ikä ja juokseminen, juoksu, Terveys, Treenit

Juoksu nuorentaa, niin sanovat

Kyhjötin olohuoneen lattialla ja viimeistelin neulomaani villatakkia. Viimeistely on se viheliäisin vaihe, kun pääteltäviä langanpätkiä on paljon. Kyhjötin ilmeisen kauan, sillä kun lopulta könysin pystyasentoon, köpöttelin kuin ikiaikainen vanhus.

Ikiaikaisen vanhuksen käsite tosin sai kyytiä aika pian. Olin nimittäin ruotsalaisuuden viikon kunniaksi napannut kauppareissulla kyytiin ruotsinkielisen Runners Worldin, jonka kannessa hehkuteltiin nuorentavasta juoksemisesta: ”Spring dig ung! Löpning bromsar åldrandet – fysiskt och mentalt!”. Jäykistynyttä selkärankaani oikoessani vilkuilin kansilehteä ja tunsin itseni satavuotiaaksi.

Runners World nr 10 November

Satavuotiaallakin näköjään jalka nousee, totesin, kun lopulta pääsin lehden kimppuun. Lapsen silmin viisikymppiset ovat ikäloppuja, ja viisikymppisen mielestä kahdeksankymppinen on melkein sata. Kahdeksankymppisenä ajattelen luultavasti toisin.

Artikkelissa kahdeksankymppiä ja risat oleva juoksijatar kertoi heräävänsä aamulla aikaisin. Niinhän ne ikäihmiset tuppaavat tekemään, ajattelin. Vilkaisin kelloa ja hamusin käteeni kahvikupillistani – johan tässä alkoi olla aamusumpin aika, kellokin kohta puoli kuusi.

Aamut ovat mitä parhainta juoksuaikaa, jatkoi artikkelin seniorijuoksija. Nyökyttelin hymistellen – itsekin hölkyttelen mieluusti puolisen tuntia ennen töihin lähtöä. Sumppini alkoi maistua kitkerältä, kun seniori jatkoi juoksevansa joka arkiaamu puolitoista tuntia. Ja sitten lauantaisin aina sellaisen kepeän kolmituntisen. Varmaan supergeenit, tuhahdin.

Geeniteorian jouduin kuitenkin heittämään romukoppaan, sillä lehti kertoi kaksostutkimusten osoittavan, että ihan itse voit vaikuttaa suorituskykyysi. Kyllä sinäkin pystyt, ei ole liian myöhäistä aloittaa. Det är aldrig för sent att dra nytta av hälsovinsterna!

Terveyshyötyjen lista onkin ilahduttavan pitkä. Kielitaitoni ei ihan taipunut kaikkeen terveystieteelliseen, joten sisäistin tämän osuuden artikkelista hieman haparoiden. Mutta mukavalta kuulostaa, että kaikki tämä näkyy lopputulemassa: paino pysyy kurissa ja aineenvaihdunta toimii ikävuosiin nähden vikkelästi.

Muusta vikkelyydestä onkin sitten syytä puhua vähän hiljempaa. Tai niin arvelin ennen tämän artikkelin lukemista. Lehtitiedon mukaan juoksuvauhti hidastuu keskimäärin seitsemän prosenttia ikävuosien 40 ja 60 välissä, eikä tasapainokaan pahasti heittele, jos on riittävän aktiivinen treenaaja. Nämä lehtiartikkelin seniorit vipeltävät niin, että perässätulijaa hirvittää. Ja tasapainoisiltakin vaikuttavat, sekä fyysisesti että muuten. Nuoremmalla selkäranka suoristuu jo pelkästä kunnioituksesta.

Oli tarkoitus pitää löysäilylauantai, mutta taidan tästä kuitenkin hivuttautua lenkkipolulle.

Arkiliikunta, juoksu, Juoksuhaaste

Juoksutavoitteita vai sunnuntaihölkkää?

Olen viime viikot hieman kateellisena seurannut some-hehkutuksia juoksutapahtumista. Joku on tehnyt PB:n puolikkaalla, toinen pinkonut ensimmäisen vitosen alle puoleentuntiin, kolmas on pyyhältänyt puolikkaan ja kokonaisen maratonin putkeen ja voih, vanha työkaveri on taas kiitänyt Vaaroilla. Tietenkin!

