juoksu, juoksukilpailu, polkujuoksu, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Kokemuksena Kopparnäs Coast Trail

Kun pikkusiskon vierailu Teksasista Suomeen vahvistui, aloimme heti tutkimaan sattuisiko samalle ajanjaksolle jokin meille kaikille siskoille sopiva juoksu. Lomakauden muut suunnitelmat estivät Anun osallistumisen, mutta me kaksi muuta sisarusta sovittelimme kalenteriin Inkoossa juostavan, polkujuoksutapahtuman Kopparnäs Coast Trailin, mitä Anu omasta aiemmasta kokemuksestaan suositti.

Katjan ajatukset: Olin kalenteroinut Kopparnäsin juoksun yhdeksi viikon treeneistäni. Edellisenä iltana olin kotiutunut melko väsyneenä ilta-purjehdukselta ja jättänyt kisavarusteiden valmistelut aamuun. Herätessä sisko viesti tapahtumajärjestäjän kertovan, että sadesään takia polkujuoksukengät olisivat reitillä ehdottomat. Kun vielä siskoni ilmoitti saapuvansa tapaamispaikkaan sovittua aiemmin, keräilin kiireessä varusteet autoon.

Kisapaikka oli helppo löytää, vaikkei auton navigaattori osoitetta tunnistanutkaan. Auto parkkiin pellolle ja reipas parin kilometrin kävely kisapaikalle.

Kun kisa pienen odottelun jälkeen käynnistyi, kommentoin siskolleni, että minulla on kyllä täysin epärealistinen olo. En oikein ymmärtänyt olevani kisassa, saati juoksemassa sisaren kanssa. Olimme sopineet, että kisa juostaan rauhallisesti yhdessä, nautitaan reitistä ja maisemista.

Sää oli reitille puolipilvisyydessään mitä parhain. Reitti oli mukavan vaihteleva ja kaunis. Välillä viileteltiin kallioilla, välillä metsän poluilla. Kisasta jäi kokonaisuudessaan hyvä fiilis ja voisin hyvin kuvitella osallistuvani siihen uudestaan.

Sirpan ajatukset: Juoksu Kopparnäsissä oli minulle yksi Suomen-loman odotetuista kohokohdista. On mahtavaa luksusta päästä juoksemaan yhdessä siskojen kanssa, ja nyt juostiin vielä tosi kauniissa maisemissa.

Kopparnäsin kisa oli himpan verran amerikkalaistuneelle monin tavoin eksoottinen. Reitillä oivalsin, että enhän minä tällaista maastoa ole juossut ikinä, vaeltanut vain. 8 km reitti oli valtavan hauska ja vaihteleva. Välillä juostiin pienen pientä metsäpolkua ja välillä loikittiin kallioilla kuin vuorikauriit, vaikkakaan ei välttämättä aivan yhtä sirosti.

Pitkämatkalaisia saapumassa väliaikamittaukseen.

Järjestelythän tässä kisassa olivat kerrassaan mainiot ja reitti merkitty huolellisesti. Kyllä me silti yhdessä kohdassa luultiin eksyneemme. Välillä kasin ja kahdenkympin juoksijoiden reitit menivät eri suuntiin ja välillä taas juostiin samaa matkaa. Kun ei oltu pitkään aikaan nähty kasin kylttejä, mutta vastaan tuli pidemmän matkan plakaatti, rupesimme kyselemään kanssajuoksijoilta, ollaanko me oikealla reitillä. No hehän sattuivat kaikki olemaan pitkämatkalaisia, joten kyllä siinä pieni hämmennys hiipi mieleen.

Järjestäjät hoi – laittakaapa ensi kerralla aina kummankin matkan taulu samaan kuusenoksaan, vaikka se toinen näyttäisikin tasalukua ja toinen ei.

Me siis jatkoimme oletetusta eksymisestä huolimatta eteenpäin ja kyllähän se pian selvisi, että oikeassa paikassa oltiin oltu ehkä jopa ihan koko ajan. Mitä nyt muutama minuutti tuhraantui siihen reitin pohtimiseen.

