puhko renkaitaan. Erinomainen ensikosketus monilajien maailmaan!

Urheileva nainen – hmm?

Triathlon-ryhmän kahdeksan viikon treenijakso alkaa maaliskuun alussa, siis muutaman viikon päästä. Itse tapahtumaan en ole vielä ilmoittautunut. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, jotka järjestetään peräkkäisinä viikonloppuina, joten samoilla treeneillä voin osallistua kumpaan vain.

Ensimmäinen tapahtumista pyrkii madaltamaan triahtlon-kynnystä sillä, että ekaa tai tokaa triathloniaan tekeville on oma sarjansa, ja koko tapahtuman nimi on Rookie Triathlon. Rookien jännittävin piirre on se, että uintiosuus uidaan avovedessä. Toinen vaihtoehdoistani taas on tarkoitettu pelkästään naisille ja maaliin päässeille on tarjolla drinkkejä, koruja ja hierontaa.

Alkuun USAssa hämmästelin sitä, että täällä tosiaan järjestetään runsaasti urheilutapahtumia, joiden osanotto on rajattu sukupuolen mukaan. On naisten puolimaratoneja ja maratoneja, naisten haikkeja, naisten triathloneja. Suomesta en tällaista muista – Naisten Kymppiä lukuunottamatta. Miksi näille siis täällä on tilausta?

USA on toki niin iso paikka, ettei täällä ole yhtä yhtenäistä kulttuuria, edes tietystä näkökulmasta käsin. Täällä on totta kai aivan hurjan paljon urheilevia naisia, sekä ammattilaisia että harrastelijoita. On varmasti miljoonia, jotka eivät koskaan koe, että heidän sukupuolensa mitenkään liittyisi asiaan. Mutta sitten myös heitä, joille sekajuoksu olisi lähes yhtä suuri kauhistus kuin sekasauna.

Jossakin pinnan alla liikkuu sellainenkin kulttuurivirtaus, jossa naisen rooli on jokseenkin perinteinen ja näissä perinteissä kestävyysurheilu sijaitsee miesten tontilla. Miehet katsovat jalkapalloa, miehet harrastavat triathlonia. Jos on lähtöisin sellaisesta ympäristöstä, ehkä maalialueen mimosat ja kynsihoidot auttavat hahmottamaan, että triathlon tai maraton voisi olla myös naiselle sopiva ja naisellista naista edes etäisesti kiinnostava aktiviteetti. Ja että kauneus ja vahvuus voivat kulkea käsi kädessä.

Suomalaisena ja entisenä poikatyttönä minun on tätä tietysti vähän vaikea ymmärtää. Eilen viimeksi puhisin aika turhautuneena, kun törmäsin varsin stereotyyppisesti sukupuolittavaan artikkeliin. Olin kuluttanut paljon aikaa etsimällä tietoa naisten triathlon-pyöräilykengistä. Löysin helpommin artikkeleita miesten kengistä, ja kun sitten lopulta tuli vastaan lupaavan tuntuinen arvostelu, se olikin kirjoitettu tähän sävyyn: “Jos haluat näyttää oikein sporttiselta ja hyvältä, tämän pyöräilykengän pinkki sävy on juuri se, mitä etsit!” Mutta minä nyt kuitenkin halusin tietää, oliko kenkä yhteensopiva SPD-SL-polkimien kanssa vai ei, ja mikä sen kengänpohjan materiaali oli.

Harkkojen ainoa pinkki uimalakki

Maahanmuuttajana urheilu on minulle tapa kuulua porukkaan ja vallata tästä maasta ja kulttuurista oma tilani. Yhteinen kiinnostuksenkohde auttaa löytämään samanhenkisiä ihmisiä ja saattaa auttaa muita ymmärtämään, että olen ihan ok, vaikka ehkä jonkun silmiin olen erilainen. Ja kun poluilla juostessani huudahdan vastaantulijalle hei, kukaan ei jää kysymään, mistä olen tullut, kuinka kauan sitten ja miten viihdyn: keskustelu, jonka muutoin käyn tuntemattomien ihmisten kanssa vähintään kerran viikossa.

