Juoksukenkäkaupoilla etänä

Texasissa kenkäkaupat avautuivat muiden vähittäismyyntiliikkeiden mukana pari viikkoa sitten kuvernöörin määräyksestä. Silloin ne saivat ottaa vastaan ainoastaan netti- tai puhelintilauksia ja toimittaa ostokset sitten kadunvarteen asiakkaan auton takaluukkuun. Maskit, hanskat, etäisyydet jne. tietysti huomioiden.

Tällä hetkellä vähittäismyynti saa olla avoinna rajoitetulla kapasiteetilla, eli ihmiset jonottelevat kauppojen ovilla merkityissä pisteissä riittävän kaukana toisistaan, ja kaupan työntekijä laskee siitä sitten sisään yhden henkilön kerrallaan. Luullakseni tällä hetkellä on vielä voimassa 25 %:n rajoitus, mutta kukapa näissä edes pysyy kärryillä.

Periaatteessa olisin siis voinut mennä juoksukenkäkauppaan, kun huomasin, että iki-ihanat Brooks-kummitukseni (Ghost 11) alkavat vedellä viimeisiään. Samaan aikaan lehdet kuitenkin alkoivat julkaista artikkeleita, joissa viisaat henkilöt pohtivat, missä suurin riski (uuteen) infektioon vielä piilee. Kuulemma paikoissa, joissa ihmiset tapaavat ryhmäytyä pienissä tiloissa (kuten pieni kenkäpuoti) ja viettää aikaa kerralla enemmän kuin muutaman minuutin (kuten pieni kenkäpuoti) sekä kosketella ja sovitella tavaroita (osui ja upposi, pieni kenkäpuoti).

Nettiin siis. Mutta voiko juoksukenkiä ostaa sovittamatta? Voi, olen ostanut ennenkin, ja huti tuli silloinkin. Ankaran googlettamisen, arviointien lukemisen, mielipiteiden kyselyn ja juoksusiskosten Whatsapp-ryhmäkeskustelun jälkeen ostin pari vuotta sitten ihanat pinkit Sauconyt. Niissä en montaa lenkkiä juossut. Parhaiten Sauconyt palvelivat silloin, kun ramppasin loppuvuodesta fysioterapiassa – niissä oli nimittäin edelleen säällisen valkeat pohjat, eikä kenkien nostaminen fysioterapeutin hoitopöydän puhtaille lakanoille niin kovasti hävettänyt. (Amerikassa kun ollaan, olin varmaan ainoa, jota asia vähääkään siinä tilanteessa kiinnosti.)

Hätä ei onneksi ollut tämän näköinen – keksin, että ostan netistä vain samat kengät uudestaan. Malli oli siis Ghost 11 – ja Ghost 13 ilmestyy USAssa kauppoihin kesäkuussa. Hetken arvelin, että saatan saada vanhat varastojämät halvalla. Kattia kanssa, nämä ovat kuulkaa suositut kengät, ja kaikkialla myytiin ei-oota. Siellä missä ei myyty (kuten Amazonissa ja eBayssä), 11:n hinta oli suolaisempi kuin Ghost 12:n!

Olisin toki voinut ostaa Ghost 12:t. Arvostelujen perusteella paljoakaan ei mallien välillä muuttunut. Juuri hamstring-hommasta selvittyäni en kuitenkaan halunnut nyt ottaa pientäkään riskiä kenkien kanssa. Lopulta äkkäsin jostakin Googlen viidennen tulossivun alalaidasta Etelä-Carolinassa sijaitsevan pienen tuntemattoman kaupan, jonka Corona-kevät tuntui ajaneen nettiin.

Heillä oli jäljellä yksi ainoa pari. Tiedän, koska olisin ostanut kaksi. Ja jostain syystä tämä liike halusi viimeisestä paristaan eroon ja myi sen alennuksella.

Joskus onnistaa! Postimiehen perille toimittamat ärhäkänpunaiset uudet kummitukseni odottavat siivosti laatikossaan ensimmäistä testilenkkiään.