Olin jo etukäteen varoitellut Katjaa, että minulla menee reitillä reilu tunti ja niinhän siihen meni. Katjalta olisi tainnut vauhtia irrota enemmänkin tällä kerralla, mutta hän malttoi juosta kanssani ja maaliviiva ylitettiin käsi kädessä.

Täytyy vielä lopuksi kiitellä sitä sinipaitaista, puheenparresta päätellen lounaissuomalaista herrasmiestä, joka jutusteli meidän kanssamme suunnilleen siinä kohdassa, kun hänellä oli matkaa taitettuna 16 km. Ei tullut katsottua edes juoksunumeroa, mutta olimme siskon kanssa kumpikin samaa mieltä siitä, että olipa kiva kun hän sattui siihen. Mukavia puhellessa se matkakin taittuu aina joutuisammin!

polkujuoksu, Treenit

Lunta KK Nutsilla?

Luulin maaliskuussa, että talven hiihdot ovat siinä, mutta sitten tulikin lisää lunta ja pitkät yöpakkaset. Sitten kuvittelin, ettei huhtikuun loppupuolelle asettuvan pääsiäisen aikaan enää hiihdettäisi pohjoisessakaan.

Olin väärässä. Siinä, kun pikkusiskoni viesti istuttelevansa nektariinipuita ja basilikantaimia ja ihailevansa ruukuissa kukoistavia orvokkeja, minä hiihdin.  Samalla tajusin, etten ole koskaan hiihtänyt lokakuun puolivälistä huhtikuun loppuun.

Tämä talvi on todella suosinut hiihtäjiä. Ja tänään hiihtäessä ensin Valtavaaralle ja sieltä Rukalle, sääkin suosi. Olin, lyhyistä yöunista huolimatta, herännyt varhain. Pimennysverhojen tai ylipäätään verhojen puuttuessa auringon säteet tunkeutuivat tajuntaani jo ennen aamukuutta ja lapseni epäilivät vielä olevan yön, kun huikkasin heille lähteväni hiihtämään. Enkä olisi tohtinut koko päivänä lopettaa.

Tiet, jotka olivat edellisenä yönä olleet jäiset ja liukkaat, olivat sulaneet. Piha, jossa yöllä lumeen piirtyi auton renkaan jäljet, olikin iltapäivästä lumesta paljas. Terassi, jota olin lapioinut lumesta esiin myöhään illalla, oli kuiva. Ja joka puolella solisi. Lumi hupeni silmissä.

Kaikille sopiva Vuosselijärvenlatu.

Yleensä olen juossut läpi vuoden. Nyt olen tuudittautunut ajatukseen, ettei siitä ole haittaa, että hiihdän välillä ja, että hiihdän sen ajan, kun latuja riittää. Että ehtiihän sitä sitten taas juosta, kun tiet on sulat. Niinpä kesän juoksutapahtumista voi tulla mielenkiintoiset, kun juoksutreenit suhteellisen pian edessä olevaa kesää kohden ovat olleet vähäisiä.

Hiihtäessä myös pohdin, mahtaisiko lunta riittää vielä toukokuun KK Nuts polkujuoksuille. Ihailin lyhyen, 13 km:n reitin lumisia maisemia, ja pohdin, ehtisinkö vielä hiihtämään edes osan 55:n kilometrin erämaareitistä Juumalta Virkkulan kautta Rukalle. Samalla näkisin lumitilannetta tarkemmin.

Nutsin reitin lumitilannetta (15.4.2022)

Äkkiseltään arvioisin kevään olevan tänä vuonna pari viikkoa myöhässä. Toisaalta, kun kaivoin esiin viime vuoden kevään lumitilanteen, näytti se olleen niin juoksun kun lumen suhteen hyvin samanlainen.

