Suunto Spartan Trainer Wrist HR – arvostelu

Suunto Spartan Trainer Wrist HR on nyt komeillut ranteessani muutaman kuukauden. Ensikokemuksista voi lukea aiemmasta postauksesta. Nyt, kun takana on yhteistä eloa useamman treenin verran, on aika päivittää näkemyksiä.

Ensikokemalta rakastuin kelloon. Tykkään sen pirteästä ulkonäöstä. Vanhaan Garminiini verrattuna kello on raskas ja jykevä, mutta siihen tottui aika nopeasti. Tosin toisinaan vieläkin joskus öisin jätän Suunnon pois ranteesta, koska rannekkeessa ei ole sitä minulle juuri täydellistä pituutta. Yöllä yksin jätetty kello pitää laittaa toiseen huoneeseen tai sängyn alle, sillä vihreä valo vilkkuu, kun laite koettaa hädissään etsiä hävinnyttä sykettä.

Yöllä ranteeseen jätetty Suunto mittaisi kyllä unta, mutta mittaa vähän miten sattuu. Parhaimmillaan se toivotteli hyvää huomenta eräänä aamuna reilu tunti sen jälkeen, kun olin noussut vuoteesta. Sille päivälle tuli kyllä hyvät unilukemat. Muutoin tapaan vähän jäädä tavoitteesta, näemmä.

Juostessa ja pyöräillessä kello on tehnyt hienosti tehtävänsä ja voimatreenissäkin se heilui mukavasti ranteessa mukana. Riittävän isoa näyttöä on helppo vilkaista matkan päällä ja lisää dataa voi myöhemmin lukea Suunto-apista. Kello kertoo kaikenlaista, mitä en edes keksisi kaivata. Vieläkään en kyllä ymmärrä, mitä iloa niistä täysin satunnaisista automaattikierroksista pitäisi olla.

Sen toisen pian väistyvän sovelluksen, Movescountin, jouduin poistamaan puhelimesta tuota pikaa – mikä oli harmi. Olinkin tosi iloinen, kun Suunto tällä viikolla ilmoitti, että lämpökartat löytyvät nyt myös Suunto-apista.

Yhteiselo kellon kanssa alkoi hieman takkuisesti. Ekan yhteisen viikon lopulla kello hirtti totaalisesti kiinni ja lakkasi yhtäkkiä vastaamasta mihinkään. Katsoin ensin resetointiohjeet käyttöoppaasta, ja kun vempain ei niillä vironnut, otin yhteyttä asiakaspalveluun. Asiakaspalvelu kyseli, että mistä ihmeestä lienet kellosi hankkinut, siinä on ihan iänkaikkisen hirveän vanha käyttis. Aika kiukkuisesti kerroin, että ihan suoraan teiltä kellon tilasin, miksi lähettelette ihmisille kelloja, joissa on ikivanha käyttis?

Asiakaspalvelu meinasi, että kello täytynee lähettää huoltoon päivitettäväksi, mutta kun odotin seuraavaan päivään, akku kuoli ja lataamisen jälkeen kello oli taas responsiivinen. Päivitin käyttiksen saman tien. Tämän jälkeen koettiin sitten vielä Movescount-apista aiheutunut välikuolema, josta tosin selvittiin perusresetointiohjeilla. Todettakoon, että asiakaspalvelu oli tosi ystävällinen ja vastaili viesteihin suht. nopeasti.

Suurin syy siihen, miksi uutta sporttikelloa rupesin hankkimaan, oli uinti. Halusin ja uskoin tarvitsevani kellon, joka uskaltaisi tulla mukaan altaaseen ja kertoisi, kuinka paljon siellä tulin matkaa taittaneeksi. Ja nyt isoin pettymys on ollut se, että Suunto Spartanhan ei tätä tee, vaan mittaa altaassa mitä sattuu.

Lueskelin manuaalin ohjeita siitä, kuinka mittaustarkkuutta voisi vedessä parantaa ja tein työtä käskettyä: kerroin kellolle altaan pituuden, koetin pitää käden liikkeet säännöllisinä ja ottaa käännöksiin selkeät liu’ut. Mittaustulokset olivat silti poikkeuksetta aivan täyttä puuta heinää. Mietin jo, että olisiko joku eurooppalainen insinööriraukka sekoittanut jaardit ja jalat. Numerot melkein osuisivat kohdalleen, jos kellorassu mittailisi hiki hatussa väärää pituusmittaa. Ei sillä, hirmu hienoja lukemia tulee. Uin ihan yllättäen reilun mailin treenejä, eikä edes tunnu missään.