Terveellisen elämän resepti

Sisaruskolmikkomme keskimmäinen, Katjatherunner eli oikeammin Katja, on varsinainen monitaituri. Hänellä on takataskussaan sekä kaupallinen että hoitotieteellinen korkeakoulututkinto, lisäksi hän on sairaanhoitaja. Minä ja toinen siskoni Sirpa olemme humanisteja. Mutta kaikki isosiskot tietävät, että todellinen tietämys ei synny tutkinnoista, vaan ikähierarkiasta. Isosiskoilla on elämänkokemusta enemmän, siksi siis myös tietoa. Loogista.

Koska olen meistä vanhin, tuo hoitotieteilijä-sairaanhoitajasiskoni lähetti minulle kuvan koronan runtelemasta nielustaan ja kysyi, pitäisiköhän sitä lähteä lääkäriin. Isosiskon tietämys on rajaton.

Kerran Katja soitti jostain Alppien takaa. Hän oli laskettelureissulla ystävänsä kanssa, ja vuokra-autosta menivät jarrut. Katjatässämoi, voitsä kertoa, miten tämän volkkarin jarrut korjataan? Öh, hmm. Jospa soitat kuitenkin sinne autovuokraamoon.

Joskus takavuosina sain kuvan lapsen ihottumasta. Mitä tää on? No, tätä ei suoranaisesti opetettu valtiotieteellisessä, mutta veikkaan vauvarokkoa.

Isoimpana isosiskona tuo toki hivelee itsetuntoa, mutta toimii tämä toisinkin päin. Siskojen kanssa whatsapp-viestit singahtelevat. Käymme läpi toistemme sykekäyriä ja pohdimme, onko syvää unta tullut riittävästi. Vaihdamme tietoa tai tiedoksi luulemaamme. Tiesittekö, että yhdessä karkkipussissa on yhtä paljon sokeria kuin 12 banaanissa? No, hmm. Mietinkin tässä juuri, että ottaisinko pari namua vai valitsenko sittenkin 12 banaania.

Koronan mullistamassa arjessa olen ennättänyt katsoa muutaman tiededokumentin, jotka kolahtivat kovaa. Tiesittekö, että jos syö päivittäin 25 kcal yli tarpeensa, kymmenessä vuodessa ylikiloja kertyy 13? Ei kuulosta pahalta, paitsi se 13 kiloa. Tai että liikunta torjuu matala-asteista tulehdusta, jos liikkuu monipuolisesti ja järjen kanssa. Ja että pieni nälkä silloin tällöin saa elimistön torjumaan sekä tauteja että ikääntymiseen liittyviä vaivoja.

Omasta mielestäni ikävuosiin on vielä pitkä matka, mutta tosiasia on, että päivä päivältä ne sieltä lähestyvät. Siskojen kanssa on puhuttu siitäkin, että nyt jos koskaan täytyy panostaa tulevien terveiden vuosien keräämiseen. Rakentaa pohjaa. Paljon terveitä vuosia siis, kiitos!

Ahmimissani tiededokumenteissa toistuu sama oivallus: kalorivaje aika ajoin tekee ihmiselle hyvää. Kannattaa miettiä, mitä syö. Minä olen miettinyt koko ikäni ja kaikki mitä olen syönyt, on vauhdilla varastoitunut vyötärölle. Vastapainoksi olen kokeillut niin pussikeittodieetit kuin ketoositkin. 16:8 -pätkäpaastolla kehoni jämähti säästöliekille, koska en osannut syödä ”syömisikkunan” aikana riittävästi. Ketoosikokeiluni toi hyvän olon ja kilot karisivat, mutta treenit jämähtivät ja sykekäyrät pompsahtivat oudoiksi.

Katsomissani dokumenteissa tutkijat korostavat sopivan liikunnan ja oikean ravinnon ohella myös sosiaalisia aspekteja. Tällä korona-aikakaudella nekin ovat heittäneet häränpyllyä. Ole tässä sitten sosiaalinen, kun kohtaamiset tapahtuvat lasiseinien takaa ja kättely on vaihtunut vilkutteluksi. Mutta hätä keinot keksii, ja onneksi on some.

