Joogaa luonnon ja porojen ehdoilla

Olen pitkään haaveillut, että saisin kokea miltä porojooga tuntuu. Olen vuosikymmeniä samoillut Rukan ja Kuusamon maisemissa ja ihailen alueelle omaleimaisuuttaan tuovia, osan vuodesta vapaana käyskenteleviä porolaumoja. Rakastan myös Kuusamon puhdasta luontoa. Niinpä MunPolku porojoogatunti ulkona luonnossa tuntui itselle sopivalta valinnalta.

Jooga-aamuna pakkanen oli todella kireä. Normaalioloissa olisin -25 asteessa pysynyt tiiviisti mökin lämmössä. Koska halusin kokea uutta, tungin päälleni villakerraston ja jalkoihin villasukat. Käsiin valitsin mahdollisimman lämpöiset rukkaset ja kietaisin kaulaan lämpimän huivin. Mielessä nauratti, että harvoin on tullut joogaa varten pukeuduttua näin.

Lämmintä päällä.

Joogapaikkaan kiiruhtaminen oli auringonpaisteisena aamuna yllättävän helppoa. Matka Rukan ja Kuusamon väliltä löytyvälle Kujalan porotilalle sujui hetkessä ja vaikka meitä aamuvirkkuja poronruokintaan tai porojoogaan osallistuvia oli paikalla mukavasti, parkkitilaa autolle löytyi tilan edustalta hyvin.

Opas kertoili porojen hoitamisesta sekä niiden lisääntymisestä. Kuulimme myös Kujalan porotilasta, missä porotaloutta hoidetaan jo viidennessä polvessa. Saimme myös tietää paliskunnan toiminnasta sekä yhteisöllisyydestä, mikä poroisäntien välillä vallitsee.

Enpä olisi ilman tätä visiittiä tiennyt, mitä porojenhoitaminen todellisuudessa on, enkä sitä, että Kuusamonkin alueella on noin 12 000 poroa. Uutta oli myös tieto siitä, että Kujalankin isännän porojen kaulassa roikkuu gps-paikantimet. Mikäli poro ei muutamaan tuntiin liiku, singahtaa siitä viesti tilalle. Vaikka perinteet ja esi-isiltä opitut tavat elävät voimakkaasti, uuttakin oli tilalle luotu.

Porot, luonto ja mielenrauha.

Porotietouden jälkeen me joogaajat siirryimme kuusamolaisen jooga- ja eräopas Piritta Liikkan mukana poroaitaukseen. Pian me joogasimme lämpimillä porontaljoilla paukkupakkasessa, auringonpaisteen saattelemana keskellä useampisatapäistä porotokkalaumaa. Teimme rauhallisia joogaliikkeitä sekä aistimme porojen ääniä ja luonnon tuoksuja. Ei tarvinnut kuin kuunnella ohjaajan rauhallista ääntä ja tehdä paikallisesti nimettyjä liikkeitä, kuten kuusamolaisen marjanpoimija asanaa porojen käyskentelyä välillä ihaillen.

Tilan tuotteita.

Nopeasti vierähtäneen joogatunnin jälkeen siirryimme tilalla juuri avattuun kahvilaan. Höyryävä kaakao lämmitti mukavasti ja silmä lepäsi kauniita maisemia, poroista valmistettuja tuotteita sekä Kujalantilan emännän taidetta ihaillen.

Kokemuksena porojooga oli ainutlaatuinen. Ainutlaatuiseksi sen teki myös se, ettei sellaista ole tarjolla missään muualla Suomessa. Siinä, missä perinteisesti joogatessa käännytään sisäänpäin, nyt aistit avattiin kohti ulkomaailmaa. Oma kiire ja stressi kaikkosi ja joogaoppaan tarinointia jaksoi kuunnella loputtomiin.