Ulkoaltaassa neuvottiin laittamaan päälle avovesiasetus. Sen pitäisi käyttää GPS:ää ja pystyä siis paljon paremmin arvailemaan kuljettua matkaa. No kokeilupäivänä sattui olemaan pieni pilvi auringon edessä ja GPS ilmoitti, että ei me kyllä tällä säällä. Mittasi se sitten aikaa, jonka uintiin käytin – mutta tähän olisi siis pystynyt vanha karvalakki-Garminkin altaan reunalta käsin. Tai vaikka kännykän kello.

Uin oikeastaan aina altaassa ja näin talven koittaessa enemmän sisällä kuin ulkona. Olenkin alkanut harkita, että hankkisin sellaisen sormeen kiinnitettävän klikkerin, jonka avulla voisin yksinkertaisesti laskea kierrokset, kun kierroksen pituuden kerran tiedän. Mutta sen klikkerin olisin toki voinut alunperinkin hankkia noin kolmellakympillä – enkä olisi älykelloa tarvinnutkaan.

Yllättäen kaikista kivointa Suunnossa on arkikäytössä ollut se, että se synkkaa viestit ja puhelut ja näin ollen hälyttää aina, kun pomo soittaa. Tätähän en edes tiennyt laitteen tekevän, ennen kuin se alkoi viestejä päristellä. Paitsi että aamuisin ei yleensä pärise, jostain syystä. Eikä silloin, jos patteri on vähissä. Ja jos aktiviteetti on käynnissä, homma aika satunnaiseen tapaan toimii tai ei. Usein auttaa, jos vinkslaa virransäästötilan päälle ja pois, ja sitten kello surisee jonnekin jonoon roikkumaan jääneet viisitoista viestiä perätysten, mutta kukapa sitä kesken lenkin rupeaisi kelloa vinkslaamaan.

Kiva kello, kyllä. Ihan oikeasti haluaisin tästä tykätä. Tosi kiva, että kello on suomalainen ja puhuu suomea. Nätti arkikäytössäkin, paljon värivaihtoehtoja. Akunkesto ok (ei ehkä ultralle). Helppo käyttää. Hyvä juoksukello, kelpo pyöräilykello, ehkä ihan ok monissa lajeissa -kello, mutta aivan susi uimakello.

Pakko on pettyneenä sanoa, että aloitteleva triathlonisti voi tehdä paremmankin hankinnan. Esimerkiksi se aivan perus-Timex, jota pitkään harkitsin, olisi saattanut sittenkin olla se kello, jonka oikeasti halusin.

Haaveita harmoniasta

Unelmaelämässäni istuisin nyt pienen saaren kalliolla katselemassa ulapalle. Näkymä avomerelle olisi esteetön, tuijottelisin meren pintaa ja kuuntelisin aaltojen huminaa. Tuuli tuivertaisi hiuksiani, minulla olisi sininen sadetakki ja hörppäisin nautinnollisesti teetä. Kevyt tihkusade ropisisi emalimukin pintaan.

Todellisessa elämässä kiire vie paikasta toiseen. Istumatyö tuntuu alaselässä ja pitkät työpäivät kivistävät päätä. Virkanimikkeeni kohdalla lukee, että tavoitettavissa 24/7, ei työaikalain piirissä. Se on vähän kuin palomiehellä, jonka saappaat ovat lähtövalmiudessa koko ajan. Vaikka siis olenkin valkokaulusbyrokraatti ja toimistohiiri.

Kun tarpeeksi ääripäähän mennään, väsymys muuttuu normaaliksi olotilaksi. Kroppa käy ylikierroksilla ja energiaa virtaa enemmän itsestä ulos kuin sisään. Tämän ajan hektisessä maailmassa arki ja vapaa sekoittuvat iloisesti. Pitäisi olla energinen ja aikaansaava koko ajan.

Väsymykseenkin turtuu ja sen kanssa oppii elämään. Vaikka elämäntavat olisivat hyvät ja liikkuisi ahkerasti, oravanpyörässä voi tulla stoppi. Huomaakin, ettei tässä nyt niin hyvin voidakaan. Itselläni hälytyskellot  alkavat kilkattamaan siinä kohtaa, kun huomaan, että juokseminen ei maistu. Rakas harrastus, joka yleensä tuo sitä hyvää energiaa, ei yhtäkkiä enää houkutakaan.

