Voihan Omikron

Juoksuja tulee ja menee, lohdutti äiti, kun lähetin valokuvan koronatestin tuloksesta. Mutta kun kauan odotettu kisapäivä tulee ja menee ilman että itse on mukana, kismittäähän tuo. Vaikka totuuden nimissä on todettava, että maailmassa taitaa olla suurempiakin murheita.

Kaksi vuotta onnistuin tautia välttelemään, nyt se otti ja iski.

Testituloksen varmistuttua päätin selättää pöpön nopeasti. Ryhdyin vastatoimiin. Narskuttelin kourallisen raakoja valkosipulinkynsiä ja keittelin inkiväärijuomaa. Kyytipojaksi imeskelin sinkkitabletteja. Korona ei siitä ollut moksiskaan, vatsani kylläkin. 

Kuumehuuruissani selailin juoksu-aiheisia nettisivuja ja mietiskelin, mistä löytäisin kivan juoksutapahtuman menetystäni korvaamaan. Olin treenannut kuuden tunnin ultrajuoksuun huolella; viimeisen pitkän lenkkini olin juossut paria viikkoa aiemmin. Sen jälkeenkin olin vielä hölkytellyt palauttavan kympin. Oli tunne, että nyt lähtee – askel oli kevyt ja mielikuvissani tuulettelin jo villisti maaliviivalla. Kunnes korona otti otteeseensa.  

Kolmen rokoteannoksenkin jälkeen tauti on vienyt juoksukunnon tehokkaasti. Kun pelkkä kahvinkeittimelle kävelykin hengästyttää, on hyväksyttävä, että lenkkipoluille palaaminen tulee tapahtumaan maltilla. Vaikka mieli olisi valmis, keholla taitaa olla asiaan oma sanasensa sanottavanaan.  

Koronan ensimmäinen sairastelupäivä – nukuin noin viidet päiväunet.
Muutaman minuutin neulontahetki rekisteröityi urheilusuoritukseksi!

Tavoitteelliseen treenaamiseeni oli kuulunut 40 – 80 juoksukilometriä viikossa. Nyt en tiedä yhtään, mistä aloitan ja mitä teen, kun henki taas alkaa kulkea. www.terveurheilija.fi -sivun COVID-kaavio on realistisuudessaan pysäyttävä: varttikin voi olla liikaa. 

Yritän tietoisesti kääntää koronan runnomaa mielialaani positiiviseen suuntaan ja lietsoa mielikuvia kesäkelien lennokkaista juoksulenkeistä. Loppukesän tavoitteisiin on ainakin ruhtinaallisesti vielä aikaa. Edessä on varmasti vielä monia hyviä harjoittelulenkkejä, ja kivoja tapahtumiakin. Ja kuten todettua, maailman mittakaavassa tämä ei taida olla kuitenkaan niitä suurimpia murheita. Kesää kohti mennään, parempaa odotellessa.

Koronakiloja ja loman odotusta

Kesä tuli tänä vuonna jotenkin varkain. Vaikka nimenomaan luulisi, että juuri tänä keväänä olisi ollut aikaa seurata sen saapumista. Villasukista luopuminen on kuitenkin käynyt hitaasti, vaikka aurinko kuumottaa. Kalenterin tyhjeneminen perinteisistä kevään ja alkukesän juoksuista vei terän vuodenajan vaihtumiselta, eikä pää ole pysynyt muutoksessa mukana.

Heräsin huomaamaan kesän saapumisen, kun työkaveri toisensa jälkeen alkoi ilmoittelemaan lomille lompsuttelemisestaan. Mitä, nytkö jo! Etätöihin siirtyminen maaliskuussa tapahtui sähäkästi, ja sillä tiellä ollaan. Kun sosiaaliset kontaktit ovat olleet Teamsin ja Zoomin varassa, ei normielämän kahvipöytärupatteluja ole ollut. Kesälomasuunnitelmat ovat jääneet toteamatta ja lomille lähtijät ovat häipyneet etäyhteyksien päästä aivan vaivihkaa, ilman lomapullatarjoiluja.

Arvailla sopii, minkälaisiin puitteisiin lomien jälkeen työpaikoille palaillaan. Toiveikkaimmat tuumailevat, että se oli tässä, kohti normielämää vaan. Skeptikot muistuttelevat, että kyllä se toinen aalto sieltä vielä tulee. Kävi miten kävi, tavallaan kyllä vähän harmittaa, jos paluu entiseen tapahtuu ihan sellaisenaan. Poikkeuskuukausina on omaksuttu monia uusia toimintamalleja, ja joidenkin niistä soisi jäävän työkalupakkiin jatkossakin. Kuten vaikkapa etäkokousten.

