Yöttömän yön kisassa – kokemuksena Salla Midnight Trail Run

Kun siitepölykausikurimusta oli kotona jatkunut viikkoja korvatulehduksineen, ja herääminen astmakohtaukseen alkoi olemaan arkea, tuntui helpottavalta ajatukselta singahtaa hetkeksi pohjoiseen. Koivun kukinta Kuusamon ja Sallan korkeuksilla oli ohi, eikä heinän kukinta ollut vielä ehtinyt alkaa. Kun tytär vielä ehdotti osallistumaan keskiyön auringon alla juostavaan polkukisaan, olin myyty.

• 

Keskiyön tunnelmaa.

Kisaa edeltävänä päivänä satoi. Tuntui absurdilta, että Etelä-Suomeen oli iskenyt 30 asteen helleaalto, kun pohjoisessa lenkkeillessä kaipasi sormikkaita.

Kuitenkin kisa-aamuna heräsin viideltä silmäluomien läpi tunkeutuvaan ja jo reippaasti lämmittävään auringonpaisteeseen. Kun lisäksi olin mennyt yön valoisuuden sekoittamana nukkumaan myöhään, jäi uni muutamaan tuntiin.

Ajattelin nukkua päiväunet, mutta isosiskon aamupäivään sijoittunut ultrajuoksu piti adrenaliinitasoni korkeana. Niinpä nukkumisen sijaan siivosin ja maalasin puupintoja, kunnes oli aika vaihtaa kisavaatetusta päälle ja ajella lähtöpaikalle.

• 

Juuri ennen starttia.

Kisapaikka löytyi helposti Sallatunturin juurelta ja juoksunumeronhaku kisamuodollisuuksineen oli nopeasti hoidettu. Kisakuulutukset antoivat ohjeita ja muistuttivat juoksijoille juoksun jälkeen vapaasti käytössä olevien lempeiden saunalöylyjen jo lämpenevän.

Kun reitille lähdettiin, en tiennyt mitä odottaa. En asettunut lähtijöiden kärkeen, vaan ajattelin ottaa juoksun lähinnä mukavana ja leppoisan kokemuksena ilman aikatavoitetta. Olin alunperinkin lähtenyt kisaan vähän ex tempore ja osallistumisen vahvistin netissä vasta kisapäivänä.

Lähtölistan mukaan moni juoksijoista oli taustaltaan suunnistaja ja se tuntui luonnolliselta, sillä olihan kisa Sallan Karhujen järjestämä. Suurimmalla osalla oli varusteina polkujuoksukengät ja selässä juoksuliivit juomapulloineen.

Itsellä oli olo, kun joskus koulun kokeeseen mennessä, kun olit paikalla, mutta kaikki oli hukassa kumista ja kynästä lähtien. Juoksutakki tuntui lämpimässä ilmassa huonolta vaihtoehdolta ja mökkitossut heikolta valinnalta. Pojalta viimehetkellä lainattu lippis ja mökkilenkeille tarkoitetut kirjavat lenkkihousut ja juoksupaita saivat viimehetkellä off-käsittelyn ympärillä parveilevien sääskien johdosta.

Lähdöt, joita oli kaksi, käynnistyivät vartin välein aikataulussaan. Alkumatka juostiin polulla ja mukavan leveäksi rakennetuilla pitkospuilla. Matkalla polku vaihteli helposta tekniseen ja osaksi jopa haastavaan. Välillä mentiin pitkin luonnonkaunista – ja juuri ja juuri juostavaa polkua (mätäspolkua), sekä ylitettiin virtaavia puroja. Osa reitistä oli selvästi hiihtoladun pohjaa. Loppuun osui mutaisempia pätkiä, kuluneita pitkospuita ja nousua ja laskua.

Koska omat polkujuoksutossuni lojuivat kotona, sain tavalliset lenkkarini mudassa ja kosteikossa nopeasti kastumaan. Kerran liukastuin juurakkoon niin, että lennähdin polvilleni ja kädessä matkan ajan kulkenut kännykkä putosi maahan.

Reitti oli hyvin merkitty, ja vain muutamaan kertaan pohdin, mahdanko varmasti vielä juosta oikealla polulla. Puolivälissä matkaa oli mehu- ja vesipiste sipseineen ja suklaineen.

• 

Salla Midnight run -tunnus viitoitti reittiä.

