mieli, muut lajit, Pyöräily, Teksas/ulkosuomalainen

Tasapolkimilla

Jonotin naisten maastopyöräilykurssille monta kuukautta. Vaikka naisia on maastopyöräilijöissä edelleen vähän, kiinnostus lajia kohtaan on tällä hetkellä suurta. Monet naiset eksyvät fillarilla metsään miehensä mukana, ja niinhän minullekin kävi. Innostuimme puolison kanssa maastopyöräilystä puolivahingossa reilu vuosi sitten, ja sen jälkeen Austinin kuumia metsiä on koluttu kahdella renkaalla aina, kun siihen on auennut mahdollisuus.

Harva se viikonloppu tosipyöräilijät surahtelevat autoja kalliimmilla ajokeillaan meidän ohitsemme. Itse tapaan katsella lempireittiemme jokaista juurta ja kalkkikiven palasta miettien, millä konstilla ne tänään juonivat katkaisevansa juuri minun luuni. Kun lopulta huomasin, että puolison taidot kehittyvät mutta minun eivät, tiesin uimakouluseikkailuistani oppineena tarvitsevani tuutoria.

Ensin harjoiteltiin nurmikentällä. Ehdin kuvata muita, kun lainapyörääni vaihdettiin ehjää rengasta. Kurssilla oli mukana myös REI:n mekaanikko, joka hoiteli moiset hommat käden käänteessä.

Onneksi maanlaajuinen ulkoilu- ja urheilutarvikekauppa REI järjestää monenlaisia koulutuksia ja kursseja ihmisille, jotka haluavat oppia uusia taitoja. Olemme käyneet REIn kanssa sekä vaeltamassa että melomassa, ja keskustelleet moneen kertaan kiipeilykurssista. Maastopyöräilykurssille halusin mennä nimenomaan naisseurassa.

Kokoonnuimme varhain viikonloppuaamuna Muleshoe Bend -puistoon Colorado-joen varrelle. Ennen kuin päästiin pyörän selkään, juteltiin pitkän aikaa turvallisuudesta ja varusteista. Amerikkalaiseen tapaan kaikki allekirjoittivat vastuuvapautuslomakkeen, sillä maastopyöräillessä voi sattua jotain. Kukaan ei päivän aikana kuitenkaan murtanut luitaan, vaikka joku hiukan nurin humpsahtikin.

Aikoinaan kansallisella tasolla kilpailleenkin leidin opastuksella harjoittelimme ensin perustaitoja nurmikentällä: reitin hakemista, pysähtymistä, tasapolkimia sekä nousuun ja laskuun tarvittavia asentoja. Kokeilimme, kuinka maaston epätasaisuuden voi antaa vapaasti vaikuttaa alla liikkuvaan pyörään, kun itse nousee satulasta. Lopulta lähdimme polulle kokeilemaan juuri opittuja taitoja.

Tiukan ylämäen viimeisessä notkelmassa, pienimmällä vaihteella sotkiessa piti hakea reitti tuosta kivien välistä. Kivi nousi sen verran korkealle, että polkaisun piti ajoittua juuri oikein. Kiven reunaan hakkautuneet valkoiset jäljet kertovat epäonnistuneista yrityksistä.

Pyöräilyreittimme oli todella kiinnostava. Olin olettanut, että meitä vietäisiin suunnilleen hiekkateille, mutta pääsimme ihan oikeasti maastoon ja hyvin tekniselle reitille. Ennen ensimmäistä hyppyä jalkauduimme tarkastelemaan polkua, sen tarjoamia reittejä ja hypyn jälkeen välittömästi seuraavaa juurakkoista nousua. Kurssin vetäjä otti kuvia ja huuteli ohjeita, kun me yksi kerrallaan menimme ensimmäisestä esteestä. Tämän jälkeenkin pysähdyttiin vielä monta kertaa pohtimaan strategiaa, jolla taltutettiin niin ankarat nousut kuin jyrkät laskutkin.

