Maaliskuisia tunnelmia KK Nuts kisapaikalta

Pääkaupunkiseudulla narsissit ilahduttavat ulkona ja tiet ovat lenkkareilla juostavissa.  Pohjoisemmassa hiihtokelit jatkuvat kireiden yöpakkasten, lumihankien ja revontulien siivittäminä. KK Nutsiin on vajaa kaksi kuukautta aikaa. Nyt viimeistään on hyvä pysähtyä pohtimaan, millä valmistautumisella kisaan lähtee.

Viimeinen juomapiste Konttaiselta laskeutumisen jälkeen rakentuu tähän (kuva 24.3)

Oma valmistautuminen kesän juoksutapahtumiin on ollut melko olematonta, vaikka joulukuisen polkujuoksukisan yhteydessä sisareni kanssa päätettiin, että talvella juostaan. Juoksukilometrejä on tammikuisen juoksutapahtuman jälkeen kertynyt harmittavan vähän.

Alkutalvi pyörähti käyntiin influenssassa, muutama viikko hujahti retkiluistelun parissa ja muutoin on tullut lähinnä hiihdettyä. Juoksulenkkejä olen tehnyt sisaren kanssa sisähallissa hölkäten ja poluilla olen käynyt vain kolmesti kävelemässä. Huolestuneena olenkin pannut merkille, että siinä, kun ensimmäiselle KK nuts matkalleen valmistautuvan sisareni kunto kasvaa, on oma kuntoni valunut alas, kuin lehmän häntä.

Valtavaaran päällä olevan mökin ohi juostaan, kun matkaa maaliin on noin 3 km. (Kuva 20.3)

Kun aktiivisia liikunta kilometrejä on koossa alkuvuodesta vain hieman reilut 600, lyhyemmätkin kipuamiset Valtavaaralle ja Konttaiselle sekä viiden kilometrin pikainen patikointi viidentoista asteen pakkasissa Juumassa muistuttelivat tulevasta. Mieleen hiipi nopeasti ajatus mäkitreenien ja varsinkin alamäkitreenien sekä pitkien hitaiden juoksulenkkien tärkeydestä, mistä olen kirjoitellut viimekin keväänä.

Nämä kukkulat on Nutsin lopussa ylitettävä! (kuva Konttaiselta 24.3 otettuna)

Juuman poluilla pohdiskelin, olisiko sauvojen käytöstä tulevalla KK Nutsilla apua. Lyhyemmällä lenkillä ne antoivat mukavasti buustia, mutta olivat myös toisaalta mukana ylimääräisenä painona. Mikäli sauvojen käytöstä on kokemusta ja uskoo loppumatkan taittuvan kävellen, kannattaa sauvat pakata mukaan. Vuosi sitten sauvojen kanssa kulkeneet olivat lopun 7 kilometrin matkalla minua huomattavasti nopeampia.

34:n alussa ylitetään Niskakosken silta (kuva 25.3)

Porrastreeniä ja polkuja kannattaa myös kuluttaa tai tehdä hyppynauhatreenejä. 34 matkalla (merkittiin ennen 31:ksi) portaita ja kivuttavaa riittää. 55:n alkaa tasaisemmalla, hyvin juostavalla maastolla. Kokonaisuudessaan reittiä on paljon Metsähallituksen  ja Kuusamon kaupungin toimesta kunnostettu ja juostavaa soramassaa poluille lisätty. Myös Basecampin molemmin puolin on hyvin juostavaa maastoa.

Basecampin tankkauspiste rakentuu näille tienoille (kuva 25.3). Tässä juoksin vuosi sitten harhaan.

Vaikka pohjoisemmassa lunta vielä piisaa ja kesä tuntuu kaukaiselta, on nutsille lähtevien syytä kiristää juoksukilometrien kerryttämistä. KK Nuts on elämys, mitä ei kannata jättää väliin. Tossut kannattaa laittaa jalkaan viimeistään nyt!

