Laiskan kokin bravuurit

Joitakin vuosia sitten innostuin ostamaan erityisen laadukkaan tehosekoittimen. Haavekuvissani olin se aamupirteä energiapakkaus, jonka päivät alkavat tasokkailla vihersmoothieilla, spiruliinajauheilla ja avocadoilla.

Avocadot puputan sellaisenaan – smoothieen saakka ne ovat harvemmin päätyneet. Trendi ei ole ottanut kierroksia keittiössäni, enkä ole tullut ostaneeksi spiruliinaakaan.

Tiedän, että ruokailutottumukseni kaipaisivat terävöittämistä. Ruoka on minulle polttoainetta, jotta jaksan liikkua ja taapertaa päivän touhuissa. Toki ymmärrän hyvien tuotteiden päälle, mutta pärjään hyvin sillä, mitä milloinkin on ulottuvillani. En ole moksiskaan, vaikka tankkaisin vatsani täyteen samaa sapuskaa joka päivä.

Välillä epäilen, että syön todellisuudessa liian vähän. Lähipiirissä oleva henkilö karisti hurjan määrän liikakiloja seuraamalla syömisiään appin kautta – kirjaamalla tunnollisesti kaiken, mitä suuhunsa pisti. Mielenkiinnosta kokeilin sitä itsekin ja havahduin, kun päivän päätteeksi sain vakiopalautteen: syö enemmän.

Jos syön enemmän, väsähdän. Ja toisaalta jos syön liian vähän, alhainen energiatasoni saa kädet tärisemään ja mielen kiristymään.

Niukahko syöminen kostautuu kyllä. Jos liikkuu paljon, pitäisi ravinnonkin olla riittävän energiapitoista ja laadukasta. Väsymys pukkaa, jos ravintoaineista syntyy vajetta. Ja onhan sillä varmasti vaikutusta myös immuunijärjestelmään. Tiedän hyvin, että rikkipitoiset ruoat tekevät hyvää iholle ja hapatetut ruoat probiootteineen tukevat limakalvojen kunnossa pysymistä. Teoriassa paketti on siis koossa, mutta käytännössä lipsun.

Tunnistan ongelman ytimen – sen, että inhoan kokkaamista. Olen huono keksimään, mitä milloinkin syödään. Jos joku toinen laittaa aterian, sen syöminen on nautinto. Omat pöperöni ovat mitä ovat.

Paljon liikkuvana energiavaje iskee välillä kuin salama. Silloin on tehtävä nopeasti jotain, tai nuupahdan hetkessä. Pikaisena hätävarana pähkinät auttavat. Cashewien kylläisyyshormonit saavat pysymään tolpillaan siihen saakka, että ehtii loihtimaan jotain oikeasti ruokaisaa. Äärimmäisessä hätätilassa kippaan kiehuvaan veteen linssipastaa, jonka höystän parilla pestolusikallisella.

Viime aikoina olen intoillut kotimaisista juureksista, linsseistä, pavuista ja parsakaaleista. Ehkä elimistössäni on niiden sisältämistä ravintoaineista vajetta, kun ne niin kovasti nyt koukuttavat. Laiskan kokin bravuurini on heitellä lohkotut juurekset uunipellille. Päälle lorautan sitruuna-oliiviöljyä, sekaan tipautan valkosipulin kynsiä ja päälle ripottelen mustapippuria. Katan komeuden vöner-lastuilla tai lohifileellä. Helppoa ja onnistuu, vaikka keittiöhommia vieroksuisikin.

Bataatteja, punajuurta, palsternakkaa ja raitajuurta. Uunipellille ja uuniin, helppoa ja hyvää!

Kun tytär vuosia sitten palasi vaihto-oppilasvuottaan viettämästä Englannista, hän oli päässyt papujen makuun. Inhosin ajatustakin ja sain puistatuksia, kun keittiöön ilmestyi papupurkkeja. Enpä olisi arvannut, että niistä on muodostunut keittiöni kantava perusta! Pavut ovat ravintosisällöltään käsittämättömän monipuolisia. Niissä on proteiinia, kuituja sekä antioksidantteja – kaikkea sitä, mitä aineenvaihdunta tarvitsee, ja mitä huolimattomasti syövän ihmisen elimistö huutelee. Estävät vieläpä diabetesta, syöpää ja liikalihavuuttakin.

