Maastopyörät, nuo subtrooppiset sukset

Sanovat keski-ikäisyyden merkiksi, kun murtomaahiihto alkaa maistua. Joko Suomi keski-ikäistyy vauhdilla, vähälumiset talvet ovat tehneet ihmiset nostalgisiksi tai pandemian sulkemilla liikuntapaikoilla on vaikutuksensa: somen perusteella kaikki hiihtivät Suomessa viime viikolla. Siskot puolisoineen ja lapsineen suihkivat latuja tottuneesti, vanhat koulukaverit kaivoivat vintin perukoilta muinaiset Järvisensä ja tyttärien entisten leikkitovereiden äidit jakoivat latujen varsilta pirtsakoita selfieitä.

Siskon hiihtoladuilta.

Oikeasti yhtenä päivänä selvittelin, missä täällä pääsisi hiihtämään. Luisteluhan nimittäin kyllä onnistuu, sisähallissa. Kai nyt joku on jonkun hiihtoputken rakentanut Texasiin? Selvisi, että lähialueilla on kyllä ollut riittävän kahjo yrittäjä, mutta ilmeisesti asiakaskuntaa ei ole ollut riittävästi. Ja viilennyskuluthan ovat varmasti kesäkausina olleet omaa luokkaansa.

Tällä hetkellä Texasista näyttäisi löytyvän vain paikka, joka lumettaa sisätilamäkeä. Arvostelujen perusteella sen laskemisesta saa pulittaa monta kymppiä ja sittenkään mäki ei ole liukas. Pitäisi lähteä naapuriosavaltioihin, että löytäisi hiihtoladun.

Hiihtämisen sijasta olemmekin puolison kanssa keskittyneet maastopyöräilyyn. Pinkaisimme poluille perjantai-iltana heti, kun työläppärin sai laittaa kiinni. Kävimme tarkistamassa maastoon rakennetun uuden polun, jota somessa oli rummutettu koko viikko.

Jyrkkä alamäki, tiukka ylämäki. Ei muuten näytä kuvissa yhtään niin jännältä kuin luonnossa.

Ehdimme harmillisesti pyöräillä ehkä vain vajaat kolme varttia, ennen kuin pimeä jo laskeutui. Emmimme vielä yhden polkureitin suulla, lähteäkö kierrokselle, mutta tiesimme, että siellä on vastassa kivikkoa ja juurakkoa. Pimeässä reitti olisi varmasti ollut haastava.

Viime viikolla pyöräilypäiviä oli vähän, sillä paikalliseen maastopyöräilyetikettiin kuuluu, ettei reiteille lähdetä sateen aikana eikä heti sen jälkeen. Ilmeisesti tavoitteena on suojella maastoa – tiukasti napitettu pyörän rengashan jättää mudassa sutiessaan jälkeensä aika topakan pikaeroosion.

Joskus ollaan puolison kanssa naureskeltu, että jos Suomessakin mentäisiin ajamaan vain rutikuivaan metsään, ei monta kertaa vuodessa tarvitsisi maastopyörää ulkoiluttaa. Mutta Austinin alueen maasto on tiukalla kulutuksella ja lähtökohtaisesti haavoittuvaa, kalliotkin haurasta kalkkikiveä.

Pari viikkoa sitten päästiin ylittämään pyörillä tämä virta!

Paikalliset pyöräilijät ovat muutenkin tiukkoja säännöistä. Jumituin perjantaina ylämäkeen, joka loivan nousun jälkeen päättyy jyrkkään kiveen. Siitä kohdasta olisi varmaan tarkoitus joko tulla hypäten toiseen suuntaan tai painella nätisti ylös isolla renkaalla / sähköavusteisella pyörällä. Kun minun matkantekoni tyssäsi ihan reisilihasten heikkouteen, perässä tullut puoliso joutui ohjaamaan oman pyöränsä polun sivuun. Eikös siihen välittömästi osunut joku tosipyöräilijä, joka ohi kiitäessään ryhtyi äkäisesti sättimään: ”Pysytään poluilla! Sulkevat paikat kaikilta jos ajellaan missä sattuu!”