Etäilevälle toimistohiirelle työpäivien alut ovat olleet suorastaan nautinnollisia. Kun työmatkan pituus on ollut mitattavissa askeleina kahvinkeittimeltä olohuoneessa odottavan tietokoneen äärelle, matkan on voinut taivaltaa tukka pörröllään ja unisukat kurtussa. Ja vaikka monesti työpäivä on alkanut kuin vahingossa anivarhain, vastapainoksi on voinut hyvällä omalla tunnolla nostella pyykit koneesta kesken päivän tai nauttia päiväkahvit pihakeinussa.

Tuossa taannoin osui kohdalle ensimmäinen live-kokous pitkään aikaan. Omassa työssäni iltakokouksia on todella paljon. Live-istunnon jälkeen olin aivan nuutunut ja puutunut. Miten ihmeessä kukaan voi istua neljä tuntia liikkumatta? Teamsin äärellä kokoustaessa olen hypellyt ja venytellyt, pyöritellyt olkapäitä tai muuten vaan touhunnut. Eikä jumituksia missään. Rennoimmissa palavereissa puhetta on pidetty kävelylenkkien lomassa ja webinaareja olen kuunnellut juoksumatolla hölkytellessä. Paluu toimistoon tuntuu ylipääsemättömältä asialta.

Yhden naisen otantana väitän, että etäily on tuonut muutenkin paljon hyvää. Toki sosiaalisia kontakteja jo vähitellen kaipaa, ja eleettömälle koneelle puhuminen tuntuu vieläkin vähän oudolta. Moni on itkeskellyt, että kevät meni mässyttäen ja yritä tässä nyt sitten mahtua kesämekkoon. Hemmetin korona. Itselleni koronakilot ovat tarkoittaneet kovaa kyytiä alaspäin; seitsemän kiloa on häipynyt kuin itsestään. Iso osa putosi varmaan ihan siitä ilosta, että jatkuva istuminen vaihtui aktiivisemmaksi touhuiluksi. Ja syöminen oman näköiseksi ruokailemiseksi; ei ole ollut pakko tyytyä lähikuppilan rasvaiseen tarjontaan, vaan on voinut syödä juuri siten kuin oma mieli haluaa.

Juhannus häämöttää, ja sen jälkeen ihan nurkan takana heinäkuu. Lomakuu. Veneilykuu. Aion nauttia hyvästä olostani, toivottavasti loputtomasta auringonpaisteesta, meren kimalluksesta ja kiireettömistä päivistä. Kesän jälkeen sitten uusin voimin arkea päin, mitä se sitten ”uudessa normaalissa” tarkoittaakaan.

Terveellisen elämän resepti

Sisaruskolmikkomme keskimmäinen, Katjatherunner eli oikeammin Katja, on varsinainen monitaituri. Hänellä on takataskussaan sekä kaupallinen että hoitotieteellinen korkeakoulututkinto, lisäksi hän on sairaanhoitaja. Minä ja toinen siskoni Sirpa olemme humanisteja. Mutta kaikki isosiskot tietävät, että todellinen tietämys ei synny tutkinnoista, vaan ikähierarkiasta. Isosiskoilla on elämänkokemusta enemmän, siksi siis myös tietoa. Loogista.

Koska olen meistä vanhin, tuo hoitotieteilijä-sairaanhoitajasiskoni lähetti minulle kuvan koronan runtelemasta nielustaan ja kysyi, pitäisiköhän sitä lähteä lääkäriin. Isosiskon tietämys on rajaton.

Kerran Katja soitti jostain Alppien takaa. Hän oli laskettelureissulla ystävänsä kanssa, ja vuokra-autosta menivät jarrut. Katjatässämoi, voitsä kertoa, miten tämän volkkarin jarrut korjataan? Öh, hmm. Jospa soitat kuitenkin sinne autovuokraamoon.

Joskus takavuosina sain kuvan lapsen ihottumasta. Mitä tää on? No, tätä ei suoranaisesti opetettu valtiotieteellisessä, mutta veikkaan vauvarokkoa.

Isoimpana isosiskona tuo toki hivelee itsetuntoa, mutta toimii tämä toisinkin päin. Siskojen kanssa whatsapp-viestit singahtelevat. Käymme läpi toistemme sykekäyriä ja pohdimme, onko syvää unta tullut riittävästi. Vaihdamme tietoa tai tiedoksi luulemaamme. Tiesittekö, että yhdessä karkkipussissa on yhtä paljon sokeria kuin 12 banaanissa? No, hmm. Mietinkin tässä juuri, että ottaisinko pari namua vai valitsenko sittenkin 12 banaania.