Juoksu kuuluu kaikille, sanoo Slow AF Running Club

Juoksupiireissä, sekä kotimaisissa että kansainvälisissä, syntyy aina välillä pienimuotoisia juoksujulkkiksia. Esimerkiksi tänä viikonloppuna kaikki, jotka ovat vähääkään kiinnostuneita Barkleyn kertakaikkiaan sekopäisestä ultramaratonista, ovat (viimeistään nyt) oppineet Jasmin Parisin nimen.

Amerikkalaiset ovat aina tykänneet altavastaaja-tarinoista, ja siihen genreen sopii hyvin toinen juoksujulkkis, Martinus Evans, epätavanomaisine tarinoineen.

Kun Martinus Evans alkoi juosta, hän oli rapakunnossa ja painoi yli 160 kiloa. Hän meni lääkärin pakeille jonkin aivan muun syyn kuin painonsa takia, mutta lääkäri koki tarpeelliseksi keskittyä potilaansa kiloihin. ”Herra Evans, teillä on nyt kaksi vaihtoehtoa. Voitte joko laihduttaa – tai kuolla.” Suivaantunut Evans ilmoitti lääkärille aikovansa juosta maratonin. Lääkäri nauroi hänelle päin naamaa.

Martinus Evans on tätä nykyä juoksuvalmentaja. Hänellä on oma juoksuseura, hän isännöi omaa juoksupodcastia ja viime vuoden lopulla hän julkaisi juoksukirjan ”Slow AF Running Club – the ultimate guide for anyone who wants to run.” Evansia on haastateltu juoksun tiimoilta lukuisiin julkaisuihin ja hän on esiintynyt mm. Runner’s World -lehden kannessa. USAssa hän lukeutuu ehdottomasti juoksujulkkiksiin. Asiaa on auttanut se, että Evans on karismaattinen ja hauska ihminen, joka ei arastele tuoda julki omia näkemyksiään.

Slow AF Run Club -kirja. Otin valokuvan oman kappaleeni kannesta.

Evans on kuitenkin epätavanomainen juoksujulkkis, sillä hän ei ole entinen tai nykyinen maailmanmestaruusaikoja huiteleva ammattijuoksija. Hän on juossut useita maratoneja, mutta ei edelleenkään näytä siltä, miltä juoksijoiden on joskus ajateltu näyttävän. Evans on isokokoinen kaveri – ja juoksee omien sanojensa mukaan hitaasti. Hän kertoo juoksevansa noin neljän- tai viidentoista minuutin maileja, mikä kääntyy noin 8.43 – 9.20 minuutiksi per kilometri. Siksipä hänen juoksuklubinsa tunnuseläin onkin kilpikonna.

Slow AF Running Club -kirja on kuitenkin mahtava opas aivan kaikenlaisille aloitteleville juoksijoille. Nimi lupaa, että teos kattaa kaiken tarvittavan tiedon, ja sen se todella tekee. Millaiset kengät, millainen asenne, millainen reitti ja ensimmäinen harjoitusohjelma – kaikki käsitellään. USAn kontekstiin kuuluu se, että itsekin tummaihoinen kirjoittaja pohtii myös, kuinka turvallista juoksu on ihmisille, jotka näyttävät samalta kuin hän, ja miten siitä voi tehdä turvallisempaa. Martinus Evans sanoo esimerkiksi pukeutuvansa tarkoituksellisen koomisiin juoksuvaatteisiin, jotta ei sivullisten mielestä näyttäisi uhkaavalta.