Mutta joskus urheilussakin, tai ehkä nimenomaan siellä, se että olen maahanmuuttaja ja nainen työntää minut kaksinkertaiseen marginaaliin. Olisi varmaan eri juttu, jos lajini olisi jooga tai zumba eikä kestävyysurheilu. Mutta vaikkapa uimaharkoissani olen valmentajan lisäksi ryhmän ainoa nainen, en oikein edes ymmärrä miksi.

Meni monta viikkoa, ennen kuin uintiryhmän miehet alkoivat tunnistaa, että olen samaa porukkaa ja ainakin kuukausi, ennen kuin minulle alettiin jutella. Yksi ryhmän jäsenistä puhuu minulle edelleen kuin vähän hitaalle ihmiselle. (Ehkä se ei johdu sukupuolesta. Ehkä hänellä ei ole paljoa kokemusta henkilöistä, jotka puhuvat englantia aksentilla.)

Girls Inc. rohkaisee tyttöjä olemaan ”strong, smart and bold”.

Disneyn elokuvat, kirkkaat pop-tähdet, populaarikulttuurin vahvat naiset, upeat urheilijattaret ja monet hienot järjestöt tekevät täällä päin maailmaa paljon työtä sen eteen, että aivan kaikki tytöt uskoisivat omiin kykyihinsä ja siihen, ettei sukupuoli rajoita heidän valintojaan. Esimerkiksi sellaiset voittoa tavoittelemattomat järjestöt kuin Girls on the Run ja Girls Who Code haluavat opettaa tyttöjä uskomaan, että heidän kiinnostuksenkohteensa ovat täysin sallittuja ja hyviä myös silloin, kun ne eivät ole valtavirtavalintoja.

Omia tyttäriäni ei nimenomaan kestävyysurheilu kiinnosta, mutta taputtelin sekä puolisoa että itseäni selkään, kun kuopus pyysi vastikään, että saisi liittyä koodauskerhoon. Osoittautui, että hän on joukon nuorin – ja ainoa tyttö. Olen oikeastaan ylpeäkin siitä, että tyttäreni kasvavat täällä maailmalla ollessaankin suomalaiseen ajattelutapaan, jossa sukupuoli ei edes ole mikään juttu.

Uskon, että kun vedän lenkkarit jalkaan ja lähden lenkille, teen hikisenä olohuoneessa vatsalihasliikkeitä ja katoan aamuvarhaisella altaalle tai pyöräilemään, valintani tekevät tytärteni todellisuudessaan täysin tavalliseksi sen, että tytöt ja naiset voivat tehdä juuri sitä, mikä heitä kiinnostaa. Vieläpä täysin riippumatta siitä, kuinka pinkkejä he haluavat varusteidensa olevan.

Suunto Spartan Trainer Wrist HR – arvostelu

Suunto Spartan Trainer Wrist HR on nyt komeillut ranteessani muutaman kuukauden. Ensikokemuksista voi lukea aiemmasta postauksesta. Nyt, kun takana on yhteistä eloa useamman treenin verran, on aika päivittää näkemyksiä.

Ensikokemalta rakastuin kelloon. Tykkään sen pirteästä ulkonäöstä. Vanhaan Garminiini verrattuna kello on raskas ja jykevä, mutta siihen tottui aika nopeasti. Tosin toisinaan vieläkin joskus öisin jätän Suunnon pois ranteesta, koska rannekkeessa ei ole sitä minulle juuri täydellistä pituutta. Yöllä yksin jätetty kello pitää laittaa toiseen huoneeseen tai sängyn alle, sillä vihreä valo vilkkuu, kun laite koettaa hädissään etsiä hävinnyttä sykettä.

Yöllä ranteeseen jätetty Suunto mittaisi kyllä unta, mutta mittaa vähän miten sattuu. Parhaimmillaan se toivotteli hyvää huomenta eräänä aamuna reilu tunti sen jälkeen, kun olin noussut vuoteesta. Sille päivälle tuli kyllä hyvät unilukemat. Muutoin tapaan vähän jäädä tavoitteesta, näemmä.

Juostessa ja pyöräillessä kello on tehnyt hienosti tehtävänsä ja voimatreenissäkin se heilui mukavasti ranteessa mukana. Riittävän isoa näyttöä on helppo vilkaista matkan päällä ja lisää dataa voi myöhemmin lukea Suunto-apista. Kello kertoo kaikenlaista, mitä en edes keksisi kaivata. Vieläkään en kyllä ymmärrä, mitä iloa niistä täysin satunnaisista automaattikierroksista pitäisi olla.