Lumikateus varmaan pian sulaa meidän ulkosuomalaistenkin mielistä, kun täällä alkaa olla lämmintä ja pohjolassa ei. Postailen sitten somen täyteen kuvia naapuruston uima-altaalta. Onneksi sillä välin on tämä maastopyöräily, johon keski-ikäisyyttään voi suunnata. Ja välineurheilu! Sillä esimerkiksi pyöriähän ei naisella voi olla koskaan liikaa, vai mitä?

Pätkäpaastoilua ja kehopositiivisuutta

Kun eräs julkisuudessa vaikuttava naiskaunotar täräytti näkemyksenään, ettei lihavuudessa ole mitään ihannoitavaa, some räjähti. Alkoi hurja tykitys kehopositiivisuudesta.

Tähän aikaan vuodesta kauppojen lehtihyllyt huutavat, miten tällä kertaa varmasti onnistut. Nyt saavat kilot kyytiä.

Vakavammin otettavissa valtakunnan lehdissä on kirjoitettu, että yhä nuoremmat lapset jakelevat somessa neuvoja toisilleen: näin laihdut. Teeskentele syöväsi. Sotke puuroa lautaseen ja jätä tiskipöydälle kuivumaan, niin äiti luulee, että olet syönyt.

Harva meistä kehtaa ääneen tunnustaa, että on tyytyväinen kroppaansa. Peilikuvaa katsellaan suu mutrussa – muutama kilo nyt ainakin pitäisi saada pois.

Koronakevättä edeltävän vuoden lopulla itsekin päätin, että nyt lähtee. Muutama riesakilo ärsytti. Olen lyhyt, ja pienikokoisella ihmisellä muutamakin ylimääräinen kilo näkyy heti – ainakin omasta mielestä. Olkapäät olivat selvästi pyöristyneet ja herranjestas, myös polvet. Aloitin ketodieetin. Luulisi, että ikä toisi jotakin viisautta, mutta ilmeisesti elämän varrelle kertyvien hullutusten määrä on vakio. Edeltävänä vuonna olin intoutunut joulun välipäivinä nestepaastoilemaan – jos uteliaisuutesi heräsi, tuosta tempaisusta löytyy postaus täältä. Viisaasti en sitäkään toteuttanut.

Ketodieetti ei tiputtanut kiloja, päinvastoin. Olin lukenut somen syvästä viisauden lähteestä, että tämä toimii jääräpäisimpiinkin läskeihin. Muutaman kuukauden kokeilun jälkeen sain tarpeekseni. Olin vilpittömästi siinä uskossa, että ketoilulla ei ollut ainakaan negatiivista vaikutusta juoksukuntooni ja luulin voivani hyvin. Kun vähitellen palautin hiilihydraatteja ja kuituja ruokavaliooni, juoksukuntoni roihahti liekkeihin. Tajusin, että ainakaan minun kroppani ei toimi pelkällä protskulla ja rasvalla.

Sitäpaitsi, suomalainen ruisleipä on ihanaa.

Ketoilun lopettamisen kunniaksi nappasin muutaman lasillisen punaviiniä. En suosittele. Sain elämäni krapulan ja luulin sydämeni hajoavan. Sen jälkeen en ole enää ottanut pisaraakaan alkoholia – ei vaan tee enää mieli. Ei sovi minulle. Ei vanha kansa turhaan ole sanonut, että viini on viisasten juoma. Oma älykkyyteni ei ilmeisesti siihen riitä, eikä geeniperimä.

