Vuoden parhaat

Eihän se mennyt ollenkaan suunnitelman mukaan, mutta hyvä niin: monet hienot asiat tulivat tähän juoksuvuoteen spontaanisti ja viime hetkellä. Alla otoksia vuoden tähtihetkistä.

sirpatherunner:

Aavikkopuolikasta varten treenatessani vietin useita upeita aamuja ja iltoja hiekkarannalla. Sumu vyöryi mereltä, delfiinit leikkivät vedessä ja puolijalkainen lokki antoi sisua jatkaa raskasta harjoitusta. Vaikka puolikas jäi lopulta juoksematta, harjoittelu sitä varten oli hienoa itsessään.

Loppukesän – ja ehkä koko juoksuvuoden – kohokohta olivat juoksulenkit Suomessa yhdessä siskojen kanssa. Siskojen tuella ja kannustuksella juoksin Porvoossa ekan puolikkaanikin.

Manhattan Mile -kisaan mentiin spontaanisti ja sitä varten erikseen treenaamatta. Tämä oli todellinen dig deep -kokemus: kärki meni kaukana edellä, häntä tuli kaukana perässä ja oli vain puskettava itse itseään. Tyttäreni ja minä voitimme kumpikin oman ikäryhmämme omilla PR:illämme.

Katjatherunner:

Parhaimmat hetket menneeltä vuodelta voi helposti liittää ystäviin – yhdessä liikuttuihin minuutteihin ja tunteihin sekä saavutettuihin kokemuksiin poluilta.

Ehdottomana kohokohtana oli uskaltautuminen noviisina mukaan Bodom trailille sekä toteuttaa pitkään haaveena ollut KK Nuts juoksu Kuusamon upeissa maisemissa.

Oulangan ja Valtavaaran poluilta nousee myös mieleen yhteiset hetket teini-ikäisten lasteni kanssa. Ehkäpä näistäkin retkistä syntyy lapsien mieliin pieni kipinä, mikä kannattelee heitä liikkuvaan elämäntapaan myös sitten, kun he lähtevät kulkemaan omia polkujaan.

Huomaan vuoden kohokohtien liittyvän vahvasti ystäviin ja kanssaliikkujiin. Olen aiempina vuosina juossut yhteisiä kisoja ja treenejä lähinnä sisareni (anutherunner) kanssa tai tarponut kilometrejä yksin. Nyt hakeuduin erilaisten liikkuvien ihmisten seuraan, juoksin puolikkaita sisareni (sirpatherunner) ja ystäväni kanssa.

Oivalsin nauttivani suunnattomasti yhteislenkeistä. Kilometrit kertyvät yhdessä huomaamattomammin. Välillä on ollut hyvä vaihtaa askellustahtia, liikkua uusilla reiteillä ja vaihtaa lenkin suuntaa!

Anutherunner:

Vuosi 2018 jää muistoihin ennenkaikkea mahtavana veneilykautena. Olimme vesillä aina, kun se oli mahdollista. Luonnonsatamissa ollessamme samoilimme saarissa, ja satamakaupungeissa kävimme juoksemassa uusissa maisemissa. Parhain kohde oli ehdottomasti Tammisaari. Hieno, tunnelmallinen pikkukaupunki, eikä sinilevästä tietoakaan. Oli ihanaa pulahtaa juoksulenkin jälkeen mereen.

Toinen siskoistani, katjatherunner, on jo pitkään intoillut polkujuoksemisesta. Ihmettelin pitkään, että mitä se siellä oikein rämpii, rämeikköä ja öttiäisiä joka paikassa. Sitten tuli hetki, jolloin mieheni innostui poluista. Ja niinhän se minunkin mieleni muuttui. Nyt huomaan ravaavani metsäpoluilla vähän väliä. Ihan parasta! Kaapissa odottavat jo uudet maastojuoksukengätkin tulevia hilputteluja.

Vuoden 2018 juoksutavoitteet jäivät laihanlaisiksi. Oli olkapääleikkausta ja selkänikaman niksahdusta ja kaikenmoista. Kokopitkä maratonkin jäi juoksematta. Vaikka niitä on vuosien varrella kertynyt jo 25, olisi edes yksi voinut tähänkin vuoteen mahtua.