Sen toisen pian väistyvän sovelluksen, Movescountin, jouduin poistamaan puhelimesta tuota pikaa – mikä oli harmi. Olinkin tosi iloinen, kun Suunto tällä viikolla ilmoitti, että lämpökartat löytyvät nyt myös Suunto-apista.

Yhteiselo kellon kanssa alkoi hieman takkuisesti. Ekan yhteisen viikon lopulla kello hirtti totaalisesti kiinni ja lakkasi yhtäkkiä vastaamasta mihinkään. Katsoin ensin resetointiohjeet käyttöoppaasta, ja kun vempain ei niillä vironnut, otin yhteyttä asiakaspalveluun. Asiakaspalvelu kyseli, että mistä ihmeestä lienet kellosi hankkinut, siinä on ihan iänkaikkisen hirveän vanha käyttis. Aika kiukkuisesti kerroin, että ihan suoraan teiltä kellon tilasin, miksi lähettelette ihmisille kelloja, joissa on ikivanha käyttis?

Asiakaspalvelu meinasi, että kello täytynee lähettää huoltoon päivitettäväksi, mutta kun odotin seuraavaan päivään, akku kuoli ja lataamisen jälkeen kello oli taas responsiivinen. Päivitin käyttiksen saman tien. Tämän jälkeen koettiin sitten vielä Movescount-apista aiheutunut välikuolema, josta tosin selvittiin perusresetointiohjeilla. Todettakoon, että asiakaspalvelu oli tosi ystävällinen ja vastaili viesteihin suht. nopeasti.

Suurin syy siihen, miksi uutta sporttikelloa rupesin hankkimaan, oli uinti. Halusin ja uskoin tarvitsevani kellon, joka uskaltaisi tulla mukaan altaaseen ja kertoisi, kuinka paljon siellä tulin matkaa taittaneeksi. Ja nyt isoin pettymys on ollut se, että Suunto Spartanhan ei tätä tee, vaan mittaa altaassa mitä sattuu.

Lueskelin manuaalin ohjeita siitä, kuinka mittaustarkkuutta voisi vedessä parantaa ja tein työtä käskettyä: kerroin kellolle altaan pituuden, koetin pitää käden liikkeet säännöllisinä ja ottaa käännöksiin selkeät liu’ut. Mittaustulokset olivat silti poikkeuksetta aivan täyttä puuta heinää. Mietin jo, että olisiko joku eurooppalainen insinööriraukka sekoittanut jaardit ja jalat. Numerot melkein osuisivat kohdalleen, jos kellorassu mittailisi hiki hatussa väärää pituusmittaa. Ei sillä, hirmu hienoja lukemia tulee. Uin ihan yllättäen reilun mailin treenejä, eikä edes tunnu missään.

Ulkoaltaassa neuvottiin laittamaan päälle avovesiasetus. Sen pitäisi käyttää GPS:ää ja pystyä siis paljon paremmin arvailemaan kuljettua matkaa. No kokeilupäivänä sattui olemaan pieni pilvi auringon edessä ja GPS ilmoitti, että ei me kyllä tällä säällä. Mittasi se sitten aikaa, jonka uintiin käytin – mutta tähän olisi siis pystynyt vanha karvalakki-Garminkin altaan reunalta käsin. Tai vaikka kännykän kello.

Uin oikeastaan aina altaassa ja näin talven koittaessa enemmän sisällä kuin ulkona. Olenkin alkanut harkita, että hankkisin sellaisen sormeen kiinnitettävän klikkerin, jonka avulla voisin yksinkertaisesti laskea kierrokset, kun kierroksen pituuden kerran tiedän. Mutta sen klikkerin olisin toki voinut alunperinkin hankkia noin kolmellakympillä – enkä olisi älykelloa tarvinnutkaan.

