Burpeen ylivoimaa

Työmatkani pidentyi taannoin, ja autosta käsin tulee turinoitua Teams jos toinenkin. Ja istumisen seurauksethan me tiedämme, mitäpä niistä sen enempää.

Autossa istumisen lisäksi annan elämästäni tunteja neulomiselle, ja senkin seuraukset tunnen niskanikamissani. Mutta neulominenhan on mindfullnessia parhaimmillaan, joten älköön kukaan ehdottako, että luopuisin siitä. Sitäpaitsi, lähipiiri pysyy lämpimänä, kun villasukkaa pukkaa.

Mutta paikoillaan jököttämisen ja yksipuolisen neulomisen (”sutkuttelun”, kuten meillä kotoisasti todetaan) oheen on pakko tehdä muutakin.

Kotikuntosali on ollut viime aikoina ahkerassa käytössä. Rytmi on alkanut vakioitumaan: sunnuntaina pitkä juoksulenkki ja päälle pienet venyttelyt ja vanuttelut, jos energiaa ja viitseliäisyyttä vielä lenkin jälkeen riittää. Arkiaamuisin lyhyt (3-5 km) juoksulenkki juoksumatolla ennen työpäivän alkua – tosin vain etäpäivinä, sillä lähipäiviin ei työn lisäksi muuta saa mahtumaan millään. Aamun mattojuoksuun yhdistän joko hiit-treenin nyrkkeilysäkki-kahvakuula-kehonpainojumppa -yhdistelmällä tai salitreenin ylä- ja alataljoineen sekä soutulaitteella huhkimisineen. Aika kiva kombo!

Otsikossa mainitun burpeen otin ohjelmistooni vahingossa. Sen vaikuttavuus ja ylivertaisuus olivat toki tulleet teoriassa tutuiksi, jokainen treeniohjelmahan asiasta huutelee. Mutta jotenkin ei vaan meinannut tulla omaksi jutuksi millään.

Yhtenä aamuna se sitten lähti. Oli vähän turvonnut ja pönäkkä olo, ja mietin, mitä taikatemppuja tähän nyt sitten keksisi. Olin juuri nähnyt jonkun YouTube-mainoksen, missä henkäyksen kepeä naisihminen toteaa, etteivät ne läskit ainakaan juoksemalla lähde. Ja minä kun tykkään juosta. Hätäpäissäni sitten väänsin muutamat kylkilankut ja kuin vahingossa päädyin kokeilemaan burpeeta. Kokeiluni ei kestä mitään yleisöesittelyä – en hypellyt enkä ollut rivakka. Ehkä lähinnä karhumainen.

Yksinkertaisuudessaan aloitin näin: menin kyykkyyn niin alas kuin mahdollista. Laitoin kämmenet lattiaa vasten ja liutin vuorotellen jalat suoriksi lankkuasentoon. Toin jalat vuorotellen takaisin kämmenten lähelle ja palasin kyykkyasentoon. Nousin seisomaan ja nostin kädet kohti kattoa. Näitä 3 x 10 toistoa, ja hiki virtasi. Ihan ilman hyppyjä ja pomppuja.

Mutta niin – siis mikä ihmeen burpee, ja miksi moinen intoilu? Liikesarjan keksi – yllätys, yllätys – herra nimeltä Burpee joskus 1930-luvulla. Liike on yksinkertaisuudessaan sekä lihaksistolle että hengitys- ja verenkiertoelimistölle kova juttu. Syke nousee hetkessä, ja juuri sitä tässä haetaankin. Jossain kerrottiin, että ainakin jenkkiarmeijassa burpee on ollut pitkään osa testirepertuaaria, vähän niin kuin cooperin testi meillä. Oli miten oli, joka tapauksessa tämä liikesarja on saanut lisänimen ”kuningasliike”, eikä suotta.

Kokonaisvaltaisuudessaan liike on ihan oikeasti yliveto. Sitä voi ihan hyvällä omalla tunnolla versioida mieleiseensä muotoon: jos edellä kuvaamani karhu-versio tuntuu liian helpolta, vaikeusastetta voi lisätä vaikkapa punnertamalla ennen kyykkyyn kapuamista ja kyykkyasennosta ylös hypähtämistä. Liikesarjaa voi varioida melkolailla, ja siksi se onkin yksi monipuolisimpia omalla kehonpainolla tehtäviä.