Keski-Texasin pyöräilypolut eivät ole helppoja. Täällä saa äärimmäisen harvoin ajella tasaista multapolkua tai sileää kiveä pitkin. Maasto ei kestä kulutusta märkänä, ja kun jotkut silti malttamattomina ajelevat sateiden jälkeen, suosituimmat polut ovat yhtä terävää kalkkikivipeltoa. Kurssireitillä ajeltiin myös juurakkoa, hietikkoa ja vanhaa joenvartta, jossa kivet olivat suuria ja pyöreitä, veden vuosisatojen aikana hiomia. Siinä sai aika lailla sotkea kevyellä vaihteella, kun joka polkaisulla syvä kivikko vain vajosi alta.

Hyppy! Nojaa taakse, pidä tasapolkimet, yksi sormi kummallakin jarrulla, katse kohti seuraavaa estettä. Pieni vaihde valmiina, sillä heti kun rengas osuu maahan, on edessä juurakkoinen nousu.

Rakastan maastopyöräilyä samalla tavalla kuin rakastan uimista: levottomalle ihmiselle molemmat ovat liikemeditaatiota. Kun kiitää pitkin esteisiä polkuja, mitään muita ajatuksia ei siihen hetkeen mahdu. On vain polku, pyörä, luonto, reaktio – ja ne tärkeääkin tärkeämmät tasapolkimet.

Arkiliikunta, muut lajit, Terveys, Treenit

Kun 10 minuutin hyppely vastaa puolen tunnin juoksulenkkiä

Ai, lähtisikö hyppynarukurssille?! Siis minäkö? Ajatuskin nauratti. Olin viimeksi hyppinyt hyppynarulla 35 vuotta sitten! Mutta yllätyksekseni ilmoittauduin mukaan.

Hyppynarukurssia veti etäyhteyksien kautta nyrkkeilyn Euroopan mestari ja MM-pronssimitalisti Elina Gustafsson, joka on varsinainen energia- ja ilopilleri. Hän piti meidät liikkeessä. Ja mikä parasta, hyppiä sai kenenkään näkemättä.

Ensimmäisellä kerralla hyppysarjat olivat lyhyitä (30 sekuntia) ja helppoja. Hyppyjen kestoa (30-90 s) ja tekniikkaa (tasa-, väli- ja sivuhyppyjä) lisättiin kurssin edetessä ja väliin mahdutettiin selkä- ja vatsaliikkeitä. Yksi treenikerta kesti puoli tuntia, ja alkulämmittelyineen ja loppupalautuksineen aktiivinen hyppyosuus oli noin 23 minuuttia.

Hyppiminen oli helppoa ja mukaansa tempaavaa. Ohjaaja huomioi etänäkin osallistujien eri kuntotasoa antamalla liikkeistä usein helpompia ja vaikeampia variaatioita. Kukin pyöritteli narua sarjan aikana omaan tahtiin ja liikkeitä oli helppo seurata.

En ollut koskaan aikaisemmin kuullut hyppynarukursseista. Googlettelemalla aiheesta löytyi kuitenkin paljon sivustoja ja hyppynaruseurojakin on lukuisia. Jotkut seuroista ovat painottuneet eri hyppytekniinoihin ja siihen, hypitäänkö yksin vai joukkueena.

Olin kuvitellut, että puolen tunnin hyppiminen olisi varsin kevyttä puuhaa. Yhdistelin ensimmäisen hyppykerran perään polkujuoksulenkinkin. Hyvin nopeasti huomasin, että hypyt kyllä painavat pohkeissa, eikä samalle päivälle kannata ahnehtia liikaa pelkästään jalkoihin kohdistuvaa treeniä.

Vaikka kurssin ohjaaja oli suositellut, että toistaisimme treenin kahdesti viikossa, en suppailun, purjelauta- ja purjehduskertojen, pyöräilyn, juoksun ja kävelyn välissä saa toista kertaa mahdutettua viikkoon, mutta olen varma, että yksikin treeni vahvistaa ja tuo vaihtelua juoksussa tarvittaville nilkoille, pohkeille ja pakaralihaksille. Samalla myös istumatyössä melko passiivisena olevat kädet saavat liikettä ja keskivartalo ja sydän vahvistuvat.