Yllättäen kaikista kivointa Suunnossa on arkikäytössä ollut se, että se synkkaa viestit ja puhelut ja näin ollen hälyttää aina, kun pomo soittaa. Tätähän en edes tiennyt laitteen tekevän, ennen kuin se alkoi viestejä päristellä. Paitsi että aamuisin ei yleensä pärise, jostain syystä. Eikä silloin, jos patteri on vähissä. Ja jos aktiviteetti on käynnissä, homma aika satunnaiseen tapaan toimii tai ei. Usein auttaa, jos vinkslaa virransäästötilan päälle ja pois, ja sitten kello surisee jonnekin jonoon roikkumaan jääneet viisitoista viestiä perätysten, mutta kukapa sitä kesken lenkin rupeaisi kelloa vinkslaamaan.

Kiva kello, kyllä. Ihan oikeasti haluaisin tästä tykätä. Tosi kiva, että kello on suomalainen ja puhuu suomea. Nätti arkikäytössäkin, paljon värivaihtoehtoja. Akunkesto ok (ei ehkä ultralle). Helppo käyttää. Hyvä juoksukello, kelpo pyöräilykello, ehkä ihan ok monissa lajeissa -kello, mutta aivan susi uimakello.

Pakko on pettyneenä sanoa, että aloitteleva triathlonisti voi tehdä paremmankin hankinnan. Esimerkiksi se aivan perus-Timex, jota pitkään harkitsin, olisi saattanut sittenkin olla se kello, jonka oikeasti halusin.

Virtaa menneistä ja tulevista haasteista

Me juoksusiskokset olemme ihan oikeassakin elämässä sisaruksia. Juoksemisen olemme löytäneet kukin omaan tahtiimme. Pikkuhiljaa siitä on kehkeytynyt meille jokaiselle oman näköinen juttu: yksi kipittelee poluilla, toinen pitkää matkaa maanteillä ja kolmas on ottanut omakseen duathlon-triathlon -maailman.

Meistä nuorin, Sirpatherunner, asuu (miltei) ikuisessa kesässä Texasissa. Siellä juoksukelit ovat suuren osan vuodesta lämpöiset – välillä ehkä liiankin, näin suomalaisesta näkökulmasta. Me kaksi muuta, Katjatherunner ja Anutherunner, olemme tottuneet siihen, että kesä kestää vain hetken. Suurin osa juoksuvuotta on kaikkea muuta kuin shortsikeliä. Nyt kun rapakelit ovat taas alkaneet, on ehkä aika vilkaista mennyttä juoksukautta ja miettiä, kuinka monta ilmoittautumista on jo tullut tehtyä ensi vuodelle…

Sirpatherunner:

Juoksin tänä vuonna kaksi puolimaratonia. San Diegon oli tarkoitus olla eka puolikas ikinä jo vuonna 2018, mutta kun kotona tapahtui laaja vesi- ja homevahinko, suunnitelmat muuttuivat ja SD Half siirtyi vuodella. San Diego on ihana kaupunki ja vähän riskillä flunssatoipilaana juostussa matkasta jäi hyvä mieli.

San Diegon jälkeen juoksin samoilla treeneillä suunnittelemattoman puolikkaan Wacossa, kun työkaveri yllytti hullua ja houkutteli mukaansa. Wacon juoksu oli kolmesta puolikkaastani ehjin, ja paransinkin siellä PR:ää noin kymmenellä minuutilla.

Kisakauden kohokohta oli kuitenkin kesäkuinen duathlon San Marcosissa. Kahden lajin taktiikka tuntui sopivan mun psyykelle loistavasti (miksi olla surkea vain yhdessä lajissa kerrallaan?!) ja monipuolisuus piti treenin kiinnostavana. Tutustuin pyörän selässä uuteen asuinalueeseemme ja hyödynsin taloyhtiön kuntosalipalveluja ahkerasti: juoksin paljon matolla ja kävin spinning- ja joogatunneilla.

Duathlonin kaksi kiivastahtista 5K:ta teksasilaiseen tapaan lämpimänä kesäpäivänä (n. +30 C) saivat minut kuitenkin lupaamaan itselleni, että ennen seuraavaa moniottelua opettelen uimaan. Ainakin pääsen aloittamaan kahakan vaatteet märkinä! Jos vain olisin tiennyt, kuinka ison urakan siinä otin itselleni…

Seuraava tavoite on siis ehkä sprintti-triathlon joskus kevään korvilla. Ensin tarvitaan kuitenkin vielä monta uintitekniikkatuntia, ja jostakin hermostunut hamstring-aluekin pitää saada fysioterapeutin avulla hyvään hallintaan.