Toisaalta toisten saavutusten näkeminen antaa buustia. Tulee fiilis, että sitä haluaa ensi kerralla olla itsekin mukana. Ja vaikkei sosiaalisen median kautta seuraamaa ihmistä aina varsinaisesti tunne, tulee moni vuosien varrella päivitystensä kautta hyvinkin tutuksi. Sieltä huomaa toisten saavutukset ja treenimetodit tai havaitsee ne, jotka ovat osallistuneet juoksutapahtumaan lähinnä päähänpiston ja treenaamattomuuden kautta.

Itse olen ollut tänä vuonna lähinnä jonkinlaisessa ”koronakoomassa” ja vältellyt kisasiirtämisten pelossa tapahtumiin ilmoittautumisia. Niinpä vuosia perinteenä olleet tapahtumat, mitkä ovat rytmittäneet treenaamista, ovat jääneet pois ja vuoteen on osunut vain kaksi, täysin suunnittelematonta lappujuoksua.

Toisaalta osin spontaanina, ja toisaalta taas hyvinkin suunnitelmallisena ihmisenä sopeudun suhteellisen hyvin maailmaan, missä juoksen ilman ohjelmaa ja silloin kun huvittaa. Kuitenkin välillä huomaan rimpuilevani nykyisen, menneen ja tulevaisuuden välillä. Haaveilen juoksemisesta ties missä aavikolla, muistelen parhaita juoksuvuosia ja ihmettelen, minne suuntaan pitäisi seuraavaksi mennä, vai pitäisikö minnekään.

Niinpä, jos siskoiltani tulee viestiä, että juostaisiinko seuraavaksi yhdessä siellä tai täällä, nostaa spontaani minä innoissaan päätään. Samoin jaksan intoutua kaikista jutuista, missä kerrotaan, kuinka joku on yksin taapertanut viikon kanjonissa tai juossut Suomen halki. Tai entäpä se nainen, joka päähänpistosta lähti pyörällä Espanjaan.

Toisaalta intoni ajaa usein myös järkeni ohi ja kuvittelen, että kykenen mihin tahansa, vaikka todellisuudessa tiedän, ettei höntsäilytreeneillä kannata lähteä pidemmille matkoille itseään rikkomaan. Siinä missä toinen siskoni on ultrajuoksija ja toinen duatlonisti, olen itse ehkä enemmänkin sellainen fiilispohjainen sunnuntaijuoksija. Nytkin lumentupruttaessa taivaalta en lähde liukastelemaan juoksulenkille, vaan suuntaan suosiolla vain hiihtämään.

Hyvinvointi, juoksu, mieli

Mitäs me räntäsateesta nauttijat

Olen odottanut iltojen pimenemistä. Kesähelteiden ja alkusyksyn epämääräisten säiden välimaissa olin aika hukassa – en tiennyt, lähteäkö ulos shortseissa vai trikoissa vai lähteäkö ollenkaan. Aika usein päädyin juoksumatolle.

Vaikka juoksulenkki olisi ollut koko työpäivän ajan suunnitelmissa, illan suussa takki tuntuu usein tyhjältä. Silloin lenkkipoluille lähtöä joutuu vähän houkuttelemaan. Onneksi kotoa löytyy koirakaveri jos toinenkin, joille lenkille lähtö on päivän tärkein juttu. Ulos kannattaa lähteä – jos ei muuten, ihan vain jo syksyisen luonnon monimuotoisuudenkin vuoksi. Ruskan värit ovat lumoavia, ja muuttoa puuhaavien lintujen elkeitä on mukava seurailla.

Kun mukana on koirakaveri, lenkkimme alkaa nelitassuisen juoksijan nuuskuttelutuokiolla ja puskapisuttelulla. Olemme sanattomasti sopineet, että tämä osuus hoidetaan hetimmiten alta pois. Sen jälkeen löytyy malttia itse juoksemiseen.

Asuinalueellamme on paljon koiria, ja ensimmäisen kilometrin aikana niitä tulee vastaan useita. Me kaksijalkaiset nyökkäämme toisillemme kohteliaasti, ja koirat aprikoivat, saisiko tästä hyvät rähinät. Näillä kulmilla on tapana tervehtiä vastaantulijoita, kukin omalla tavallaan.