Evans tarjoaa kirjan jokaisen luvun aluksi omakohtaisen, usein huvittavan tarinan siitä, kuinka itse oppi kaiken kantapään kautta ja tarjoilee sitten lukijalleen tietoa, jota olisi tarvinnut. Esimerkiksi eräänä kuumana päivänä vuonna 2019 hän kertoo olleensa juoksemassa 20 mailin (noin 32 km) harjoitusjuoksua, kun juomavesi loppui kesken. Evans yritti pyytää vettä polulla vastaan tulleilta ihmisiltä, mutta sai sitä niin myöhään, että lopulta pyörtyi nestehukan vuoksi. ”When I came to, I was surrounded by a group of people. Someone had taken off my shoes and socks. A park ranger asked me if I knew my name and what day it was. – – I don’t know why no one ever called an ambulance.” (Evans, 2023: 79)

Barkley Marathonin kaltaiset tapahtumat keräävät kansainvälistä huomiota juoksuympyröiden ulkopuolellakin, mutta ovat lopulta hyvin pienen piirin hommaa. Tämä erittäin vaativa kisa järjestettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1986. Tähän mennessä sen on juossut maaliin vain 20 juoksijaa, joista nyt siis yksi on nainen. Ketä tahansa ei kisaan edes hyväksytä, vaikka joka vuosi matkaan pääseekin yksi ”uhrilammas”, jonka kukaan ei oletakaan saavuttavan muuta kuin naurunalaisen suorituksen.

Jossain mielessä voisi sanoa, että Slow AF Running Club ja Martinus Evans edustavat juoksumaailman toista ääripäätä. Jos Barkleyn kaltaiset tapahtumat kuuluvat vain kovimmista kovimmille, Martinus Evansin sanoma on, että juoksu kuuluu kaikille. Kaikenkokoiset, kaikennäköiset, hyvä- ja huonokuntoiset, nopeat ja hitaat, rikkaat ja köyhät – kaikki saavat juosta ja kaikkien juoksuaskeleet ovat aivan yhtä arvokkaita.

On oikeasti aika mahtavaa, että juoksu on sellainen laji, johon mahtuu monennäköistä kulkijaa. Meillä jokaisella on oma tasomme, oma vauhtimme ja omat tavoitteemme. Siinä missä yksi ylittää kirjaimellisia ja kuvaannollisia vuoria Tennesseen takamailla, toinen testaa rajojaan kotikorttelin katulamppujen välejä hölkkäämällä. Yhteistä on rakkaus lajiin.

Martinus Evans 2023: Slow AF Running Club – the ultimate guide for anyone who wants to run. Penguin Random House, New York.

Elämä ei ole pelkkää juoksemista – se on näköjään myös hermopinnettä ja jalkojen tikuttelua…

Ärsyttävää pistelyä ja kummallisia haamutuntemuksia pohkeessa – mitä ihmettä? Kesken keittiöpuuhien on pakko tarkistaa, valuuko säärtäni pitkin jotain. Tuntuu kuin jääkylmä vesinoro kutkuttelisi, mutta mitään ei näy.

Seuraavana aamuna köpöttelen jäykin jaloin – akillesjänteet ovat kireät kuin viulun kielet. Untani tarkkaillut app kertoo, että leposykekin on ollut varsin korkealla. Hmm, mitäs tämä nyt.

Lepoa, lepoa, huutelevat aivot. Lenkille, lenkille, huutelevat jalat. Venyttelyä ja kehonhuoltoa, huutelevat siskot whatsappissa.

Koska seuraava ultrajuoksu on aivan kohtsillään, päädyn lenkille. Juostessani päätän, että teen myös jonkinmoisen lihaskuntotreenin – olen varmaankin taas istunut liikaa, sitähän tämä.

Seuraavien päivien aikana kipu äityy viheliäiseksi. Nukkumisen sijaan haahuilen pitkin taloa ja kiemurtelen kivuissani. Selkää juilii, sääriä jomottaa, polven ulkosyrjätkin ovat kummalliset. Hätäpäissäni arvelen vaihdevuosien iskeneen ja googlaan, mitä niistä kerrotaan. Oireita piisaa niissäkin, mutta ei tämmöisiä.

En vieläkään malta levätä, vaan päädyn jonkinlaiseen kompromissin tapaiseen – hölkyttelen kevyesti juoksumatolla, pengon muistini syövereistä venyttelyohjeita ja löhöilen treenisession jälkeen tyynykasan keskellä lihasvasaralla pohkeitani paukutellen. Jalkapohjatkin ovat kipeät, joten paukuttelen niitäkin.