Veikkaan, että tämän vuoden kisasta tulee sellainen, että reissuun kannattaa pakata mukaan kunnon polkujuoksukengät. Kalliot ja juurakot ovat kosteina liukkaat ja mikäli lumi sulaa hitaasti, mutaa ja märkää maatakin riittää. Ehkäpä luntakin on varjopaikoissa siellä täällä. Yöpakkaset kun kuitenkin hidastavat lumen sulamista ja näyttävät jatkuvan toukokuun puolelle.

#korona, juoksu, polkujuoksu, Tapahtumat

Tasamaan tallaajan polkurapsa: Kopparnäs Coast Trail

Kun kerroin työkavereille kesäkuisesta rataultrastani, kuulijakunnalta ei herunut ymmärrystä. Selitin, että sitä vaan juosta lompsuttaa omien ajatusten ja mielen syövereihin sulautuen. Omissa ajatuksissaan, niitä näitä miettien. Kun tänään heittäydyin Kopparnäs Coast Traililla hetkeksi omaan sisäiseen maailmaani, tuiskahdin heti nenälleni. Juoksulla ja juoksulla on todellakin eroa!

Polkujuoksu on tekniikkalaji, totesivat siskot, kun kerroin kaatuiluistani. Monikossa, sillä tuiskahdin nenälleni vielä toistamiseenkin. Olin juuri kapuamassa upeimmistakin upeimpia Kopparnäsin punaisia rantakallioita, kun takanani juokseva nainen huudahti, että varo niitä irtokiviä. Käännähdin kiittäkseni, ja sinne humpsahdin. Poluilla ei tosiaankaan voi hellittää otetta hetkeksikään.

Korona-ajan juoksu-look

Etukäteen jännitin, että eksynkö. Olen niitä ihmisiä, jotka eksyvät tavaratalon parkkihallissakin. Siksipä jallitin pari viikkoa sitten Katjan juoksukaverikseni Kopparnäsiin. Printtasimme Coast Trailin reittikartan ja sovimme, että kipsuttelemme siitä sen osan, mikä on merkitty kahdeksan kilometrin lenkiksi. Muu osa kahdenkympin lenkistä oli jotakuinkin tuttua aiemmilta omatoimihölkyttelyiltä. Katjankaan suuntavaistoon ei olisi kannattanut luottaa, sillä kahdeksan kilometriä muuttui meidän käsittelyssämme neljäksitoista. Ja tänään oikean reitin juostuani voin todeta, että emme ihan osuneet oikeille poluillekaan.

Mutta eksymistä ei olisi tarvinnut tosiaankaan hermoilla. Reitti oli ällistyttävän hyvin merkitty. Pahimmissa kurveissa merkkikeppejä oli jopa metrin tai kahden välein. Ei tarvinnut katsetta nostaa polusta, kun seuraava merkki jo häälyi näkökentän laitamilla. Harmi sinällään tuon katseen nostamisen kannalta, sillä nähtävää olisi kyllä piisannut. Reitti kiertelee huikeilla näköalapaikoilla pitkin merenrantaa. Maisemat ovat niin mahtavat, että niitä olisi voinut jäädä katselemaan pitemmäksikin aikaa. Muutaman kerran oli ihan pakko pysähtyä ja vain hengitellä. Avomerinäkymä on aina yhtä lumoava.

Ennen kisapaikalle lähtöä vetäydyin korvanapit korvissa tsemppibiisieni äärelle. Olin tavattoman jännittynyt. Tiesin, että jaksan juosta 20 kilometriä – ja tiesin varsin hyvin, että polkujuoksu ei ole minun juttuni. En osaa sitä, katkaisen ehkä nilkkani. Miehenikin muistutteli moneen kertaan, että älä sitten kompastele. No, kompastelin kuitenkin, kuten tuli jo todettua. Olin tuumailevalla tuulella, joten maltoin pysähtyä miettimään, miksi niin hirveästi hermoilin. Kun ilmoittautuu juoksukisaan, antautuu samalla epämukavuusalueelle. Kisapaikkakunta saattaa olla ihan vieras, reiteistä puhumattakaan. Löydänkö perille, saanko parkkipaikan, mihin jätän vaihtovaatteet, missähän siellä voi käydä vessassa. Jokaisen lappujuoksun kanssa on sama juttu. Hermoilen itseni tärviölle, ja jälkikäteen ihmettelen, että miksi ihmeessä. Kun oman epämukavuusalueensa ylittää, olo kuin maailman valloittajalla!