Ja jännää sinänsä, että liikesarjankin voi näemmä joku ”keksiä”! Levottomana lapsena tässä väkisinkin miettii, mitä kaikkea omista kiemurteluista olisi voinut kehkeytyäkään, jos ne olisi älynnyt patentoida..!

Tästä intoutuneena lanseeraan yhden kiemurteluistani: nyrkkeily-jammailun 🙂 Kun kukaan ei näe, pistän popin soimaan ja nyrkkeilysäkkiä töpsytellessäni samalla tanssin. Superhauskaa – ja ties vaikka jonakin päivänä joku intoilisi, miten mahtava ”keksintö”!

Joogaa luonnon ja porojen ehdoilla

Olen pitkään haaveillut, että saisin kokea miltä porojooga tuntuu. Olen vuosikymmeniä samoillut Rukan ja Kuusamon maisemissa ja ihailen alueelle omaleimaisuuttaan tuovia, osan vuodesta vapaana käyskenteleviä porolaumoja. Rakastan myös Kuusamon puhdasta luontoa. Niinpä MunPolku porojoogatunti ulkona luonnossa tuntui itselle sopivalta valinnalta.

Jooga-aamuna pakkanen oli todella kireä. Normaalioloissa olisin -25 asteessa pysynyt tiiviisti mökin lämmössä. Koska halusin kokea uutta, tungin päälleni villakerraston ja jalkoihin villasukat. Käsiin valitsin mahdollisimman lämpöiset rukkaset ja kietaisin kaulaan lämpimän huivin. Mielessä nauratti, että harvoin on tullut joogaa varten pukeuduttua näin.

Lämmintä päällä.

Joogapaikkaan kiiruhtaminen oli auringonpaisteisena aamuna yllättävän helppoa. Matka Rukan ja Kuusamon väliltä löytyvälle Kujalan porotilalle sujui hetkessä ja vaikka meitä aamuvirkkuja poronruokintaan tai porojoogaan osallistuvia oli paikalla mukavasti, parkkitilaa autolle löytyi tilan edustalta hyvin.

Opas kertoili porojen hoitamisesta sekä niiden lisääntymisestä. Kuulimme myös Kujalan porotilasta, missä porotaloutta hoidetaan jo viidennessä polvessa. Saimme myös tietää paliskunnan toiminnasta sekä yhteisöllisyydestä, mikä poroisäntien välillä vallitsee.

Enpä olisi ilman tätä visiittiä tiennyt, mitä porojenhoitaminen todellisuudessa on, enkä sitä, että Kuusamonkin alueella on noin 12 000 poroa. Uutta oli myös tieto siitä, että Kujalankin isännän porojen kaulassa roikkuu gps-paikantimet. Mikäli poro ei muutamaan tuntiin liiku, singahtaa siitä viesti tilalle. Vaikka perinteet ja esi-isiltä opitut tavat elävät voimakkaasti, uuttakin oli tilalle luotu.

Porot, luonto ja mielenrauha.

Porotietouden jälkeen me joogaajat siirryimme kuusamolaisen jooga- ja eräopas Piritta Liikkan mukana poroaitaukseen. Pian me joogasimme lämpimillä porontaljoilla paukkupakkasessa, auringonpaisteen saattelemana keskellä useampisatapäistä porotokkalaumaa. Teimme rauhallisia joogaliikkeitä sekä aistimme porojen ääniä ja luonnon tuoksuja. Ei tarvinnut kuin kuunnella ohjaajan rauhallista ääntä ja tehdä paikallisesti nimettyjä liikkeitä, kuten kuusamolaisen marjanpoimija asanaa porojen käyskentelyä välillä ihaillen.

Tilan tuotteita.

Nopeasti vierähtäneen joogatunnin jälkeen siirryimme tilalla juuri avattuun kahvilaan. Höyryävä kaakao lämmitti mukavasti ja silmä lepäsi kauniita maisemia, poroista valmistettuja tuotteita sekä Kujalantilan emännän taidetta ihaillen.