Tutuiksi tulleiden kipujen lisäksi varpaatkin alkavat säkenöimään kesken työmatkan. Kipu on niin sietämätön, että teen sen, mitä autoillessa ei tokikaan saisi: riisun saappaani kesken ajon. Jalkaterät ovat vuoroin tunnottomat ja varsin tuntevaiset.

Kotona tursuttelen kehoni täyteen kipuvoiteita ja hamuilen kipulääkepurkkia. Pillereistä ei tunnu olevan apua, eikä niitä muutenkaan tee mieli popsia. Muistan, että kaapin perällä on joskus hankkimani TENS-laite; tuikkaan lätkät kipukohtien molemmin puolin ja otan sähköhoitoa.

Tähän ei sisälly mitään markkinointiyhteistyötä – ihan omilla rahoilla hankittu 🙂

Kitisen kipujani myös työkavereilleni. Työtiimini fysioterapeutti kertoo, että venyttely ei olekaan hyväksi, vaan ehkä jopa pahaksi. Pitkät venytykset saattavat ärsyttää hermoa entisestään. Saan käytännön vinkkejä liukuviin liikesarjoihin ja varoittelut yltiöpäisyydestä – niitäkään ei saa tehdä liikaa.

Parin viikon päästä pahin hellittää, mutta vieläkään olo ei ole entisellään. Leposyke on edelleen koholla, akillesjänteet muistuttelevat olemassaolostaan ja liiallinen istuminen pistää hermot pinkeiksi.

Ystävä hyvä, jos kamppailet hermopinteen kanssa, älä tee kuten minä. Voimakas hieronta ja lihasvasarointi saattavat tehdä vain hallaa. TENS-laitteet sen sijaan voivat pelastaa päiväsi – nämä sähköimpulssit eivät nostata tukkaasi säkkärälle, vaan lempeästi supistelevat ja rentouttavat lihaksia. Ennen kaikkea kuitenkin kannustan etsiytymään fysioterapeutin pakeille. He ovat taikuuksia tekeviä ammattilaisia, joilla tuntuu olevan jippo jos toinenkin kaikenmoiseen vaivaan.

Naiset juoksijoina

Näin kansainvälisenä naistenpäivä tulee ajateltua sukupuolten tasa-arvottomuutta. Vaikka tasa-arvoa on ajettu maailmassa eteenpäin jo kauan, ja YK:n naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus on hyväksytty 1979, sukupuoliin liittyvää eriarvoisuutta löytyy edelleen niin työelämästä kuin niinkin arkista asioista kuin urheilusta.

Vaikka itsellä sukupuoli ei tänä päivän vaikuta suurestikaan lenkille lähtöön, juoksemiseen tai juoksutapahtumiin osallistumiseen, olen etenkin nuorempana ja pienikokoisena naisena kokenut toisinaan turvattomuutta lenkkeilijänä. Yhä edelleen pidän puhelinta mukana juostessa enkä käytä kuulokkeita. Kiinnitän myös huomiota takana tai edessä liikkuviin ihmisiin ja valitsen pimeällä turvalliseksi kokemiani reittejä. Ja onpa koirakin ollut joillakin lenkeillä mukana turvanani.

Luulen, että harvempi mies on juossut lenkkejään pippurisumute taskussa tai avaimet käsineeseen piilotettuna. Ja ehkäpä harvemmalle miehelle on opetettu, kuinka puolustautua lenkillä hyökkääjää vastaan.  Ehkäpä heille on huudeltu vähemmän mitä ronskimpia lausahduksia – etenkin etelänmaissa – yksin lenkkeillessä.

Mutta siinä missä nuorempana kannustin naisia nousemaan naistenpäivänä barrikaadeille ja tunkemaan miesten kiikuttamat kukkapuskat roskiin, on ikä tehnyt tehtävänsä. Toisen antamat huomionosoitukset ilahduttavat päivästä riippumatta. Silti, pieni kapinoitsija minussa muistuttaa, ettei todellinen tasa-arvo toteudu niin kauan, kun tasa-arvosta täytyy muistuttaa.