Kahden kilometrin kohdalla pohdimme suuntavalintaa. Havannalainen iloitsee, jos käännyn vasemmalle. Jos hyvin käy, meistä tarkkanenäisempi voi siellä haistaa peurojen ja muiden metsänelävien hajuja. Mainio reittivalinta siis. Joskus peuranpapanat alkavat kiinnostaa liikaa, ja silloin kärsimättömyyteni nostaa päätään. Huokaisten muistan Tommy Hellstenin äänikirjasta kuulemani sanat: ”niin kiire ei elämässä pitäisi olla, ettei ennätä huomata keltaisen perhosen olevan keltainen”. Papanoihin emme siltikään koske, mutta ehkä pienelle nuuskuttelutuokiolle on kuitenkin aikaa.

Papanat hylättyämme kipitämme pientä siltaa pitkin puron ylitse ja nautimme puiston tunnelmasta. Hautausmaan vierustalla ihailemme pientä katubulevardia – jonka päässä kimaltelee houkuttelevasti ostosparatiisi. Jos oikein innostumme, otamme mainosvalojen välkkeessä spurtin ja kurvaamme kohti kuntoportaita.

Kuntoportaissa ilakoimme kuin pienet lapset, tai pentukoirat. Kilpavietti iskee, ja lähdemme täyteen raviin. Molempien lyhyille jaloille kuntoportaiden askelväli on hankala ja joudumme loikkimaan useita askelmia kerrallaan. Pidämme silti vauhdin korkeana. Joskus vähän ärsyynnymme, jos edellä kipuava hidastelee. Emme kehtaa pyytää latua, vaan yritämme kärsivällisesti luottaa siihen, että edellä menijä huomaa siirtyä sivuun. Yleensä huomaa – viimeistään sitten, kun kuulee hurjaa läähätystä takanaan. Uskottelen, että koiran.

Läähätyksemme tiivistyy, kun pääsemme kuntoportaiden yläpäähän. Hetken ihailemme maisemaa ja heitämme virtuaaliset yläfemmat. Aprikoimme, lähdemmekö kohti merenrantaa vai suuntaammeko metsäpolulle. Hirvikärpäsiä kammoavina päädymme merenrantaan. Kesähelteillä siellä voi ottaa veneilijöille tarkoitetusta vesihanasta pikkuhuikat, mutta syyshämärissä se ei enää ole tarpeen. Vesipumpun kohdalla kuitenkin hidastamme vauhtia varmuuden vuoksi ja katsomme toisiamme kysyen, janottaako. Ei janota, joten eteenpäin vaan.

Merenrannalta koukkaamme rantakahviloiden lomasta eläinlääkärin talon ohitse. Onneksi ohitse, eikä tökittäväksi, ajattelee meistä toinen. Talon kohdalla vauhtimme kiihtyy, ihan vain varmuuden vuoksi. Joskus eläinlääkäri on osunut kohdille huikkaamaan heipat. Tällä kertaa ei näy valkotakkisia. Pian mutkan takaa pilkistää jo koirapuisto, jossa tavallisesti on joku, jolle toinen meistä voi hieman murahdella. Ihan vain siinä juoksun lomassa.

Seitsemän kilometrin kohdalla kuulostelemme, joko on aika kurvata kotiin. Joskus on, ainakin silloin kun päivä on ollut pitkä ja energiatasot alkavat valua alamailleen. Jos virtaa riittää, teemme vielä pienen extrakierroksen. Kipaisemme pientä hiekkatietä vanhalle maatilalle, jossa kanat kaakattavat ja joskus kukkokin kiekuu. Eläinlääkärin talo näkyy tännekin, joten varmuuden vuoksi pidämme rivakkaa vauhtia.

Kotipihaan saapuessamme hymy on herkässä. Pää on tuulettunut, työasiat ovat unohtuneet ja toinen meistä on saamaisillaan herkkuraksuja palkkioksi reippaudestaan. Hyvä tytöt, hyvä me! Mitä rapaisemmat tassut ja tossut, sitä parempi mieli!

juoksu, juoksukengät, lenkkikengät, Varusteet

Mitä kuuluu Asicseillemme

Saimme vajaa vuosi sitten testattavaksemme useammat Asicsin lenkkarit. Kirjoittelimme silloin juttuja uudenkarheista lenkkareista, mutta onko kokemuksemme pysynyt samana?