Tunnelma kisassa ja kisapaikalla oli leppeä. Pienessä, vajaan 3500 tuhannen asukkaan kunnassa tapahtuma oli noteerattu myös ei juoksijoiden piirissä ja paikalla oli katsojina niin kyläläisiä kun vanhempia suunnistajia. Monet juoksijoista tunsivat toisensa ja iloisia kuulumisia opiskelu- ja työpaikoista ja eri juoksutapahtumista vaihdettiin. Osallistujia oli selvästi myös samasta perhepiiristä. Maalisuoralla ohitseni pinkoi ensin poika ja sitten pojan isä.

Kaikkinensa osallistujia Salla Midnight trail run kisatapahtumissa oli hieman yli sata. En ehkä lähtisi tähän kisaan erikseen Etelä-Suomesta asti, mutta voisin hyvin juosta tapahtumassa uudelleen, jos se sattuisi sellaiseen ajankohtaan, jolloin muutenkin matkustaisin seuduille samoilemaan.

Yöttömän yönä pidetyssä tapahtumassa on oma viehätyksensä ja omaleimaisuutensa. Ainoa miinus tällaisissa pienemmissä tapahtumissa on se, ettei kisasta jää juoksijalle osallistumismitallia tai muuta konkreettista esinettä kotiin vietäväksi. Pieni puinen kaulaan pujotettava Salla -mitalli olisi siten ehdotonta plussaa, vaikka jäähän näistä tapahtumista aina mieleen muistoja.

• 

kohtaaminen lenkillä.

Salla Midnight trail run tapahtuma järjestettiin Sallassa 19-20.6.2021. Kisamatkoina oli lasten tapahtuman lisäksi 10 ja 24 km:n polkujuoksut ja 10 km:n joukkuekisa. Nousu- ja laskumetrejä Ruuhitunturin ja Pirttivaaran ylityksestä kertyy 460 metriä. Kisa sopii hyvin monenlaiselle kisaajalle, kun aikarajaa ei ole ja kaikki odotellaan maaliin.

Kuumaakin kuumempi Karu-Liru

Kun töissä kerroin kesälomani ensimmäisen päivän suunnitelmista, työkaverit pyörittivät silmiään. Siis mitä, kuusi tuntia kierrät jonkun urheilukentän rataa? Siis ympyrää? Itsellekin tuli tunne, että tätä voi olla vähän haasteellisempaa perustella!

Lähiapteekin apteekkarin ilme oli näkemisen arvoinen, kun juoksua edeltävänä päivänä porhalsin hakemaan suolataletteja. Ahaa, ultrajuoksu. Näillä keleillä… sehän on, öh, jännä ajatus.

Sen jännän ajatuksen seurauksena siellä täällä (aika monessa paikassa) on nyt hirveät hiertymät. Ja selkä on palanut – sitä aurinkorasvaa ei sitten tainnut tulla laitettua sitten kuitenkaan riittävästi.

Tukijoukoissa ja hengessä mukana ollut puoliso taivasteli, että kirjan lukemisesta ei tullut mitään. Oli niin kuuma, ja varjossakin meinasi läkähtyä. Niinpä meinasi juostessakin!

Kyselin järjestäjiltä, mitä mittari mahtaa näyttää. Aamupäivällä oli kuulemma ollut +29 astetta varjossa. Radalla arvatenkin enemmän. Taivaalla ei nimittäin näkynyt pilven hahtuvaistakaan, eikä varjon varjoa ollut missään. Kaarteissa leyhähti kuuma ilmavirtaus vastaan, sellainen saunamainen.

Kuumuus oli kyllä tehdä tepposet. Vesi maistui pahalle, eivätkä muutkaan nesteet tuntuneet vatsassa kivalta. Napsin juoksun aikana pari suolatablettia, mutta geelit unohdin. Käsittämätöntä, että ne voi mitenkään unohtaa. Olin jotenkin ihan ulalla neste- ja energiahuoltoni kanssa. Kolmenkympin tietämissä yhtäkkiä tiedostin, etten ollut vielä kaivanut energiageelejä edes esille.

Kun maratoneja ja kisajuoksuja on plakkarissa kymmenittäin, voisi luulla, että opit on jo opittu kantapään kautta. Ja kuitenkin tein juoma- ja energiahuoltoni takkuilun lisäksi alkeellisimman mahdollisen virheen: juoksin valmistelevan kolmenkympin lenkin aivan kisan kynnyksellä. Jalat eivät ennättäneet palautua, ja ratajuoksun ensi metreiltä alkaen kipu oli viiltävä. Treenijuoksuni tulin kuorruttaneeksi vielä tolkuttomalla autoilulla. Työviikkooni ilmestyi kuin Murphyn lain riivaamana ajelua vaatineita tapahtumia. Ajoin viikossa enemmän kuin viimeisen vuoden aikana yhteensä.