Mutta ne kilot. Sattumoisin katsoin Ylen Areenasta dokumentin Michael Mosleyn kehittämästä osaviikkopaastosta. Ruotsissa siitä on tullut superhitti. Suomenkielisiltä nettisivuilta ei juurikaan löydy syvällistä tietoa, mutta jos kouluruotsi taipuu, länsinaapurissa tästä aiheesta kirjoitetaan paljon. Ilmankos ruotsittaret ovat niin laihoja ja nättejä.

Metodin ydin on siinä, että viitenä päivänä viikossa syödään normaalisti ja kahtena päivänä himmaillaan siten, että kalorimäärä on 500 – 800. Normaalipäivänä pitää syödä 1600-2000 kaloria, muuten iskee säästöliekki. Ruotsissa tätä hehkutetaan ihan tosissaan – veriarvot paranevat ja elimistö voi muutenkin hyvin. Tietenkin kokeilin.

Ensimmäiset himmailupäivät olivat kamalia. Olin kuolla nälkään jo aamupäivällä. Vähitellen opin rytmittämään ruokailuja, ja ”kitupäivät” alkoivat sujumaan. Kilot putosivat vauhdilla ja tunsin voivani hyvin. Juoksukin kulki ja keventynyt kroppa siivitti menoa.

Vähitellen kuitenkin alkoi ottaa päähän ajatus seuraavan päivän kituilusta. Viisaammat ovat sanoneet, että sellaista dieettailua ei kannata väkisin puskea, mitä ei pysty pitämään yllä pitkään.

Luin pätkäpaastoilusta ja sen huikeiksi väitetyistä terveyshyödyistä. Allekirjoitan sen, että elimistölle ei voi olla hyväksi jatkuva jääkaapilla ramppaaminen ja ruoan pupeltaminen. Suolistokin kaipaa välillä lepoa. Ruokailun rytmittämiseen on monta tapaa, ja kukin löytää omanlaisensa toteutusmallin, kun malttaa kuunnella omia tarpeitaan. Mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle.

Katajaisen kansan kasvatille itsensä ihailu on synneistä pahin, ja siksi onkin vaikea ääneen sanoa, että tätä nykyä olen ihan tyytyväinen kiloihini ja kroppaani. Peilistä katsovat kirkkaat silmät ja iho voi hyvin. Alkoholin täydellisellä poisjättämisellä on varmasti iso osuus asiassa. Veikkaan, että myös itselle sopivalla ruokailurytmillä ja ravintosisällöllä on valtava merkitys.

Tätä nykyä syön sitä, mitä elimistöni kaipaa ja mistä nautin. Tietoisesti en karta mitään pelkän ismin vuoksi. Elimistölleni on luontaista, että vuorokaudessa on noin 15-18 tuntia sellaista aikaa, jolloin en syö mitään. Ruokailuni painottuu vuorokauden aktiiviseen aikaan. Aamu alkaa juoksumattohölkyllä, sen jälkeen porisee kaurapuuro. Pala ruisleipää ja kahvit päälle. Päivällä kunnon kotiruokaa ja illansuussa päivällinen.

Jälkipolvet eivät pelkästään ihannoi laihuutta ja ohjeista toinen toisiaan kaloreiden karttamisessa – mediassa jäi kokonaan huomioimatta se viisaus, mikä lapsissa on: itse ilahduin suuresti niistä kommenteista, joissa lapset totesivat toisilleen, että älä katso painoa, vaan katso peiliin. Jos näytät kivalta ja tunnet olosi hyväksi, olet just hyvä.

Yllätysten ferritiini

Hemoglobiinini on aina ollut loistava – keikkuen lähinnä miesten lukemissa (yleensä 155, nyt 138), joten lähes sattumalta huomattu, alhainen ferritiini (rautavarasto), yllätti täysin.

Olin toki huomannut ferritiiniin liittyviä keskusteluja, mutta en ollut uskonut niiden koskettavan itseäni. Kuitenkin naisilla synnytysten tai runsaiden kuukautisten lisäksi kova kulutus, kuten kestävyysurheilun aiheuttama rasitus voi, yhdessä riittämättömän ravinnosta saatavan raudan kanssa, johtaa rautavajeeseen ja anemiaan.