Kiireisen (laiskan) kokin papuateria syntyy kädenkäänteessä. Heittelen pannulle sipulia ja hämmentelen niitä hetken. Oikea kokki puhuisi ehkä kuullottamisesta, mutta minulla ne välillä vähän kärvähtävät, joten ei siitä sen enempää. Kyytipojaksi laitan valkosipulia, tomaattilohkoja, varsiparsan palasia ja mitä milloinkin jääkaapin hyllyiltä satun löytämään. Sitten lisään pavut – niitäkin käytän rennolla otteella ja kaikissa muodoissaan. Lopuksi kippaan pannulle kaiken sekaan kaurajauhista. Ja vot, ateria on valmis. Jos pavut ovat päässeet loppumaan, punaiset linssit käyvät yhtä mainiosti.

Kidneypapuja, vöneriä ja varsiparsakaalia. Hätäisen kokin pikaherkku!

Rennon keittiöni uunissa valmistuu perjantaisin pizza. Pyöräytän pohjan kananmunista ja psylliumista. Paistan pohjaa pari minuuttia ja nakkaan päälle täytteet. Nopeaa ja näppärää.

Perjantaipizza: surautan viisi kananmunaa tehosekoittimella ja sekoitan sekaan psylliumia.
Täytteeksi merellisiä aineksia kaapin antimien mukaan.

Mutta ihan kaikkein parhainta on kesäinen kalakeitto. Vaikka kotikeittiöhengetärtä minusta ei saa tekemälläkään, retkioloissa yllätän välillä itsenikin. Veneessä keittiöolot ovat rajalliset, ja silti siellä hääräily on rentouttavaa. Veneilijän kalakeittoni syntyy sekin rennolla otteella: keitän kuoritut ja lohkotut perunat. Kun ne ovat hieman pehmenneet, korvaan keitinveden kookosmaidolla. Lisään pakasteena ostamani kalakuutiot, silppuan sekaan ruohosipulia ja maustan sopan. Valmiin keiton päälle ripottelen tilliä, jotta kokonaisuus näyttää nätiltä.

Tämä versio syntyi lohisuikaleista.
Veneillessä ainekset ovat juuri niitä, mitä mukaan on sattunut tulemaan.

Jälkiruokia ei laiskan hääräilijän keittiöstäni juurikaan löydy. Tyhjiä kaloreita en kaipaa. Siis karkkeja, keksejä tai muita höttöpöperöitä. Alkoholikin on jäänyt, sillä haluan pysyä juoksukuntoisena. Mutta koska paheiden summa on kuulemma aina vakio – näin sanoi kerran eräs viisas ystäväni – lankeamuksiakin riittää. Mutta eikö tiukkapipoisuutta pidäkin välttää – tutkimustenkin mukaan joustava suhtautuminen ruokaan on kaiken a ja o.

Kyläreissun ihana jälkkäriylläri: vegejugurttijäädyke marjoilla.

Höyryävä kuppi kahvia sen sijaan maistuu kyllä. Vetoan siihen, että kahvin tiedetään hidastavan monia sairauksia, kuten vaikkapa Parkinsonin tautia, jolle sukurasite näyttäisi minuakin altistavan. Ehkäisee se kuulemma myös muistin heikkenemistä – kunhan vain malttaa pysyä kohtuudessa. Liika on liikaa ja nostaa sekä verenpainetta että kolesterolia. Mutta kruunaahan se aterian, epäilemättä.

Ja kun nyt tulivat ne paheet mainittua, niin onhan nekin paljastettava. Jäätelöt.

Ravintolan jälkkäriannos yllätti: tilasin sitruunaisen jäätelöpallon!

Millaisella ravinnolla tossun saa liikkumaan?

Minulla on toisinaan huono tapa tankata itseäni liian lähellä lenkkiä. Työpäivän jälkeen vatsa kiljuu ja toisaalta aikataulu hohtaa punaisena. Jos mielii lenkille, on pikaisesti syötävä. Usein kuitenkin tilanne kostautuu. Nälkäisenä tulee syötyä liikaa. Aivot huutavat, että ota vielä tuo appelsiini, niin jaksat. Lenkin alussa liika tankkaus tuntuu raskaampana askeleena ja se appelsiini pohtii liikesuuntaansa. Toisaalta, syömättäkään lenkki ei kulje.

Toisinaan tankkaus kuitenkin onnistuu. Etenkin viikonloppuisin tulee syötyä kunnon aamupala, jonka jälkeen, noin tunnin päästä ruokailusta, lenkki sujuu. Tuolloin ei myöskään ole vaaraa, että olisin yliannostellut hiilareita, mitkä silloin hidastaisivat matkaa.