Mutta kuten ennenkin, löysin tänäänkin oikeaan osoitteeseen ja sain parkkipaikankin. Vaihtovaatteille oli järjestetty merkitty alue, ja vessakin löytyi – jos sitä vessaksi haluaa sanoa, muutama pisupaikka vihreiden kevytpeitteiden takana. Mutta ajoi asiansa, joten peukut sille.

Reitti oli varsin vaativa, ainakin kaltaiselleni tasamaan juoksentelijalle. Nousuja oli kiitettävästi, ja pelkästään kalliojuoksuakin kahdeksisen kilometriä. Olen kolunnut Kopparnäsin polkuja itsekseni ties kuinka usein, mutta juuri näille poluille en ollut aiemmin kulkeutunut. Ehkä siksi, etteivät ne mitään polkuja kaikilta osin olleetkaan; risukkoa, kivikkoa, juurakkoa, hietikkoa ja kallioita. Pieniä pätkiä toki ihan polkujakin, ja hiekkatietäkin. Rankkuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, juoksusta jäi kuitenkin ihan huikea olo. Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta yhdentoista kilometrin rajapyykillä tunsin jopa surua siitä, että kohta tämä on juostu. Vastaavasti sitten tosin kahdeksantoista kohdalla epäilin, ettei matka lopu koskaan. Mutta loppuihan se, ja tuntui hienolta taapertaa reitin päätteeksi maaliin hiekkarannalla. Hiekkaa kengissä, mutta mitäpä siitä. Jes, epämukavuusalue – taas selätin sinut!

#korona, polkujuoksu, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Trooppisilla yöpoluilla – Capt’n Karl’s Pedernales Falls

Kovimmat kaverit jäivät vielä pitkäksi toviksi pimeään, kuumaan metsään juoksemaan, kun me puolison kanssa jo suuntasimme kotiin. Pysähdyimme puiston sisällä leväkkeelle ihastelemaan majesteettista tähtitaivasta. Kaukana kaupungin valoista Texasin tähtien täplittämä taivas levittyi mahtavana ja mustana yllemme. 60K-kisan juoksijoiden otsalamput välähtelivät polulla puiden lomassa. Monet näyttivät olevan 30K-mittaisen kiepin toisella kierroksella, ja olivat saaneet mukaansa vauhdittajan. ”Good job you guys”, hihkaisin metsään otsalampuille.

Valmista tuli!

Oli i-ha-naa olla live-kisassa, yhdessä muiden ihmisten kanssa. Kaikilla taisi olla aika sama tunnelma, ja ihmiset olivat hurjan ystävällisiä. Pidempien matkojen juoksijat tulivat osan matkasta myötäpäivään samaa reittiä, jota me 10K / 20K -juoksijat kiersimme vastapäivään. ”Good job”, ”looking good, runners” ja ”go get it” olivat tavallisia tervehdyksiä. Kun valoa vielä riitti, joku myös kehui raidallisia kompressiosukkiani. Polkujuoksijat ovat mahtavaa sakkia!

Oikeastaan vasta siellä polulla hoksasin, että olin sekä yö- että polkujuoksukisassa ensi kertaa. Treenasin muutama vuosi sitten öiselle maastopuolikkaalle, mutta sain viime tipassa ankaran influenssan. Tähän kisaan en sen kummemmin edes harjoitellut, ilmoittauduin vain innoissani mukaan, kun mahdollisuus tuli. ”Kunhan juoksentelen”, suunnittelin. Juoksentelen onnellisena siitä, että saan täysin rokotettuna juosta oikeassa kisassa. Mutta toki kisatunnelma sitten vei mukanaan, enkä kuluttanut matkaan ollenkaan niin paljon aikaa, kuin olin luullut.