Puolisoni kanssa juoksimme keväällä Länsiväylä-juoksun ja HCR:n. Lisäksi hölkyttelimme monenmoisissa pienemmissä tapahtumissa, suurimmaksi osaksi ex-tempore. Kisojen ohella juoksuvuoden tähtihetkiä ovat kuitenkin olleet ehdottomasti ensijuoksut juoksutaukojen jälkeen. Pitkän juoksukiellon päätyttyä kaatosateessakin juokseminen on ollut suoranainen nautinto!

Juoksusiskosten joulu

Täällä Suomessa jännitämme, tuleeko taas musta joulu. Kaliforniassa sitä ei tarvitse pohtia; enemmänkin ehkä mielessä pyörii, lähteäkö lenkille shortseissa vai capreissa.

Anutherunner:

Jotenkin on jäänyt vahvasti mieleen joulu parin vuoden takaa. Koko perhe nukkui, oli jouluaattoaamu. Lähdin aikaiselle juoksulenkille. Nautinto oli valtava: lunta ja pikkupakkasta. Hiljainen maalaismiljöö. Ei ketään missään, vain minä. Hölkyttelin itsekseni ja tein joulusuunnitelmia; karjalanpiirakat uuniin, joulupuuro ja sitten karjalanpaisti. Siitä se lähtee.

Kun kerroin taannoin tästä eräälle ihmiselle, hän ihmetteli, että enkö yhtään ajatellut olevani itsekäs. Olin hämmentynyt. Itsekäs?

Tuo keskustelukumppanini hämmästeli, miten voin pistää jouluaattoaamuna juoksemisen etusijalle. Hirveän itsekästä.

Olin kamalan pahoillani ja suruissani. Ehkä olen itsekäs. Itsekkäämpi kuin olen ymmärtänytkään. Minä hölmö kun olin ajatellut, että käväisen pikaisesti aamulla juoksemassa, kun muut nukkuvat. Luulin, että se ei ole keneltäkään pois, ja ennätän takaisin ennen kuin muut heräävät. Sitten yhdessä häärimme aattoaamun touhuiluja, ja hiljennymme jouluun.

Tämä loppuvuosi on ollut varsin työteliäs ja kiireinen. Työpäivät ovat olleet pitkiä, ja lenkille olen ennättänyt liian harvoin. Odotan joululomaa; muutama ihana vapaapäivä, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Käyn lenkillä, luen hyviä kirjoja, ehkä mutustelen vähän suklaata. Aikuisiksi ennättäneet lapset tulevat käymään omien aikataulujensa puitteissa. Ihanaa leppoisaa yhdessäoloa, ilman kiirettä.

Toivon, että joulun jälkeen elämä vähän rauhoittuu. Että saan aikaa lenkkeillä. Se on minulle elintärkeää, jotta voin hyvin. Sitäpaitsi, siskoni katjatherunnerin innoittamana tulin ilmoittautuneeksi elämäni ensimmäiselle ultralle, joten lenkeille on pakko löytää aikaa. Ja löydänhän minä, sen verran itsekäs olen.

Katjatherunner:

Olen armoton jouluihminen. Herätän työpaikan kahvikeskusteluissa hilpeyttä viimeistään kesälomien mentyä, kun kerron hankkineeni ensimmäiset joululahjat. Rakastan lahjojen antamista.

En stressaa joulua. Teen joulun hyvin yksinkertaiseksi. Ajoitan lahjojen jaot marras-joulukuun vaihteeseen, katan joulupöytään kalaa, kinkkua, poroa ja karjalanpiirakoita. Kyytipojaksi valmistan hieman laatikoita ja perunaa. Koristelen pöydän teinien metsäpolulta hakemilla havunoksilla ja sytytän kynttilät.

Napostelen suklaata. Hipsuttelen ympäriinsä villasukkiin ja yli-isoon villatakkiin kääriytyneenä. Luen. Katson elokuvia. Kuuntelen takkapuiden rätinää ja katselen liekkejä. Nautin puusaunan lämmöstä öljylampun valossa.

Aamuisin, kun teinit vielä venyttelevät sängyissään, hiivin ulos ovesta ja pyrähdän juoksulenkin yksin tai koirani kanssa.

Askel on lumessa kevättä ja kesää hitaampaa. Jalka viipyy maassa hetken pidempään. Metsätiellä näkyy jäniksien, hiirien ja joskus susien jälkiä. Tai sitten hiihdän. Lykin perinteisellä tyylillä lenkin ennen pimeän tuloa (päivän pituus on vajaa kolme tuntia).