Kysymättä hoitotieteilijä-sairaanhoitajasiskoltani paljastan ihan ilmaiseksi terveellisen elämän reseptin: Nauttikaa liikunnasta monipuolisesti. Juoksemisen lisäksi voi tehdä muutakin, kuulemma. Korona ei ole syy jämähtää sohvalle mässyttämään, eikä maltillinen kalorivaje silloin tällöin tapa. Nähkää ystäviä, tehkää mielekkäitä asioita. Tämä kaikki ison siskon rajattomalla viisaudella, olkaa hyvät!

Mikä juoksukevät!

Mikä kevät! Tällaista emme ole tainneet kokea ja ehkä emme tule koskaan enää kokemaankaan. Kaikkialle ihmisiä juoksemassa siellä täällä. Yksin, kaksin tai yhdessä.

Tavallisena keväänä ulkona saa juosta välillä aika yksin. Nyt etätyöskentely, tauko harrastusrumbasta ja ryhmäliikuntatuntien peruuntuminen on tarjonnut lisätunteja monen päivään. Kävely, pyöräily, juoksu ja ulkona samoilu ovat kasvaneet räjähdysmäisesti.

• 

Perheen kanssa Koppernäsin luontopolulla.

Viimeisimmällä lenkilläni yksi pari, tai oikeastaan heistä vain se toinen juokseva puolisko jäi mieleeni. Se mies. Mies, sinisissä shortseissaan.

Parin askel kulki samaan harmoniseen tahtiin. Käsien asento oli hyvä. Mutta joku pieni vivahde näennäisestä keveydessä paljasti, että yhteiset lenkit olivat vasta alkaneet. Että menossa oli ehkä kevään kolmas yhteislenkki. Ja että tämä juoksusuhde oli jotenkin tuore.

Miehen vierellä juoksevaa naista en rekisteröinyt oikeastaan lainkaan. Silti tiesin, että hän on heistä se, joka houkutteli miehen lenkille. Se, joka oli juossut jo paljon aiemmin. Se, joka halusi nyt jakaa nuo lenkit toisen kanssa. Että siinä haluttiin edetä yhdessä ilman revittelyä tai pätemistä. Saada juoksusta molemmille jotain yhteistä ja hyvää.

Kevät, jolloin koirallekin on aikaa.

Ehkä tarvittiin tämä omituinen kevät. Kevät, joka tarjosi aikaa itselle ja toiselle. Joka pakotti meidät luomaan uusia toimintatapoja ja joka sai massat liikkumaan.

Ehkä tarvittiin tämä kevät havahduttamaan, miten rajallisesti jaamme arkemme lähteistemme kanssa. Miten vähän asioita yhdessä teemme.

Ehkä tarvittiin tämä kevät sytyttämään yhdessä liikkumisen tapaa. Juoksubuumia, joka sai parinkin löytämään yhteiset askeleet ja joka saa liikkumisen ehkä myös jatkumaan.

Trail Running -festivaali

Olen monena vuonna nähnyt mainoksia Trail Running -festivaalista ja ajatellut, että joskus ehkä osallistunkin. Lipun ostaneet ovat kokoontuneet festivaalialueelle usein perjantai-iltana, saaneet ehkä lippua vastaan virvokkeita, ostaneet t-paitoja ja istuneet omille retkijakkaroilleen 2-3 tunniksi katselemaan polkujuoksuaiheisia lyhytfilmejä. Sitten festivaali on jatkanut matkaansa seuraavaan kaupunkiin kuin juoksuväen ikioma sirkus konsanaan.

Nämä ovat vaikeita aikoja tällaisille innovatiivisille pienyrityksille, joiden koko konsepti perustuu ihmisten kokoontumiseen. Trail running -festivaali pelasti itsensä siirtymällä virtuaaliseksi. Ja juoksukansa riemuitsi, sillä tämän helpommaksi ei osallistumista olisi voinut enää tehdä: festivaali kotisohvalla!

