Kipinä NUTS Karhunkierrokselle syntyy

Olen kauan haaveillut osallistuvani NUTS Karhunkierrokselle. Osallistumisvimmaani ovat ruokkineet lukuisat Rukalle suunnatut matkat ja alueen metsissä tehdyt vaellukset.

Muistan hyvin, kun ensimmäistä kertaa kiersin kävellen Pienen karhunkierroksen. Uteliaisuus sai lähtemään reitille ja ajatuksena oli käydä kävelemässä matkaa muutaman kilometrin tai kuohun ja riippusillan verran. Olimme reitillä perheen voimin. Mukana oli yksi 0,3 dl vesipullo ja taskuuni tunkemani pieni nippu After Eight suklaata.

Maisemat olivat niin kauniit, että reitti vei mennessään. Puolivälissä matkaa aloimme vilkuilemaan kelloa ja laskemaan paluumatkaan menevää aikaa. Olimme lähteneet kiertämään reittiä myötäpäivään ja pohdimme kääntymistä takaisin.

Vastaantulijat vakuuttivat jatkamaan eteenpäin. Reitti muuttuisi nopeampikulkuiseksi Jyrävän jälkeen ja taakse jääneet Kallioportin nousut eivät houkuttaneet myöskään kääntymään takaisin. Päätimme, että on parempi kiertää reitti loppuun, vaikka tiesimme kiiruhtavamme kilpaa kellon ja hämärtyvän päivän kanssa.

Tästä reissusta jäi aivan mahtava olo. Olimme vihdoin kokeneet tämän reitin vaikka emme olleet suunnitelleet kierrosta saati valmistautuneet siihen mitenkään.

Ajatus lähteä juoksemaan NUTS Karhunkierrokselle sai uutta tulta, kun ajankohtaan ei itselläni sattunut muita juoksuja, nilkan murtuman seurauksena juoksemista suositettiin muutenkin lähinnä poluilla ja törmäsin polkujuoksukouluun, joka päättyisi sopivasti NUTS Karhunkierrokseen.

Nyt ajatuksiini on hiipinyt edessä oleva 31 km reitti, mikä todellisuudessa on 34 km:n mittainen. Itselle tuttu Pieni karhunkierros on matkan helpoin osuus ennen nousuja Konttaiselle (407 m), Valtavaaralle (492 m) sekä Rukalle (493 km).

Olen lukenut matkan aiemmin juosseiden kertomuksia ja mieleen on hiipinyt ajatus, olenko sittenkin lähdössä matkaan suunnittelematta ja huonosti valmistautuneena?

Tämä matka on itselle hyppy tuntemattomaan. Teen varustevalinnat, treenit ja suunnitelmat ilman, että minulla olisi kokemuspohjaa asiasta. Edessä oleva koitos hirvittää ja siihen valmistautuminen tuntuu haastavammalta kuin yksikään aikaisempi juoksuni.

Siellä ne siintää: Ruka, Valtavaara ja Konttainen

Yhdessä vai itsekseen?

Kun koirani osoittautui kerrassaan kelvottomaksi juoksukumppaniksi, aloin kai hiukan suostutella miestä lähtemään lenkille mukaan. Mies ei ole koskaan osoittanut mitään kiinnostusta juoksua kohtaan, mutta mahdollisesti häntä vaimon puolesta hirvittivät asuinalueellamme parveilevat kojootit, joiden tiedetään aamuvarhain tai iltamyöhään hyökänneen yksinäisten lenkkeilijöiden kimppuun.

En kuuntele juostessani musiikkia, mutta pidän askelten yhteisestä rytmistä. Silti olen puolison lisäksi juossut vain yhden ystävän kanssa. Juokseminen on jotenkin intiimiä! Jos eteenpäin ponnistellessaan ei tulekaan jutelleeksi syvimpiä salaisuuksiaan, paljastaa lenkillä aivan varmasti ainakin juoksukuntonsa.

Kesken siskojen puolimaratonin mereltä vyöryi kaiken peittänyt kalsea sumu.

Kun isosiskot vierailivat Kaliforniassa keväällä 2017, odotin kuitenkin kovasti yhteisiä juoksuja rannalla, omien lempireittien näyttämistä ja Long Beachilla järjestettyä juoksutapahtumaa, johon kaikki ilmoittauduimme – siskot puolikkaalle, minä kympille. Lopulta olin vain kannustajan roolissa: otin ankarasti flunssaisena valokuvia.