Kokemuksena porojooga oli ainutlaatuinen. Ainutlaatuiseksi sen teki myös se, ettei sellaista ole tarjolla missään muualla Suomessa. Siinä, missä perinteisesti joogatessa käännytään sisäänpäin, nyt aistit avattiin kohti ulkomaailmaa. Oma kiire ja stressi kaikkosi ja joogaoppaan tarinointia jaksoi kuunnella loputtomiin.

Voin hyvin kuvitella, miten ihanaa porojooga olisi aurinkoisena kesäpäivänä, heinien tuoksussa, jolloin joogahetkessä viettäisi aikaa kauemminkin. Joogan päätteeksi maistuisi myös porosoppa, joka on tulossa kahvilan listalle. Varmaan jatkossakin tulen pistäytymään Kujalan porotilalla ja -joogassa, missä mieli lepäsi, ja tuntui siltä, kun olisi matkustanut hetkeksi eri maailmaan.

Loma-bootcamp

Tyttäreni on hyvin päättäväinen. Joskus se ärsyttää, mutta joskus hänen päättäväisyyttään voi vain kiitellä – kuten kävi eräänä heinäkuisena iltana jylhällä Jussarön saarella. Upean purjehduspäivän päätteeksi nimittäin huomasin jumppaavani hiit-treeniä mitä mahtavimmissa puitteissa – keskellä vierasvenesatamaa ja venekuntien vilkuillessa puuhiamme. 

Jussarön saarelle päädyimme perinteisellä naisistomme kesäpurjehduksella. Tai ei sitä perinteeksi  voi väittää, sillä kokemus oli ensimmäinen laatuaan – mutta perinteeksi päätimme sen ottaa. Kolmen naisen, kahden koiran ja yhden kissan kombomme oli kerrassaan lyömätön. 

Tuntikausien viettämistä veneessä voisi luulla puuduttavaksi, mutta sitä sen ei tarvitse olla. Purjehtiessa on koko ajan pientä puuhaa – vinssin veivaaminen käy hyvinkin salitreenistä.  

Liikkuvaisia kun olemme, meidän aamumme alkoivat reippailla saarikierroksilla. Aamuspurttailujen jälkeen aamiainen veneen kannella maistui. 

Kun kuumuus veneessä alkoi korventaa liikaa,  kaivoimme suppilaudat esiin. Laudalla saa uskomattoman tehokkaat treenit, kun oikein pistää vauhdilla menemään. Laudalta myös putoaa herkästi – mutta paahtavassa kelissä sekin vain virkistää.

Ihanne-elämässä veneilypäivän olisi kruunannut kehoa huoltava venyttely. Sellaisissa olemme melkoisen saamattomia – valitettavan usein jäävät siis tekemättä. Iltaisin rauhoituimme ulappaa katsellen, laineiden liplatellessa. Stressi tuntui olevan jossain varsin kaukana. Olo oli levollinen ja rento.

Mutta se laiturijumppa.  

Helsingin keskustassa asuvalle tyttärelleni puistojumppa on arkikauraa. Viheralueet, kuppilat ja muut julkiset puitteet ovat hänelle luonteva olohuoneen jatke. Itse en ole omakotitaloasujana tullut hyödyntäneeksi edes omaa takapihaa jumppailuun – saatikka, että olisin lähtenyt hyppelemään laitureille. Mutta laiturilta itseni löysin, ja hyvä niin.

Kun saunavuoroamme odotellessamme kiertelimme Jussarön saaren polkuja, tytär äkkäsi tyhjillään olevan vanhan laiturin. Mitä mahtavin treenipaikka, hän intoili. Yritin keksiä syitä, miksi idea oli kelvoton – olin vakuuttunut siitä, että jokainen vierasvenesataman silmäpari liimautuisi meihin. Niin liimautuikin – osa vaivihkaa vilkuillen, osa suoraan pällistellen. Mutta emme välittäneet, sillä treenipaikka oli totta tosiaan mahtavin. Ilta-auringon laskiessa, harvinaisen lämpimän kesätuulen puhallellessa tempaisimme huikeimmat hiitit ikinä. 

