Ultraan valmistautumista juoksua vähentäen

En ollut etukäteen suunnitellut kirjoittavani menneistä treeneistä. Idea syntyi herätteenä facebookin juoksuryhmäläisen postauksesta. Se sai miettimään, miltä se oma liikkuminen nykyisin näyttääkään. Jotenkin tuntuu, että liikunko enää ollenkaan, kun olen vähentänyt tietoisesti juoksemista.

Tarkasteluajankohdaksi valikoitui parin viikon treenit. Jakso alkoi pikkupakkasessa luontopolulla tehdyllä reilun kahdeksan kilometrin kävelyllä. Vauhti oli rento. Koira tassutteli mukana ja samalla tuli vaihdettua ajatuksia lenkkiseuralaisen kanssa ja näpsittyä kuvia pilven takaa pilkottavasta, tunnelmallisesta, kuusta.

Luonnonvalossa

Tein jaksolla kolme lyhyttä ja yhden pidemmän juoksulenkin. Pari lenkkiä juoksin sisähallissa juoksuryhmän kanssa. Vauhtia ja sykettä oli helppo valoisassa hallissa kurkkia ranteessa olevasta kellosta ja toisten juoksijoiden vipellys herätti itseäkin välillä kiristämään tahtia. Ryhmän mukana alkulämmittelykään ei unohtunut.

Lyhyimmät lenkit juoksin ulkona. Yhden näistä tein lasten treenien aikana koirani kanssa. Juoksu olisi kulkenut tuolloin pidempäänkin, mutta aikataulut asettivat rajansa.

Hieman karut maisemat.

Jaksoon sattui myös ilta, jolloin lunta tuiskutti taivaan täydeltä. Kun koirakaan ei halunnut lähteä ulkoilemaan, ajattelin jatkaa itsekseni vuoden vaihteen jälkeen ohjelmaan tulleen luisteluhiihdon opettelua.

Metsä oli hiljainen ja sain rauhassa keskittyä tekniikan opetteluun. Nautin suuresti, kun välillä hiihto tuntui oikealta ja treeni oli kokonaisvaltaisen tehokas.

Tein myös muutamia lyhyitä kävelyjä poiketen välillä lumisille poluille. Nautin suunnattomasti maisemien vaihtumisesta. Mieltä piristi etenkin reippailu vihdoin jäätyneellä merellä. Lumikerros peitti jäätä ja koira loikki mukana jalkojen auraamaa polkua seuraten.

Auringonsäteitä jäällä!

Jakson huipentumia olivat hetket, joina kokeilin aivan uusia asioita, kuten seinäkiipeilyä.

Tulin myös kaivaneeksi pitkään vaatekaapissa lojuneet luistimet esille. Yllätyksekseni ensi kertaa elämässä testattu kiekon lämiminenkin oli todella kivaa, vaikka tyttöluistimien terät ihmeellisesti töksähtelivät niin, että löysin itseni useasti jäänpinnasta levyttämästä.

Ehdin myös jakson aikana maata sängyn pohjalla, kun flunssanpoikanen sai migreenimäisellä päänsäryllä pysähtymään.

Kaiken kaikkiaan jakso kuvaa hyvin tekemistäni. Reippailua kertyi viikkotasolla 40 kilometriä. Juoksumäärä on edellisvuoden vastaavaa ajankohtaa huomattavasti alhaisempi. Maltillisilla juoksumäärillä pidän kuitenkin yllä luottamusta siihen, että peruskestävyys syntyy ja säilyy kaikella tekemiselläni, enkä kanna suurta huolta tulevasta ultramatkasta. Annan uusille asioille mahdollisuuden.

Juoksukaupassa

Liityin jokunen aika sitten Active.com-sivuston jäseneksi. Sivuston kautta ilmoittaudutaan erilaisiin kisoihin ja tapahtumiin. Kaikki voivat käyttää palvelun tätä puolta (pientä kertamaksua vastaan), mutta jäsenet saavat lisäksi kaikenlaisia alennuksia ja etuja.

Yksi merkittävimmistä eduista on yhteistyö Road Runner Sports -juoksukaupan kanssa. Kerran vuodessa kaupasta saa kantaa ulos 85 dollarin arvoiset juoksulenkkarit.

Paitsi että eihän se todellisuudessa tietenkään niin mene, vaan myyjän tehtävä on myydä alennusasiakkaalle merkittävästi kalliimmat kengät. Ja mikäpä siinä, juoksukauppa onkin ainoa myymälä, jossa haluan palvelua juuri näin: joku pyydystää minut hoteisiinsa suoraan ovelta ja seuraavan tunnin ajan myy pontevasti ja asiantuntevasti kaikkea, mitä aavistaa minun saattavan tarvita, haluta tai langeta hankkimaan.