Kaurapuuroa, raejuustoa ja mustaviinimarjoja!

Juoksijana uskon monipuoliseen ja tasapainoiseen ravintoon, missä jokaisella aterialla lautaselle vilahtaa sopivasti hiilihydraatteja, rasvoja ja proteiineja. Se, mistä kukin nuo sopivat komponentit vatsaansa saa, on ruokavalio ja mieltymys kysymys.

Yksi syö vain kasvisruokaa, toinen jättää lihakunnan tuotteet pois lautaseltaan ja kolmas tekee jotain muuta. Mutta, syöpä niin tai näin, riittävästä energian saannista on hyvä pitää huolta. Laihdutusdieetin aikana on turha odottaa vakiolenkiltä huipputuloksia. Tai paaston jälkeen ei todellakaan kannata lähteä kisaamaan!

Mutta, olipa ruokavaliomme millainen tahansa, tarvitsemme juoksijoina paljon hyviä, hitaita hiilihydraatteja, jotka pitävät pitkään kylläisenä. Hyvinä energialähteinä toimivat esimerkiksi täysjyvä- ja ruistuotteet sekä hedelmät. Juoksutakin taskuun voi sujauttaa rusinoita, pähkinöitä tai geelin, jos edessä on tavallista pidempi lenkki.

Mutta, juoksijan ikäkin vaikuttaa. Nuorempana kehoni ei niin herkästi hetkahtanut rasvaisemmastakaan ravinnosta. Vuosien karttuessa ravinnon laatuun on kuitenkin joutunut kiinnittämään enemmän huomiota. Myös mikroravinteiden merkitys on itsellä kasvanut. Alhainen ferritiini muistuttaa raudan merkityksestä ja toisinaan ei ole pahitteeksi että nappaisen magneesiumia.

Usein yhdistän juoksulenkin ja uimisen.

Ja pelkät hiilarit ja energiageelit ei lenkillä aina riitä. Kuumalla ilmalla hiilihydraatit eivät imeydy optimaalisesti ja silloin pidemmillä matkoilla on hyvä huolehtia myös nesteytyksestä.

Muistan lukeneeni, että jo prosentin nestehukka hidastaa juoksua. Itselläni on pinttynyt tapa kulauttaa vettä ennen lenkkiä. Juon vettä myös lajien vaihdon, kuten lenkin ja uinnin, välissä. Pidemmille juoksumatkoille mietin juomatauotuksen tai kuljetan juomaa mukana. KK Nutsilta on jäänyt erityisesti mieleen se, kun loppumatkasta hörpin juomapulloon hiilihapottomaksi tarkoituksella väljähdyttämääni, sokeripitoista Coca-Colaa.

Lenkin jälkeen on myös hyvä tankata joko välipalaa tai syödä hyviä elementtejä sisältävä lounas. Huolehtimalla ravinnon säännönmukaisuudesta, elimistömme kiittää. Lihakset palautuvat ja olemme taas valmiina seuraavaan koitokseen.

Sokerikoukussa

Tammikuun alussa Anu-sisko haastoi meitä siskoksia karkkilakkoon – perinteinen tipaton kun ei meistä kenellekään mitään muutosta merkitsisi. Katja oli kaukaa viisas ja ilmoitti suoriltaan, ettei aio talven pimeimpänä aikana riistää itseltään harvojen karkkipäiviensä tuomaa iloa. Minäpä sen sijaan lähdin höyrypäänä moiseen mukaan!

Intoilin vielä perheelle, että ehkä lopetan sokerin vallan kokonaan. Se kun ylläpitää tulehdustiloja elimistössä ja nyt näitä tulehduksia olisi riittävästi kotitarpeiksi muutenkin. Puoliso katsoi vähän hitaasti, mutta katsoi parhaaksi todeta vain, että selvä sitten. Vähän vokaaleja venyttäen kylläkin: seeelvä.

Ulkosuomalaiselle kotoisat karkit ovat kirjaimellisesti harvinaista herkkua.

Hyvin nopeasti selvisi, että sokerittomuuteen tarvitsisin paljon muutakin kuin vain kuivahedelmiä kaapin hyllylle. Lakkopäätöstä seuraavaan päivään mennessä olin nimittäin jo pyörtänyt pyhät puheeni ja arvellut, että totta puhuen nyt on kyllä kyse vain rehellisestä, raa’asti observoitavissa olevasta sokerista – ei mistään piilosemmoisesta. Ja varmaan alta kahden vuorokauden olin tullut siihen tulokseen, että jospa nyt oltaisiin ihan vain tässä karkkilakossa ensin.