Ennakkoluuloni olivat siten aiheettomia. Hyppynarutreeni on tehokasta ja hauskaa ja jatkan varmasti hyppimistä kurssin jälkeenkin, sillä kuten Elina on maininnut, käyttävät nyrkkeilijätkin hyppynaruhyppelyä osana treeniään. Ja mikäs siinä treenatessa, kun kymmenen minuutin hyppelyn luvataan vastaavan puolen tunnin juoksulenkkiä ja treeni on helppo toteuttaa milloin missäkin.

muut lajit, Pyöräily, Teksas/ulkosuomalainen

Maastopyörät, nuo subtrooppiset sukset

Sanovat keski-ikäisyyden merkiksi, kun murtomaahiihto alkaa maistua. Joko Suomi keski-ikäistyy vauhdilla, vähälumiset talvet ovat tehneet ihmiset nostalgisiksi tai pandemian sulkemilla liikuntapaikoilla on vaikutuksensa: somen perusteella kaikki hiihtivät Suomessa viime viikolla. Siskot puolisoineen ja lapsineen suihkivat latuja tottuneesti, vanhat koulukaverit kaivoivat vintin perukoilta muinaiset Järvisensä ja tyttärien entisten leikkitovereiden äidit jakoivat latujen varsilta pirtsakoita selfieitä.

Siskon hiihtoladuilta.

Oikeasti yhtenä päivänä selvittelin, missä täällä pääsisi hiihtämään. Luisteluhan nimittäin kyllä onnistuu, sisähallissa. Kai nyt joku on jonkun hiihtoputken rakentanut Texasiin? Selvisi, että lähialueilla on kyllä ollut riittävän kahjo yrittäjä, mutta ilmeisesti asiakaskuntaa ei ole ollut riittävästi. Ja viilennyskuluthan ovat varmasti kesäkausina olleet omaa luokkaansa.

Tällä hetkellä Texasista näyttäisi löytyvän vain paikka, joka lumettaa sisätilamäkeä. Arvostelujen perusteella sen laskemisesta saa pulittaa monta kymppiä ja sittenkään mäki ei ole liukas. Pitäisi lähteä naapuriosavaltioihin, että löytäisi hiihtoladun.

Hiihtämisen sijasta olemmekin puolison kanssa keskittyneet maastopyöräilyyn. Pinkaisimme poluille perjantai-iltana heti, kun työläppärin sai laittaa kiinni. Kävimme tarkistamassa maastoon rakennetun uuden polun, jota somessa oli rummutettu koko viikko.

Jyrkkä alamäki, tiukka ylämäki. Ei muuten näytä kuvissa yhtään niin jännältä kuin luonnossa.

Ehdimme harmillisesti pyöräillä ehkä vain vajaat kolme varttia, ennen kuin pimeä jo laskeutui. Emmimme vielä yhden polkureitin suulla, lähteäkö kierrokselle, mutta tiesimme, että siellä on vastassa kivikkoa ja juurakkoa. Pimeässä reitti olisi varmasti ollut haastava.

Viime viikolla pyöräilypäiviä oli vähän, sillä paikalliseen maastopyöräilyetikettiin kuuluu, ettei reiteille lähdetä sateen aikana eikä heti sen jälkeen. Ilmeisesti tavoitteena on suojella maastoa – tiukasti napitettu pyörän rengashan jättää mudassa sutiessaan jälkeensä aika topakan pikaeroosion.

Joskus ollaan puolison kanssa naureskeltu, että jos Suomessakin mentäisiin ajamaan vain rutikuivaan metsään, ei monta kertaa vuodessa tarvitsisi maastopyörää ulkoiluttaa. Mutta Austinin alueen maasto on tiukalla kulutuksella ja lähtökohtaisesti haavoittuvaa, kalliotkin haurasta kalkkikiveä.

Pari viikkoa sitten päästiin ylittämään pyörillä tämä virta!