Voin hyvin kuvitella, miten ihanaa porojooga olisi aurinkoisena kesäpäivänä, heinien tuoksussa, jolloin joogahetkessä viettäisi aikaa kauemminkin. Joogan päätteeksi maistuisi myös porosoppa, joka on tulossa kahvilan listalle. Varmaan jatkossakin tulen pistäytymään Kujalan porotilalla ja -joogassa, missä mieli lepäsi, ja tuntui siltä, kun olisi matkustanut hetkeksi eri maailmaan.

Matkani maratonille: pieniä oivalluksia

Tammikuun puolivälissä toisessa jalkapohjassa oli juoksun jälkeen tuntemuksia. Ei ihan plantaarifaskiittia, mutta tiesi, etteivät ne kalvot siellä ihan tyytyväisiä olleet. Koska treeniä oli ja on edessä paljon, hienovaraiseen varoitukseen oli reagoitava. Pienen pähkäilyn jälkeen hoksasin tarvitsevani päivityksen juoksukenkien pohjallisiin. Se – ja hierontapallot – korjasivat tilanteen.

Sivumennen sanoen, juoksutarvikekaupan myyjä myi samalla pohjalliset myös tyttären uusiin kenkiin ja totesi ykskantaan, että niillä kengän omilla pohjallisillahan ei kannata koskaan juosta. ”Nehän ovat siellä vain pitämässä kengän mallissa siihen saakka, että se lähtee kaupan hyllyltä”, sanoi myyjä.

Juoksukenkäkaupassa jalat ja askellus skannattiin kahdella erilaisella laitteella. Myyjä antoi asiantuntevia suosituksia tietokoneen laatiman analyysin pohjalta. Tytär muuten päätyi monet mallit sovitettuaan samoihin kenkiin, joilla itsekin mieluiten juoksen.

Maraton-harjoittelu on havahduttanut siihen, että pienillä asioilla on merkitystä, ja että huomiotta jätetyistä pikkuseikoista kasvaa suuria. Esimerkistä käy se, että kello huutelee hätääntyneenä kokonaisrasituksesta ihan koko ajan, ellei kevyitä juoksuja pidä oikeasti kevyinä. Olen vihdoin opetellut juoksemaan hitaasti. Siis h i t a a s t i.

Yksi apukeino tässä on ollut maffetone-metodi. Sen nyrkkisääntö on tämä: vähennä oma ikäsi 180:stä ja pidä sykkeet laskutoimituksen tuloksena saadun luvun alla koko juoksun ajan. Ei tule todellakaan mentyä kovaa! Ihan uskollisesti metodia noudatettaessa kaikki juoksut tehdään tällä sykealueella, minä käytän maffetonea vain pitämään kevyet kevyinä. Juoksumatolla tämä on vielä helpompaa kuin ulkona – eikä edes hävetä, kun kukaan ei näe kilpikonnavauhtiani.

Kilpikonnavauhti on olennainen myös palautumisen kannalta. Liityin harjoittelun alussa useampaan someryhmään, joissa maratonille treenaavat jakavat ajatuksia, vinkkejä ja vertaistukea. Näillä palstoilla on jo useammankin kerran tullut vastaan kysymys siitä, miten ihmeessä viikon treeneistä selviää matkojen ja kokonaisrasituksen hiljalleen kasvaessa. Keskustelun aikana nousee yleensä esiin se, että alkuperäisellä kysyjällä on vain yksi nopeus, jolla hän juoksee kaikki lenkit. Keho ei kerkeä palautua viikonlopun pitkiksestä ennen tiistain lyhyttä juoksua, arkitreenit valuvat loppuviikolle ja syöksykierre on valmis.

Pari viikkoa sitten meillä olleen jäämyrskyn aikana tiet ja jalkakäytävät jäätyivät. Niille myös tipahteli jään painon alla murskaantuneiden puiden oksia. Juoksin pikkupakkasessa neljäkymmentä minuuttia pientä hiekkatieympyrää, kun sen rosoinen pinta tarjosi kengälle edes jotain pitoa. Ei muuten näkynyt muita ulkoilijoita, tämä hullu suomalainen vain!