Mikäs siinä sitten oli niin hankalaa? No tämä minun tämänhetkinen ruokavalioni ja ruokarytmini. Kun lähden töihin aamukuudelta, ei aamupalaan ole aikaa eikä se oikein vielä maitakaan. Usein nappaan vain mukaan jogurtin. Kymmenen minuutin lounastauollani pistelen amerikkalaiseen tapaan hyvinkin usein voileivän. Tai siis, krhm, peanut butter jelly -leivän. Kotimatkalla olen nääntymäisilläni nälkään ja natustan autossa välipalapatukan. Nyt ollaan jo reippaasti yli päivän sokerisuosituksista. Ja vaikka päivällinen yleensä onkin ihan järkevää ruokaa, ruokajuomaksi valikoituu limppari, joskus useammankin kerran viikossa. Sokerikello se vain kilahtelee!

Stevialla maustettua kokista, gluteenitonta leipää ja pussi karkkia – tasapainoisen ruokavalion perusainekset?

Puolivälissä tammikuuta tuttava jakoi somessa artikkelin, jossa puhuttiin tipattoman kuukauden hyödyistä ja hyödyttömyyksistä. Artikkelissa arveltiin, että jossain vaiheessa päihderiippuvuuden kehittymistä tipaton kuukausi kyllä vielä onnistuu, mutta vain sen ajatuksen voimalla, että helmikuun ensimmäisenä korkki napsahtaa. Artikkelin äärellä pohdiskelin, että samalla vimmallahan minäkin karkkilakkoani vedin – karkkipäivää odottaen. Jaa, tämäkö siis on se sokerikoukku?

Helmikuun ensimmäisenä päivänä laitoinkin siskoille viestin, että JIPPII, nyt saa muuten taas mässätä. Tunnustin kyllä samaan hengenvetoon kerran repsahtaneeni. Kotona oli ollut saatavilla Sirkusaakkosia – joita ei siis myydä tässä maassa. Anu vastasi viestiini, että hänelle ei muuten tehnyt ollenkaan tiukkaa olla paitsi karkeitta, myös lainkaan herkuitta. Tjaaa…

Välipalapatukat tulee miellettyä terveelliseksi vaihtoehdoksi, mutta totaalisokereitahan näissäkin on.

Karkkilakko ei sinänsä ole ratkaisu eikä yksistään tee ruokavaliosta sen terveellisempää. Minulle se oli hyvä herätys siihen havaintoon, ettei ruokailurytmini ole tasapainossa. Iltapainotteinen ravinnonsaanti ajaa kehoni huutamaan nopeaa energiaa, ja nälkäisenä tulee sitten napsittua mitä vain! Tässä on pienen elämäntaparemontin paikka. Aloinkin jo pakata töihin mukaan lämmintä ruokaa niiden hilloleipien sijaan.

Miten sairaaladieettini kanssa kävi

En ole kamalan ylipainoinen, mutta kun olo omassa kehossa alkaa ahdistamaan ja vaatteet kinnaamaan, on muutettava rutiineja ja kokeiltava ruokavaliossa jotain uutta. Niinpä sattuman ja pakon edessä tartuin sairaaladieettiin. Samalla yritin ymmärtää, mikä ruokailutottumuksissani on pielessä.

Lähtöpainoni oli 62,9. Vastaavat numerot olin nähnyt vaa’assa lähes kaksikymmentä vuotta sitten ollessani viimeisilläni raskaana. Vaikka luku ei tunnu huimalta, on tilanne konkreettisempi, kun määrän suhteuttaa 156 senttiseen runkooni. Toki Texasissa asuva pikkusiskoni lohdutteli; voihan ne kilot olla lihaksiakin. Mutta ei ne ollut.

Aloitin siis elämäni ensimmäisen varsinaisen dieetin, minkä myös lopetin hyvin nopeasti. Toisena päivänä heikotti niin, että tuntui, että pyörryn siihen paikkaan. Elimistöni heitti täysin kuperkeikkaa. Palelin ja päähän sattui. En kerta kaikkiaan kyennyt jatkamaan.

