Uncategorized

Huolettoman (juoksu)kesäloman ihanuus

Tänä vuonna odotan kesälomaa! En siksi, että kokisin olevani suuremmin loman tarpeessa, vaan siksi koska edellinen kesä vilahti ohi jotenkin puolivaloilla ja varkain. Nauttimatta.

Odotan, miten voin vaaleina kesäaamuina hipsiä lenkille. Nään jo sieluni silmin, miten kaste kuultaa heinänkorsissa ja aamuauringon ensisäteet kajastuvat hiekkatielle samalla, kun aamu vielä kietoo ihon hetkeksi hienoiseen viileyteen.

Odotan kesältä myös muuta. Ulkoilma-ihmisenä aion toteuttaa pitkiä polkupyöräretkiä, samoilla korpimetsässä, istahtaa tunturinlaelle, lammen rantaan ja nauttia meren kimmeltävistä aalloista. Ehkäpä uin. Tai purjehdin. Ja snorklaan. Retkeilen.

En ole ohjelmoinut loppuvuoteen lappujuoksuja, mutta saatan hetken mielijohteesta kirmaista läpi jonkun pienemmän tapahtuman. Ja ainakin aion suunnistaa.

Annan tänä kesänä tossujen kuljettaa eteenpäin ilman suuria suunnitelmia ja päämääriä – nauttien. Koska tämä kesä on vain kerran. Juuri nyt.

Treenit

Joogaa juoksijoille

Lauantai-aamuisin taloyhtiön kuntosalilla ohjataan aloittelijoiden joogaa. Puolisoni, joka on joskus nuoruudessaan ollut ankaran koulukunnan astanga-joogi, osallistui kanssani kerran ja tuhisi paheksuvasti kaiken aikaa. “Koska otetaan esiin enkelikortit?” hän kyseli. “Mihin asanaan muka kuuluu olkapäiden pyörittelyä?”

Mutta kaltaiselleni joogan puhdasoppisuudesta piittaamattomalle aloittelijalle nämä tunnit ovat olleet silkkaa taikuutta. Ja niinpä vain puolisokin huomasi seuraavana päivänä, että lihakset olivat kuitenkin tehneet enkelikorttijoogassa töitä. 

Ehkä itsekin joskus ajattelin, ettei jooga ole mitään urheilua. Sitten huomasin, kuinka paljon yksinkertaisten asentojen pitäminen vaatii lihasvoimaa. Asanat liukuvat usein lattiatasoon ja takaisin ylös, eikä niiden aaltoilevassa rytmissä pysy ilman hyvää tasapainoa ja harjaantuneita lihaksia.

Muutama viikko sitten kyselin Instagramissa, onko jooga voimatreeniä. Yleistäen tavallinen kansa näytti vastaavan tottahan toki, kun taas juoksijat arvelivat, että ei. Itse koen, että joogasta on valtavasti apua. Kun aloitan harjoituksen, selkä on kireä ja pohkeet tukossa. Kun samat liikkeet toistetaan lopussa, keho toimii paljon sutjakammin. Joogasta tuntuu olevan myös pitkäaikaista hyötyä.

Jooga harjoittaa tasapainoa ja keskivartaloa – mikä voi parantaa juoksuasentoa ja askelta.

Jooga harjoittaa lihaksia, jotka muuten jättäisin juoksijana helposti huomiotta – erityisesti ylävartaloa. Koko kehon tasapainon kannalta tämä on tärkeää, ja taas juoksuasentokin paranee.

Jooga on myös venyttelyä. Kuka venyttelee tarpeeksi? En minä ainakaan. 

Jooga on mentaalinen harjoitus. Sanovat, että monet juoksijat ovat A-tyypin persoonallisuuksia ja kovia suorittamaan. Ohjaajani sanoo, että joogassa ollaan hengittämässä. Se on aika mielenkiintoinen näkökulman muutos juoksijalle – väitän, että terveellinen myös.

Jooga on lempeää. Tuntieni ohjaaja on nuori, elämäniloa ja rauhaa säteilevä joogitar, joka kehuu kaikkia ja muistuttaa, että harjoitus on jokaisen oma. Teet sen, mihin kehosi pystyy tänään – ja se on hyvä juuri niin. Ei tarvitse juosta kahdeksan minuutin maileja onnistuakseen. Riittää, että on.

Joitakin viikkoja sitten huomasin, että lauantai-aamujen joogatunnista on tullut minulle hyvin tärkeä. Duathlon-treeniohjelmassa on tällä hetkellä kuusi harjoitusta viikossa, eikä lauantaita tietenkään vietetä lepopäivänä. Alkuun jooga kuittasi ”strength and core” -kohdan, mutta treenivaatimusten koventuessa sille piti tehdä erikseen tilaa. Päätin, etten ole valmis luopumaan joogasta siksi, että voisin juosta enemmän. Jooga on kehon ja mielen viikkohuolto.

Hullutteluja, Juoksuhaaste

Sankarijuoksuja vai itsensä voittamista?