Koronan mullistamassa arjessa olen ennättänyt katsoa muutaman tiededokumentin, jotka kolahtivat kovaa. Tiesittekö, että jos syö päivittäin 25 kcal yli tarpeensa, kymmenessä vuodessa ylikiloja kertyy 13? Ei kuulosta pahalta, paitsi se 13 kiloa. Tai että liikunta torjuu matala-asteista tulehdusta, jos liikkuu monipuolisesti ja järjen kanssa. Ja että pieni nälkä silloin tällöin saa elimistön torjumaan sekä tauteja että ikääntymiseen liittyviä vaivoja.

Omasta mielestäni ikävuosiin on vielä pitkä matka, mutta tosiasia on, että päivä päivältä ne sieltä lähestyvät. Siskojen kanssa on puhuttu siitäkin, että nyt jos koskaan täytyy panostaa tulevien terveiden vuosien keräämiseen. Rakentaa pohjaa. Paljon terveitä vuosia siis, kiitos!

Ahmimissani tiededokumenteissa toistuu sama oivallus: kalorivaje aika ajoin tekee ihmiselle hyvää. Kannattaa miettiä, mitä syö. Minä olen miettinyt koko ikäni ja kaikki mitä olen syönyt, on vauhdilla varastoitunut vyötärölle. Vastapainoksi olen kokeillut niin pussikeittodieetit kuin ketoositkin. 16:8 -pätkäpaastolla kehoni jämähti säästöliekille, koska en osannut syödä ”syömisikkunan” aikana riittävästi. Ketoosikokeiluni toi hyvän olon ja kilot karisivat, mutta treenit jämähtivät ja sykekäyrät pompsahtivat oudoiksi.

Katsomissani dokumenteissa tutkijat korostavat sopivan liikunnan ja oikean ravinnon ohella myös sosiaalisia aspekteja. Tällä korona-aikakaudella nekin ovat heittäneet häränpyllyä. Ole tässä sitten sosiaalinen, kun kohtaamiset tapahtuvat lasiseinien takaa ja kättely on vaihtunut vilkutteluksi. Mutta hätä keinot keksii, ja onneksi on some.

Kysymättä hoitotieteilijä-sairaanhoitajasiskoltani paljastan ihan ilmaiseksi terveellisen elämän reseptin: Nauttikaa liikunnasta monipuolisesti. Juoksemisen lisäksi voi tehdä muutakin, kuulemma. Korona ei ole syy jämähtää sohvalle mässyttämään, eikä maltillinen kalorivaje silloin tällöin tapa. Nähkää ystäviä, tehkää mielekkäitä asioita. Tämä kaikki ison siskon rajattomalla viisaudella, olkaa hyvät!

Mikä juoksukevät!

Mikä kevät! Tällaista emme ole tainneet kokea ja ehkä emme tule koskaan enää kokemaankaan. Kaikkialle ihmisiä juoksemassa siellä täällä. Yksin, kaksin tai yhdessä.

Tavallisena keväänä ulkona saa juosta välillä aika yksin. Nyt etätyöskentely, tauko harrastusrumbasta ja ryhmäliikuntatuntien peruuntuminen on tarjonnut lisätunteja monen päivään. Kävely, pyöräily, juoksu ja ulkona samoilu ovat kasvaneet räjähdysmäisesti.

• 

Perheen kanssa Koppernäsin luontopolulla.

Viimeisimmällä lenkilläni yksi pari, tai oikeastaan heistä vain se toinen juokseva puolisko jäi mieleeni. Se mies. Mies, sinisissä shortseissaan.

Parin askel kulki samaan harmoniseen tahtiin. Käsien asento oli hyvä. Mutta joku pieni vivahde näennäisestä keveydessä paljasti, että yhteiset lenkit olivat vasta alkaneet. Että menossa oli ehkä kevään kolmas yhteislenkki. Ja että tämä juoksusuhde oli jotenkin tuore.

Miehen vierellä juoksevaa naista en rekisteröinyt oikeastaan lainkaan. Silti tiesin, että hän on heistä se, joka houkutteli miehen lenkille. Se, joka oli juossut jo paljon aiemmin. Se, joka halusi nyt jakaa nuo lenkit toisen kanssa. Että siinä haluttiin edetä yhdessä ilman revittelyä tai pätemistä. Saada juoksusta molemmille jotain yhteistä ja hyvää.

Kevät, jolloin koirallekin on aikaa.

Ehkä tarvittiin tämä omituinen kevät. Kevät, joka tarjosi aikaa itselle ja toiselle. Joka pakotti meidät luomaan uusia toimintatapoja ja joka sai massat liikkumaan.

Ehkä tarvittiin tämä kevät havahduttamaan, miten rajallisesti jaamme arkemme lähteistemme kanssa. Miten vähän asioita yhdessä teemme.

Ehkä tarvittiin tämä kevät sytyttämään yhdessä liikkumisen tapaa. Juoksubuumia, joka sai parinkin löytämään yhteiset askeleet ja joka saa liikkumisen ehkä myös jatkumaan.