Ikäryhmäpalkittu ensikertalainen duathlonisti

Katjatherunner:

Kulunut juoksuvuoteni on näin jälkeenpäinkin katsottuna varsin onneton! Juoksin keväällä yhden puolimaratonin suunnittelematta ja kipsuttelin sisareni Anutherunnerin kanssa Länsiväyläjuoksun.

Vaikka juoksut kulkivat, stressaava elämäntilanne ja sahaavat syketasot hillitsivät menoa ja veivät fiiliksen pidempien matkojen juoksemiselta. Päätavoitteena olleet Karu ja KK Nuts 55 siirtyivät ensi vuoteen.

Muuten vuoteen on mahtunut hiihdon harjoittelua ja laskettelua, suunnistusta, purjehdusta sekä melontaa. Lisäksi kesällä kävelin ja ajelin työpaikan kilometrikisan innoittamana pidempiä pyörälenkkejä tandemilla ja juoksin hitaita pk-lenkkejä. Yksi kesän kohokohtia oli ehdottomasti pyörällä viilettäminen pitkin Tallinnaa!

Kun fb-uutisvirtaan pamahti tieto Karun ensi kevään ajankohdasta, tuli olo, että pitäisi jälleen systemaattisemmin alkaa treenata – vaikkei tuo Karua itselle ehkä se sopivin juttu olekaan. Mieluiten tarvon ajatuksineni metsässä ja hipsuttelen eteenpäin pitkospuilla tai rämmin Pohjois-Suomen poluilla.

Jossain ihan metsässä.
Jossain niin metsässä.

Tärkeintä itselle juoksemisessa ei ole enää ne ajat ja elämää suuremmat saavutukset, vaan kunnosta ja itsestä huolehtiminen, ulkona liikkuminen sekä onnellisuus, minkä kuljetut lenkit ja sen myötä nousevat endorfiinihuiput antavat.

Anutherunner:

Taakse jäävän juoksukauden ehdottomin huippu oli osallistuminen ultrajuoksuun. En tiennyt siitä mitään, kunhan lähdin. Vuosien varrella on tullut juostua lähes 30 kokopitkää maratonia, joten kuvittelin, että siinä se menee samoilla treeneillä. Olin kuitenkin kuin Liisa Ihmemaassa; silmäkulmista vilkuilin kanssajuoksijoiden maneereita ja tajusin, että kyse on ihan eri lajista. Mutta tietenkin ensi vuonna uudestaan, ilman muuta…!

Tukholman maraton jäi myös mieleen, sillä se oli kokemuksena erityisen hankala ja työläs. Olin satuttanut jalkani kevään muissa juoksuissa, ja se toi omat haasteensa. Vaan tulipa tehtyä sekin.

Lappujuoksujen lisäksi ja jalkahankaluuksien kompensaatioksi kesään mahtui onneksi myös leppoisia kokemuksia. Vietimme ison osan kesästä veneillen, ja kolusimme ihania Saaristomeren saarikohteita. Niissä oli kiva viipotella pitkin polkuja ja pikkuteitä ilman mitään päämäärää.

Jotenkin olen vähän kyllästynyt isoiksi paisuneisiin juoksutapahtumiin, joihin on tullut osallistuttua vuosien varrella. Luulen, että katselen “sillä silmällä” ensi kaudelle pienempiä ja kotikutoisempia. On hienoa, että löytyy uutteria vapaaehtoisia, jotka organisoivat tapahtumia hartiavoimin. Pienissä juoksutapahtumissa tunnelma on ihan erilainen. Niissä sananmukaisesti toteutuu takavuosina jossain juoksupaidassani ollut slogan: from runners to runners.

Juoksulenkin jälkeen

 

Pinnan alla

Toissa viikonloppuna ostin ruokakaupasta toppahanskat. Puoliso ja lapset tutkivat jäätelöhyllyllä makuvaihtoehtoja. Minun maidottomassa maailmassani jäätelö ei ole juttu, joten haahuilin lähiympäristössä rauhoittelemassa jokakauppareissuista kärsivällisyyshäiriötäni.