Kohta mennään! Tässä kohtaa vähän jännitti. Vyölaukussa pömpöttävät kännykkä ja otsalamppu, nesteytykseen riitti käsipullo.

Pedernalesin kisa oli myyty nopeasti loppuun, joten polut olivat täynnä väkeä. Tejas Trails -yrityksen järjestämät Capt’n Karl’s -kisat ovat sarja yöjuoksuja, jotka järjestetään kesäkuukausien aikana Keski-Texasin luonnonpuistoissa. Se, että juostaan nimenomaan yöllä, on sekä hauskaa että käytännöllistä. Etenkin loppukesän kuumimpina päivinä poluilta kannettaisiin väkeä paareilla aivan urakalla, jos 60K-juoksijat päästettäisiin metsään päiväsaikaan.

Tänä vuonna Covid-varotoimena vältettiin massalähtöä. Juoksijat valitsivat itselleen lähtöikkunan ja kävivät noukkimassa kisapakettinsa vain hetkeä ennen. Matkaan sai lähteä jo neljältä. Osa kilpailijoista halusi juosta valoisalla, mutta kisarapsojen perusteella moni on myöhemmin katunut valintaansa. Pimeä on sittenkin pienempi vastus kuin kuuma.

Itse valitsin taktisesti kello kahdeksan lähdön: näin sain juosta osan matkasta ilman otsalamppua, mutta puolimatkan jälkeen aurinko laski ja ilma alkoi viilentyä. Lähtiessä mittari näytti +31 C, maaliin palatessa elohopea ylsi enää hädintuskin +29 C:hen. Viimeinen maili oli lämmön puolesta jo melkein mukava, mikä toki saattoi johtua myös siitä, että neljän mailin (6,5 km) kohdalla olleella huoltopisteellä suloinen pieni tyttö roiski säiliöstä päähäni ihanaa, jäisen kylmää vettä.

Helppokulkuinen osuus pitkin puiston aidanreunaa, kuvan etualalla Keski-Texasille tyypillistä huokoista kalkkikiveä.

Alkumatkasta 10K-reitti kulki yhtä matkaa 5K-juoksijoiden kanssa. Ohittelin kävelijät – jotka ehkä kuntoilivat pidempää matkaa juoksevaa ystävää tai puolisoa odotellessaan. Sitten seurailin erään nuoren naisjuoksijan selkää. Menimme aika lailla samaa tahtia ja oletin, että juoksemme molemmat kymppiä. Hämmästyin, kun hän kääntyikin vitosen reitille kohdassa, jossa polut erkanivat. Pian eteen tuli mäki, joka talvisemmissa olosuhteissa olisi kelvannut laskettelumäeksi. Mäkeä kävellessäni ehdin aloitella geelipaketin, jonka lopettelin muutamaa mailia myöhemmin – tämä osoittautui täydelliseksi tankkausstrategiaksi.

Mäen laella ohitin toisen juoksijan ja vaihdoimme muutaman sanan. ”Well, that was a hill!” minä päivittelin, ja hän oli samaa mieltä, raaka nousu. Tämän juoksijan kanssa leikimmekin sitten hippaa lähes koko loppumatkan, toinen toistamme ohitellen. Pimeän tultua oli tavallaan kiva tietää, että lähellä on joku. Maalissa yritin vielä etsiä häntä kiittääkseni juoksuseurasta, mutta pimeässä en enää tätä juoksijaa löytänyt – tai ehkä hän olikin 20K-juoksija ja lähti saman tien toiselle kierrokselle.

Puoliso kävi odotellessaan vesiputouksilla katsomassa auringonlaskua.

