From sister to sister: kyllä sisko tietää

Mikään ei ole niin kannustavaa kuin sisarusrakkaus. Me juoksusiskothan olemme ihan elävässä elämässäkin siskoksia, samaa sukua ja verenperintöä. Siksi naljailumme – kaikessa rakkaudessa – on välillä vähän rajua. Kuten vaikkapa silloin, kun valittelin siskoille, ettei lenkkeilystä tule mitään, kun ylikunto painaa päälle, eikä mieli halunnut uskoa levon merkitystä.

Joskus motivaatio on kerrassaan hukassa. Jokainen tietää tunteen; elämän ruuhkavuodet, kiireinen työ, väsyttävä arki tai kaikkien näiden yhdistelmä. Jos ei innosta, sitten ei innosta. Jos näissä fiiliksissä on tullut ilmoittautua maratonille, miten ihmeessä sieltä selviää maaliin saakka? Siskot tietävät, kas tässä viisautta: ”Sellainenkin ajatus mulla pyörii mielessä, että millaisia lauseita käytätte kannustamaan itseänne, kun kisassa tulee vaikea paikka? Katja(the runner) joskus sanoi ajattelevansa kaurapuuroa. En vieläkään ymmärrä.”.

Kaurapuuron taikavoimasta on vaikea sanoa. Ehkä toimii jollakulla, ainakin Katjalla..! Minulla taikavoimana on musiikki. Kerran Tukholman maratonilla meinasi muuri iskeä ihan kerrassaan. Tukholmassa juosseet tietävät, että puolikkaan jälkeinen ”maaseutukierros” on varsin puuduttava. Pelkkää pöheikköä ja heinikkoa. Teki mieli keskeyttää, askel oli raskas ja ketutus korkealla. Jumputin samaa tsemppi-biisiä kerta kerran jälkeen, kunnes mittari näytti, että maaliin on matkaa enää kymmenen kilometriä. Sehän menee heittämältä. Maaliviivakin tuli saavutettua.

Pikkusyssy tsemppasi itseään elämänsä ensimmäisellä maratonilla kaikenlaisilla kikoilla. Kunnes oivalsi, että ”kun reitillä kohtasin jonkun, joka meni suunnilleen samaa vauhtia, tajusin, että ne teki sen siksi että olivat hiipumassa”.

Maaliviivan pikkusiskokin saavutti. Vaellusta toiselta mantereelta seurannut toinen sisko skarpisti havainnoi, että ”sähän et siis videon mukaan pysähtynyt maalissa, vaan jatkoit vaan jonnekin horisonttiin.”. Juokseva sisko: ”Niin. Siis Tapanilan Erässä aikoinaan opetettiin, että pitää aina juosta muutama metri maaliviivan yli. Muuten jarruttaa ennen kuin ajanotto päättyy. Mutta mulla oli sellainen ongelma, että oli kaksi ajanottomattoa. En oikein tiennyt, miten tämä homma toimii. Vedin varmuuden vuoksi vähän extraa.”.

Ennen ensimmäistä maratoniaan sisko sai roppakaupalla kannustusta. Elämän realiteeteista annettiin tietoa vasta sitten, kun maaliviiva oli turvallisesti ylitetty: ”Suihkussa saattaa sitten kirvellä hieman, jos tuli hiertymiä. Ja varpaankynnet voivat olla hellinä. Portaita et pääse alas pariin päivään. Ja huomenna voi iskeä hormonimyrsky – älä kuitenkaan ota avioeroa, äläkä irtisanoudu. Kyllä se menee ohi.”. Sisko: ”Aaa, kiva tietää tässä vaiheessa. Lapset totesivat, että voit irtisanoutua. Mutta otin varmuuden vuoksi yhden päivän vapaaksi…”.

Siskosten kesken on usein myös kaikenlaisia käytännön treenivinkkejä tyrkyllä. Tämä viisaus veti voiton, kun pähkäilimme juoksutyyliemme taloudellisuutta: ”Jos mulla on jaloissa väärät popot, osuu toinen jalka toiseen. Mutta jos on oikeenlaiset, ongelmaa ei ole”. Niinpä.

Ruokavinkkejäkin vilisee jatkuvasti. ”Mä en syö ikinä mitään pullaa. Joskus syön omenoita. Karkkeja varastelen teineiltä”.

Ja ”Tänään tein kakun. Harmi, etten tajunnut ottaa kuvaa. Oli ihan sikahieno. Päällystin sen appelsiineillä. Sehän on melkein sama kuin vetäisi appelsiinia ja rahkaa.”.