Virtuaalinen luontokokemus on parempi kuin ei mitään!

YMCAn tri-ryhmän Facesivuilla joku tiesi edellisviikolla kertoa, että liput olisivat perjantai-illaksi saatavilla. Lippu maksoi vaivaisen kympin, joskin paikallisen tavan mukaan kylkeen oli heitetty myös melkein vapaaehtoinen lahjoitusmaksu. Se meni tällä kerralla tukemaan YWCAn toimintaa. Maksua vastaan sai perjantaina sähköpostitse linkin, jonka takaa löytyi livestriimi, hulvaton chat-yhteisö, etäbingon peluumahdollisuus ja juoksutarvikearpajaiset. Tässä kohdassa luotettiin sitten tietysti yhteisön moraaliin, ettei kukaan jakaisi linkkiä eteenpäin kavereilleen.

Tein perjantai-iltana töitä vähän myöhään ja liityin festivaaliin mukaan vasta puolivaiheilla. Kesken livestriimin ei ollut mahdollista keikauttaa hommaa alkuun, vaan katselin loppupään filkkoja samassa tahdissa kuin muutkin. Ruudussa keikkui tuttuja nimiä: Mirna Valerio, Magda Boulet… katseltiin pätkä ikonisesta Western State -kisasta, kiepaistiin Lake Tahoen maisemissa Pohjois-Kaliforniassa, kierrettiin ympäri Washingtonin osavaltiota tutustumassa polkujuoksijoiden koirakavereihin. Yksi filmi keskittyi naisten oikeuksiin, toisessa kerrottiin kaverista, joka päätti syödä oman painonsa verran papuja – ja vain papuja – ja juoksi sitten papujen voimalla 50K-kisan.

Kaiken aikaa vieressä pyöri chat, jonka hyväntahtoinen tunnelma lämmitti mieltä. Esimerkiksi Mirna Valerio on hahmo, joka jakaa mielipiteitä voimakkaasti, mutta kukaan ei chatissa ryhtynyt trollaamaan eikä mollaamaan. Useampi huudahti kyllä, että ”I love her! She is an inspiration!” Toisinajattelijat pysyttelivät kiltisti hiljaa.

Tuohon juurakkoon kun saisi iskeä varpaansa!

Filmifestivaalin väki teki virtuaalista hommaa ekaa kertaa, ja toki se näkyi. Alkuun linkki ei toiminut ja siinä vaiheessa kun lopulta kirjauduin sisään, kolmas saamistani ohjeista oli oikein. Livejuontaja istuskeli jossakin vuoristomajan näköisessä paikassa ja kertoili, että välillä netti pätkii. Videoiden välillä hän toisinaan unohti laittaa mikin takaisin päälle, jolloin chatti tietysti villiintyi ja väki koetti kapitaalikirjaimilla saada juontajan huomaamaan, etteivät tuhannet kuuntelijat kuule mitään. (Osallistujamäärä pyöri 2,5 – 3 tuhannen välillä.) Kukaan ei hermostunut, harmistunut tai valittanut, sen sijaan ihmiset lähettelivät sydämiä, kiitoksia ja kehuja.

Illan päätteeksi, kun omalla aikavyöhykkeelläni oli jo melkein puoliyö, juontaja ja tämän suloinen tyttöystävä lauloivat vielä kaikille itse säveltämänsä laulun, jonka aiheena tietysti oli polkujuoksu. En tainnut kuulla kappaleesta paljoakaan, kun keskityin siihen, kuinka paljon se ihmisten sydämiä chatin perusteella lämmitti.

Juoksijat kaikkialla maailmassa tapaavat olla ihanaa porukkaa. Tämä yhteisö tukee ja kannustaa toisiaan. Virtuaalisenakin filmifestivaali oli tästä vahva osoitus. Näinä aikoina metsäpolut eivät ole kaikkien saavutettavissa, eikä massiivisia tapahtumia vuorilla ja poluilla järjestetä. Me saatamme olla erillämme – mutta emme ole yksin.