Etukengät olisi tietysti voinut myös tilata netistä, mutta henkilökohtaisessa palvelussa on hyvät puolensa. Tänään hyvän puolen nimi oli Marcus. Hän tervehti meitä leveästi hymyillen ja ohjasi suoraan ovelta 3D-skanneriin ja siitä juoksumatolle. Sain tietää, että oikea jalkani on pienempi kuin vasen, siinä on korkeampi kaari ja kummallakin jalalla paino asettuu askeltaessa ulkosyrjälle, eikä nilkka rullaa sisäänpäin ollenkaan.

Näin ollen esimerkiksi New Balancen kengät, joita olin netistä vähän vilkuillut, eivät olisi minua varten: ne ohjaisivat jalkaa vielä enemmän suuntaan, jonne se muutenkin hakeutui. Tästä olisi ensin seurauksena penikoiden kipeytyminen ja siitä seuraavaksi polvivaivat. Tässä kohden keskustelua puolison silmiin syttyi ymmärryksen valo: hän on juossut väärillä kengillä!

Kuin huomaamatta siinä jutellessa Marcus kengitti jalkaa kuin hevoselle ja valmisti minulle henkilökohtaiset pohjalliset – niitä tässä vaiheessa edes sen kummemmin myymättä. Kai ne olisivat vain menneet roskiin, ellen olisi ostanut: ehkä materiaali ei maksa mitään. Ostetut pohjalliset sen sijaan olivat kenkäparin hintaiset. Mutta nii-in mukavat jalassa!

Kun sitten pääsin kokeilemaan kenkää pohjallisilla ja ilman, Marcuksen työ oli tehty ja pohjalliset myyty siltä seisomalta. Ja kuulemma ne kuitenkin kestävät noin tuhat mailia / 2-3 kenkäparia.

Juteltiin siinä dropeista ja kerroin, että akillekset ovat olleet arat sen jälkeen, kun erehdyin seikkailemaan 4 mm:n Sauconyissä ja rantahiekalla. Ja varpaathan hakkautuvat aina pitkillä lenkeillä. Joten Marcus lähti etsimään neutraalia kenkää, jossa olisi ulkosyrjällä reipas toppaus, konservatiivinen (korkea) droppi ja reilu tila varpaille.

Kohta kaveri kantoi varastotilasta kymmenisen kenkälaatikkoa. Mukana olleet perheenjäsenet huokaisivat kevyesti, mutta minä saatoin hihkaista ääneen innostuksesta, kun pääsin niitä sovittelemaan. Minua on turha viedä kultasepänliikkeeseen ja vaateostoksillakin ahdistun aika nopeasti, mutta urheiluvälineitä jaksan pohtia koko päivän.

Marcus ehdotteli sekä Brooksin Ghost 11:tä että Glyceriniä. Vertailussa olivat myös Sauconyn Ride ISOt, jotka olivat hänen mukaansa suunnilleen sama kenkä kuin Ghost. Glycerin tuntui muita jäykemmältä ja kotiin lähtivät mukaan Ghost 11:t. Sauconystäkin kyllä tykkäsin.

Olin oikeastaan mennyt kauppaan ajatellen, että ehkä vain hankin uudet Niken Pegasukset, ja ilman henkilökohtaista palvelua niin olisi varmaan käynytkin. Brooksia en olisi välttämättä tullut itse edes sovittaneeksi. Kun sanoin tämän ääneen, Marcus totesi, että sen jälkeen, kun “Saucony jokunen vuosi sitten teki kenkänsä pehmusteille jotain kummallista”, Brooksin osakkeet ovat monien juoksijoiden silmissä nousseet.

Odotukset ovat nyt korkealla. Toivon, että nämä kengät yhdessä uusien pohjallisten kanssa auttavat hiljalleen myös akillesarkuuteen. Koetan kuitenkin pitää innostuksen hallussa, sillä opin läksyni viime kerrasta: uudet kengät ajetaan sisään vähitellen!

Varmaan me kuitenkin huomenna jo vähän käymme yhdessä Ghostien kanssa katselemassa naapurustoa. Tarjolla on rapsakkaa Etelä-Kalifornian talvisäätä: noin +10 C:n lämpötiloja ja appelsiinipuiden reunustamia kujia.

Joskus on hyvä pysähtyä – vaikka kesken lenkin

Juoksu on ollut pitkään elämääni ympäröinyt asia. Asia, joka on muodostanut pohjan identiteetilleni.