Osa vinkeistä perustuu ihan kokemukseenkin: ”Jos yleensä ei syö lihaa, pari isoa brisket tacoa ennen juoksua ei ole hyvä juttu. Tulee vähän liikaa jännitystä kisaan.”.

Mutta mikä huikeinta: ”Mä tajusin noin kuudennen mailin kohdalla ylämäessä, miten se Katjan kaurapuurojuttu aukenee. Sekin on sitkeää!”.

Vappuriekkumisia ja kevätflunssaa

Olisi hienoa kirjoittaa tähän, että ikä ja kokemus ovat tuoneet viisautta ja kärsivällisyyttä. Ehkä niitäkin on kertynyt, mutta sitten on näitä katvealueita.

Vappuna oli järkyttävän kylmä. Perinteiselle vappupurjehdukselle piti kuitenkin vängätä, vaikka varpaita paleli ja vastatuuli oli viedä yli laidan. Kun aurinko armeliaasti pilkahteli, takakannella oli mukavaa nauttia murukahvit, vaikka sisuskalut tuntuivat jäätyvän. Merituuli oli totisesti raikas.

Raikas se oli ollut myös vappua edeltävällä viikolla. Lämpömittari oli hetkellisesti pompsahtanut reilusti plussan puolelle, ja aurinkoinen ilta houkutteli juoksemaan. Innoissani vetäisin ylleni kesäisen kepeät lenkkivermeet ja pinkaisin rannan tuntumaan. Vastikään jäistä vapautunut meri viilensi tuulenvirettä ja harmittelin, että jäi se tuubihuivikin hattuhyllyn uumeniin. Hanskoistakaan ei olisi ollut haitaksi.

Alkuviikosta leposyke huiteli omia polkujaan ja kurkkukin tuntui karhealta. Pistin asian levottoman vapun piikkiin – ehkä ne päiväkahvittelut veneen kannella pelkässä villapuserossa olivat olleet liikaa, kun hengityskin huurusi keväisen kirpeässä kelissä.

Vanhan kansan opetukset palelluttamisen seurauksista ovat iskostuneet perimätietoon, ja jokainen kunnon vanhempi varoittaa jälkikasvuaan liian vähissä vaatteissa riekkumisesta. Aikuisemmalle riekkujalle vastuu jää ihan itselleen.

Vastuuttomuuteni seurauksena äänikin oli lähteä. Maltoin jättää aamutreenit väliin – melkein. Juoksemaan en sentään yllyttäytynyt, vaan kaivelin Youtubesta Leslie Sansonen kävelyjumpan. Yritin näyttää flunssalle, että selätän sen nyt ja painelen kohti treenejäni oikotietä.

Oikotietä ei taida kuitenkaan olla – tai ehkä on, lepo nimittäin. Liian aikainen säntäily vain pitkittää prosessia – ja pahimmillaan aiheuttaa monenlaisia kamaluuksia, kuten sydänlihastulehduksen.

Tutkijat tuntuvat kinaavan, aiheuttaako kylmettyminen flunssaa vaiko ei. Minulle asia on sinällään se ja sama – ainakin itse olen nyt flunssassa, ja kylmetyin. Toki osansa voi olla silläkin, että työpaikan live-kohtaamisissa yksi jos toinen on kröhinyt ja tuhissut.

Flunssan selättämiseen on netti keinoja pullollaan. Niistä oivaltavimpia ovat mielestäni suolaveden juominen, valkosipulin rouskutteleminen raakana sekä hunaja-sinappiseoksen lusikoiminen. Itse turvaudun kuitenkin lähinnä sinkkitabletteihin ja höyryhengittelyyn.

Leposykkeen palailua odotellen, ja sinkkitabletteja imeskellen. Kyllä tämä tästä taas, jossain vaiheessa. Malttia, malttia…

Mitä juoksuaiheisia podcasteja sinä kuuntelet?

Tiedän, että sisareni kuuntelevat usein podcasteja. Hävettää tunnustaa, etten ollut kuunnellut ainoatakaan podcastia ennen tätä päivää. Syitä ja selityksiä asiaan on varmaan monia. Törmäsin tänään kuitenkin Twitterissä työtäni koskevaan podcastiin, jonka päätin kuunnella.

