Virtaa menneistä ja tulevista haasteista

Me juoksusiskokset olemme ihan oikeassakin elämässä sisaruksia. Juoksemisen olemme löytäneet kukin omaan tahtiimme. Pikkuhiljaa siitä on kehkeytynyt meille jokaiselle oman näköinen juttu: yksi kipittelee poluilla, toinen pitkää matkaa maanteillä ja kolmas on ottanut omakseen duathlon-triathlon -maailman.

Meistä nuorin, Sirpatherunner, asuu (miltei) ikuisessa kesässä Texasissa. Siellä juoksukelit ovat suuren osan vuodesta lämpöiset – välillä ehkä liiankin, näin suomalaisesta näkökulmasta. Me kaksi muuta, Katjatherunner ja Anutherunner, olemme tottuneet siihen, että kesä kestää vain hetken. Suurin osa juoksuvuotta on kaikkea muuta kuin shortsikeliä. Nyt kun rapakelit ovat taas alkaneet, on ehkä aika vilkaista mennyttä juoksukautta ja miettiä, kuinka monta ilmoittautumista on jo tullut tehtyä ensi vuodelle…

Sirpatherunner:

Juoksin tänä vuonna kaksi puolimaratonia. San Diegon oli tarkoitus olla eka puolikas ikinä jo vuonna 2018, mutta kun kotona tapahtui laaja vesi- ja homevahinko, suunnitelmat muuttuivat ja SD Half siirtyi vuodella. San Diego on ihana kaupunki ja vähän riskillä flunssatoipilaana juostussa matkasta jäi hyvä mieli.

San Diegon jälkeen juoksin samoilla treeneillä suunnittelemattoman puolikkaan Wacossa, kun työkaveri yllytti hullua ja houkutteli mukaansa. Wacon juoksu oli kolmesta puolikkaastani ehjin, ja paransinkin siellä PR:ää noin kymmenellä minuutilla.

Kisakauden kohokohta oli kuitenkin kesäkuinen duathlon San Marcosissa. Kahden lajin taktiikka tuntui sopivan mun psyykelle loistavasti (miksi olla surkea vain yhdessä lajissa kerrallaan?!) ja monipuolisuus piti treenin kiinnostavana. Tutustuin pyörän selässä uuteen asuinalueeseemme ja hyödynsin taloyhtiön kuntosalipalveluja ahkerasti: juoksin paljon matolla ja kävin spinning- ja joogatunneilla.

Duathlonin kaksi kiivastahtista 5K:ta teksasilaiseen tapaan lämpimänä kesäpäivänä (n. +30 C) saivat minut kuitenkin lupaamaan itselleni, että ennen seuraavaa moniottelua opettelen uimaan. Ainakin pääsen aloittamaan kahakan vaatteet märkinä! Jos vain olisin tiennyt, kuinka ison urakan siinä otin itselleni…

Seuraava tavoite on siis ehkä sprintti-triathlon joskus kevään korvilla. Ensin tarvitaan kuitenkin vielä monta uintitekniikkatuntia, ja jostakin hermostunut hamstring-aluekin pitää saada fysioterapeutin avulla hyvään hallintaan.

Ikäryhmäpalkittu ensikertalainen duathlonisti

Katjatherunner:

Kulunut juoksuvuoteni on näin jälkeenpäinkin katsottuna varsin onneton! Juoksin keväällä yhden puolimaratonin suunnittelematta ja kipsuttelin sisareni Anutherunnerin kanssa Länsiväyläjuoksun.

Vaikka juoksut kulkivat, stressaava elämäntilanne ja sahaavat syketasot hillitsivät menoa ja veivät fiiliksen pidempien matkojen juoksemiselta. Päätavoitteena olleet Karu ja KK Nuts 55 siirtyivät ensi vuoteen.

Muuten vuoteen on mahtunut hiihdon harjoittelua ja laskettelua, suunnistusta, purjehdusta sekä melontaa. Lisäksi kesällä kävelin ja ajelin työpaikan kilometrikisan innoittamana pidempiä pyörälenkkejä tandemilla ja juoksin hitaita pk-lenkkejä. Yksi kesän kohokohtia oli ehdottomasti pyörällä viilettäminen pitkin Tallinnaa!