Alan vihdoin uskoa myös sen totuuden, että voimatreeni on tärkeää. Tiedän ennestään, että omassa kropassani hamstringit ovat heikko kohta – viimeksihän niitä kuntoutettiin vain pari vuotta sitten. Koetan nyt siis tehdä hamstring-huoltoa joka päivä, mikä totta puhuen tarkoittaa siis vain useampaa iltaa viikossa. Iltaisin telkkaria katsoessa putkirullailen jalkojen lihaksia, jotta niihin jumiutuneet kireydet helpottaisivat. Keskivartalon vahvistukseksi haastan itseni lankuttamaan. Inhoan sitä, mutta toisaalta hyödyt ovat aivan kiistattomat, vaikka aikaa ei käyttäisi tähän kuin muutaman minuutin joka ilta. Ja sitten on vielä yksi ihan oikea voimatreenipäivä joka viikko.

Uima-altaassa olen jo huomannut, että tästä kaikesta on iloa. Uinti on siitä ihana oheislaji maratontreenin keskelle, että kello tulkitsee uintiharkkani aina aika kevyiksi tai palautteleviksi. Uintikin on kuitenkin viime viikkoina muuttunut. En olisi koskaan uskonut, että juoksemalla enemmän voisi nostaa uintikestävyyttäkin aivan uudelle tasolle, mutta niinpä vain on käynyt. Maratontreeni näyttää tuovan elämääni sellaisiakin positiivisia muutoksia, joita en osannut edes odottaa.

Ehkei siesta Pohjolassakaan olisi hullumpi ajatus

Olen tänään istunut koko päivän. Istuin myös eilisen. Tuntuu, että edellisestä, alkuviikon lenkistä on jo niin kauan, ettei sitä tahdo muistaa. Ei auta, että kävelin lyhyesti koiran kanssa aamulla ja illalla. Tuntuu, että se varsinainen liikkuminen puuttuu.

Olen tehnyt pari viikkoa sitten juoksuohjelman itselleni kevääksi. En sillä, että tavoittelisin mitään sen suurempaa, mutta ainahan se on miellyttävämpää juosta puolikas jos toinenkin, kun on tullut säännöllisesti juostua. Tänä vuonna leuto talvi on myös ollut ihanteellinen juoksemiseen, joten en voi syyttää olosuhteita, kun olen jo ohjelman ensimmäisellä viikolla lipsunut. Pitkälenkki puuttui.

Yhden viikon kömmähdys ei kuitenkaan kaada ohjelmaa, sillä olen vanhetessa ymmärtänyt mitoittaa treeniohjelmaan joustoviikkoja. Silti treeniviikon pieleen meno jo alkumetreillä harmitti niin, että kyseenalaistin koko ohjelman. Niinpä kevensin sitä ja päätin, että seuraavalla viikolla jatkaisin vähemmän aikaa vaativalla ohjelmalla ja puolikas hoituisi edelleen ongelmitta.

Kisoihin on kivempi mennä valmistautuneena.

Toisen viikon lopussa olin kuitenkin jälleen lipsunut. Tempolenkki puuttui, pitkälenkki oli tekemättä ja se kolmas…en viitsi edes ajatella. En myöskään ollut pitänyt kiinni viikottaisesta joogaamisesta. Uinnistakaan ei ollut tullut mitään. Kiireessä koko ajatus lenkistä oli unohtunut.

Ja vaikka voisin hakea syitä muualta, voin vain katsoa peiliin. Olen antanut työ- ja elämänrytmin vaikuttaa. Näin ystävää ja kävin teatterissa. Olin myös priorisoinut työni ja tehnyt luvattoman pitkiä päiviä, joiden jälkeen lenkki ei ollut enää irronnut. Väsyneenä oli tuntunut muutenkin siltä, että flunssakin taitaa yllättää. Olin jättänyt lenkit väliin ja laiminlyönyt itseäni, vaikka tiedän kyllä, ettei pitäisi. Pitkässä juoksussa kun ei ole kenenkään etu, että annan muiden asioiden ohittaa liikkumiseni.