Vaikka en ole aikaisemmin innostunut yhdestäkään podcastista, kaikki estot ja muurit podcasteja kohtaan katosivat samantien. Miten helppoa kaikki olikaan. Sen kuin vain painoi play-nappia ja antoi keskustelijoiden puheen soljua. Ensimmäisen lyhyen pätkän jälkeen puhelin suolsi toista nauhoitetta ensimmäisen perään. Kuuntelin niin sotejohtajaa kuin professoria ja tajusin, että olin menettänyt paljon, kun en ole aiemmin kuunnellut julkaisuja, joista varmasti olisin saanut paljon uusia ideoita niin työhöni kuin elämään.

Kun työpäivän jälkeen ajatukset siirtyivät viikonloppuun, tarkastelin kalenterista, millaista juoksulenkkiä olinkaan viikonloppuun suunnitellut. Näin keväisin laadin itselleni juoksuohjelman, josta pyrin pitämään kiinni. Ehkäpä pitkiksen aikana voisinkin kuunnella jotain?

Reippailua luonnossa – ilman podcasteja.

Rakastan kuitenkin myös juostessa hiljaisuutta. Vaikka elelen kahden nuoren kanssa, on kotimme melko seesteinen. Radiota ei kukaan muista avata ja musiikki ei pauha. Ainoastaan minä saatan kuunnella äänikirjoja kuulokkeilla kodin siivouksen tai juoksulenkin aikana. Nyt vuoden aikana on lenkkitossujen askeleissa taittunut mukavasti koko Lucinda Rileyn Seitsemän sisaruksen tarina. Ja pian julkaistavan Papa Saltin tarina saa vauhdittaa tulevat alkukesän lenkit.

Mutta miksi en siis laajentaisi maailmaani puheohjelmiin? Kun mietin asiaa, yhtään suomalaista podcastia ei tule spontaanisti mieleeni, vaikka onhan niitä monikin sosiaalisessa mediassa maininnut. Myös ystäväni oli jakanut minulle viikolla keski-ikäisten naisten elämään liittyvän podcastin. En silti tiedä mihin tarttuisin ja mistä löytäisin juuri itseäni kiinnostavat aiheet.

Juoksuaiheisten podcastien googlettamisen jälkeen löysin Runner’s High sekä Juoksumanian podcastit. Juoksumania lupaa purrutua juoksemisen ympärillä oleviin ilmiöihin ja Runner’s High kehottaa yllättäen heittäytymään sohvalle konjakkilasia pyöritellen. Löydän myös Suomalaiset Podcastit sivuston ja kahlaan viimeisten vuosien palkittujen äänijulkaisujen listoja läpi.

Vaikka innostun äänitteiden maailmasta, juuri itseä kiinnostavan aiheen ja podcastin löytäminen tuntuu kuitenkin yllättävän vaikealta. Mitä enemmän asiaa pyörittelen, sitä enemmän eri aihepiirejä käsitteleviä sivustoja tulee vastaan. Harva juoksija kuitenkaan kertoo, mitä juoksuaiheisia podcasteja kuuntelee. Valmentaja Satu Pihlaja kertoo blogissaan fiilistelevänsä juoksuaiheisia podcasteja ja kertoo tehneensä niiden pohjalta pari uudenlaista lenkkiä. Silti hänen kuuntelemansa nauhoitteet jäävät mysteeriksi.

Hyvin pian törmään sellaiseen sivustoon, kuin The Best Running Podcasts. Sivustolta löytyy vaikkapa Marathon Training Academyn ja The Run Duon tuotantoa. Podcast for Runners sivustolta löydän puolestani Ali on The Runin, joka on pitänyt blogia juoksijoille 13 vuoden ajan ja julkaissut podcasteja viikottain vuodesta 2017 alkaen.

Podcastien maailmaan sukellettua en malta olla kurkkimatta vielä naapurimaamme tarjontaan. Sieltä silmiin osuu Podcaster om löpning sekä 11 träningspoddar som peppar både i löpspåret och i soffan! Tajuan, että podcasteja on lähes joka makuun, ja että niiden suosio vain kasvaa! Ehkäpä lenkilläni pauhaa jatkossa äänikirjojen lisäksi myös podcastit. Tiedä, mitä podcasteja sinä lenkillä kuuntelet?

Burpeen ylivoimaa

Työmatkani pidentyi taannoin, ja autosta käsin tulee turinoitua Teams jos toinenkin. Ja istumisen seurauksethan me tiedämme, mitäpä niistä sen enempää.

Autossa istumisen lisäksi annan elämästäni tunteja neulomiselle, ja senkin seuraukset tunnen niskanikamissani. Mutta neulominenhan on mindfullnessia parhaimmillaan, joten älköön kukaan ehdottako, että luopuisin siitä. Sitäpaitsi, lähipiiri pysyy lämpimänä, kun villasukkaa pukkaa.