Kiukkusin siskolle. Tai varmaan kaikille. Mutta sitten aloitin dieetin uudelleen. Tein ensimmäisellä yrityskerralla ratkaisevan virheen. Jätin listassa aamukahviin laitettavan sokerin pois. Toisella yrityksellä seurasin listaa kuulijaisesti. Söin ohjeen mukaan, mutta jaottelin tällä kertaa ruokia niin, että jos päivälliseksi mainittiin omena ja kananmunat, söin vaikkapa listalla mainitun omenan väli- tai iltapalaksi. Näin syömistä tuntui riittävän hieman enemmän, eikä ajat aterioiden välillä tuntuneet enää liian pitkiltä.

Lisäksi, jos jonain päivänä tuntui aivan ylivoimaiselta pysyä kuurissa, lisäsin hieman listassa sinä päivänä olevan ruuan määrää. Saatoin siten syödä kolme kananmunaa kahden sijaan tai rouskia kaksi omenaa. Oli vain aivan pakko, tai muuten olisin repsahtanut enemmän.

Marjoista saan puhtia. Samalla täyttyy makean nälkä.

Olin ennen dieettiä aloittanut päivät aina kaurapuurolla ja kahvilla, syönyt jonkun kotiruokalounaan tai jos se jäi väliin, haukannut päivällä jotain välipalaa ja nauttinut lämpimän ruuan päivällisellä. Söin siis vain joko lounaan tai päivällisen. Illalla söin salaattia, maustamatonta jugurttia tai pari palaa leipää. Perjantaisin olin saattanut syödä palan patonkia tai karkkia. Mitä milloinkin.

Liikun kohtuullisesti. Kävelen aamuisin lyhyen, noin puolituntia kestävän lenkin koirani kanssa. Iltaisin kävelen, hölkkään, fillaroin tai hiihdän. Vuodessa kilometrejä kertyy noin 2500. Askeleita kertyy päivässä 15 000:a.

Hyvin tyypillistä koiran lenkitysmaastoa otsalampun valossa.

Kuuri oli aluksi rankka. Elimistöstä poistui parin ensimmäisen päivän aikana paljon nestettä. Sen jälkeen alkoi lähes jatkuva palelu, mitä kesti viikon. Dieetissä päivisin nautittava energiamäärä on pieni ja koska elän melko aktiivista ja liikkuvaista elämää, tunsin, ettei energiavarat millään riitä juoksemiseen. Pihatöitäkin tehdessä olo oli kuin puolityhjällä ilmapallolla. Näiden kahden viikon aikana oli tyydyttävä lähinnä rauhalliseen kävelyyn.

Puolivälissä dieettiä, perjantai-iltana sallin itseni kuitenkin syödä hieman poikkeavasti, sillä juhlistimme tyttäreni paluuta Saksasta kotiin. Raclettepannulla tuli sulatettua muutama juusto lihan, kurkun ja porkkanan päällä. En ottanut tästä stressiä, koska halusinkin buustata elimistöä, ettei se kävisi totaaliselle säästöliekille ja sainkin lauantai-aamun juoksulenkkiin melkoisesti lisäenergiaa.

Toisella viikolla nestettä ei enää poistunut edellisen viikon tahtiin. En varmaankaan muistanut juoda riittävästi ja päätä särki ajoittain. Ensimmäisien päivien valtava näläntunne oli poissa ja dieettiä oli helppo toteuttaa muutenkin, kun mielitekoja suuntaan tai toiseen ei ollut. Makeanhimo oli tipotiessään.

Viimeisenä päivänä olin jo unohtanut koko dietin. En muistanut heti aamulla punnita painoani saati murehtinut mitä söisin. Aamupala oli rutinoitunut ja muuttunut kaurapuurosta paahtoleipäviipaleeseen, minkä söin tyynesti kahvikupposeen ohella. Pureskeltavaa dieetissä myös riitti, mikä varmasti helpotti ruokavalion noudattamista.

Opin, että vaikka repsahdin jonain päivänä (raclette), ei minun pitänyt palata epäonnistuneena vanhaan, vaan tuli jatkaa ruokavalion noudattamista eteenpäin seuraavasta ruokailutilanteesta alkaen.

Ymmärsin myös, ettei oikotietä onneen ole. Mikäli haluan, että painoa ei ole enempää, on minun jatkossakin vain tarkkailtava enemmän sitä, mitä syön. Iän myötä painoa tuntuu tulevan herkemmin ja vaikka koen, etten syö paljoa, voi huomaamatta pienetkin väärät ruokailutottumukset tuoda vuosien saatossa ensin grammoja ja sitten kiloja vyötärölle.