Kun energiat ovat vähissä ja arki painaa, harmoniaa tulee haettua hätäpäisistä hetkistä.  Nopea kahvikupillinen taivaallisen hyvää kahvia, ja taas samaa vauhtia eteenpäin. Pikainen rentoutuminen keinutuolissa 13 tunnin työpäivän jälkeen, sitten äkkiä pää tyynyyn ja huomenna sama rumba uudestaan. Hyvinvointiblogien pikaselaamista, elämäntapaohjeiden kahlaamista ja ruokavalion säätelemistä.

Ehkä suurin oivallukseni on ollut se, että tahtia täytyy tietoisesti hiljentää. En enää mene seitsemäksi töihin, jos voin mennä yhdeksäksi – päivä venyy iltakokouksineen joka tapauksessa iltamyöhäiseen. Käyn kävelemässä tai juoksemassa kesken työpäivän, vaikka lounastauolla. Kaikille se ei onnistu, mutta minulle onnistuu.

Uskon vahvasti siihen, että liikunta muokkaa kehon lisäksi myös mieltä. Itse muutun sietämättömäksi riivinraudaksi, jos en pääse hikiliikkumaan. Vaikka arjen kiireessä useinkin tuntuu siltä, että aikaa ei ole, kyllä sitä oikeasti on. Eilen juoksin aamulla puoli tuntia juoksumatolla. Illalla teki mieli lähteä koiran kanssa ulos lenkille, joten juoksimme leppoisan vitosen. Ihan vaan, koska tuntui hyvältä!

Koko maailma tuntuu nyt kohkaavan Robin Sharmanin opeista: herää aamulla anivarhain, jos haluat olla muuta ihmiskuntaa parempi. No, satun olemaan aamuvirkku, mutta en kyllä koe olevani kovinkaan erityinen. On aamuja, jolloin hölkytän juoksumatolla jo kuuden pintaan. On myös aamuja, jolloin vaivalloisesti herään seitsemältä huutelevan herätyskellon ääneen.

Itselleni aamuheräilyt sopivat. Koska en kuitenkaan ole Sharmanin oppien mukainen “parempi ihminen”, käytän aamuni miten huvittaa. Joskus hölkytän hetken juoksumatolla, joskus jätän hölkyttämättä. Näin syyshämärissä nautin siitä, kun voin heti herättyäni sytyttää kynttilän. Katselen sen kajossa merelle ja kuulostelen tyhjän talon äänettömyyttä.

Ehkä olen jollain tapaa oppinut kuuntelemaan, mitä keho ja mieli kaipaavat. Se on jo hyvä se!

Mielenhuollolla kohti terveempiä lenkkejä

Hörpin aamukahvia ja luen hieman surullistakin tekstiä siitä, miten tiukka ruokavalio, liiallinen juoksutreeni ja taustalla ehkä kummittelevien ongelmien ratkaisemattomuus voivat kuljetella aikuisen ihmisen anoreksiaan ja lähes kuolemaan.

Suhde ravintoon, treenaamiseen, ongelmien ratkaisuun sekä elimistöömme on yksilöllistä. Jatkuva, pakonomainen treenaaminen tai ihannevartalon tavoittelu voivat johtaa siihen, että omakuva totaalisesti vääristyy.

Emme ehkä kykene hoitamaan elämässämme mahdollisesti olevia ongelmia kuntoon, vaan yritämme ratkaista kokonaisuutta viemällä treenaamisen ja ravinnon säätelyn överitasolle. Yltiöpäisen liikkumisen ja tiukkapipoisen syömisen taustalla voi olla paljon pahoinvointia.

Mutta mikä olisi tärkeintä? Se, että se oma suhde ravintoon ja omaan itseen sekä juoksemiseen pysyisi mahdollisimman terveenä. Huolestua voi, jos joutuu kieltäytymään, kun lapsi ojentaa karkkipussia. Tai jos jättää painonnousun pelossa perusruokailun väliin. Tai jos sen suklaapalan nielaistua on pakko sitoa lenkkarit jalkaan ja lähteä baanalle. Tai jos on treenattava silloinkin, kun ilo on jo kauan ollut tiessään.

Ja tiedänhän minäkin. Naisena sitä on herkkähipiäinen muutamallekin ylimääräiselle, varsinkin näin pimenevinä syysiltoina, vyötärölle asettuvalle kilolle. Jurppivathan ne mieltä. Sitä helposti alkaa säännöstelemään ja keventämään aterioita, välttelemään työpaikan kokoustarjontaa sekä lisäämään lenkkimäärää. Lopulta sitä vain huijaa itseään, pyörien ikuisessa dieettisuossa. Elimistö on menosta sekaisin eikä juoksukaan kulje.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ehkä hyvälle ystävälle ja jopa sille sosiaalisessa juoksuryhmässä seuraamalleen henkilölle voisi lähettää viestin, jos hälytyskellot alkavat soida. Joskus pieni, yksinkertainen kysymys riittää herättämään: onko sulla kaikki hyvin?