Jonain päivänä kirmataan taas huolettomina pitkin metsiä!

Virtuaalinen filmifestivaali menettää tietysti lukuisia esiintymismahdollisuuksia ja paljon tuloja, joten yhteisö suunnittelee palaavansa takaisin uuden sisällön kera jo kesäkuussa. Virtuaalinen versio on nähtävillä kaikkialla maailmassa. Jos livestriimiin ei omalta aikavyöhykkeeltä ole järkevää osallistua, sisältö on linkin kautta nauhoituksena nähtävissä jonkusen päivän ajan alkuperäisen esityksen jälkeenkin (chatista jää tosin tällöin paitsi). Kiinnostuneet löytävät lisätietoja täältä.

Onko juoksemisen jälkeen elämää?

Jo heti alkuun todettakoon, ettei lähestymiskulmani ole tavanomainen.

En kirjoita siitä, ettenkö pystyisi enää juoksemaan. Enkä siitä, että syyllisyys oman ajan ottamisesta murentaisi parisuhteen.

Kirjoitan siitä, että sydämeni murtuu, kun rakas juoksuystäväni katsoo minua syyttävin silmin – et sitten ottanut mukaan, vaikka tiedät, että nauttisin.

Tuo juoksuystäväni on koira. Innokkaista innokkain, aina valmis sateeseen ja tuiskuunkin. Viisitoista vuotta olemme yhdessä hölkytelleet. Sen silmät ovat syttyneet, kun olen hivuttautunut kohti lenkkitossujani. Koko sen olemus on huutanut, että kohta mennään!

Eläinlääkäri on kieltänyt juoksemisen jo jokin aika sitten. Mutta eihän koira sitä ymmärrä, vaikka kuinka kertoisit. Sydämesi ei vain enää kestä, ystävä hyvä.

Tunnen hirveää syyllisyyttä, kun hiivin nurkan taakse lenkkivaatteita pukemaan. Ja vielä hirveämpää, kun luikin takaisin kotiin. Koira tietää kyllä, missä olen ollut.

En tiedä, voiko tähän kirjoitukseen samaistua, jos ei ole elänyt pitkää yhteistä taivalta koiran kanssa. Ehkä voi, jos on suuri sydän.

Oma sydämeni särkyy, kun tajuan, mistä koirani on joutunut luopumaan. Koirani liikehdintä on ulkoisesti kuin nuorella – ikänsä juosseesta näkee, että meno on maistunut. Vaikka kuulo on jo mennyt menojaan ja uni maistuu aiempaa enemmän, vielä se kuitenkin muistaa, miten lennokkaasti askel vielä aivan hetki sitten kantoi. Rakkaasta lajista on vaikea luopua, huomaan.

Ja nyt tulee tunnustus: koska en kestä tätä syyllisyyden tuskaa, juoksen usein juoksumatolla. Sitä koirani ei kadehdi. Siinäpähän jumpsuttelet, vaikkakin tuo tömistelysi ikävästi vähän häiritseekin, kun katselen tässä vieressä ikkunasta variksia.

Ehkei palo juoksemiseen ikinä sammu, mutta ehkä kipinä vähitellen kuitenkin hiipuu. Sitten kun ei enää muista, tai kun rauhaisat kävelylenkit muuttuvat nautinnoksi. Saattaa kyllä hyvinkin olla, ettei koirani näitä paljon mietiskele. Ehkä se olen vain minä, joka juoksukaveruuden päättymistä surkuttelen. Samalla tässä on tullut ehkä hieman myös ihmisten elämänkaarta miettineeksi; jonakin päivänä minäkin pistän lenkkarini viimeisen kerran hyllyn perälle. Toivottavasti siihen menee vielä pitkä aika, ja toivottavasti teen sen hymyssä suin. Kaikkia niitä hienoja hetkiä muistellen, joita rakas harrastus on elämään kulloinkin tuonut.