Korviini oli jäänyt myös soimaan ystävältäni kuultu lause siitä, miten hänen tuttavansa saa käyttää työaikaa liikkumiseen. Ja miten kyseinen yritys oli ostanut kaikille työntekijöilleen aktiivisuutta mittaavat rannekkeet ja määrännyt, että työpäivän aikana, ja etenkin etäpäivinä askeleita tulee kertyä ainakin 6 000. Työnantaja oli ymmärtänyt, että liikkumattomuus maksaa. Niinpä kyseinen työnantaja kannusti kaikkia päivän aikaan ulos. Liikkumaan. Työajalla!

Monessa työpaikassa ajatellaan kuitenkin vielä toisin. Ylipitkiä kokouksia sijoitellaan kalentereihin niin, ettei niiden takia ehdi askeleita kerryttämään. Päiviä venytetään helposti aamusta ja illasta. Koneen ääressä istumista ja työntekoa seurataan monin tavoin, toivoen ruudun ääressä vietetyn ajan lisäävän työn tuottavuutta.

Liikkumattomuudella on hintansa. Passiivisuudesta on haittaa meille työntekijöille ja koko yhteiskunnalle. Meitä työntekijöitä kun tarvitaan ja työelämässä pitäisi kaikkien jaksaa entistä pidempään. Tuottava voi olla myös muualla, kuin ruudun ääressä. Kokouksia voisi hyvin lyhentää, osan asioista hoitaa puhelimitse. Työtä voisi jakaa uudella tavalla. Aivot toimisivat paremmin ja tuottavuus voisi olla korkeampaa, jos työpäivän voisi aidosti katkaista. Ehkei välimeren siesta myös Pohjolassa olisi sittenkään hullumpi ajatus.

Joskus ehtii valoisalla lenkille.

Työpaikassa, missä askeleiden keräily nähdään positivisena ja missä työtä voi rytmittää niin, ettei nivelet ja mieli kitise illalla pelkästä istumisesta, työntekijät voivat hyvin. Itsekin arvostaisin suuresti, jos ohjelmaan merkityn lenkin saisi kirmata jo työpäivän lomassa!

Palautumisen palikoita

Liikunnan ilon säilyminen on terve merkki siitä, että kuormituksen kokonaismäärä on tasapainossa. Kevyt liikunta on lääke, joka palauttaa – kunhan se vain antaa enemmän kuin ottaa.

Yksittäisiä takkupäiviä tulee ja menee, eikä niistä kannata sen enempää hätääntyä. Mutta jos ilo tuntuu olevan enemmänkin kateissa eikä mieli meinaa elpyä arjen rasituksista, asian äärelle kannattaa pysähtyä. Jos kiireen tuntu on valunut liikuntaharrastuksiinkin, kivasta ja aiemmin energiaa antaneesta asiasta voi tulla pakkopullaa.

Silloin tällöin törmää termiin ”ylikunto”. Päinvastoin kuin luulisi, se tarkoittaa alipalautumista. Heikentynyt suorituskyky, haluttomuus, infektiokierteet ja väsymys voivat olla kehon hätähuutoja siitä, että olisi aika himmailla. Akuutimmassa tilassa syke pysyttelee oudon korkealla, ja verenpainekin saattaa huidella omissa sfääreissään.

Viisaammat sanovat, että erityisessä riskiryhmässä ovat tunnolliset suorittajatyypit sekä ne, joiden elämässä ei juurikaan löydy tilaa palauttaville osa-alueille.

Kaltaisellani tavallisella kuntojuoksijalla kamelin selkä voi katketa, jos useammalta elämän osa-alueelta puskee kuormitustekijöitä. Jos työt änkeävät uniin ja yksityiselämässäkin on huolia, ahkera kuntoilija saattaa huomaamattaan lisätä elimistönsä taakkaa tunkemalla väkisin kalenteriin rasittavia treenirupeamia. Ei ihme, jos vähitellen unikin sakkaa.

