Kun suunnitellut juoksut jäävät juoksematta lomalla

Olen aiemminkin kertonut, että minulle paras tapa unohtaa mieltä painavat asiat tai löytää uusia ratkaisuja tapahtuu lenkkarit jalassa. Suunnittelen päivät, viikot ja seuraavan vuoden. Lyön hyvissä ajoin lukkoon tulevat juoksutapahtumat. En useinkaan koe osaavani elää hetkessä ja tulen levottomaksi, jos vetelehdin tekemättä mitään. Mitä sitten tapahtuu, kun lähden lähes ex tempore purehtimaan viikoksi Turkkiin ja suunnittelen juoksevani päivittäin?

Kun päätin lähteä Turkkiin, en kiireiltäni ennättänyt etukäteen tutkia ollenkaan minne oikeastaan olen matkalla. En ollut aiemmin käynyt Turkissa. Edellisenä iltana pohdin, mitä pakata mukaan reissuun lenkkareiden lisäksi ja heittelin laukkuun aurinkorasvan ja uikkarit.

Olin ajatellut tehdä lenkkejä satamasta käsin aamun sarastaessa. Purjehdusreissuilla vallitsee tietyt säännöt ja kuri. Vene lähtee satamasta silloin, kun kippari niin määrää. Tarkka lähtöaika voi selvitä vasta hieman ennen köysien irrottamista ja sooloiluun ei ole tilaa. Päivät kuluvat merellä.

Turkki osoittautui purjehtijan silmissä kauniiksi maaksi. Maaksi, jossa ihmiset ovat ystävällisiä. Mutta se osoittautui myös miesten maailmaksi. Maaksi, missä naisten asema eroaa siitä, mitä se kotimaassamme on.

Vaaleatukkaisena turistina tajuan hyvin nopeasti, että yksittäiset lenkit aamutuimaan tai yömyöhään olisivat riski-alttiita. Vessakäynnit veneeltä satamaan tuntui turvallisemmalta kävellä yhdessä toisen naisen kanssa.

Ilman, että edes noteraat turkkilaista miestä, huomaat mahdollisesti saavasi heiltä huomiota. Huomiota, mitä et kaipaa. Huomiota, jonka antamiseen, he tuntuvat ajattelevan olevansa oikeutettuja. Roskapusseja satamalaiturin roskikseen kantaessa kuulen turkkilaiselta sanat ”I love you”. Sanat tuntuvat absurdeilta ja työnnän roskapussit miehen käteen ennenkuin marssin tieheni.

Söin, nukuin, purjehdin ja liikuin kävelylenkeillä ryhmän mukana. Viikon loppupuolella juoksemattomuus tuntui kehossa. Hartiat kivisti. Jalat vingahtelivat liikettä. Teki mieli venytellä.

Aloin jo ennen paluumatkaa suunittelemaan, kuinka pian pääsisin taas loman jälkeen lenkille.

Kotiin palattua veneessä vietetty viikko keikutti ja väsymys painoi kuitenkin silmäluomia. Päiväunet kävivät muutamana päivänä mielessä.

Suuntasin seuraavana päivänä kotiin tultua koiran kanssa metsään. Kiersin polkuja. Sitä seuraavana päivänä kaivoin työpäivän päätteeksi lenkkarit esiin ja lähdin juoksemaan pimenevään, viileään iltaan. Metsätiellä väistin vastaantulevaa miestä pelotta.

Pohdin saapunutta syksyä. Vapautta.

Tajusin, että en aina osaa pitää turvallista ympäristöä arvossaan. Ymmärsin myös, että juoksun harrastajana voin antaa itselleni myös myönnytyksiä. Toisinaan suunnitelmat ovat tarpeen, toisinaan voi hyvillä mielin heittäytyä hetkeen. Lenkkeily pakkomielteisenä tai pakollisena suorituksena ei tuo onnea. Lenkitön lomaviikko ei myöskään kaada venettä pitkässä juoksussa. Välillä voi vain olla.

Syömmein sanoo bumtsibum…

Vaikka en mikään raaseri olekaan, hitaasti juokseminen on ollut aina vähän haasteellista. Vauhti kovenee viimeistään siinä kohtaa, kun ohitse porhaltaa joku toinen sata lasissa. Urheilukellon appikin huomauttaa heti, jos juoksuvauhti on laskenut viimeaikaisesta. Tyhmä ominaisuus, muuten. Lenkkejähän on eri vauhtisia; välillä täytyykin mennä hitaammin. Kehitys tyssää, jos jokaisen lenkin vetäisee niin kovaa kuin jaloista lähtee.