Anu: testissä olivat Asics GlideRide -kengät, jotka päätyivät loppujen lopuksi siskontyttärelle. Tykkäsin kyllä kovasti niistä, tavallaan. Mutta joku juttu kuitenkin ärsytti. Ehkä se, että kengät tuntuivat yllättävän painavilta, vaikkei painoa sitten kuitenkaan ole enempää kuin 285 g. Nuo testikengät olivat GlideRide ykköset, ja uudempaan malliin Asics onkin saanut painoa tiputettua reippaasti. Naisten versio painaa uudistetussa mallissa vain 235 g.

Juoksen tällä hetkellä enimmäkseen Hoka OneOne Cliftoneilla, joilla on painoa jokseenkin saman verran kuin Asicsin uusilla. Hokat rullaavat kivasti ja sujahtavat muutenkin jalkoihin mukavasti. Kenkiä on kyllä käytössä aikamoinen määrä; juoksumatolla sutkuttelen enimmäkseen Saucony Kinvara kympeillä, metsässä kipittelen Merrelleillä ja nopeahkoille asfalttipyrähdyksille valintani on Saucony Kinvara 12. Hokat ovat kuitenkin tämän hetken bestikseni. Glideriden sisarkenkä Evoride päätyi puolivahingossa kenkärepertuaariini, ja niitäkin käytän juoksumattokenkinä. Mukavan kevyet ja hengittävät.

Miksi GlideRidet sitten lopulta päätyivät sukulaistytölle – ja vieläpä lähes käyttämättöminä? Ehkä siksi, että jalkani eivät jotenkin ikinä tottuneet siihen erikoiseen pehmustepötkylään, joka kulkee pitkittäin kengänpohjassa. Se tekee toki askelluksesta uneliaan pehmeän, mutta samalla se sai minut tuntemaan, että tasapainoaistini on tippunut kyydistä. Ja arvelisin, että ne ovat paremmat sellaiselle juoksijalle, joka ei tassuttele näin vahvasti päkiällä kuin minä.

Ei enää niin valkoiset GlideRidet

Sirpa

ASICS Gel-Lyte Modern Tokyo oli villi kenkävalinta alunperinkin. Kun maksutta sai, päätin tietoisesti testata jotain, mitä en itse kaupasta ostaisi.

Asics sinänsä on minulle tuttu merkki. Tykkään heidän urheiluvaatteistaan ja ekat polkujuoksukenkäni olivat myös Asicset. Mutta Modern Tokyo oli niin kumma kenkä, että kolmen kokeilun jälkeen pari jäi hyllylle pölyttymään.

Juoksin näillä vain yhden pidemmän lenkin, minkä jälkeen parantelin kipeytynyttä polvea monta viikkoa. Se oli sitten siinä.

Tällä hetkellä odottelen, että postimies toisi kotiin vasta tilaamani päivityksen ykköskenkiin. Nuukana naisena hankin uudet Brooksin Ghostit edellisvuoden mallia. Väriä ei enää voi valita, mutta malli on edelleen vanha tuttu – minulle sopiva.

Katja

Minulle kengät tupsahtivat kotiin viimeisenä – pari kuukautta sisarten jälkeen, mutta testikenkiä tulikin sitten kaksin kappalein. Sain kokeiltavakseni sekä Gel Cumulus 22:set että NovaBlastit.

Vaikka värikkäämmät NovaBlastit ilahduttivat aluksi mustia Gel Cumuluksia enemmän, muodostui niihin erikoisempi viha-rakkaussuhde.

Aluksi jalkani kipeytyivät NovaBlasteilla lyhyilläkin lenkeillä. Hain juoksuasentoa ja ihmettelin askellusta, mutta vaikka kengät tuntuivat itselle sopimattomilta, jatkoin kuitenkin niiden käyttöä. Lopulta, joidenkin satojen kilometrien jälkeen kengistä tulikin yllättäin lempi juoksukenkäni! Olin vain harmikseni ollut näiden kenkien kohdalla ”sekakäyttäjä” eli sekä juossut että kävellyt niillä. Tämä on luonnollisesti pilannut pohjaa.

Jos nyt hankkisin uudet NovaBlastit, ottaisin ne ehdottomasti vain juoksulenkkikäyttöön ja käyttäisin niitä niin lyhyillä kun puolimaratonin mittaisilla matkoilla.