Myös erilaiset ruokavaliot tai imeytymishäiriöt voivat tuoda asiaan omat lisänsä. Olen itse syönyt aina monipuolisesti. Eli paljon ja kaikkea – lihan lisäksi myös kaikkea vihreää. Rautaa pitäisi ravinnostani kertyä.

Arkisin pyöräyttelen tällaisia ruokia.

Mutta kun ferritiiniarvo on alle 30, kyseessä on jo vakava raudanpuute. Arvoni oli 22. Olin luisumassa raudanpuutoksen toiseen vaiheeseen (kuva).

Raudan puutoksen vaiheet. (Lähde: Lindblad).

En ollut itse huomannut rautavarastojeni hupenemista. Toki, olin miettinyt kunnon heikentyneen, kun juoksu tuntui työläältä. Hengästyin helpommin kuin ennen. Huomasin myös muutenkin hengitteleväni enemmän suun kautta.

Kotona yleiseksi vitsiksi muodostui ruokalautasilta ja vaatteista löytyvät yksittäiset hiukseni. Palelin herkästi – etenkin sormista. Ja vaikka rakastan reippailua ja liikuntaa, teki toisinaan mieli köllähtää sohvalle.

Kuittasin kuitenkin kaiken stressillä ja kuluneeseen vuoteen mahtuneilla sairasteluilla. Kunto kyllä nousisi, kun vain reippailisin enemmän. En ollut huolissani, sillä eikös kaikilla vireystila saattanut talven pimeydessä hieman laskea.

Alhaisen ferritiiniarvon myötä aloitin rautakuurin joulukuun puolivälissä. Otin tabletin aluksi aamuisin, mutta siirsin sen iltaan, jottei kofeiini heikentäisi raudan imeytymistä. Tuolloin vatsanikaan ei reagoi lainkaan tuotteeseen.

Rauta-C-vitamiinivalmiste.

Alhaiselle ferritiinilleni on kuitenkin syynsä. Liikun reippaasti. Vaikka ajattelen saavani riittävästi rautaa, niin ruokailuun liittyvät tapani heikentävät raudan imeytymistä. Kaurapuurossa olevan raudan imeytyminen vähenee samanaikaisesti juomani kahvin seurauksena. Iällänikin on vaikutusta, eikä pelkkä rautapitoinen ruoka välttämättä riitä lähivuosina kolkuttaviin vaihdevuosien tuomiin muutoksiinkaan. Kuukautiskiertoni on lyhyt ja vuoto reipasta, mutten ole halunnut hillitä ongelmaa hormoneilla. Tulen varmaan syömään ajoittaisia rautakuureja, kunnes kuukautiseni joskus loppuvat.

Jo näin kuukauden jälkeen olen huomaavinani hienoista eroa. Ihan kuin ääreisverenkierto olisi parantunut tai ainakin tunnen oloni ajoittain lämpimämmäksi. Ajatuskin kulkee ja lenkille lähtö sujuu sen enempää miettimättä.

Olen iloinen, että ferritiinini (elämäni ensimmäisen kerran) tutkittiin. Nyt pystyn tankkaamaan varastoja ilman, että hemoglobiinini pääsee laskemaan anemiaan ja tilanne heikkenisi. Olen siis aika onnekas! Kolmen kuukauden päästä näen, miten arvoni ovat lähteneet kehittymään.

State Parks – osa 2

Alkukesästä Texasissa kärsii vielä olla ulkona. Kesän edetessä ulkoiluun soveltuva aika lyhenee, kunnes lopulta alle neljänkymmenen celsiusasteen lämpötiloja on tarjolla vain aamuvarhaisella ja iltamyöhällä. Elokuun lempinimi onkin näillä tienoin tuttavallisesti ”hell month”.