On ihanaa, kun kesällä on lämmintä. Ultrajuoksupäivänä tosin olisi vähäisempikin riittänyt. Juoksu oli todella raskas ja uuvuttava – etenkin näillä köpelöillä valmistautumisilla. Ihailuni niille hurjapäille, jotka jatkoivat vielä toisen kuusituntisen! Hatunnostoni erityisesti Piialle ja Maijalle, joiden askel kantoi kevyesti loppumetreille saakka. Saatikka Mariannelle, joka tässä helteessä tempaisi kuuden tunnin juoksusta Suomen ennätyksen!

Kisajärjestelyt olivat todella hyvät. Kärsivällinen kisajärjestäjä suihkutteli kuumissaan ravanneita juoksijoita vesiletkulla. Juomahuolto oli kattava – onnistuminen oli siis vain itsestä kiinni.

Miten treenasin? Huonosti. Takana oli yksi puolikas ja yksi kolmekymppinen – se, jonka kipittelin aivan liian lähellä h-hetkeä.

Miten valmistauduin? Vielä huonommin. Työkiire oli liian tolkuton, enkä ennättänyt latautua tapahtumaan. Puolet tavaroistani unohtui kotiin, ja nekin mukana olevat olivat vähän mitä sattuu. Eivät ainakaan niitä, mitä hellejuoksussa tarvittaisiin. Kateellisena katselin siellä täällä näkyneitä aurinkosuojahattuja. Olipa jollakulla ommeltu jopa pussukka juoksupaitaan jääpaloja varten. Joillakin oli siis mukana myös jääpaloja.

Tässä vaiheessa kuuluisi sanoa, että ei ikinä enää. Tai se hetki oli oikeastaan muutama tunti sitten. Nyt olen jo siinä vaiheessa, että seuraavaa ilmoittautumista puskee pian sisään. Kyllähän te tiedätte.

Juoksu mielenterveyden ja hyvinvoinnin tukena

Luen Bessen van der Kolk -nimisen psykiatrin kirjoittamaa teosta The Body Keeps the Score: Brain, Mind and Body in the Healing of Trauma. Van der Kolk on psykiatrian professori, lääketieteen tohtori ja Massachusettsissa sijaitsevan Trauma Centerin johtaja. Hän on tutkinut trauman vaikutusta ihmismieleen ja -kehoon koko uransa ajan.

Tunnustan, etten ole ehtinyt teoksessa vielä edes puoleenväliin. Koin kuitenkin jo yhden suuren ahaa-elämyksen, kun kirjassa kerrottiin serotoniinista. Mutta ensin siis sananen traumasta ja kehosta. Van der Kolk puhuu traumaattisista kokemuksista – esimerkiksi sodan kokeneista veteraaneista, 9/11:n aikaan torneissa olleista, pahasta kolarista selvinneistä, ihmisistä jotka ovat menettäneet läheisen äkillisesti tai väkivaltaisesti, joutuneet jättämään kotinsa, kokeneet väkivaltaa muodossa tai toisessa, tulleet vakavasti koulukiusatuiksi tai eläneet perheessä, jossa päihteet ovat olleet arkipäivää.

Tiedetään, että trauma voi myös kulkea perheessä sukupolvien yli. Traumatisoituneiden ihmisten kasvattamat lapset voivat oirehtia ilman, että itse ovat kokeneet alkuperäistä traumaa. Trauma voi myös elää yhteisössä ja yhteiskunnassa, mikäli se on koettu laajalti. Tällaisia yhteisöllisiä traumoja voivat tuottaa esimerkiksi ankara lama, nälänhätä, sota – tai pandemia. Koska Suomi on historiallisessa mittakaavassa suhteellisen vastikään ollut sodassa ja ankarassa lamassa vielä tuoreemmin, monet meistä ovat traumaa muodossa tai toisessa kantaneiden ihmisten kasvattamia. Yhteiskunnallinen traumaattinen oireilu saattaa näkyä kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

Aivot onneksi muokkautuvat ja oppivat hyvien kokemusten seurauksena.