Kun fb-uutisvirtaan pamahti tieto Karun ensi kevään ajankohdasta, tuli olo, että pitäisi jälleen systemaattisemmin alkaa treenata – vaikkei tuo Karua itselle ehkä se sopivin juttu olekaan. Mieluiten tarvon ajatuksineni metsässä ja hipsuttelen eteenpäin pitkospuilla tai rämmin Pohjois-Suomen poluilla.

Jossain ihan metsässä.
Jossain niin metsässä.

Tärkeintä itselle juoksemisessa ei ole enää ne ajat ja elämää suuremmat saavutukset, vaan kunnosta ja itsestä huolehtiminen, ulkona liikkuminen sekä onnellisuus, minkä kuljetut lenkit ja sen myötä nousevat endorfiinihuiput antavat.

Anutherunner:

Taakse jäävän juoksukauden ehdottomin huippu oli osallistuminen ultrajuoksuun. En tiennyt siitä mitään, kunhan lähdin. Vuosien varrella on tullut juostua lähes 30 kokopitkää maratonia, joten kuvittelin, että siinä se menee samoilla treeneillä. Olin kuitenkin kuin Liisa Ihmemaassa; silmäkulmista vilkuilin kanssajuoksijoiden maneereita ja tajusin, että kyse on ihan eri lajista. Mutta tietenkin ensi vuonna uudestaan, ilman muuta…!

Tukholman maraton jäi myös mieleen, sillä se oli kokemuksena erityisen hankala ja työläs. Olin satuttanut jalkani kevään muissa juoksuissa, ja se toi omat haasteensa. Vaan tulipa tehtyä sekin.

Lappujuoksujen lisäksi ja jalkahankaluuksien kompensaatioksi kesään mahtui onneksi myös leppoisia kokemuksia. Vietimme ison osan kesästä veneillen, ja kolusimme ihania Saaristomeren saarikohteita. Niissä oli kiva viipotella pitkin polkuja ja pikkuteitä ilman mitään päämäärää.

Jotenkin olen vähän kyllästynyt isoiksi paisuneisiin juoksutapahtumiin, joihin on tullut osallistuttua vuosien varrella. Luulen, että katselen “sillä silmällä” ensi kaudelle pienempiä ja kotikutoisempia. On hienoa, että löytyy uutteria vapaaehtoisia, jotka organisoivat tapahtumia hartiavoimin. Pienissä juoksutapahtumissa tunnelma on ihan erilainen. Niissä sananmukaisesti toteutuu takavuosina jossain juoksupaidassani ollut slogan: from runners to runners.

Juoksulenkin jälkeen

 

Miten valmistauduin KK Nutsiin, joka haastaa, mutta myös antaa

Vuosi sitten etsin tietoja lähestyvästä KK Nuts 31 juoksusta. Kelailin järjestäjän tapahtumasivuja, pohdin varusteita ja yritin löytää kuvauksia reitin vaativuudesta. Silti tuntui haastavalta hahmottaa kokonaiskuvaa siitä, mitä edessä oli.

Olin siirtynyt polkujuoksuun lähes pakon sanelemana. KK Nuts oli kuitenkin ollut toiveenani pitkään ja Kuusamon maisemat ja Pieni karhunkierros olivat tutut. Silti se, millainen KK Nuts oli, oli itselle vaativuudeltaan täysi yllätys.

Olin ennen KK Nutsia juossut polkujuoksutapahtumissa. Tarponut juhannuksena yöttömän yön juoksun Iivaaralla, rämpinyt Bodomin mudissa sekä juossut Espoon Akilleksen polkujuoksuja keskuspuistossa. Lisäksi takana oli kasa puolimaratoneja ja maratoneja sekä polkujuoksukoulu.

Ennen tapahtumaa harjoittelin pitkien lenkkien tekemistä juoksuliivi päällä. Tein paljon hitaita, vaihtelevamaastoisia lenkkejä. Kipusin mäkiä ja portaita sekä juoksin rinteitä ristiin rastiin. Tein myös 20 kilometrin kävelyjä. Pienen Karhunkierroksen kiersin talven aikana kolmesti. Ennen tapahtumaa takana oli 1000 juoksukilometriä ja 500 km kävelyä. Olin lisäksi uinut, hiihtänyt ja patikoinut.