Neuvoja on ehkä turha jakaa, koska se, mikä toimii minulla, ei ehkä toimi toisella. Aina voi kuitenkin kysyä, miten siellä vastaanottajan päässä voidaan. Olemme kokonaisuus.

Empatian ja kuuntelevan korvan tarjoaminen toiselle ei ole koskaan pahasta. Ja ystävän treenaamista voi keventää. Kaikkien kun ei tarvitse tavoitella kahden tunnin maraton-aikaa tai olla osallisena Ironman-kisassa.

elämä hidastuu joogassa

Kun elämä on balanssissa – eli kun mieli on kevyt, ruoka- ja juomavalio säännöllinen, unta kertyy ja ihmissuhteet toimivat – kulkevat lenkitkin. Eikä kilojakaan tarvitse silloin miettiä!

Sen sijaan, että alamme laskemaan kaloreita, mittaamaan pakonomaisesti juoksukilometrejä ja arvioimaan kriittisesti peilikuvaamme, voisimme välillä istahtaa alas ja keskittyä mieleemme – (juoksu)hyvinvointi, kun lähtee lopulta sieltä.

Marrasputkulaa

Lähdimme siskojen kanssa kaikki mukaan KPK 24/7 -palstan marrashaasteeseen. Marraskuu se on nimittäin Teksasissakin. Kuumat kesäpäivät ovat vaihtuneet arvaamattomaksi keliksi, jossa yhtenä päivänä on kesäisen nättiä, seuraavana ukkostaa. Käväisipä eräänä yönä jo pakkasen puolellakin, niin että autosta sai aamulla skraapata tuulilasia.

Tänä vuonna perinteisen juoksuhaasteen rinnalle oli ideoitu erilaisia vaihtoehtoja, joista jokainen valitsi itselleen ja elämäntilanteelleen parhaiten sopivan mallin.

Itse sujahdin sujuvasti nelosputkulaan, jossa tavoitteena on liikkua vähintään 25 minuuttia joka päivä, sisällä tai ulkona. Juoksuhaasteeseen olisin toki saattanut hurahtaa, jos siihen olisi ollut mahdollisuus: yritinhän virittää juoksu-streakia jo pari kertaa aiemminkin.

Putkula alkoi sisäpyöräilyllä

Juoksu-streakien perusversio tosin taitaa olla marrasputkea helpompi. United States Running Streak Association ohjeistaa, että streakissa juostaan päivittäin vähintään maili = 1,6 km. Sanovat, että kun elämä heittää kiertopalloja kohti näköä ja/tai kroppa kitisee, mailin päivät tulevat välillä varsin tarpeeseen.

Tällä kertaa juoksuhaaste oli kuitenkin poissa pelistä, sillä fysioterapeutti ohjeisti, ettei juoksemaan tulisi nyt lähteä. Parantelemme yhteistuumin hamstring-vaivaani ja juoksut odottavat sitä päivää, jona reisi on kokonaan kivuton.

Ulkopyöräilykelitkin vielä jatkuvat

Sitä odotellessa marrasputken ensimmäiset päivät ovat sujuneet näin:

– Joka päivä: fysioterapeutin määräämät harjoitukset

1/30: 30 min. sisäpyöräilyä taloyhtiön kuntosalilla

2/30: noin 1,5 mailin kävely maastossa lasten, puolison ja koiran kanssa. Koira sai juosta vapaana ja lapset rymytä pusikoissa. Upea syyspäivä!

3/30: lepopäivä, roskapäivän kävelylenkki koiran ja tyttären kanssa, noin 45 min.

Roskalenkillä

4/30: fysioterapiakäynti ja voimatreeni kotona, 46 min.

5/30: uintitekniikkakurssi, 60 min. Nyt löytyi vihdoin opettaja, joka tosiaan tietää, mitä tekee. Hän löysi asennosta ja tekniikasta monta kohtaa, jotka selittävät, miksi altaan päissä pitää pysähtyä puuskuttamaan.

6/30: lounastuntipyöräily 59 min. ja voimatreeniä kotona n. 30 min.

7/30: uintitekniikkakurssi, 60 min. Tänään koetettiin korjata käsien asentoa. Räpylöillä meno oli hurjan hauskaa – sitä tunsi aivan lentävänsä vedessä! Lento tosin loppui lyhyeen, kun räpylät jäivät altaan reunalle.