Kuinka tästä siis päästään juoksuun ja urheiluun? Van der Kolk kertoo, että traumatisoituneella ihmisellä aivojen kemiallinen balanssi ei traumaattisen kokemuksen jälkeen palaudu ennalleen ilman apua. Me kaikki koemme joskus jotakin, joka käynnistää meissä alkukantaisen pakene tai taistele -vasteen. Pakenemme tai taistelemme, tilanne menee ohi ja kemiallinen balanssi paraa perustasolle. Toipuminen on sitä helpompaa, mitä aktiivisempi rooli meillä on ollut tilanteen aikana. Jos olemme olleet aktiivisia toimijoita ja päässeet esimerkiksi juoksemaan turvaan, meillä on ollut ainakin jossain määrin mahdollisuus suojella itseämme ja vaikuttaa siihen, kuinka tilanne päättyy.

Seksuaalista väkivaltaa kokeneet, sairaalassa pitkään letkuissa kiinni olleet, perheessä lähisuhdeväkivaltaa lapsena todistaneet ovat esimerkkejä ihmisistä, joiden trauman syntyyn liittyy syvä avuttomuuden kokemus. Van der Kolk kertoo eläinkokeista, joissa häkissä sähköiskuja toistuvasti saaneet eläimet lopulta alistuivat kohtaloonsa niin, etteivät enää edes yrittäneet paeta, kun häkkien ovet avattiin. Ne olivat menettäneet kyvyn toivoa tai kuvitella mitään parempaa.

Jos siis traumaattinen tilanne on toistuva, siihen liittyy avuttomuuden tunnetta ja etenkin ellei uhkaa voi mitenkään välttää, ihmisenkin aivot lopulta jumittuvat tilaan, jossa hetkittäiseksi tarkoitettu kemiallinen vaarahälytys jää pysyvästi päälle. Ihminen alkaa tulkita tilanteita trauman läpi ja nähdä vaaraa siellä, missä sitä ei ole. Erilaiset tilanteet ja mielleyhtymät tuovat traumaattiset kokemukset jälleen pintaan tuskallisen elävästi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa varmaan jokainen tuntee ainakin yhden sotaveteraanin, joka ei kestä itsenäisyyspäivän juhlintaa, koska ilotulitusrakettien äänet saavat heidät primitiivisen kauhun valtaan.

Kun aivojen kemiallinen balanssi muuttuu pysyvästi, ihminen alkaa oireilla. Meistä tulee levottomia, ahdistuneita, pelokkaita, kontrollihakuisia, masentuneita, raivokkaita tai arvaamattomia. Muisti ja oppimiskyky heikkenevät, nukkumisesta tulee hankalaa, suhde syömiseen voi häiriintyä ja niin edelleen. Muutamia tieteellisesti todetuista fyysisistä seurauksista ovat Van der Kolkin mukaan ensinnäkin se, että aivojen etulohkon toiminta kärsii. Tämä on se aivojen alue, joka auttaa meitä tulkitsemaan hienovaraista tietoa sosiaalisissa tilanteissa ja toimimaan niissä oikein. Toinen mitattavissa oleva seuraus on se, että serotoniinitasot jäävät pysyvästi normaalia matalammalle tasolle.

Lamppu syttyi päässäni: hei aerobinen urheilu tuottaa serotoniinia!

Aloin tutkiskella Internetin tietovarantoa ja löysin pian artikkeleita, joissa kerrottiin säännöllisen juoksun – ja kävelyn, uinnin, pyöräilyn, tanssin ja jopa joogan – todellakin auttavan traumaperäisten ongelmien hoidossa, jopa niinkin vakavien ja kokonaisvaltaisten ongelmien kuin PTSD. Ei pelkästään serotoniini, vaan myös muut hormonit näyttävät osallistuvan kokonaisvaltaiseen neurobiologiseen prosessiin. Urheillessa stressiin liittyvät adrenaliinitasot laskevat, mielihyvään linkittyvät endorfiinitasot kohoavat ja niin edelleen. Van der Kolk toteaa, että myös liikunnallisen aktiviteetin tuoma tietoinen kokemus kohentuneesta oman kehon hallinnasta parantaa ihmisen mielikuvaa itsestään pystyvänä ja aktiivisena toimijana – vs. passiivisena kärsijänä, jolla ei ole toivoa eikä vaihtoehtoja. Aivot onneksi muokkautuvat ja oppivat tällaisten hyvien kokemusten seurauksena!