Keski-Texas on kaukana merenrannasta, mutta täällä on paljon lampia, järviä ja jokia. Kuumilla säillä kesäiset aktiviteetit keskittyvät vesien äärelle. Uinnin lisäksi ihmiset melovat, suppailevat ja vain lojuvat vedessä uimarenkaiden ja -patjojen päällä. Alkukesä on tähänkin parasta aikaa: loppukesästä sinilevä riivaa monia vesistöjä. Harvinainen, mutta kohdalle osuessaan lähes sataprosenttisen tappava vaara on myös aivoja syövä ameeba naegleria fowleri. Sitä esiintyy paikallisissa vesistöissä todennäköisimmin loppukesällä, kun vedet ovat lämpimpiä eivätkä niin runsaasti virtaile.

Toukokuussa 2020 olimme kököttäneet sisällä pitkään. Austin oli ollut lockdownissa ja alkuun myös puistoja, viheralueita ja kansallispuistoja suljettiin. Kun niitä alettiin huhtikuun lopulla avata, päiväkäyttäjien piti varata itselleen liput. Näin valvottiin, että puistot operoivat maksimissaan 25 prosentin kapasiteetilla. Halusimme ulos, ja lähdimme viettämään toukokuista päivää ja puolison synttäreitä Pedernales Falls State Parkiin.

Olin käynyt Pedernalesissa työkaverin kanssa jo vuotta aiemmin, kun perhe vielä pakkasi tavaroita Kaliforniassa. Halusin näyttää lapsille ihastuttavat villikukkaniityt ja kylmän joen. Vesiputouksessa oli tänä vuonna enemmän vettä, ja joki yllättäen lämpimämpi. Kahlasimme pitkän matkaa matalaa, kivikkoista pohjaa pitkin ennen kuin lopulta pääsimme uimaan. Nautimme ihanan lounaan aivan autiolla picnic-alueella ja otimme kuvia vesiputousalueella. Lapset saivat hortoilla ja seikkailla, vaellella kauas aikuisista, sillä avarassa maastossa näki pitkälle – eikä puistossa ollut juuri ketään.

Kukkaniityn takana virtaa joki.

Vesi virtaa pitkän matkaa kalkkikivialueen halki.

Hiekkarannan päädyssä vesi hakeutuu joeksi, joka laskee kukkaniittyalueelle.

Taianomaisesta uimareissusta innostuneina vierailimme heti kesäkuussa McKinney Falls State Park -luonnonpuistossa. McKinney Falls kuvastaa Austinia hyvin – state park kaupungin sisällä ja vieläpä varsin lähellä keskustaa.

Olimme käyneet puistossa lyhyesti edellisenä jouluna, jolloin se toimi hienosti ulkoilupaikkana, jossa riitti kävelyreittejä ja kaunista katseltavaa. Kesäkuun kuumuudessa kävely ei ajatuksena houkuttanut. Lojuimme picnic-peiton päällä varjossa, nautimme eväitä ja tuon tuosta hyppäsimme veteen viilentymään. Vedessä sai uida yhdessä muiden ulkoilijoiden – ja alueella luonnonvaraisina elävien kilpikonnien kanssa.

McKinney Falls talvella (Lower Falls)

McKinney Falls kesällä (Lower Falls)

Upper Falls kesällä

Vaikka olimme viime vuonna ahkeria, monen monta hienoa luonnonpuistoa on kohtuullisen ajomatkan päässä vielä näkemättä. Lähialueilta listan kärkipäähän pääsevät Inks Lake ja Enchancted Rock. Kun jonakin pitkänä viikonloppuna innostumme lähtemään kauemmas, retken voisi suunnata esimerkiksi Palo Duro Canyon State Parkiin tai Big Bend National Parkiin. Opin vastikään, että kummassakin voisi myös maastopyöräillä…