Mäkitreenit tein kipuamalla edestakaisin Malminkartanon mäkeä ja Kirkkonummen portaita. Lisäksi kiipesin Rukatunturille, Konttaiselle sekä Pikku-Pyhävaaralle (Pyhä Jyssäys) muutamia kertoja. Hiihdin viidesti Valtavaaran taakse ja tunkkasin monoilla rinnettä ylös. Polkujuoksua tein mäkisissä maastoissa Espoon keskuspuistossa tai tasaisemmilla poluilla Paloheinässä. Osallistuin myös erilaisiin yhteisjuoksuihin Helsingin keskustassa sekä Pirkkolassa, jotta sain treeneihin temmollista vaihtelevuutta.

Juostavaa maastoa
Juostavaa maastoa

Enempää treeniä en pystynyt tekemään, koska lenkkimäärä oli jalan murtuman jälkeen pidettävä maltillisena. Ensimmäisen kympin olin pystynyt toipumiseltani juoksemaan vasta vuodenvaihteessa.

Ennen kisaa tunsin itseni täysin noviisiksi. Tilasin juoksuliivin, juomamukin ja pillin. Hankin avaruuslakanan ja sidetarpeita. Ostin sekä nastalenkkarit että poluille sopivat kengät.

Itse kisaan pakkasin lisäenergiaa järjestäjän vaatiman määrän. Tungin liivin taskuihin suolatabletteja, pähkinöitä, rusinoita ja ylimääräisen, coca-colalla täytetyn juomapullon, josta olin edellisenä iltana antanut hiilihapon haihtua. Itseni olin tankannut pasta-aamiaisella. Ennen h-hetkeä mutustelin banaanin.

Lähdön jälkeen on ruuhkaa.
Lähdön jälkeen on ruuhkaa.

En stressannut ajasta. Olin laskenut, että tasaisella etenemisellä ehtisin kyllä reitin kahdesta huoltopisteestä läpi sallitussa ajassa. Arvioin myös ehtiväni maaliin aikataulun puitteissa. Ellen teloisi itseäni. Ellen kaatuisi juurakossa. Ellen mitottaisi voimavarojani väärin. Ellei vesi loppuisi. Ellen jäisi auttamaan jotakuta reitillä loukkaantunutta.

Vaikka kuvittelin tietäväni, mitä on luvassa, kisa yllätti. KK Nuts oli juoksutapahtumana elämäni rankin. Vaikka himmasin alkumatkasta ja säästelin energioita viimeisen seitsemän kilometrin osuudelle, olin maalissa aivan loppu.

Maasto on ensikertalaiselle vaihtelevaa ja saatoin vain kuvitella, millainen reitti olisi mahtanut olla sateisena ja runsaslumisena vuonna. Nyt pitkospuut olivat hyvin juostavissa, reittiä oli paljon kunnostettu ja kuivaa maa-ainesta lisätty. Portaita oli paranneltu. Silti reittiin mahtui liukasta juurakkoa, mutaa sekä irtosoraista kalliota. Jatkuvaa, armotonta kipuamista ylös ja alas niin kalliota kuin askelmia pitkin.

Joulukuussa Kuusamon polut olivat harvinaisen vähälumiset.
Joulukuussa Kuusamon polut olivat harvinaisen vähälumiset.

KK Nuts on vaativuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – yksi parhaimpia kisoja, joihin olen osallistunut. Kisa onnistui tunnelman luomisessa ja järjestelyt toimivat.

Tähtäimessäni on tulevaisuudessa juosta KK Nuts 55. Muistan konkareiden kertoneen, että sille matkalle on asiaa, kun juoksukilometrejä kertyy vähintään 250 kuukaudessa. Ilman huolellista treenausta, ajatuksella, että reitistä kyllä selviää vaikka kävellen, en KK Nuts -kisan millekään matkalle lähtisi. Matkoista selviää kyllä – eri asia vain missä kunnossa!

Vuoden parhaat

Eihän se mennyt ollenkaan suunnitelman mukaan, mutta hyvä niin: monet hienot asiat tulivat tähän juoksuvuoteen spontaanisti ja viime hetkellä. Alla otoksia vuoden tähtihetkistä.

sirpatherunner:

Aavikkopuolikasta varten treenatessani vietin useita upeita aamuja ja iltoja hiekkarannalla. Sumu vyöryi mereltä, delfiinit leikkivät vedessä ja puolijalkainen lokki antoi sisua jatkaa raskasta harjoitusta. Vaikka puolikas jäi lopulta juoksematta, harjoittelu sitä varten oli hienoa itsessään.