Nuorena lisäksi toki hiihdin ja pyöräilin. Maalla asuessa ne olivat nopeimmat keinot siirtyä paikasta toiseen ja nähdä ystäviä. Julkisesta liikenteestä ei ollut tietoakaan! Lisäksi osallistuin yleisurheilukilpailuihin ja juoksin lyhyitä matkoja (isäni ajatuksesta – yritin kyllä monesti vihjata, etteivät töppöjalkani ole spintterin!).

Teinivuosina juoksin satunnaisesti lenkkejä sisareni (anutherunner) seurassa ja nautin, kun sen varjolla olin lukiossa Cooper-testissä ylivoimainen.

Sitten juoksu hetkeksi jäi. Opiskeluelämä nielaisi mennessään. Tuli aikuiselämän riennot. Kävin kuntosalilla ja jumppasin.

Lasten syntymän jälkeen aika oli kortilla. Vaikka kuinka pinnistelin, oli vaikea ehtiä ajoissa ohjatuille tunneille tai järjestellä lapsia hoitavia käsipareja avuksi. Niinpä juoksin iltaisin. Juoksin työmatkoilla. Lomilla.

Juoksu tarjosi vaihtelua, matkoja, onnistumisentunteita, positiivisia sosiaalisia tilanteita, yhteenkuuluvuutta, terveyttä ja hyvinvointia.

Juoksemassa Suomea maailmankartalle Napa Valleyssa.

Lasten kasvettua teineiksi olisin voinut harrastaa muutakin. Juoksin, koska olin tottunut siihen. Juoksusta oli muodostunut rutiini, mikä määritti elämääni ja sääteli arkeani. Kun edellinen lappujuoksu oli tavoitettu, suunnittelin heti seuraavaa.

Vaikka olin aluksi juossut jaksaakseni ja saadakseni asioita juoksemisesta, olin matkalla hukannut juoksun syvimmän tarkoituksen.

Elokuun postauksessani kerroin himmaavani lenkkejä ja olevani itselleni armollinen. Huomasin kuitenkin hetken päästä taas juoksevani entiseen tapaan. Lopulta tämä kääntyi itseäni vastaan. Lenkit kuormittivat elimistöäni, enkä stressaantuneena enää kokenut juoksua palauttavana. Sykkeet olivat pilvissä! Kuntoni romahti! Jatkoin silti. Kunnes lopulta pysähdyin kesken treenilenkin ja itkin.

Suhtautumiseni liikkumiseen on onneksi muuttunut. Elämäni ei mene sekaisin, vaikka juoksulenkki jäisi mittaroimatta tai se poikkeaisi jääkaapin oveen kiinnittämästäni juoksuohjelmasta. Liikun monipuolisemmin. Olen lisännyt juoksun rinnalle kuntosaliohjelmaa ja perusjumppaa. Lisäksi kävelen ja patikoin. Saatan myös heittäytyä kokeilemaan itselle ihan uusia lajeja, jotka vahvistavat tasapainoa, voimaa ja kestävyyttä ja teen se ilman, että tuntisin pistoa omatunnossa.

Hiihto
Hiihtoa välillä!

Kuuntelen jaksamistani ja pidän välipäiviä. Luotan, että keskittymällä hyvän pohjakunnon palauttamiseen ja ylläpitoon selviän edessä siintävistä tavoitteista ja haaveista.

Juoksen nyt, koska rakastan ulkona liikkumista. Juoksen, koska haluan pysyä terveenä. Juoksen edelleen kokeakseni uusia asioita ja nähdäkseni uusia paikkoja. Mutta ennenkaikkea juoksen itseni – en suorittamisen, yksinäisyyden tai sisällä velloneen tyhjyyden takia. Juoksen, koska se jälleen tekee minulle hyvää.

Vaikka juoksusta tulisikin merkittävä osa identiteettiä, ei juoksuharjoittelu saa olla elämän tärkein asia. (Valasti. Naisen juoksukirja. Helsinki: Otava. 2009, 118)

Mehupaastosta vauhtia (?) uuteen vuoteen

Tiedän monia juoksunharrastajia, joille pätkäpaastoilu on elämäntapa. Sen sijaan montaa sellaista en tunne, jotka säännöllisesti toteuttaisivat ihan oikeaa paastoa. Niitä onkin näköjään monenmoisia, kertoo google: on riisipaastoa, vesipaastoa ja smoothiepaastoa. Näistä en tiennyt mitään, ennen kuin…

Puolisoni on jonkin aikaa pohtinut, miten rauhoittaa ajoittain temppuileva vatsa. Pitäisikö jättää pois sokerit ja maito, ja ehkä myös valkoinen jauho? Mutta mitä sitten, jos toinen mussuttaa jotain hyvää? Entäs jos molemmat kokeiltaisiin muutaman päivän mehupaastoa??