Uskon, että dieetti opetti minulle sen, ettei minun ole pakko syödä niin paljoa pastaa, perunaa ja muita hiilareita, mitä suuhuni arjessa pistän.

Painoa putosi kaikkinensa 4,5 kiloa. Vaikka pudotetut kilot voi tuntua pieneltä ja osa siitä olla nestettä, sujahtavat farkut jo helpommin jalkaan ja pöhötys on tiessään. Eilen lenkillä askel tuntui ihanan kevyeltä ja kasvot kiinteämmiltä.

Jatkan varmaankin uusia asioita oppineena eteenpäin. Tavoitepainoon on vielä 3,5 kiloa. Välttelen edelleen joitakin ruoka-aineita, mutta syön jo enemmän. Aamupalaksi pureskelen tosin ohjeen mukaisesti leipää (ilman mitään täytteitä), lounaaksi lämmittelen keiton (esim. Pinaatti) ja päivällisellä pyrin syömään lihaa, kalaa tai kanaa sekä kasviksia. Illalla herkuttelen sillä, että laitan kulhoon maustamatonta jugurttia ja hedelmiä tai marjoja tai pyöräytän tutun salaatin. Juon vettä. Ehkäpä näin saan tavoitteen kasaan.

Suositan sairaaladieettiä. Se sopii tilanteisiin, joissa haluaa päästä painonpudotuksessa alkuun. Dieetti on kuitenkin rankka, joten en suosita sitä kenellekään, jolla on terveyden kanssa ongelmia tai elämäntilanteessa muita haasteita. Dieetti ei myöskään sovi tilanteisiin, missä haluaa liikkua paljon.

Dieetti toimi hyvänä herätteenä pysyvimpiin muutoksiin. Ja kun tuloksia saa tämän detin avulla nopeasti, on helppoa motivoida itseään jatkamaan paremmalla tiellä, kun on oivaltanut, mikä omassa ruokailussa on mahdollisesti pielessä.

Kilotko kuriin juoksemalla vai syömällä?

Olen sellainen pieni ja pyöreä. Toki joku sanoisi, että ihan normaalivartaloinen. En siis omaa gasellin koipia, vaan mennä töpsötän eteenpäin puolitoistametriä lyhyellä varrellani, jossa muutamankin kilon painonheilahdukset suuntaan jos toiseen näkyvät.

Vaikka elämäntapani ovat terveelliset ja ruokailutottumukset säännölliset, olen nähtävästi perinyt sellaiset geenit, että kaikki nauttimani ravinto varastoituu etenkin näin syksyllä vartalooni. Inhoankin sitä, kun housun nappi alkaa puristamaan ja olo on kaikin puolin epämukava.

• 

Syksyn ensimmäiset hiihtometrit

Luen paljon painonhallintaan liittyviä kirjoituksia ja seuraan somessa aihepiiriin kuuluvia ryhmiä. Yleisin ohje, mikä kirjoitteluissa on, on että liiku enemmän ja syö vähemmän. Olenkin tänä vuonna päättänyt liikkua kaikkina kuukausina enemmän, kun edellisvuoden vastaavina kuukausina olen tehnyt. Silti paino uhkaa nousta.

Toki ymmärrän, että keski-ikäisenä aineenvaihduntani hidastuu ja en kuluta enää kaloreita siinä määrin kun nuorempana. Silti ärsyttää, ettei suhteellisen mukavallakaan liikuntamäärällä paino tahdo pysyä kurissa.

Siskokseni tietävät, että aiheen käsittely on itsellä lähes arkipäivää. Toinen siskoni pitää linjansa kurissa reippaalla juoksemisella ja pätkäpaastoilulla ja toinen puolestaan noudattaa hiilarittoman ruokavalion ja pätkäpaaston yhdistelmää. Itse taas syön normaalisti. Yrittäen toki vältellä hieman leipää.

Koska kuitenkin liikun, en sopeudu helposti ihmedietteihin ja kiukustun, jos verensokerini heilahtelee. Kun kuitenkin oma olemus ärsyttää, on pakko yrittää jotain. FB ryhmän innoittamana päätin testata kahden viikon sairaaladiettiä. Koska en etukäteen tiedä, miten sen läpivieminen onnistuu, kirjoittelen kokemuksistani näissä postauksissa seuraavan kahden viikon ajan. Aloitan dietin huomenna. Katsotaan kuinka minun käy!