Mutta paikoillaan jököttämisen ja yksipuolisen neulomisen (”sutkuttelun”, kuten meillä kotoisasti todetaan) oheen on pakko tehdä muutakin.

Kotikuntosali on ollut viime aikoina ahkerassa käytössä. Rytmi on alkanut vakioitumaan: sunnuntaina pitkä juoksulenkki ja päälle pienet venyttelyt ja vanuttelut, jos energiaa ja viitseliäisyyttä vielä lenkin jälkeen riittää. Arkiaamuisin lyhyt (3-5 km) juoksulenkki juoksumatolla ennen työpäivän alkua – tosin vain etäpäivinä, sillä lähipäiviin ei työn lisäksi muuta saa mahtumaan millään. Aamun mattojuoksuun yhdistän joko hiit-treenin nyrkkeilysäkki-kahvakuula-kehonpainojumppa -yhdistelmällä tai salitreenin ylä- ja alataljoineen sekä soutulaitteella huhkimisineen. Aika kiva kombo!

Otsikossa mainitun burpeen otin ohjelmistooni vahingossa. Sen vaikuttavuus ja ylivertaisuus olivat toki tulleet teoriassa tutuiksi, jokainen treeniohjelmahan asiasta huutelee. Mutta jotenkin ei vaan meinannut tulla omaksi jutuksi millään.

Yhtenä aamuna se sitten lähti. Oli vähän turvonnut ja pönäkkä olo, ja mietin, mitä taikatemppuja tähän nyt sitten keksisi. Olin juuri nähnyt jonkun YouTube-mainoksen, missä henkäyksen kepeä naisihminen toteaa, etteivät ne läskit ainakaan juoksemalla lähde. Ja minä kun tykkään juosta. Hätäpäissäni sitten väänsin muutamat kylkilankut ja kuin vahingossa päädyin kokeilemaan burpeeta. Kokeiluni ei kestä mitään yleisöesittelyä – en hypellyt enkä ollut rivakka. Ehkä lähinnä karhumainen.

Yksinkertaisuudessaan aloitin näin: menin kyykkyyn niin alas kuin mahdollista. Laitoin kämmenet lattiaa vasten ja liutin vuorotellen jalat suoriksi lankkuasentoon. Toin jalat vuorotellen takaisin kämmenten lähelle ja palasin kyykkyasentoon. Nousin seisomaan ja nostin kädet kohti kattoa. Näitä 3 x 10 toistoa, ja hiki virtasi. Ihan ilman hyppyjä ja pomppuja.

Mutta niin – siis mikä ihmeen burpee, ja miksi moinen intoilu? Liikesarjan keksi – yllätys, yllätys – herra nimeltä Burpee joskus 1930-luvulla. Liike on yksinkertaisuudessaan sekä lihaksistolle että hengitys- ja verenkiertoelimistölle kova juttu. Syke nousee hetkessä, ja juuri sitä tässä haetaankin. Jossain kerrottiin, että ainakin jenkkiarmeijassa burpee on ollut pitkään osa testirepertuaaria, vähän niin kuin cooperin testi meillä. Oli miten oli, joka tapauksessa tämä liikesarja on saanut lisänimen ”kuningasliike”, eikä suotta.

Kokonaisvaltaisuudessaan liike on ihan oikeasti yliveto. Sitä voi ihan hyvällä omalla tunnolla versioida mieleiseensä muotoon: jos edellä kuvaamani karhu-versio tuntuu liian helpolta, vaikeusastetta voi lisätä vaikkapa punnertamalla ennen kyykkyyn kapuamista ja kyykkyasennosta ylös hypähtämistä. Liikesarjaa voi varioida melkolailla, ja siksi se onkin yksi monipuolisimpia omalla kehonpainolla tehtäviä.

Ja jännää sinänsä, että liikesarjankin voi näemmä joku ”keksiä”! Levottomana lapsena tässä väkisinkin miettii, mitä kaikkea omista kiemurteluista olisi voinut kehkeytyäkään, jos ne olisi älynnyt patentoida..!

Tästä intoutuneena lanseeraan yhden kiemurteluistani: nyrkkeily-jammailun 🙂 Kun kukaan ei näe, pistän popin soimaan ja nyrkkeilysäkkiä töpsytellessäni samalla tanssin. Superhauskaa – ja ties vaikka jonakin päivänä joku intoilisi, miten mahtava ”keksintö”!