Loppukesän – ja ehkä koko juoksuvuoden – kohokohta olivat juoksulenkit Suomessa yhdessä siskojen kanssa. Siskojen tuella ja kannustuksella juoksin Porvoossa ekan puolikkaanikin.

Manhattan Mile -kisaan mentiin spontaanisti ja sitä varten erikseen treenaamatta. Tämä oli todellinen dig deep -kokemus: kärki meni kaukana edellä, häntä tuli kaukana perässä ja oli vain puskettava itse itseään. Tyttäreni ja minä voitimme kumpikin oman ikäryhmämme omilla PR:illämme.

Katjatherunner:

Parhaimmat hetket menneeltä vuodelta voi helposti liittää ystäviin – yhdessä liikuttuihin minuutteihin ja tunteihin sekä saavutettuihin kokemuksiin poluilta.

Ehdottomana kohokohtana oli uskaltautuminen noviisina mukaan Bodom trailille sekä toteuttaa pitkään haaveena ollut KK Nuts juoksu Kuusamon upeissa maisemissa.

Oulangan ja Valtavaaran poluilta nousee myös mieleen yhteiset hetket teini-ikäisten lasteni kanssa. Ehkäpä näistäkin retkistä syntyy lapsien mieliin pieni kipinä, mikä kannattelee heitä liikkuvaan elämäntapaan myös sitten, kun he lähtevät kulkemaan omia polkujaan.

Huomaan vuoden kohokohtien liittyvän vahvasti ystäviin ja kanssaliikkujiin. Olen aiempina vuosina juossut yhteisiä kisoja ja treenejä lähinnä sisareni (anutherunner) kanssa tai tarponut kilometrejä yksin. Nyt hakeuduin erilaisten liikkuvien ihmisten seuraan, juoksin puolikkaita sisareni (sirpatherunner) ja ystäväni kanssa.

Oivalsin nauttivani suunnattomasti yhteislenkeistä. Kilometrit kertyvät yhdessä huomaamattomammin. Välillä on ollut hyvä vaihtaa askellustahtia, liikkua uusilla reiteillä ja vaihtaa lenkin suuntaa!

Anutherunner:

Vuosi 2018 jää muistoihin ennenkaikkea mahtavana veneilykautena. Olimme vesillä aina, kun se oli mahdollista. Luonnonsatamissa ollessamme samoilimme saarissa, ja satamakaupungeissa kävimme juoksemassa uusissa maisemissa. Parhain kohde oli ehdottomasti Tammisaari. Hieno, tunnelmallinen pikkukaupunki, eikä sinilevästä tietoakaan. Oli ihanaa pulahtaa juoksulenkin jälkeen mereen.

img-20181229-wa00338503463533007571227.jpg

Toinen siskoistani, katjatherunner, on jo pitkään intoillut polkujuoksemisesta. Ihmettelin pitkään, että mitä se siellä oikein rämpii, rämeikköä ja öttiäisiä joka paikassa. Sitten tuli hetki, jolloin mieheni innostui poluista. Ja niinhän se minunkin mieleni muuttui. Nyt huomaan ravaavani metsäpoluilla vähän väliä. Ihan parasta! Kaapissa odottavat jo uudet maastojuoksukengätkin tulevia hilputteluja.

img-20181229-wa0046300656825320827636.jpg

Vuoden 2018 juoksutavoitteet jäivät laihanlaisiksi. Oli olkapääleikkausta ja selkänikaman niksahdusta ja kaikenmoista. Kokopitkä maratonkin jäi juoksematta. Vaikka niitä on vuosien varrella kertynyt jo 25, olisi edes yksi voinut tähänkin vuoteen mahtua.

Puolisoni kanssa juoksimme keväällä Länsiväylä-juoksun ja HCR:n. Lisäksi hölkyttelimme monenmoisissa pienemmissä tapahtumissa, suurimmaksi osaksi ex-tempore. Kisojen ohella juoksuvuoden tähtihetkiä ovat kuitenkin olleet ehdottomasti ensijuoksut juoksutaukojen jälkeen. Pitkän juoksukiellon päätyttyä kaatosateessakin juokseminen on ollut suoranainen nautinto!