Tasapolkimilla

Jonotin naisten maastopyöräilykurssille monta kuukautta. Vaikka naisia on maastopyöräilijöissä edelleen vähän, kiinnostus lajia kohtaan on tällä hetkellä suurta. Monet naiset eksyvät fillarilla metsään miehensä mukana, ja niinhän minullekin kävi. Innostuimme puolison kanssa maastopyöräilystä puolivahingossa reilu vuosi sitten, ja sen jälkeen Austinin kuumia metsiä on koluttu kahdella renkaalla aina, kun siihen on auennut mahdollisuus.

Harva se viikonloppu tosipyöräilijät surahtelevat autoja kalliimmilla ajokeillaan meidän ohitsemme. Itse tapaan katsella lempireittiemme jokaista juurta ja kalkkikiven palasta miettien, millä konstilla ne tänään juonivat katkaisevansa juuri minun luuni. Kun lopulta huomasin, että puolison taidot kehittyvät mutta minun eivät, tiesin uimakouluseikkailuistani oppineena tarvitsevani tuutoria.

Ensin harjoiteltiin nurmikentällä. Ehdin kuvata muita, kun lainapyörääni vaihdettiin ehjää rengasta. Kurssilla oli mukana myös REI:n mekaanikko, joka hoiteli moiset hommat käden käänteessä.

Onneksi maanlaajuinen ulkoilu- ja urheilutarvikekauppa REI järjestää monenlaisia koulutuksia ja kursseja ihmisille, jotka haluavat oppia uusia taitoja. Olemme käyneet REIn kanssa sekä vaeltamassa että melomassa, ja keskustelleet moneen kertaan kiipeilykurssista. Maastopyöräilykurssille halusin mennä nimenomaan naisseurassa.

Kokoonnuimme varhain viikonloppuaamuna Muleshoe Bend -puistoon Colorado-joen varrelle. Ennen kuin päästiin pyörän selkään, juteltiin pitkän aikaa turvallisuudesta ja varusteista. Amerikkalaiseen tapaan kaikki allekirjoittivat vastuuvapautuslomakkeen, sillä maastopyöräillessä voi sattua jotain. Kukaan ei päivän aikana kuitenkaan murtanut luitaan, vaikka joku hiukan nurin humpsahtikin.

Aikoinaan kansallisella tasolla kilpailleenkin leidin opastuksella harjoittelimme ensin perustaitoja nurmikentällä: reitin hakemista, pysähtymistä, tasapolkimia sekä nousuun ja laskuun tarvittavia asentoja. Kokeilimme, kuinka maaston epätasaisuuden voi antaa vapaasti vaikuttaa alla liikkuvaan pyörään, kun itse nousee satulasta. Lopulta lähdimme polulle kokeilemaan juuri opittuja taitoja.

Tiukan ylämäen viimeisessä notkelmassa, pienimmällä vaihteella sotkiessa piti hakea reitti tuosta kivien välistä. Kivi nousi sen verran korkealle, että polkaisun piti ajoittua juuri oikein. Kiven reunaan hakkautuneet valkoiset jäljet kertovat epäonnistuneista yrityksistä.

Pyöräilyreittimme oli todella kiinnostava. Olin olettanut, että meitä vietäisiin suunnilleen hiekkateille, mutta pääsimme ihan oikeasti maastoon ja hyvin tekniselle reitille. Ennen ensimmäistä hyppyä jalkauduimme tarkastelemaan polkua, sen tarjoamia reittejä ja hypyn jälkeen välittömästi seuraavaa juurakkoista nousua. Kurssin vetäjä otti kuvia ja huuteli ohjeita, kun me yksi kerrallaan menimme ensimmäisestä esteestä. Tämän jälkeenkin pysähdyttiin vielä monta kertaa pohtimaan strategiaa, jolla taltutettiin niin ankarat nousut kuin jyrkät laskutkin.

Keski-Texasin pyöräilypolut eivät ole helppoja. Täällä saa äärimmäisen harvoin ajella tasaista multapolkua tai sileää kiveä pitkin. Maasto ei kestä kulutusta märkänä, ja kun jotkut silti malttamattomina ajelevat sateiden jälkeen, suosituimmat polut ovat yhtä terävää kalkkikivipeltoa. Kurssireitillä ajeltiin myös juurakkoa, hietikkoa ja vanhaa joenvartta, jossa kivet olivat suuria ja pyöreitä, veden vuosisatojen aikana hiomia. Siinä sai aika lailla sotkea kevyellä vaihteella, kun joka polkaisulla syvä kivikko vain vajosi alta.