Paikalliset pyöräilijät ovat muutenkin tiukkoja säännöistä. Jumituin perjantaina ylämäkeen, joka loivan nousun jälkeen päättyy jyrkkään kiveen. Siitä kohdasta olisi varmaan tarkoitus joko tulla hypäten toiseen suuntaan tai painella nätisti ylös isolla renkaalla / sähköavusteisella pyörällä. Kun minun matkantekoni tyssäsi ihan reisilihasten heikkouteen, perässä tullut puoliso joutui ohjaamaan oman pyöränsä polun sivuun. Eikös siihen välittömästi osunut joku tosipyöräilijä, joka ohi kiitäessään ryhtyi äkäisesti sättimään: ”Pysytään poluilla! Sulkevat paikat kaikilta jos ajellaan missä sattuu!”

Lumikateus varmaan pian sulaa meidän ulkosuomalaistenkin mielistä, kun täällä alkaa olla lämmintä ja pohjolassa ei. Postailen sitten somen täyteen kuvia naapuruston uima-altaalta. Onneksi sillä välin on tämä maastopyöräily, johon keski-ikäisyyttään voi suunnata. Ja välineurheilu! Sillä esimerkiksi pyöriähän ei naisella voi olla koskaan liikaa, vai mitä?

#korona, muut lajit, patikointijuttuja, Teksas/ulkosuomalainen

State Parks 2020 – osa 1

Tänä vuonna monet reissut ja lomailut jäivät haaveiksi. Texasissa eriasteiset sulut ja rajoitukset ovat olleet päällä yhtäjaksoisesti maaliskuusta saakka, eikä matkustelu ole tullut kyseeseen. Onneksi luonnonpuistot avattiin uudestaan päiväkäytölle jo huhti-toukokuussa, ja sittemmin myös telttailijat ovat päässeet puistoihin takaisin.

Edelleen päiväreissuillekin täytyy tehdä varaus etukäteen, eikä puistoja päästetä täyteen. Etenkin jos arkena pääsee käymään, monet upeat paikat ovat nyt tyhjempiä kuin koskaan – tavanomaisen väentungoksen sijaan ne saa hetkeksi aivan itselleen.

Marraskuussa 2020 kävimme Colorado Bend State Parkissa.

Colorado Bendissä meitä kohtasi sateinen ja paikallisittain kylmä päivä. Vesiputoukselle päästäkseen piti patikoida viisi kilometriä edestakaisin. Polku oli kivinen ja aika vaikeakulkuinen, sateisena päivänä lisäksi liukas ja mutainen. Vesi meni läpi vaatteista ja kengistä, ja koirakin alkoi jo etsiskellä suojapaikkoja kasvillisuuden alta. Gorman Falls -vesiputousalue oli silti kaiken vaivan arvoinen.

Texas State Parks -sivulla kerrotaan: ”Rising 65 feet above the river, Gorman Falls is a unique geologic formation that supports a sensitive ecosystem. The mineral-rich spring water deposits layers of calcite, slowly building formations called travertine.” Alueen herkkyyden vuoksi sitä saa ihailla vain kauempaa, itse vesiputoukseen ei pääse kiipeilemään ja ottamaan Insta-kuvia.

Marraskuussa pistäydyimme myös Bastrop State Parkissa.

Bastrop oli aivan erilainen kokemus. Kauniina, aurinkoisena päivänä pääsimme vaeltamaan mukavan kierroksen metsässä. Ihailimme mäntymetsää ja punaista maata.

Puiston alue on palanut pahoin vuonna 2011. Kyseessä oli osavaltion historian pahin (tiedetty) maastopalo. Jäljet näkyvät luonnossa edelleen.

Alueella on historiallisia pieniä mökkejä, joita vuokrataan yöpyjille, ja korkeimmalle kohdalle on rakennettu kivinen näköalamaja (jonka sisältä on napattu ensimmäinen kuva yllä). Molemmat on rakennettu 1930-luvulla, kun Roosevelt perusti Civilian Conservation Corps -ohjelman, jonka avulla torjuttiin vakavan laman aiheuttamaa korkeaa työttömyyttä. CCC-joukot työskentelivät USAn julkisilla mailla, ja mm. rakensivat useita kansallispuistoja.

Longhorn Cavern State Park, jossa vierailimme heinäkuussa 2020, on myös CCC-joukkojen aikaansaannos.