Kun juokseminen on ollut osa elämää vuosikaudet, sitä luulisi, että osaa jo tunnistaa omat sykkeensä. Yleensä näin onkin; ilman urheilukelloakin tiedän hyvin, milloin kulkee mukavasti ja milloin on tarpeen vähän himmailla.

Pitkän flunssan jälkeen olin ihan ymmälläni sykkeistäni. Meno tuntui hyvältä, mutta sykekäyrät näyttivät ihan oudoilta. Olen sairaana todella harvoin, mutta tällä kertaa sitkeä kesäflunssa pääsi painumaan syvälle keuhkoihin, ja taudin potemiseen meni kahdeksisen viikkoa. Ensimmäisten varovaisten juoksulenkkien tilastotiedot säikäyttivät: mateluvauhdista huolimatta maksimisyke oli huidellut 194:ssä ja keskisyke oli 170. Hurjat lukemat, kun normaalisti tuollaisen lenkin keskisykkeen olisi pitänyt olla 145:n tietämillä.

Poukkoileva sykekäyrä säikäytti. Pidin muutaman totaalisen lepopäivän, ja kokeilin sitten varovasti juoksemista uudelleen. Lompsuttelin hissun kissun kuutisen kilometriä, ja pysähdyin kolme kertaa testaamaan palautumista. Yleensä sykkeeni palautuu hetkessä alle 120:n. Nyt palautumissyke oli parhaillaan 137. Keskisyke sentään näytti jo vähän maltillisemmalta.

Flunssan selättämisestä alkaa olla nyt kolme viikkoa. Ensimmäistä kertaa keskisyke näyttää hyvältä helpolla lenkillä. Kello kertoo, että palautuminenkin on hyvällä tasolla. Ei erinomaisella, mutta suunta sentään on oikea.

Hirvittää, kun somepalstoilla väki kyselee, uskaltaakohan sitä maratonille tai puolikkaalle, kun flunssa jyllää. Itsekin olen joskus lähtenyt kokonaiselle, vaikka selvästi on ollut tauti tuloillaan. Enää en lähtisi. Rapiat vuosi sitten pikkuruisen kuumeilun jälkeinen höntyilyni johti rytmihäiriöihin. Tämänkertainen viikkokausien juoksukieltoni oli jälleen hyvä muistutus siitä, että järki käteen.

Lomajuoksuja

Juokseminen on siitä(kin) ihana harrastus, että se kulkee helposti mukana kaikkialle – myös lomalle. Eilen vihdoin synkkasin karvalakki-Garminini Connectiin ja ilahduin siitä, että kaikki Suomessa hilpaistut pätkät olivat edelleen tallella. Juoksijalle matkamuistoksi reittejä, maileja ja tahteja, mikäs sen mukavampaa!

Kovin monta kertaa en loman aikana vetäissyt lenkkareita jalkaan, kun ensin himmailin ennen Porvoon puolikasta ja sitten toivuin siitä. Siinä mielessä tällainen sopivan mittainen destination race palveli perhettäkin hyvin: kun juoksuja oli vähemmän, heille jäi aikaa enemmän. Matkasin yhdessä tyttärieni kanssa ja he jäivät mielellään mummolaan aamu- ja iltapyrähdyksieni ajaksi.

Tutussakin vieraassa paikassa mietin naisjuoksijana turvallisuutta. Kotona Kaliforniassa kuljetan yksinäisillä lenkeillä mukanani pippurisuihketta, mutta sitä en tietenkään voinut ottaa lomalle mukaan. Amerikan-liittymällä varustettu kännykkäkin palveli matkalla lähinnä näppäränä paperipainona silloin, kun ei ollut ilmaisessa wifissä kiinni.

Ensimmäisellä lenkillä Helsingin lähiössä tajusinkin yhtäkkiä olevani ulkoilureitillä ilman suihketta tai puhelinta: siis hyvin suojaton ja hyvin yksin. Sitten vastaan käveli ehkä yläasteikäinen tyttö, joka ympäristöään lainkaan tarkkailematta kuunteli musiikkia napit korvilla eikä vaikuttanut olevan lainkaan varuillaan. Tätä näkyä ei Kaliforniassa kohtaisi, mistä muistin, että Suomessa on edelleen aika turvallista.

Aina ei kuitenkaan tarvinnut mennä yksin, vaan lomaan mahtui myös yhteisjuoksuja siskojen kanssa. Olin kaivannut suomalaista metsää kovasti: sitä, kuinka maisemaa ei näe, vaan kulkija jää kummaltakin puolen metsän peittoon. Uudenmaan idyllisissä merenrantamaisemissa siskoni eivät ehkä vielä edes hahmottaneet olevansa missään metsässä – kunhan nyt oli muutama puu -, kun minä jo hihkuin innoissani, että tämä on polkujuoksua havumetsässä! Kuinka eksoottista!