Toisinaan reippailen illalla. Silloin kuljen pää kenossa tähtitaivaan tuiketta ihaillen. Saatan kiivetä Rukan huipulle. Yritän löytää Otavan lisäksi Pohjantähden ja tarkkailla kaareutuvaa linnunrataa. Pakkasöinä kirmailen ulkona tiuhaan revontulien varalta.

Joulu on henkisesti rauhoittumista ja siitä alkaa aika, jonka jälkeen siirrytään vuoden vaihteen kautta johonkin uuteen. Ikuisena optimistina jaksan uskoa parempaan huomiseen, parempaan uuteen vuoteen. Nyt tämänkin Uuden Vuoden myötä saan mahdollisuuden parantaa juoksua, tavoitella uusia nopeuksia. Kulkea aivan uusia polkuja ja täyttää kalenteria tapahtumilla, jotka ovat aiemmin jääneet kokematta. Mutta sitä ennen lataan akkuja ja rauhoitun jouluun.

sirpatherunner:

Joulunaika tapaa olla ulkosuomalaiselle haikea. Silloin tahtoisi olla yhdessä niiden rakkaiden kanssa, joiden kanssa juhlaa on ennenkin laskeuduttu viettämään. Vuodenvaihteen juhliin liittyy myös paljon muistoja ja perinteitä, joita haluaisi kantaa mukanaan maailmallakin – mutta väistämättä kaikki vain on toisin.

Tänä vuonna vietämme viidennen joulumme Kaliforniassa. Enää en ymmärrä kaivata siihen kylmää ja valkeaa. Mutta sitä rauhaa, joka viikkokausien valmistautumisesta seuraa, ikävöin yhä. Suomessa maailma tuntuu jouluyönä tulleen valmiiksi.

Täällä kaukana juhla on keveämpi, kimaltavampi ja kiitää pian ohitse. Vaikka joulupäivänä lääkärikeskuksenkin käytävät ovat autiot, tapaninpäivä tapaa olla jo melkein kaikilla työpäivä ja siinäpä se joulu sitten olikin.

Jotkut suomalaiset täällä kaukana toki ahertavat perheilleen lanttulaatikot ja karjalanpiirakat, minä en kuulu heihin. Meillä katetaan pöytään jokaisen toivoma ruokalaji: aiempina vuosina listalla on ollut mm. lihapullia, pitsaa ja lohta. Perheen omat perinteet alleviivaavat vuoden tärkeissä hetkissä yhtäältä sitä, kuinka tiivis pieni heimo me olemme – ja toisaalta sitä, kuinka tämä heimo ei juuri nyt oikein kuulu sen paremmin sinne kuin tännekään.

Joulun ajankohtakin meillä vähän vaihtelee. Joskus juhlimme suomalaisittain aattona, toisinaan amerikkalaisittain joulupäivänä, mikä nyt milloinkin sen vuoden suunnitelmiin parhaiten sopii.

Viime jouluna taidettiin juhlia 25. päivä, sillä aattoaamuna olen näköjään käynyt juoksemassa mäkiä. Valmistauduin silloin samalle puolikkaalle kuin nytkin, San Diegoon. Se jäi juoksematta silloin ja saattaa jäädä nytkin, elleivät akillekset ota rauhoittuakseen.

Treenisuunnitelmassa näyttää kuitenkin olevan aatolle 4 mailin neg. split eli vk-harjoitus ja joulupäivälle puolen tunnin voimaharjoittelu. Molemmat tietysti tehdään, jos ne kerran ohjelmassa seisovat ja jalat sallivat. Meillä perhekin on yhtä mieltä siitä, että äiti on parempi ihminen, kun se liikkuu – olipa sitten arki tai pyhä.

Talvijuoksua Kaliforniassa

Sillä aikaa, kun toivuin (in)flu(e)nssasta, Kaliforniaan ehti tulla talvi. Lokakuu hujahti ohi yskien, ja juoksin koko kuukauden aikana vain muutaman hassun mailin. Kun San Diegon puolikkaan treeniohjelma viime viikolla alkoi, juoksuolosuhteet olivatkin ulkona aivan huomaamatta muuttuneet.

Kesällä, keväällä ja syksyllä Etelä-Kaliforniassa on juostava aikaisin tai myöhään: päivällä on joko kuuma tai liian kuuma. Talvi tuo tähän seikkaan helpotuksen: nyt voisi taas useimpina päivinä aivan hyvin käyttää lounastunnin juoksuun, sillä päivälämpötilakin jää usein alle kahdenkymmenen celsiuksen.