Maasto oli suurimmaksi osaksi joko ankaran teknistä kivikkoa tai sitten heinikkoon tallattua syvää polku-uraa. Piti valita: sitä saattoi juosta joko kapean uran pohjalla tai montakymmentä senttiä korkeammalla, uran kapealla reunalla. Kun aurinko pian huoltopisteen jälkeen laski, aloin paikoitellen pelätä nilkkojeni puolesta sekä urissa että kivikoissa. Pitkämatkalaisia tuli vastaan ja hypin välillä heinikkoon antaakseni heille tietä. Onneksi vasta jälkikäteen joku tuli puhuneeksi siitä, että tämä maasto vilisee kalkkarokäärmeitä – itse olin tullut ajatelleeksi vain punkkeja. Onneksi olin viime hetkellä vaihtanut jalkaan pitkät juoksusukat.

Kaiken kaikkiaan Tejas Trails pisti pystyyn aivan mahtavan kisan. Reitti oli merkitty huolellisesti ja kaikki vapaaehtoiset olivat superystävällisiä. Juostuani hengasin vielä maalialueella täyden palvelun huoltopisteellä, napsin sipsejä ja harkitsin suolakurkkuja. Puoliso oli käynyt katsomassa auringonlaskua vesiputouksella ja meillä kesti tovi löytää toisemme. Ei kyllä ollut mikään kiire, kuuntelin trubaduuria, kannustin viimeiselle kierrokselle lähteviä ja nautin tunnelmasta. ”Kuule, ehkä se 30K voisi olla mun matka ensi vuonna”, puhelin puolisolle, kun ajelimme kohti kotia halki öisen Texasin.

Maalialueella

juoksu, juoksukilpailu, polkujuoksu

Yöttömän yön kisassa – kokemuksena Salla Midnight Trail Run

Kun siitepölykausikurimusta oli kotona jatkunut viikkoja korvatulehduksineen, ja herääminen astmakohtaukseen alkoi olemaan arkea, tuntui helpottavalta ajatukselta singahtaa hetkeksi pohjoiseen. Koivun kukinta Kuusamon ja Sallan korkeuksilla oli ohi, eikä heinän kukinta ollut vielä ehtinyt alkaa. Kun tytär vielä ehdotti osallistumaan keskiyön auringon alla juostavaan polkukisaan, olin myyty.

Kisaa edeltävänä päivänä satoi. Tuntui absurdilta, että Etelä-Suomeen oli iskenyt 30 asteen helleaalto, kun pohjoisessa lenkkeillessä kaipasi sormikkaita.

Kuitenkin kisa-aamuna heräsin viideltä silmäluomien läpi tunkeutuvaan ja jo reippaasti lämmittävään auringonpaisteeseen. Kun lisäksi olin mennyt yön valoisuuden sekoittamana nukkumaan myöhään, jäi uni muutamaan tuntiin.

Ajattelin nukkua päiväunet, mutta isosiskon aamupäivään sijoittunut ultrajuoksu piti adrenaliinitasoni korkeana. Niinpä nukkumisen sijaan siivosin ja maalasin puupintoja, kunnes oli aika vaihtaa kisavaatetusta päälle ja ajella lähtöpaikalle.

Kisapaikka löytyi helposti Sallatunturin juurelta ja juoksunumeronhaku kisamuodollisuuksineen oli nopeasti hoidettu. Kisakuulutukset antoivat ohjeita ja muistuttivat juoksijoille juoksun jälkeen vapaasti käytössä olevien lempeiden saunalöylyjen jo lämpenevän.

Kun reitille lähdettiin, en tiennyt mitä odottaa. En asettunut lähtijöiden kärkeen, vaan ajattelin ottaa juoksun lähinnä mukavana ja leppoisan kokemuksena ilman aikatavoitetta. Olin alunperinkin lähtenyt kisaan vähän ex tempore ja osallistumisen vahvistin netissä vasta kisapäivänä.