Ainoa matkan aikana ilmennyt miinus on kenkien nauhoitus. Nauhat tulee tuplasolmia, tai ne aukeavat varmasti. Myös kengän suu on hieman löystynyt ja jos kenkää ei sido hyvin, jää kengän yläosa avonaiseksi ja askeltaessa epätasaisella pinnalla kengän tuki nilkkaan on heikko. Muuten kenkä on varsin passeli ja tukee päkijäjuoksua hyvin.

Gel Cumulukset, joista odotin suosikkiani, ovat puolestaan jääneet vähemmälle kulutukselle. Kuten ajattelin aiemmin, ne ovat hyvin perinteiset perus lenkkarit.

Vaikken ole juossut Gel Cumuluksilla paljoakaan, toimivat ne moitteetta loppukesän puolikkaalla. Kengät muistuttavatkin yksinkertaisuudessaan aiempien vuosien Asicsin pitkän matkan kenkiä. Mitään ihmejippoja niistä ei löydy, mutta niillä matkaa mutkattomasti maratonin jos toisenkin.

Arkiliikunta, Hyvinvointi, juoksu, Muu elämä, Teksas/ulkosuomalainen, Uncategorized

Kun tavoitteet heittävät häränpyllyä

Kesällä luulin tietäväni, miltä juoksu- ja urheilutavoitteeni tälle syksylle, ehkä jopa vuodelle, näyttävät. Marraskuussa naapurikaupungissa järjestetään kaupungin ensimmäinen puolimaraton. Sinne aioin. Marraskuusta maaliskuuhun olisi tarjonnut sopivan treenipätkän Austinin maratontapahtumaan, jossa arvelin juoksevani varmaan toisen puolikkaan – rehellisesti sanoen pyörittelin myös ajatusta kokomaratonista. Keväällä aioin juosta Tejas Trailin 30K -tapahtumassa yöpoluilla.

Sitten alkoivat uudet työt ja kaikki tavoitteet heittivät häränpyllyä.

Pitkästä aikaa aamujuoksulla!

Olin Suomessa opettajana vuosikausia, mutta USAssa en ennen tätä vuotta ole luokkahuoneeseen astunut kuin vanhemman roolissa. Nyt palasin koulumaailmaan, takaisin kutsumusammattiini. Ja huh sentään, kuinka ottaakin tiukille. Päivät ovat pitkiä, oppilaiden haasteet moninaisia, itsellä paljon opittavaa ja onhan tässä tämä maailmanlaajuinen pandemiakin heittämässä kapuloita rattaisiin.

Onneksi ostimme sen juoksumaton. Tänä aamuna kävin ulkona juoksemassa ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Ilman mattoa ei juoksuista olisi tällä välin tullut mitään, ja vähiin ne ovat nytkin jääneet. Viikonloppuaamuisin olemme puolison kanssa pyrähtäneet kuumaan metsään maastopyöräilemään ja viime viikolla raahasimme lapsetkin haikille, kun lämpötila ei enää ylittänyt kolmeakymmentä. Oli siis paikallisittain ihan viileää!

Työkaveri, liikunnanopettaja, kertoili treenaavansa puolikkaalle. Ihastelin, että kylläpä hän jaksaa ja ehtii. No liikunnanopettaja kuulemma asuu lähempänä koulua kuin minä, ja kun hän siis herää aamulla viideltä juoksemaan, hän ehtii koululle seitsemäksi kuten pitääkin. Minun pitäisi nousta juoksulle neljältä, ja se jää kyllä tekemättä.

Haaveilimme kuitenkin, että jospa kevätlukukauden puolella meillä olisi homma paremmin hanskassa ja sitten ehtisimme vaikka koulun jälkeen treenata joskus yhdessä.

Perheen kanssa patikoimassa.

Tällä hetkellä syksyn suurimmaksi tavoitteeksi näyttää muodostuvan koulussa alkavan tyttöjen juoksukerhon valmentaminen. Aloittelemme noin kuukauden päästä, harjoittelemme kahdesti viikossa ja joulun nurkilla tyttöjen olisi tarkoitus olla 5K-kelpoisia. Odotan tätä innolla! Ehkäpä siinä lasten treenatessa pääsee itsekin vähän juoksentelemaan pitkin kenttää.

Omat juoksukisat saavat nyt hetkeksi kuitenkin jäädä. Toistaiseksi täytyy riittää, että pääsen tavalla tai toisella liikkumaan ainakin sen pari kolme kertaa viikossa. Kun elämä heittää kierrepalloa, ei auta kuin kieriä mukana.