Ehkei siesta Pohjolassakaan olisi hullumpi ajatus

Olen tänään istunut koko päivän. Istuin myös eilisen. Tuntuu, että edellisestä, alkuviikon lenkistä on jo niin kauan, ettei sitä tahdo muistaa. Ei auta, että kävelin lyhyesti koiran kanssa aamulla ja illalla. Tuntuu, että se varsinainen liikkuminen puuttuu.

Olen tehnyt pari viikkoa sitten juoksuohjelman itselleni kevääksi. En sillä, että tavoittelisin mitään sen suurempaa, mutta ainahan se on miellyttävämpää juosta puolikas jos toinenkin, kun on tullut säännöllisesti juostua. Tänä vuonna leuto talvi on myös ollut ihanteellinen juoksemiseen, joten en voi syyttää olosuhteita, kun olen jo ohjelman ensimmäisellä viikolla lipsunut. Pitkälenkki puuttui.

Yhden viikon kömmähdys ei kuitenkaan kaada ohjelmaa, sillä olen vanhetessa ymmärtänyt mitoittaa treeniohjelmaan joustoviikkoja. Silti treeniviikon pieleen meno jo alkumetreillä harmitti niin, että kyseenalaistin koko ohjelman. Niinpä kevensin sitä ja päätin, että seuraavalla viikolla jatkaisin vähemmän aikaa vaativalla ohjelmalla ja puolikas hoituisi edelleen ongelmitta.

Kisoihin on kivempi mennä valmistautuneena.

Toisen viikon lopussa olin kuitenkin jälleen lipsunut. Tempolenkki puuttui, pitkälenkki oli tekemättä ja se kolmas…en viitsi edes ajatella. En myöskään ollut pitänyt kiinni viikottaisesta joogaamisesta. Uinnistakaan ei ollut tullut mitään. Kiireessä koko ajatus lenkistä oli unohtunut.

Ja vaikka voisin hakea syitä muualta, voin vain katsoa peiliin. Olen antanut työ- ja elämänrytmin vaikuttaa. Näin ystävää ja kävin teatterissa. Olin myös priorisoinut työni ja tehnyt luvattoman pitkiä päiviä, joiden jälkeen lenkki ei ollut enää irronnut. Väsyneenä oli tuntunut muutenkin siltä, että flunssakin taitaa yllättää. Olin jättänyt lenkit väliin ja laiminlyönyt itseäni, vaikka tiedän kyllä, ettei pitäisi. Pitkässä juoksussa kun ei ole kenenkään etu, että annan muiden asioiden ohittaa liikkumiseni.

Korviini oli jäänyt myös soimaan ystävältäni kuultu lause siitä, miten hänen tuttavansa saa käyttää työaikaa liikkumiseen. Ja miten kyseinen yritys oli ostanut kaikille työntekijöilleen aktiivisuutta mittaavat rannekkeet ja määrännyt, että työpäivän aikana, ja etenkin etäpäivinä askeleita tulee kertyä ainakin 6 000. Työnantaja oli ymmärtänyt, että liikkumattomuus maksaa. Niinpä kyseinen työnantaja kannusti kaikkia päivän aikaan ulos. Liikkumaan. Työajalla!

Monessa työpaikassa ajatellaan kuitenkin vielä toisin. Ylipitkiä kokouksia sijoitellaan kalentereihin niin, ettei niiden takia ehdi askeleita kerryttämään. Päiviä venytetään helposti aamusta ja illasta. Koneen ääressä istumista ja työntekoa seurataan monin tavoin, toivoen ruudun ääressä vietetyn ajan lisäävän työn tuottavuutta.

Liikkumattomuudella on hintansa. Passiivisuudesta on haittaa meille työntekijöille ja koko yhteiskunnalle. Meitä työntekijöitä kun tarvitaan ja työelämässä pitäisi kaikkien jaksaa entistä pidempään. Tuottava voi olla myös muualla, kuin ruudun ääressä. Kokouksia voisi hyvin lyhentää, osan asioista hoitaa puhelimitse. Työtä voisi jakaa uudella tavalla. Aivot toimisivat paremmin ja tuottavuus voisi olla korkeampaa, jos työpäivän voisi aidosti katkaista. Ehkei välimeren siesta myös Pohjolassa olisi sittenkään hullumpi ajatus.

Joskus ehtii valoisalla lenkille.

Työpaikassa, missä askeleiden keräily nähdään positivisena ja missä työtä voi rytmittää niin, ettei nivelet ja mieli kitise illalla pelkästä istumisesta, työntekijät voivat hyvin. Itsekin arvostaisin suuresti, jos ohjelmaan merkityn lenkin saisi kirmata jo työpäivän lomassa!