Longhorn Caverns -luolasto muodostui alunperin, kun maanalainen joki virtasi alueen halki ja vähitellen kaiversi itselleen uoman. Luolat olivat jossain määrin esillä ja jossain määrin täynnä maamateriaalia, kun CCC-joukot ryhtyivät niitä puhdistamaan. Nyt luolissa järjestetään opastettuja kiertokäyntejä.

Luolilla on takanaan värikäs historia. Niitä on käytetty suojapaikkana jo esihistoriallisina aikoina. Moderneina aikoina luolissa on pidetty muun muassa konsertteja ja tanssiaisia. Tätä nykyä niihin pääsee vain opastetuille kiertokäynneille. Koko luolasto on tänä päivänä noin 1.1 mailin mittainen – siis noin 1,7 km.

Me kävimme luolissa Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä. Liki neljänkymmenen asteen helteestä oli helpotus laskeutua luolastoon, jossa on tasainen parisenkymmentä celsiusta ympäri vuoden.

Texasissa on kaiken kaikkiaan yli 80 osavaltion luonnonpuistoa. Etäisyydet ovat pitkiä, mutta alle kahden tunnin matkan päästä meiltä löytyy jo monta vaihtoehtoa. Toivelistalla ovat mm. Inks Lake ja Enchanted Rock. Jo kahtena keväänä olen käynyt myös Pedernales Fallseilla uimassa ja patikoimassa – mutta se on jo oma tarinansa se!

muut lajit, Pyöräily, Teksas/ulkosuomalainen, Varusteet

Jännän äärellä – minustako maastopyöräilijä?

Onneksi oli tuollainen selkeä kevyen liikenteen väylä tarjolla, kun aurinko alkoi laskea ja pimeä nousta.

Heitin ajatuksen ilmaan jo ainakin kuukausi sitten, ellen aiemmin. Olimme puolison kanssa aamujuoksulla. Koska juoksun lomassa piti pystyä puhumaan eikä puoliso päässyt urheiluaiheista juttua karkuun, kuvailin seikkaperäisesti edellisiltana katsomaani dokumenttia The Hell of the North (County). Dokumentti kertoo Canyon Belgian Waffle Ride -maastopyöräilykisan vuodesta 2019. Naisten sarjan voitti eläväinen Sarah Sturm, jonka iloinen seikkailumieli teki minuun syvän vaikutuksen.

”Mitäs jos kuule hankkisin maastopyörän?” puuskutin siis ylämäessä miehelle. ”Voitais sitten yhdessä rymytä fillareilla pitkin metsiä.” Tähän astihan minä olen ajellut maantiepyörällä ja puoliso hybridillä. Aina kun tilaisuus aukenee, puoliso oikaisee hybridillään nurmikon, polun tai ojan kautta – ja minä joudun jatkamaan matkaa kiltisti tasaista tietä pitkin.

”No ethän sä tosiaan ole kokonaiseen vuoteen ostanutkaan uutta pyörää”, nauroi puoliso, ja keskustelu jäi sillä kertaa siihen.

Tässä pysähdyttiin soittamaan lapsille: ”Älkää hätäilkö, tulossa ollaan… eksyksissä vain vähäsen.”

Kunnes koitti viime perjantai. Ostimme tässä syksyn ratoksi talon ja viime viikonloppuna siirsimme uuteen kotiin viimeisiä tavaroita. Mies keksi, että matkaa ei ole niin pitkälti, siirretään meidän aikuisten pyörät ajamalla. Minuahan ei tarvinnut suostutella. Perjantaina töiden jälkeen ajelimme autolla entiselle asunnolle, pumppasimme pyöränkumit ja lähdimme matkaan.

Olimme tarkoituksella ajamassa 12 mailin eli noin 19 km matkan viikon viileimpänä päivänä. Päivälämpötilat olivat viikolla edelleen nousseet kolmenkympin tuntumaan ja ylikin. Matkaan lähtiessä lämpöä oli vain +22 C ja tiedostimme, että illasta voisi tulla viileä. Tarkoitus oli kuitenkin ehtiä perille hyvinkin ennen auringonlaskua, joten olin laskenut pärjääväni hihattomalla topilla ihan mainiosti.