Hyppy! Nojaa taakse, pidä tasapolkimet, yksi sormi kummallakin jarrulla, katse kohti seuraavaa estettä. Pieni vaihde valmiina, sillä heti kun rengas osuu maahan, on edessä juurakkoinen nousu.

Rakastan maastopyöräilyä samalla tavalla kuin rakastan uimista: levottomalle ihmiselle molemmat ovat liikemeditaatiota. Kun kiitää pitkin esteisiä polkuja, mitään muita ajatuksia ei siihen hetkeen mahdu. On vain polku, pyörä, luonto, reaktio – ja ne tärkeääkin tärkeämmät tasapolkimet.

Kun 10 minuutin hyppely vastaa puolen tunnin juoksulenkkiä

Ai, lähtisikö hyppynarukurssille?! Siis minäkö? Ajatuskin nauratti. Olin viimeksi hyppinyt hyppynarulla 35 vuotta sitten! Mutta yllätyksekseni ilmoittauduin mukaan.

Hyppynarukurssia veti etäyhteyksien kautta nyrkkeilyn Euroopan mestari ja MM-pronssimitalisti Elina Gustafsson, joka on varsinainen energia- ja ilopilleri. Hän piti meidät liikkeessä. Ja mikä parasta, hyppiä sai kenenkään näkemättä.

Ensimmäisellä kerralla hyppysarjat olivat lyhyitä (30 sekuntia) ja helppoja. Hyppyjen kestoa (30-90 s) ja tekniikkaa (tasa-, väli- ja sivuhyppyjä) lisättiin kurssin edetessä ja väliin mahdutettiin selkä- ja vatsaliikkeitä. Yksi treenikerta kesti puoli tuntia, ja alkulämmittelyineen ja loppupalautuksineen aktiivinen hyppyosuus oli noin 23 minuuttia.

• 

Hyppynaruja on erilaisia. Toiset kertovat hyppykierrokset, kuluneen ajan sekä kalorit.

Hyppiminen oli helppoa ja mukaansa tempaavaa. Ohjaaja huomioi etänäkin osallistujien eri kuntotasoa antamalla liikkeistä usein helpompia ja vaikeampia variaatioita. Kukin pyöritteli narua sarjan aikana omaan tahtiin ja liikkeitä oli helppo seurata.

En ollut koskaan aikaisemmin kuullut hyppynarukursseista. Googlettelemalla aiheesta löytyi kuitenkin paljon sivustoja ja hyppynaruseurojakin on lukuisia. Jotkut seuroista ovat painottuneet eri hyppytekniinoihin ja siihen, hypitäänkö yksin vai joukkueena.

Olin kuvitellut, että puolen tunnin hyppiminen olisi varsin kevyttä puuhaa. Yhdistelin ensimmäisen hyppykerran perään polkujuoksulenkinkin. Hyvin nopeasti huomasin, että hypyt kyllä painavat pohkeissa, eikä samalle päivälle kannata ahnehtia liikaa pelkästään jalkoihin kohdistuvaa treeniä.

• 

• 

Ulkona on kiva hyppiä.

Vaikka kurssin ohjaaja oli suositellut, että toistaisimme treenin kahdesti viikossa, en suppailun, purjelauta- ja purjehduskertojen, pyöräilyn, juoksun ja kävelyn välissä saa toista kertaa mahdutettua viikkoon, mutta olen varma, että yksikin treeni vahvistaa ja tuo vaihtelua juoksussa tarvittaville nilkoille, pohkeille ja pakaralihaksille. Samalla myös istumatyössä melko passiivisena olevat kädet saavat liikettä ja keskivartalo ja sydän vahvistuvat.

Ennakkoluuloni olivat siten aiheettomia. Hyppynarutreeni on tehokasta ja hauskaa ja jatkan varmasti hyppimistä kurssin jälkeenkin, sillä kuten Elina on maininnut, käyttävät nyrkkeilijätkin hyppynaruhyppelyä osana treeniään. Ja mikäs siinä treenatessa, kun kymmenen minuutin hyppelyn luvataan vastaavan puolen tunnin juoksulenkkiä ja treeni on helppo toteuttaa milloin missäkin.