Monet sanovat, että eriparisen vauhdin tai matkan tavoitepituuden vuoksi on yksinkertaisinta juosta yksin. Meille puolison kanssa on ollut aina selvää, että tahdin määrää hitaampi. Joskus se olen minä, joskus hän. Sitä paitsi kun samalla jutustellaan päivän asioita, pysyy kummankin vauhti väkisin maltillisena.

Toisinaan kyllä kisaamme leikkisästi viimeiset puoli mailia. Pingon aivan täysin palkein ja silti mies katoaa vilauksessa kulman taakse. Sitä räjähtävää nopeutta en vielä ole reisistäni kaiken treenin jälkeenkään löytänyt. Kuulemma pitkillä juoksumatkoilla tämä ero naisten ja miesten välillä tasoittuu. Nyt pitää siis enää houkutella puoliso mukaan pitkälle matkalle…

Juoksupodcasteissa puhutaan juoksukavereista ja parhaista juoksuystävistä. Olisihan sellainen kuitenkin aika kiva. Jos olisi yhteinen palo juoksuun, ehkä jopa yhteinen tavoite. Yhteisiä treenejä aamuvarhain tai iltamyöhään. Pakko nousta aamuviideltä viltin alta, kun kaveri odottaa.

Mutta loppujen lopuksi juoksu on minulle kuitenkin yksilölaji. Niin tavallisella, muutaman mailin harjoituslenkillä kuin juoksukisan viimeisillä kilometreillä haastan lopulta aina vain itseäni, omaa jaksamistani, menen omaa tahtiani. Se onkin juoksemisessa aika upeaa: oman askelen vapaus. Ja kuinka aivan tavallisena arki-iltanakin voi tuosta vain voittaa – itsensä, ja sohvan houkutuksen.

Kevään ensimmäinen etappi

Juoksin vuosi sitten ensimmäistä kertaa Länsiväylä-juoksun 17 km. En ollut ollenkaan vielä pitkänmatkan juoksukunnossa – olin sairastellut koko alkutalven ja pari kuukautta vietin jopa liikuntakiellossa. Länsiväylä-juoksu kuitenkin houkutti, ja siskoni (katjatherunner) sai helposti ylipuhuttua mukaan. Kävelin jokaisen ylämäen (niitä riittikin!).

Tänä keväänä lähden samalle matkalle. Kevään ensimmäiset lappujuoksut ovat aina kutkuttavia! Vaikka juoksutapahtumia on takana lukuisia, silti jännittää. Jaksaakohan sitä juosta, mitenkähän ne ylämäet…

Länsiväylä-juoksun jälkeen horisontissa siintää yksi puolimaraton ja viimeistään loppukesällä on sitten taas kokonaisen aika. Kirjoittelen treenit-otsikon alle kevään mittaan, kuinka treenikausi etenee.

Uusien kenkien kutkuttava odotus

Olen monestakin paikasta lukenut, että hyvätkin juoksukengät kestävät tuhatkunta kilometriä. Joillakin olen juossut vain hetken, kun taas toiset ovat siivittäneet askeltani parikin vuotta. Yleensä käytössäni on jotakuinkin kolme kenkäparia; yhdet aktiivikäytössä, yhdet sisäänajovaiheessa ja yhdet vähän jo enemmän elämää nähneet. Näillä viimeksi mainituilla lompsuttelen rapakeleillä ja sohjossa.

Nyt kenkätilanteeni on päässyt lipsahtamaan kertakaikkisen rempalleen. Aktiivi- ja sisäänajokenkäni ovat saman ikäiset – siis todella kulahtaneet. Kesän maratoneja odottelee kaapissa yksi koskematon kenkäpari. Niitä säästelen keväisille pitkille lenkeille.

Olen monta kertaa löytänyt huippuhyvät kengät netin kautta. Ostan kengät, jotka vastaavat aiemmin käyttämiäni. Lukuisten virhehankintojen tuomalla kokemuksella tiedän, ettei mihin tahansa kannata haksahtaa.

Monta päivää surffailin netissä ja etsin sitä oikeaa paria. Tänään ne tulivat kohdalle – uudet Saucony Kinvarat. Nyt en malttaisi millään odottaa, että postipaketti saapuu. Mielessäni kuvittelen, miten uudet kengät saavat askeleeni suorastaan kiitämään.