Vaikka naisten asema urheilussa on tasa-arvoistunut, yhä edelleen naisurheilijat kokevan jossain määrin sukupuolista syrjintää. Perinteisemmät miehiset urheilulajit, kuten vaikkapa mäkihyppy tai jääkiekko saavat enemmän mediahuomiota ja ruutuaikaa. Sponsoritkin lienevät ainakin näissä lajeissa avokätisempiä miesurheilijoita kohtaan. Maailmassa on myös yhä maita ja kulttuureja, joissa naisten urheilua ja kilpaurheilua jollain tapaa rajoitetaan tai on rajattu sukupuolen takia, tai pukeutumis- ja osallistumissäännöt voivat olla erit.

Mutta, muutostakin tapahtuu. Eihän ole kauan aikaa siitä, kun väkisin naispelaajaa suudellut Luis Rubiales erosi Espanjan jalkapalloliiton puheenjohtajan sekä Euroopan jalkapalloliiton varapuheenjohtajuudesta. Näin ei olisi ennen Mee too -kampanjaa tapahtunut, eikä eroa varmaankaan oltaisi myöskään nähty, jos suutelun molempina osapuolina olisi olleet miehet.

Ehkä tasa-arvoistumiseen vaikuttaa sukupuolineutraali suhtautuminen sekä vaikkapa koulumaailmassa jo yleistyneet tyttöjen ja poikien yhteiset liikuntatunnit. Asiaa edistävät myös monet urheilulajit, jotka eivät ole niin sukupuolittuneita – kuten vaikkapa purjehdus, jossa sekajoukkueet ovat yleisiä.

Myös esikuvilla on oma, suuri merkityksensä. Vaikka me pidämme itsestään selvänä, että juoksukisaan voi osallistua lähinnä ilmoitusnappia painamalla, on muistettava, että ensimmäisen kerran naiset saivat osallistua maratonkilpailuun 51 vuotta sitten. Tämä tapahtui viisi vuotta sen jälkeen, kun Kathrine Switzer oli salaa juossut Bostonin maratonilla.

Ensimmäinen maratonin naistensarjan voittaja oli yhdysvaltalainen Nina Kuscsik, joka pinkoi ajan 3:10:26. Ensimmäinen suomalaismaratoonari oli puolestaan Teuta Lampinen, joka juoksi maratonin Helsingissä vuonna 1978. Tuolloin itse olin vielä leikki-ikäinen. Tämän jälkeen maratoonarinaisia on riittänyt ja toistaiseksi nopeimmat maratoniajat juosseet naiset ovat olleet kenialainen Brigid Kosgei (2:14:04) ja etiopialainen Tigst Assefa (2:11:53).

Maratoonareita tai ei, kannustakaamme toisiamme liikkumaan yhdenvertaisesti, sukupuolesta riippumatta.

40+ naisen hyvinvointi: vihreitä lehtiä ja raskasta rautaa

Amerikassa on tapana, että sekä yleis- että silmälääkäriä tavataan vuosittain perustarkastuksen merkeissä – ainakin jos on vakuutus, joka kattaa nämä käynnit. Viimeisimmillä käynneilläni molemmat asiantuntijat puhuivat samasta asiasta: vihreistä lehdistä. Nyt ei ollut kyse ympäristöpoliittisista julkaisuista, vaan ravinnosta. ”Olet sen ikäinen, että tarvitset näitä lautasellesi!” he vakuuttivat.

Nykyään koetan siis pilkkoa ruoan kaveriksi salaattia joka päivä, tai ainakin aina kun muistan. Lehtikaalia (kale) heitän itse ruoan sekaan, ja se sopiikin melkein ruokaan kuin ruokaan. Pinaatille yksi perheenjäsen on allerginen, joten sen korvaan pinaattikiinankaalilla (baby bok choy), jonka maku on jokseenkin samanlainen. Yhtenä päivänä kokkasin jopa collard greens – jonkinlainen lehtikaali tämäkin, mutta enpä löydä lajikkeelle nimeä suomeksi. Niitä tulee tuskin tehtyä toiste. Reseptin loppuosa meni nimittäin jotenkin näin: ”Keitä lehdet pehmeiksi, siihen menee suunnilleen kaksi tuntia.”