Olin juuri lukenut, että alituinen pupeltaminen kuormittaa haimaa, ja että elimistössä on päällä jatkuva tulehdusreaktio, jos ei välillä muista pitää taukoa syömisestä.

Niinpä tuo puolisoni puolivillaisesti heittämä ehdotus osuikin otolliseen maaperään. Monen päivän herkutteluputken jälkeen, vatsa kylläisenä, oli helppoa tarttua haasteeseen.

Oikeaoppisesti paastoon laskeudutaan hissunkissun, vähitellen keventäen. Me emme tietenkään tehneet niin. Päätimme aloittaa heti, suoraan lihapatojen ääreltä. Mieheni on tehnyt tätä ennenkin, ja hän tiesi, että on olemassa valmiita mehupaastopaketteja. Sellaisia hakemaan siis. Lukuisten puheluiden ja turhien myymäläkäyntien jälkeen löytyi lopultakin vain yksi luontaistuotekauppa, jossa paketteja oli myytävänä. Tämä joulun ja uudenvuoden tienoo kun ei ole ihan sitä kaikkein kiivainta paastopakettien myyntiaikaa, kertoi myyjä.

img-20181109-wa00033694362657413188565.jpg

Tavanomaisen vapaapäivän aamiainen olisi näyttänyt muhkealta: tuhti munakas, paljon raikkaita hedelmiä ja marjoja, turkkilaista jugurttia ja mysliä. Ensimmäinen paastopäivä alkoi kulauksella granaattiomenamehua. Vähän jännitti; mitähän tästä tulee? Lukemani mukaan useimmat ihmiset tarvitsevat polttoainetta koneeseen säännöllisellä rytmillä. Tiesin olevani yksi näistä useimmista. Nälkäisenä olen varsin haasteellinen seuralainen.

Ensimmäinen paastopäivä meni uutuuden ihmettelyssä. Nälkä iski vasta illalla. Sitä ei helpottanut se, että pojan perhe tuli nälkäisenä käymään. Paistoin heille lohifileitä ja siemailin itse kasvislientä. Tuntui pöljältä. Vakuutin itselleni, että tämä on oikein; mehupaasto-ohjeissakin lukee, että tämä on elämäsi upein kokemus, ja kehosi kiittää, kun homma on hoidettu.

Toisena päivänä iski uupumus. Mitään ei jaksanut tehdä. Onneksi oli vapaapäivä. Pakottauduimme pitkälle, kahden tunnin leppoisalle kävelylle. Se teki hyvää. Päivällä surautin viinirypäleet mehuiksi; alun perin ne oli tarkoitus nauttia kynttilän valossa juustolautasen kera, mutta menihän tämä näinkin. Illalla nälkä oli karmea. Menimme aikaisin nukkumaan, jotta päivä olisi nopeasti ohi.

Kolmas aamu, aina vain nälkä. Mieheni oli vakuutellut, että siinä kohtaa jo helpottaa. Useimmille kuulemma toinen päivä on se vaikein, kolmantena nälkä häviää. No ei hävinnyt minulta. Äkäisyyskin meinasi puskea pintaan. Kiukuissani fuskasin hieman, ja lorautin yrttiteeni sekaan hunajaa. Energiataso vaihteli pitkin päivää; aamulla kävimme jopa pienellä juoksulenkillä. Puoli tuntia hissun kissun, kauemmas ja kovempaa ei olisi jaksanutkaan. Iltapäivä meni lötkötellessä.

Tätä kirjoittaessani paastoamisen loppu häämöttää. Oikeaoppisesti – ja tällä kertaa oppeja noudattaen – lopetus täytyy tehdä hitaasti, vaiheittain. Muuten elimistö säikähtää. Heti ei siis voi sännätä tyhjentämään jääkaappia. Hieman mietityttää, miten tämä projekti vaikuttaa juoksuun; olen tässä nälkää potiessani tullut ilmoittaneeksi meidät juoksutapahtumaan, johon on vain pari päivää.

Nälkäisenä kärvistely on silmiä avaavaa. Itsekuri on ollut koetuksella, ja ilman keskinäistä tsemppaamistamme ainakin minä olisin ollut lähellä repsahtaa. Näin sydäntalvella, juoksuvuoden alkumetrejä odotellessa, kokeilusta ei liene haittaakaan. Odottelen, että se hyvän olon flow tulee neljäntenä paastopäivänä, ja että energiaa riittää sen jälkeen vaikka muille jakaa. Mehupaastoilu on ainakin herättänyt huomaamaan oman arkisyömisen vahvuudet ja heikkoudet, ja makuaisti on herkistynyt. Granaattiomenamehu maistuu taivaalliselta, samoin se salaa nuolaistu hunajapisara.