Kaupan nurkassa oli alelaari. Ryhdyin aikani kuluksi lueskelemaan laarissa olleiden kirjojen takakansia, ja löysin opusten alta kunnolliset talvihanskat. Sellaiset, joita voisi käyttää lumipalloja pyöritellessä tai hiihdellessä.

Altaalla ennen auringonnousua

Ulkona oli neljänkymmenen asteen helle. Ulkona oli monta viikkoa ollut tauotta liki neljänkymmenen asteen helle. Sääennusteet eivät kaikelle nähtävissä olevalle tulevaisuudelle luvanneet mitään muuta kuin neljänkymmenen asteen hellettä.

Hätäpäissäni sovitin toppahanskoja nuorimman lapsen käsiin ja kun ne sopivat, hanskat lensivät kauppakärryyn. “Taivahan tähden”, sanoin miehelle kauhistuneena. “Jos täällä myydään tällaisia hanskoja ruokakaupassa, niille saattaa tulla tarve.”

Altaalla kahden kesken: minä, ja tuo huonosti uiva torakka

Kun mietin duathlonin jälkeen seuraavaa urheilullista tavoitetta, loppuotteluun selvisi kolme vahvaa ehdokasta: uusi duathlon, Austinin marathon tai – triathlon.

Duathloneja olisi ollut lähialueilla tarjolla aivan tuota pikaa ja niihin olisi pitänyt ryhtyä harjoittelemaan heti. Olin kuitenkin kisan jälkeen selvästi levon tarpeessa ja vaikka pää panikoi (tästä makoilusta seuraa diabetes, verenpaine, ylipaino ja ennenaikainen kuolo), kuuntelin kehoa. Lähdin uudestaan liikkeelle vasta, kun se alkoi taas huvittaa – ja sittenkin kaikessa rauhassa.

Austinin marathonista keskusteltiin kotona. Puoliso kyseli, onko nyt paras aika maraton-harjoittelulle. Ei sitä kauan tarvinnut pohtia. Maratonhaave on iso ja tärkeä, mutta elämässä on juuri nyt kaikkien muutosten jälkeen paljon isoja ja tärkeitä juttuja.

Ja niin se sitten selkeni, että uima-allas huuteli nimeäni. Nyt jos koskaan oli aika katsoa, onko vanhasta akasta oppimaan uusia temppuja. Kävinhän siis uimatunneilla jo toista vuotta sitten, mutta tekniikan perusteiden jälkeen varsinainen harjoittelu jäi sikseen. Lannistuin, kun yritin itsekseni uida edes altaan päästä päähän ja mummelit painelivat porskuen ohitse molemmilta puolin. Tuntui ihan pöhköltä ajella YMCAn altaalle ja jaksaa siellä sitten kaikki kahdeksan metriä. Mutta nythän meillä on allas tuossa pihalla.

Aurinko nousee

Uuden oppiminen vaatii sisua ja nöyryyttä. Välillä harjoittelu on todella säälittävää. Altaan päissä puuskuttaessani muistelen, että olivathan ne ensimmäiset juoksunikin tavallaan säälittäviä. En tosiaan vetäissyt puolimaratonia tuosta vain. Hinkkasin vitosta pitkään ja kymppiä vielä pidempään. Niin että jos nyt on haettu kauan ensimmäistä 25 metriä, olkoon niin.

Olen viettänyt altaalla jo monta yksinäistä aamua. Kun aurinko vasta nousee, ulkona on vielä viileää (usein alle +30 C) ja aamuvirkuimmat naapurit juuri heräilevät, olen jo uskaltautunut olemaan aloittelija, heittäytynyt oppimaan jotakin. Välillä puoliso on lähtenyt mukaan ja mutissut, että “tämä on sentään vähemmän sekopäistä kuin muut lajisi”. Myös pienemmät tyttäret viihtyvät altaalla jo kauan ennen kukonlaulua.

Vielä toistaiseksi tuntuu aivan mahdottomalta, että koskaan selvittelisin lyhimmänkään sprinttitriathlonin uintiosuuden. Mutta eipä täällä juuri nyt voi kuvitella toppahanskojakaan koskaan tarvitsevansa. Ei auta kuin uskoa mahdoton mahdolliseksi – ja valmistautua siihen huolellisesti.