Talvivarusteissa!

Talviaamut ja -illat ovat täälläkin kylmiä ja pimeitä. Kylmyys on näistä helpompi haaste, senhän voi torjua järkevin varustein. Minun talvijuoksuvarusteisiini kuuluu tällä hetkellä pitkähihainen tekninen paita ja 3/4-mittaiset caprit. Oikein kylmänä päivänä pistän pitkähihaisen päälle lyhythelmaisen hupparin ja olenpa joskus laittanut hanskatkin käteen. Hupparin saa tosin usein jo puolimatkasta kietaista vyötärölle häiritsemään. Oikeasti minun pitäisi etsiä hyvä juoksuliivi, mutta tämä projekti tuntuu budjetoinnissa aina jäävän jonkun muun hankinnan (kuten uusien kenkien) jalkoihin.

Yksin juoksevalle naiselle talven pimeys on kylmyyttä suurempi juttu. Turvallisuuden vuoksi on pohdittava tavallistakin tarkemmin, minne voi lähteä juoksemaan ja milloin. Läheisellekään trailille ei ole aamuisin tai iltaisin mitään asiaa. Jos siellä ei olekaan hiippareita, siellä voi olla kojootteja. Kalkkarokäärmeet eivät pimeällä ja kylmällä ole niin suuri uhka kuin kesällä keskellä päivää.

Hyypiöiden varalta kuljetan aina mukanani pippurisumutetta, joka on kiinnitetty eräänlaiseen puolihanskaan ja on siis kädessä välittömässä toimintavalmiudessa. Asuinalueemme on suhteessa erittäin turvallinen, mutta kerran oletan juoksulenkillä välttäneeni epämiellyttävän kohtaamisen poplaritakkikaverin kanssa. Juoksin tuolloin pienen puiston halki, ja kun hän tuli jotenkin kummallisen paljon kohti, katsoin suoraan silmiin ja poistin sumuttimesta varmistimen. Kaveri muutti reittiään.

Talvisin juoksenkin kaiken kaikkiaan enemmän tylsiä reittejä: kolhuisia, osin valaistuja jalkakäytäviä suurten teiden varsilla. Suomalainen ystäväni lähetti meille juuri ison huoltopaketillisen erilaisia heijastimia, heijastinliivejä ja heijastintakin, jotta näkyisimme, kun juoksemme ja pyöräilemme katujen varsilla pilkkopimeällä. Jalkakäytävät eivät yllä kaikkialle eikä valaistuskaan ole paikoitellen aivan varmaa.

Viime viikolla pääsin ulkoilemaan paikallisittain liki ääriolosuhteissa, kun lähdin juoksemaan talven ensimmäiseen kunnolliseen sateeseen (muistaakseni se oli toinen sade kaiken kaikkiaan sitten toukokuun). Ulkona oli pimeää, kylmää (14 C), tuulista ja märkää. Valittelin motivaation puutetta juoksusiskoilleni tekstiviestitse, ja sain osakseni  valtavasti tukea ja ymmärrystä: ”Täällä tuo tilanne on vakio about 300 päivää vuodessa…”

Paikallinen kylmyys on toki suomalaiselle suhteellinen käsite. Alle 40 F:n (4 C) täällä mennään hyvin harvoin, mutta jo 50 F:n tuntumassa (n. 10 C) tuntuu hyvin ikävältä! Kylmyys vaivaa läpi talven erityisesti siksi, että ulkolämpötila on usein myös sisälämpötila. Meillä lämmitysjärjestelmä hurisee merkittävästi enemmän kuin monella muulla, sillä ajattelutapamme on tässä suhteessa edelleen jotenkin suomalainen. Siinä missä me tavoittelemme kohtuullista lämpöä ympäri vuoden, eteläkalifornialainen tuntuu aina pyrkivän kohti kylmää.

Aina kun minusta paikallisen talven kourissa tuntuu siltä, että en tahtoisi lähteä tuulessa kumaraan taipuvien palmujen keskelle urheilemaan, raavin inspiraatiota kasaan miettimällä suomalaisia juoksijoita. Jos Rovaniemelläkin voidaan treenata ympäri vuoden, ehkä minäkin sentään voin raahata kalifornialaistuneen kermapeppuni ulos viileään iltaan.