Kun tutkin asiaa huomasin, että vihreistä lehdistä tosiaan saa hyödyllisiä vitamiineja ja hivenaineita: rautaa, kalsiumia, folaatteja, antioksidantteja sekä C-, E- ja B-vitamiineja. Folaatit ovat tarpeen, kun keho muodostaa mielialaan vaikuttavia aineita, kuten serotoniinia ja dopamiinia. Vaihdevuosien aikana ja niiden jälkeen vihreät lehdet näyttävät myös tukevan sydän- ja verenkiertoelimistön hyvinvointia. Aika ihmeellisiä lehtiä!

Meidän nuorempi koirakin on oppinut syömään salaattia. Muun muassa. Emme vielä ole löytäneet ruokaa, jota se ei söisi…

Rautaa tulee siis ravinnosta, mutta myös rautaiset esineet ovat ikäiselleni naiselle tarpeellinen tuttavuus. Olen selkäsairasloman jälkeen palannut taas kuntosalille, ja jotta en rikkoisi itseäni enempää/uudelleen, palkkasin personal trainerin opastamaan treenejäni. Suosittelen tätä muuten lämpimästi jokaiselle salipirkkoilun aloittavalle. Rahallinen panostus toki kirpaisee, mutta väärillä tekniikoilla itselleen voi hankkia pysyvän vamman – kuten siis itsekin tein.

Ohjaajani on minua hiukan varttuneempi viisas nainen, ja hänen kanssaan olemme käyneet hyviä keskusteluja keski-ikäisten naisten liikunnasta. Olen vihdoin sisäistänyt, että jokaisen yli nelikymppisen pitäisi liikutella painavia esineitä. Viisaammat sanovat, että naisilla ikääntyminen menee jokseenkin näin: estrogeenin määrä vähenee, lihakset alkavat heikentyä. Ellei tilannetta vastaan taistele voimatreenillä, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä lapsenlapset ovatkin yllättävän painavia, kun niitä nostaa syliin. Ymmärsin, että alkaa olla aika treenata tapahtumien sijaan elämää varten – sitä loppuelämää, jota haluan viettää. Kaikki haaveet kun vaativat toimintakykyä: matkustelu, lastenlastenhoito, pitkät vaellukset, työelämäkin.

Ohjaaja pisti minut treenaamaan treenaamista varten. Yksi treeniohjelma toteutetaan kokonaan bosu-pallon päällä.

Kun kerran olin aiheesta innostunut, kuuntelin vielä muutaman podcastin vaihdevuosi-ikäisten naisten painonpudotuksesta. Siihenkin voimatreeni on kuulemma mitä parhain keino. Kierre on siis tällainen: stressi – esimerkiksi kovan kardiotreenin aiheuttama – lisää kortisolin määrä kehossa. Estrogeeni pitäisi sen aisoissa, mutta sitä kun on siis vähemmän, kortisoli saa rellestää. Korkea kortisoliarvo tarkoittaa korkeita verensokeriarvoja, mikä sitten saa kehon tuottamaan insuliinia, ja kaiken tämän härdellin seurauksena naisen keskivartalolle kertyy rasvaa. Sepäs kiva. ”Ota iisimmin kardion kanssa”, neuvoi podcast-juontaja.

No minähän en selkähommien jälkeen vieläkään juokse, joten kardion saralla on todellakin hiljaista. Lupa kevyeen juoksun aloitteluun on, mutta varovaisten kokeilujen jälkeen keho sanoo ettei idea ole hyvä, enkä tohdi sitä uhmata. Juoksemisen sijaan suuntaan salille, ja väkisinkin mietin, että ehkä tämä on hopeareunus. Juuri nyt on painavien esineiden aika.