Olimme ohimennen vilkaisseet mahdollisia reittejä etukäteen karttasovelluksesta, mutta kumpikaan ei ollut paneutunut asiaan sen syvemmin. Pihalta lähtiessä valitsimme summamutikassa yhden sovelluksen visioista. Reitin ensimmäinen pätkä ajettiin vilkkaan ison tien reunaa, jossa on kahden ja paikoitellen kolmen kaistan laidassa ihan hyvä ja leveä pyöräkaista – mutta autot huristavat ohi 60 mailia tunnissa eli miltei satasen vauhtia.

Sitä tietä ylittäessämme kohtasimme yhdet rikkinäiset liikennevalot, mutta pääsimme kuitenkin turvallisesti yli autojen mukana. Seurasi pitkä ylämäki, jonka laella aloin kysellä, että minnekä sitä seuraavaksi oltiin menossa. Karttaa tarkastellessa ilmeni, että käännös olisi ollut ylämäen puolivälissä. Siispä takaisin!

Tätä ”tietä” etsittiin hartaudella. Alku oli vielä melkein ajettavaa, sitten polku muuttui sakeaksi juurakoksi.

Päädyimme ajelemaan viehättävän asuinalueen pikkukatuja ristiin rastiin. Etsimäämme risteystä ei millään tahtonut löytyä. Lopulta mies hoksasi, että karttasovellus koetti ohjata meitä puskan takana pilkottavalle rosoiselle sorapolulle. Juurakkoa, kivikkoa ja terävää soraa riitti sen verran, että maantiepyörällä en siitä tohtinut ajaa.

Vaihtoehdot punnittuamme päätimme, ettemme kuitenkaan lähtisi kiertämään ylimääräistä neljää mailia, vaan kävelisin polun läpi, pyöräilykengillä. Lopulta pyörää ei renkaiden puhkeamisen pelossa voinut enää edes taluttaa. Sainpahan kiitävän hetken ajan tuntea olevani oman elämäni Sarah Sturm.

Tuolla polulla se tuuleen kylvetty ajatus sitten saavutti meidät. Paikalta löytyi tauluun kiinnitetty maastopyöräilykartta, josta selvisi, että taivalsimme parhaillaan vaikeustasoltaan hankalimmalla, mustaksi merkityllä maastopyöräreitillä. ”Nyt jos rouvallakin olisi maastopyörä, niin tätähän voitaisiin rytyyttää yhdessä…”

Aikaa oli tuhraantunut aika lailla ja aurinko alkoi laskea. Lyhyen sinisen hetken jälkeen tuli pimeä, ja kylmä. Lämpötila oli ehkä vain noin +15 C, mutta meille Texasiin tottuneille se oli jo sen verran vilakkaa kyytiä, että sormista meni tuota pikaa tunto.

Pyörissä oli heikot valot ja osa loppumatkasta ajettiin todella hitaasti. ”Varo töyssy! Mutka vasemmalle!” huuteli se, joka ajeli edellä ja toinen seurasi edellä menevää takarengasta. Yhdestä käännöksestä mentiin rojaalisti huti ja loppujen lopuksi matkaa kertyi 16 mailia (25,7 km). Aivan viimeisissä kortteleissa pari autoa meinasi kääntyä päälle, molemmat väistivät täpärästi. Ollaan muuten sittemmin hankittu pyöriin lisää valoja ja heijastimia.

Ja tällä viikolla minä olen sitten selaillut ilmoituksia myytävänä olevista maastopyöristä. Yhden varsin passelin jo löysinkin ja sovin hausta, mutta hätäinen myyjä meni myymään pyörän nenäni edestä! Koska pääasiallinen intohimoni kuitenkin (kai) on maanteillä, etsin vaatimattomasti vain hyväkuntoista käytettyä aloittelijan pyörää. Voihan sen sitten joskus uusia, jos siltä tuntuu. Vaikka ensi vuonna, kun on jälleen pyöränoston aika!

Oman elämäni Sarah Sturm