Nämä kenkävanhukseni pääsevät pian lepoon ja siirtyvät puutarha-römpsyttelykäyttöön. Uusia odotellessa…!

Espoon Trail Run käynnisti vuoden polkujuoksutapahtumani

Lauantaina 24.3.2018 nautittiin Espoon Akilliksen suunnistajien järjestämästä Espoon Trail Run -polkujuoksutapahtumasta kauniissa talvisäässä. Tapahtuma houkutteli paikalle 130 polkujuoksun ystävää.

Espoo Trail Run juostaan Espoon keskuspuiston vaihtelevissa maastoissa. Matkaksi voi valita miesten ja naisten 7 ja 14 km kilpa- tai kuntosarjan tai alle 18-vuotiaiden tyttöjen ja poikien 3 km matkan. Tapahtumaa markkinoidaan koko perheen polkujuoksutapahtumana ja se on tarkoitettu kaiken tasoisille ja -ikäisille osallistujille. Espoon Trail Run koostuu kevät, kesä, syksy ja talvi kilpailuista, mikä mahdollistaa osallistumisen niin yksittäiseen tapahtumaan kun oman kuntotason seuraamisen samalla reitillä eri vuodenaikoina.

Itselleni tämä tapahtuma oli kevään ensimmäinen lappujuoksu. Idea osallistumisesta syntyi vain muutamaa päivää ennen. Olin viikolla kärsinyt vatsataudista, ja surffaillut ahkerasti kevään juoksutapahtuma sivuilla (kuten Juoksija-lehden Juoksukalenteri ja Kilpailukalenteri 2018/Trailrunning.fi). Voinnin parannuttua päätin ilmoittautua kuntoilutason seitsemän kilometrin matkaan.

Kisassa ajanotto tapahtui suunnistajille tutuilla EMIT-korteilla. Vuokrasin kortin ilmoittautumisen yhteydessä. Kisapäivänä hain kortin ja juoksunumeroni tapahtumainfosta. Olin etukäteen hermoillut EMIT-kortin nollaamista, mutta se tapahtui näppärästi kisavirkailijoiden avustuksella.

Kisafiilis tapahtumapaikalla oli huikea. Aurinko paistoi, taustalla soi musiikki ja juontaja kuulutteli kisa-ohjeita. Akilleksen majaan saattoi pujahtaa lämmittelemään tai kahvittelemaan hetkeksi ennen lähtöä. Juoksut käynnistyivät 14 km kisalla ja sitten matkaan lähtivät seitsemän ja lopuksi kolmen kilometrin menijät.

Kuva: Lähtö. Kisapäivän jännitys katoaa, kun lähtölaukas kuuluu. (Kuva: Katja Louhio)

Reittinä Espoo Trail Run oli miellyttävä ja se oli erittäin hyvin merkitty sekä keltapunaisin nauhoin että hankeen värjätyin nuolin. Lisäksi muutamassa risteyskohdassa oli järjestäjä ohjaamassa reittisuuntaa. Alkumatkasta joutui matkaa taittamaan letkassa, eikä ohittelumahdollisuuksia ollut. Kilometrin jälkeen sai kuitenkin mennä omaa tahtiaan.

Tällä reitillä tasaista maastoa ei juurikaan ole, vaan omaa juoksurytmiä vaihdetaan lennossa ja kumpuileva maasto saa pulssin nousemaan. Itselleni vaikeinta olivat etenkin alamäet, joissa jouduin varovaisuuttani tiputtamaan vauhtia melkoisesti. Lisähaasteensa tähän kisaan toi luminen polku. Alkumatkasta maa pysyi kivikovana, ja nastat purivat hyvin jäisen kallion pintaan. Sään lauhduttua polku tallaantui kuitenkin upottavaksi ja askelta painavaksi sohjolumeksi, jolloin maastojuoksukengät olisivat olleet reitille nappivalinta.

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että Espoo Trail Run oli erittäin hyvin järjestetty tapahtuma, jota voi lämpimästi suositella kaikille polkujuoksua harrastaville. Tunnelma tapahtumassa oli erittäin hyvä. Terävin kärki juoksi tapahtuman läpi todella lujaa, mutta myös meille hitaammille kuntosarjalaisille löytyi polulta hyvin tilaa.

Kuva: Maalissa kunto 7 Km:n ensimmäisenä, vaikka sähläsin maalissa tovin EMIT-kortin kanssa.