Kuten ennenkin, pidän itselleni ehdottomana sääntönä sitä, että sairaana ei treenata. Tätä kirjoitellessani yhdellä tyttäristä on syysflunssa. Jos se pääsee tarttumaan, putkula katkeaa. Pimeys, kylmyys, kiire, ukkosmyrskyt ja marraskuu ovat sen sijaan kaikki aivan voitettavissa olevia haasteita. 🙂

Iloista marrasliikuntaa juuri sulle!

Perunoita sohvalla

Facebookin sporttipalstojen innoittamina ajattelimme siskojen kanssa osallistua marrasputkulaan; hikiliikuntaa kuun jokaisena päivänä.

Juttelin asiasta työkavereille lounaspöydässä. Ilmeet olivat epäuskoisia – ai joka päivä?!

Suunnistusta harrastava työkaveri peukutti ajatukselle ja hehkutti edessä olevasta pitkästä kisastaan; arveli, että metsässä vierähtää nelisen tuntia. Räntäsateessa. Sen jälkeen on kuulemma pääkin sekaisin kuin seinäkellolla; ei muista enää reitistä mitään, hyvä kun nimensä tunnistaa.

Intouduimme keskustelemaan suorituksen aikaisesta uupumuksesta. Totesin, että joskus maratonin loppupuolella ei vaatimatonkaan yhteenlasku enää suju.

Kuin yhteen ääneen totesimme, kaikesta tästä huolimatta on ilmoittautuminen sisällä seuraavaan koitokseen alta aikayksikön, heti kun taas järki jotenkin kulkee.

Ai järki, kysyivät muut lounaspöydässä istuneet. Yksi jos toinen ihmetteli, mitä tuollaisesta itsensä rääkkäämisestä saa irti. Mieluummin sitä ihminen siemaisee lasillisen hyvää punaviiniä ja katselee telkkarista, kun toiset rehkivät. Siitäkin kuulemma saa endorfiinejä, näin väittivät.

Ultrajuoksun jälkeistä nautintoa – kun pelkkä kumartuminen tuntuu ylivoimaiselta…

Jutustelun edetessä alkoi kuulua toisenkin suuntaisia huokailuja; olisipa oikeasti kiva, jos jaksaisi edes lyhyen matkan juosta. Tai kävellä. Tai mitä vaan. Mutta ei sitä enää tämän ikäisenä. Sitäpaitsi tuntuu inhottavalta, kun alkaa sattua keuhkoihin ja hengästyy ja hiostaa. Eikä kai näillä kiloillakaan…

Jos jotain olen oppinut, niin sen, että itseään ei pidä aina verrata muihin. Ei ainakaan tällaisen tavishölkyttelijän, jolle neljän tunnin alitus maratonilla on realiteettien rajamailla. Nautin liikkumisen ilosta – siitä, että jalat ovat vahvat ja jaksavat todistetusti kantaa ainakin ultrajuoksun verran. Eivät ehkä kovin nopeasti, mutta maaliin saakka kuitenkin.

Näitäkään tavoitteita ei sentään saavuta sohvatyynyillä makoillen. Välillä kuulee ihmetarinoita siitä, miten joku aiemmin treenaamaton vetäisee ironmanin tai jonkun superkisan tuosta vaan, huipputuloksin. Se on kuitenkin oikeasti harvinaista, ja näilläkin ihmeihmisillä on tosiasiassa jonkinmoista liikuntataustaa. Juoksukuntoon tulee vain juoksemalla. Ja juoksua se on hidaskin.

Yksi lounaspöytäläinen kertoi joskus kokeilleensa juoksemista; tuli kuulemma paha olo. Tuleehan se, jos lähtee heti kotiovelta painamaan kuin tuli hännän alla. Ensimmäisen lyhtypylvään kohdalla henki salpautuu ja oksettaa. Yksi hyväksi havaittu konsti on kävelyn ja hölkyttelyn yhdistäminen: syke ennättää vähän tasaantua välillä, ja henki kulkee. Ja kappas vaan, aika pian sitä sitten jo huomaakin jaksavansa juoksuaskelin koko matkan. Pitää kuitenkin ensin lähteä ylipäätäänkin liikkeelle.

Jos juoksu kuitenkaan ei ole oma laji, miksi vängätä väkisin. Liikkua voi monella tapaa. Yksi tykkää hyötyliikunnasta ja toinen kiiruhtaa uimahalliin kukonlaulun aikaan. Jokainen omalla tasollaan ja tavallaan!