Uni ei kuitenkaan ole ainoa levon lähde. Käsiini osui yhdysvaltalaisen Saundra Dalton-Smithin lausahdus siitä, että arjen oravanpyörässä olemme unohtaneet tyystin psyykkisen levon merkityksen. Siis sen, että fyysisen levon lisäksi tarvitsemme sellaisia asioita, jotka auttavat mieltä elpymään.

Dalton-Smith kannustaa erityisesti pitämään taukoa aistiärsykkeistä. Aivot nauttivat vapaiden ajatusten hetkistä. Oivallan asian, kun seison jäätynyttä meren selkää katsellen. Aurinko kimmeltää tasaisesta jääpinnasta, ohut lumi narskuu kenkien alla. Katse tavoittaa taivaalla liitelevän merikotkan, on täysin hiljaista. Vastakohta arjen äänihälylle, elektronisille piippauksille ja multitaskaamisille on hätkähdyttävä. Allekirjoitan täysin, että luonnossa liikkuminen palauttaa tehokkaasti. Se rentouttaa myös mielen. Luonto elvyttää, vaikkei ihminen tekisi siellä mitään erityistä, kuljeskelisi vain.

Levon voi toki löytää muualtakin kuin meren jäältä. Jollekin psyykkinen lepo voi olla vaikkapa käsillä tekemistä tai rauhaisaa puuhastelua. Dalton-Smithin mukaan olennaista on, että rentoutuu tekemällä jotakin mukavaa, mikä ei vaadi erityisiä fyysisiä taikka älyllisiä ponnisteluja.

Jos Dalton-Smithin ajatukset kiinnostavat, niitä löydät hänen tieteellisestä julkaisustaan ”Sacred Rest: Recover Your Life, Renew Your Energy, Restore Your Sanity”.

Dalton-Smithin vinkkejä arjen palautumiseen: hyvää unta et voi korvata millään muulla. Etsi arjen hälinän keskellä pieniä taukoja; sulje vaikka silmäsi hetkeksi. Anna aisteille lepoa. Inspiroidu luonnosta ja kauneudesta. Iloitse ystävistä – ja vältä niitä, jotka vievät energiaasi. Sulje puhelimesi tai laita se äänettömälle – keskity hetkeen. Vaali henkistä lepoasi.

Omat hyvän olon ja levollisen mielen lähteeni lymyävät pienissä asioissa. Kuten vaikkapa upeassa hetkessä merellä.

Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan terveys on tila, jossa ihminen voi fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti toteuttaa itseään. Aika jännä ajatus, vai mitä sanotte? Terveys ei siis olekaan sitä, että olemme tiettyyn fyysiseen muottiin muotoutuneita tai mieleltämme tietyn kaavan mukaisia – vaan että voimme toteuttaa itseämme. Uusimpina elementteinä WHO on lisännyt listalle myös joustavuuden ja sopeutumiskyvyn – ns. resilienssin. Rutiinien tiedetään rauhoittavan, mutta elämässä harvoin mikään säilyy muuttumattomana. Joustavuus edesauttaa sitä, että osaamme suhteuttaa elämämme osa-alueiden vaatimukset kulloiseenkin elämäntilanteeseen.

Saan rauhan, kun ajattelen itselleni tärkeitä asioita. Karua kalliota merellä, ääretöntä hiljaisuutta, rakkaita paikkoja saaristossa. Tai vaikkapa kirkkoholvin kaarta. Puolustan oikeuttani pieniin omiin hetkiin. Liikuntatuokioon aamuvarhaisella, pienen pieniin ”hiljaisuuden retriitteihini” sekä rauhoittaviin tuokioihin neuleideni äärellä. Sporttispurtteihin luonnossa, uppoutumista hyvään kirjaan, tapaamisia itselleni merkityksellisten ihmisten kanssa. Levolliset yöunet ovat hyvä lisuke, niitä vaalin suuresti.

100 x hugs, Anu