Ongelmiaan ei voi juosta karkuun, vaikka juoksijoiden usein niin väitetään tekevän, eikä urheilun pidä ajatella korvaavan lääketieteen ja mielenterveyden ammattilaisten tarjoamaa hoitoa. Neurobiologian valossa näyttää kuitenkin selvältä, että aerobinen urheilu voi olla luonnollinen ja lempeä keino tukea kehon kemiallista tasapainoa sekä edistää mielen hyvinvointia. Vähintäänkin nämä tieteelliset havainnot todistavat todeksi sen, minkä niin moni meistä kestävyysurheilijoista jo valmiiksi omien kokemusten pohjalta tietääkin: me voimme paremmin ja olemme parempia ihmisiä läheisillemme, kun liikumme. ”Sinä olet tänään ärsyttävän levoton, menepä juoksemaan”, sanoo mieheni minulle toisinaan tietäen, että tulen onnellisempana ja rauhallisempana takaisin.

Me voimme paremmin ja olemme parempia ihmisiä läheisillemme, kun liikumme.

Samalla tavoin puran urheiluun myös poikkeuksellisen raskaat työpäivät ja satunnaiset surut – sekä hormonaalisen kierron mukanaan tuomat mielialanvaihtelut. Osalla meistä naisista PMS-oireet ovat niin hankalia, että ne vaikeuttavat normaalia elämää. Itse olen nuoresta pitäen kuulunut tähän joukkoon. Olen vuosikymmenien jälkeen oppinut ymmärtämään, että niinä muutamana päivänä kuusta, joina aivan kaikki työkaverit ärsyttävät ja jokaikinen uutisartikkeli itkettää, maailma ei ole yhtäkkisesti mennyt rikki. Ymmärrys siitä, että olen taas hormonieni vallassa auttaa, ja samoin auttaa liikunta. Yhdysvalloissa gynekologien liitto (The American College of Obstetricians and Gynecologists) kehottaakin naisia harrastamaan aerobista liikuntaa kolmekymmentä minuuttia päivittäin, sillä tämän on todettu tasoittavan PMS-oireilua kohentamalla paitsi jälleen serotoniinin myös tryptofaanin tasoja.

Lukion psykologian tunneilla aikoinaan opeteltiin, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tätä nykyä tieteen keinoin päästään jo tutkiskelemaan varsin pikkutarkalla tasolla, kuinka nämä prosessit oikein toimivat. Ehkäpä äly- ja urheilukellot tulevaisuudessa osaavat kertoa meille, että serotoniinimme ja adrenaliinimme hyötyisivät nyt puolen tunnin happihyppelystä. Sellaista maailmaa odotellessa auttaa kun tietää, että fyysisen kunnon hyvä hoito aivan oikeasti hyödyttää myös ihmisen psykologista ja sosiaalista aluetta, eikä omasta hyvinvoinnista huolehtiminen koskaan ole muilta pois. Lenkille siis, ja kohti hyvävointista päivää!

Kun allergia vie taas hetkeksi voiton

On keväitä, jolloin lähestyvän kesän puhkeaminen kasvillisuusloistoon ei juurikaan häiritse. Korkeintaan paju ja pähkinä hieman kiusaa. Sitten on näitä toisia keväitä ja kesän alkuja, jotka saavat todella hiljentämään juoksutahtia.

Tämä vuosi on meille allergikoille erityisen vaikea. Kevään nopea lämpö-aalto sai useammat kasvit puhkeamaan esiin samaan aikaan ja männyn joka viides vuosi esiintyvä huippujakso osuu sopivasti samaan vuoteen.

• 

Merellä henki kulkee ja sielu lepää

Oireita riittää. Kurkku tuntuu siltä, kun siellä olisi tikkuja, silmät vetistävät ja luomet turpoavat. On vaikeampi hengittää. Siitepölyä on kaikkialla.

• 

Kun aikaa ei kulu lenkillä, voi tehdä kympin lenkin nuorison kanssa sähkölaudoilla.

Itsellä sisäkorva tukkeutui ja tulehtui. Kuulo on hetken heikompi. Kun viikkoa ennen allergiaoireita juoksin kevyen 20 kilometrin lenkin, en seuraavalla viikolla halunnut juosta viittä kilometriä pidempää matkaa.

Juoksut vaihtuvatkin itsellä hetkeksi kävelyyn tai pyöräilyyn. Liikkuminen virkistää, vaikka ulkona oireet pahenevat. Oloa helpottaa, jos välillä sataa tai pääsee oleskelemaan merelle. Veneen kannella keikkuessa silmät valuvat vettä korkeintaan ilosta.

• 

Joitain troppeja ensihätiin

Mutta onneksi tämäkin menee pian ohi, ja siihen asti on vain käytettävä apuna hieman troppeja.