Polkujen houkutus

Olin ensimmäiset kymmenen vuotta sileiden teiden juoksija. Vaeltamisen, kunnon kohenemisen ja jalan murtumisen myötä löysin polut. Tai ehkä ne löysivät minut.

Ensimmäisen polkujuoksuni ja polkujuoksutapahtumani juoksin täysin spontaanisti päivän harkinta-ajalla Kuusamossa.

Vanhojen, tavallisten juoksutossujen pito ei ollut paras mahdollinen ja löysin itseni makaamasta rähmälläni polulla. Polvet auki. Housujen kangas riekaleina. Mutta suu messingillä. Ei haitannut vaikka välillä jalka upposi suoturpeeseen ja mäkäräiset narskuttelivat päänahkaa. Olo oli mahtava!

Sitten lähes sattuman ja fb:n viestivirtaan ilmaantuneen mainoksen innoittamana ilmoittauduin mukaan polkujuoksukouluun.

Vetäjät olivat himojuoksijoita. Kurssin taso oli kova ja oma motivaatio hiipui, kun maratontaustalla en kokenut pärjääväni ryhmän vauhdissa.

Niinpä roikuin juoksukoulussa mukana vain osittain ja tein omia, hieman kevyempiä polkulenkkejä Paloheinässä sekä Espoon keskuspuistossa. Pyrin kuuntelemaan kuntoutuvaa jalkaa ja lisäämään viikkokilometrejä hiljakseen. KK Nutsin lyhyimmälle matkalle startatessani juostuja kilometrejä oli talven aikana takana tuhatkunta.

Kasvattaakseni ymmärrystä polkujuoksua kohtaan ahmin polkujuoksukirjallisuutta. Hankin muutamat polkujuoksukengät. Ostin nettikaupasta lähes summamutikassa juoksuliivin ja hankin urheiluliikkeestä otsalampun (ja taisin vaihtaa sen neljä kertaa, ennen kuin valinta tuntui oikealta). Tilasin lisäksi netistä muut pakolliset varusteet, mitä KK Nuts juoksuun tarvittiin.

Jatkoin juoksua myös sileällä. Tunsin olevani polkujen ja sileiden kilometrien sekakäyttäjä. Lisäsin treeneihin myös pitkiä, kolmen tunnin kävelyjä sekä rauhallisia mäkitreenejä. Lisäksi uin. Ja hiihdin Rukan mäkisessä maastossa perinteisellä tyylillä.

Välillä mieleen hiipi kuitenkin epävarmuus. Tuntui, että treenaaminen hajosi ensi kertaa niin moneen tekemiseen, että sekä sileällä että polulla juoksu jäi liian vähäiseksi. Mäkien tunkkaukseenkaan ei tuntunut olevan riittävästi aikaa. Lopulta päätin, että kun en ehdi treenaamaan nopeutta, keskityn myös kevään kestävyyden parantamiseen.

Nyt tähtäimessä on juosta muutama lyhyt polkujuoksutapahtuma talven aikana ja testailla kevään juoksukuntoa mahdollisesti Länsiväyläjuoksulla ennen KK Nuts 55:ttä.

Jatkan harjoittelua kuten ennenkin. Vedän jalkaan kunnon kompressiosukat. Mutaisella kelillä heitän nilkkoihin suojaksi gaitersit. Juoksen edelleen pidempiä lenkkejä juoksuliivin kanssa ja yritän pitää treenit monipuolisina. Jos energiaa riittää, satsaan myös lihaskunnon parantamiseen.

Juoksen talviaikaan etenkin rauhallisia pk-lenkkejä ja jatkan polkujen ja sileiden matkojen iloista sekoittelua. Jos aikaa jää, harjoittelen myös juoksutekniikan parantamista alamäkiä varten.

Ja kun on tehnyt lenkit yksin pimeässä, tihkusateessa, jäällä ja lumella, onkin taas edessä kesä lappujuoksuineen. Silloin voi nähdä omien treenivalintojensa tulokset sekä kokea, kuinka koko juokseva yhteisö tukee ja kannustaa toisiaan, etenipä kukin sitten tiellä, polulla tai sekä että.