Siskosten yhteinen pyrintö oli myös Porvoon puolikas, jonka tunnelmia löytyy parin kirjoituksen takaa. Anu-sisko toimi flunssaisena hovikuvaajana ja Katja-sisko huolehti ensikertalaisen rauhassa maaliin. Reitti oli kaunis, askel nousi kirjaimellisesti samaan tahtiin ja meillä riitti juttua. Kumpikin totesimme, että usein juoksemme mielellämme yksin, mutta siskon kanssa oli vielä hauskempaa.

Puolikkaan matkasta palautuessani vietin muutaman päivän kesämökillä ja kävelin tytärten kanssa aivan oikeassa metsässä. Olimme unohtaneet, kuinka syksyinen metsä tuoksuu ja miten polku joustaa askeleen alla. Löysimme muutaman mustikan, puolukkamättään ja vadelmapensaan, mikä kaikki oli lapsista äärimmäisen eksoottista ja ihastuttavaa. Elleivät hirvikärpäset olisi hyökänneet kimppuun, hekin olisivat ihastuneet metsään ikihyviksi.

Viimeiset pari kertaa juoksin vanhoilla kotikulmilla. Lenkkarit ehtivät hädintuskin kuivua viimeisestä, sateisen ja sumuisen aamun ulkoilusta, ennen kuin ne oli pakattava matkalaukkuun kotimatkaa varten.

Kotona ensimmäisen viikon treenit ovat olleet taistelua jet lagia vastaan – ottelut on paikoin voitettu ja paikoin hävitty. Taas olen kuitenkin kiertänyt tuttua puistoa ja aloittanut hiekkatreenit tulevaa aavikkopuolikasta varten. Metsää ja sen tuoksua ei kotikulmiltani löydy, mutta riemulla tervehdin myös merta ja sen syksyisin villiintyviä aaltoja. Vedenrajaan kerääntyy surffareita, he odottavat täydellistä aaltoa. Juoksen ohitse onnellisena siitä, että harrastukseni vie minut mahtavaan luontoon, olenpa missä tahansa.

Onpas sillä upeat lihakset!

Juoksen maanteillä, hiekkateillä ja poluilla tällaisen koiramaailman klovniksi tituleeratun, kääpiökoiriin kuuluvaan, ihanuuden kanssa. Ja intoa, ketteryyttä ja kestävyyttä löytyy!

Hieman on ollut tuiskuinen lenkki joskus!

Mutta niin kuin minulla, niin koirallanikin on hyviä ja huonoja lenkkipäiviä. Toisinaan, kuten keväisin koiran askel on lennokas ja kevyt. Tuppuralumessa turkkiin ja tassuihin muodostuu lumipalloja, meno on hitaampaa kun välillä pysähdytään nuolemaan tassuja, mitkä vain kylmettyvät entisestään. Kesällä helle estää pidemmät lenkit ja yhdessä päästään juoksemaan taas näin, kun syystuulet puhaltaa.

Juoksun jälkeen joutuu usein suihkuun!!

Kierrän usein koiran kanssa muutamia peruslenkkejä. Vauhti pysyy hyvin pk-alueella eikä hävetä juosta liian hitaasti. Välillä koira saattaa havaita reitiltä lähtevän metsäpolun ja käännähtää sen alkuun odottamaan suuntaa. Usein hetken mielijohteesta päädymmekin metsään rämpimään.

Olen opettanut koiralle kääntymiset oikealle ja vasemmalle. Se on oppinut myös pysähtymään ennen suojatietä ja viilettämään tien yli korvat takana heiluen heti kun saa siihen luvan. Vastaantulevat koirat ovat vielä yhteisenä haasteena. Välillä päästään ohi, toisinaan pysähdytään tervehtimään.

Olen monesti miettinyt, että koirani pystyy tulkitsemaan viikorytmiä. Tiistaisin, jolloin useimmiten on yhteislenkkimme aika, minun ei tarvitse kuin ottaa askel kohti portaikkoa, kun koira jo loikahtelee ilmaan, sillä kohta mennään! Ja auta armias sitä ilmettä, jos suljen oven lenkkitamineissa koiran jäädessä kotiin.

Ja voi sitä ylpeyttä ja riemua, mikä kuplii sisälläni, kun eläinlääkäri koiran vuositarkastuksessa toteaa koiran takareisiä kokeillessaan että “onpas sillä todella vahvat lihakset! Taidatte liikkua paljon.”