Lähtölistan mukaan moni juoksijoista oli taustaltaan suunnistaja ja se tuntui luonnolliselta, sillä olihan kisa Sallan Karhujen järjestämä. Suurimmalla osalla oli varusteina polkujuoksukengät ja selässä juoksuliivit juomapulloineen.

Itsellä oli olo, kun joskus koulun kokeeseen mennessä, kun olit paikalla, mutta kaikki oli hukassa kumista ja kynästä lähtien. Juoksutakki tuntui lämpimässä ilmassa huonolta vaihtoehdolta ja mökkitossut heikolta valinnalta. Pojalta viimehetkellä lainattu lippis ja mökkilenkeille tarkoitetut kirjavat lenkkihousut ja juoksupaita saivat viimehetkellä off-käsittelyn ympärillä parveilevien sääskien johdosta.

Lähdöt, joita oli kaksi, käynnistyivät vartin välein aikataulussaan. Alkumatka juostiin polulla ja mukavan leveäksi rakennetuilla pitkospuilla. Matkalla polku vaihteli helposta tekniseen ja osaksi jopa haastavaan. Välillä mentiin pitkin luonnonkaunista – ja juuri ja juuri juostavaa polkua (mätäspolkua), sekä ylitettiin virtaavia puroja. Osa reitistä oli selvästi hiihtoladun pohjaa. Loppuun osui mutaisempia pätkiä, kuluneita pitkospuita ja nousua ja laskua.

Koska omat polkujuoksutossuni lojuivat kotona, sain tavalliset lenkkarini mudassa ja kosteikossa nopeasti kastumaan. Kerran liukastuin juurakkoon niin, että lennähdin polvilleni ja kädessä matkan ajan kulkenut kännykkä putosi maahan.

Reitti oli hyvin merkitty, ja vain muutamaan kertaan pohdin, mahdanko varmasti vielä juosta oikealla polulla. Puolivälissä matkaa oli mehu- ja vesipiste sipseineen ja suklaineen.

Tunnelma kisassa ja kisapaikalla oli leppeä. Pienessä, vajaan 3500 tuhannen asukkaan kunnassa tapahtuma oli noteerattu myös ei juoksijoiden piirissä ja paikalla oli katsojina niin kyläläisiä kun vanhempia suunnistajia. Monet juoksijoista tunsivat toisensa ja iloisia kuulumisia opiskelu- ja työpaikoista ja eri juoksutapahtumista vaihdettiin. Osallistujia oli selvästi myös samasta perhepiiristä. Maalisuoralla ohitseni pinkoi ensin poika ja sitten pojan isä.

Kaikkinensa osallistujia Salla Midnight trail run kisatapahtumissa oli hieman yli sata. En ehkä lähtisi tähän kisaan erikseen Etelä-Suomesta asti, mutta voisin hyvin juosta tapahtumassa uudelleen, jos se sattuisi sellaiseen ajankohtaan, jolloin muutenkin matkustaisin seuduille samoilemaan.

Yöttömän yönä pidetyssä tapahtumassa on oma viehätyksensä ja omaleimaisuutensa. Ainoa miinus tällaisissa pienemmissä tapahtumissa on se, ettei kisasta jää juoksijalle osallistumismitallia tai muuta konkreettista esinettä kotiin vietäväksi. Pieni puinen kaulaan pujotettava Salla -mitalli olisi siten ehdotonta plussaa, vaikka jäähän näistä tapahtumista aina mieleen muistoja.

Salla Midnight trail run tapahtuma järjestettiin Sallassa 19-20.6.2021. Kisamatkoina oli lasten tapahtuman lisäksi 10 ja 24 km:n polkujuoksut ja 10 km:n joukkuekisa. Nousu- ja laskumetrejä Ruuhitunturin ja Pirttivaaran ylityksestä kertyy 460 metriä. Kisa sopii hyvin monenlaiselle kisaajalle, kun aikarajaa ei ole ja kaikki odotellaan maaliin.