Heittelimme hiljattain siskojeni (sirpaontherun ja anutherunner) kanssa ilmaan ajatuksia siitä, missä tapahtumassa kukin meistä juoksisi, jos voisi valita minkä tahansa tapahtuman.

Yllätyksekseni en osannut heti vastata. Olisihan se unohtumaton elämys juosta Saharan poikki tai saavuttaa maratonmetrit täyteen Anarktiksen Ice Maratonissa tai suoriutua läpi Tor des Géantin 330 km:n juoksusta Aostanlaaksossa. Vai olisiko sittenkään?

Ehdin ajatella asiaa, kun vietin rentouttavaa lomaa Kreikassa. En ollut ohjelmoinut lomaviikkoon etukäteisiä tavoitteita juoksukilometreille. Toki matkalaukkuun olin pakannut aurinkorasvan ja kirjojen lisäksi lenkkarit juoksutykötarpeineen.

Loputtoman pitkällä rantakaistaleella juostessa tossut upposivat santaan. Olo oli sama, kun olisin tehnyt treeniä hangessa tarpoen. Aurinko porotti ja janontunne nousi pintaan nopeasti. Ajatuskin Saharasta tuntui hetkessä järjettömältä.

Vilukissana totesin myös Anarktiksen huonoksi vaihtoehdoksi. Ehkä minulle riittäisi, että juoksisin kotimetsän polkuja ja kotimaan lapputapahtumia. Tai korkeintaan poikkeaisin joissain yksittäisillä maratonpituisilla matkoilla ulkomailla. Jos sitäkään.

Eri juoksuryhmistä saamme kuitenkin herätteitä. Luemme huikeita tarinoita siitä, miten toiset juoksevat halki Euroopan, tai valloittavat jotain muuta suurta. Se tavallinen ja keskinkertainen ei tunnukaan enää miltään.

Minun kaltaiselleni kuntoilijalle riittää vähempikin. Voisimme iloita omista sankaritarinoista, olipa kyseessä juoksun aloittaminen, kunnon parantaminen tai mikä tahansa. Elämyksellisiä kiksejä voi tulla vaikka superaikaisin aamulla tehdystä lenkistä tai hetkestä hiljaisella metsäpolulla.

maraton, Tapahtumat, Tukholman maraton

Ja tulihan se tehtyä: Tukholman maraton 2019

Jos olisi ollut kyseessä ihan vain tavallinen maraton, en ehkä olisi lähtenyt. Jalkani kipeytyi kevään muista juoksuista siinä määrin, että olisi saattanut olla viisasta antaa sen toipua kaikessa rauhassa. Mutta kun kyseessä oli maratonmatka, jonka olin hankkinut miehelleni 50-v. lahjaksi ja hänen ensimmäiseksi maratonjuoksukseen, en voinut mitenkään jäädä itse kisakatsomoon. Kävin juttelemassa lääkärille ja kuvauttamassa jalkani. Popsin viikon lääkekuurin, ja kun mitään vakavampaa ei ilmennyt, uskaltauduin lähtöviivalle.

Juoksu jännitti enemmän kuin mikään muu pitkään aikaan. Pelkäsin, että parin viikon takainen puolimaratonilla kokemani tuska toistuu. Ja niinhän se toistui, onneksi kuitenkin moninverroin lievempänä.

En ollut juossut Tukholmassa pariin vuoteen, joten uusittu reittikin oli uusi kokemus. Olin tutustunut reittikarttaan ja profiiliin ennakolta, ja tiesin, että kolmenkympin tietämissä alkavat uuvuttavat ylämäet. Säästelin voimiani niihin. Ensimmäiset kymmenen kilometriä sutkuttelin kevyesti ja meno tuntui helpolta. Ohitin ensimmäisen juomapisteen pysähtymättä. Toisen kohdalla ihmettelin, miksi se oli sijoitettu ylämäen puoliväliin. Juomapaussin jälkeen todella moni jatkoi mäen loppuun kävellen. Itsellänikin oli vaikeuksia päästä juoksurytmiin.

Juomapisteitä oli kiitettävän paljon. Tuntui, että niitä tuli kohdalle ihan koko ajan. Valikoin tarkasti, mitä suuhuni pistin. Join vain pieniä kulauksia urheilujuomaa, ja aina päälle vettä. Muutamilla juomapisteillä otin vain vettä. Tarjoilu oli kaiken kaikkiaan runsas; oli suolakurkkuja, banaania, kasvislientä ja kokista. Loppumatkasta hörpäisin jopa kahvit Oatlyllä höystettynä!

Kaikki sääennusteet olivat lupailleet, että reitin varrella sataa. Olin kietonut kertakäyttösadetakin vyötäisilleni. Se alkoi ahdistaa puolimatkan kohdalla. Kun aurinkokin ilmestyi hetkeksi esiin, nykäisin sadetakin pois ja heitin roskikseen. Ja eipä aikaakaan, kun sade sitten alkoi. Sitä riitti sen verran, että kengät ja kaikki vaatteet olivat hetkessä läpimärät. Hien sekainen vesi valui silmiin, ja yritin hinkuttaa niitä kuiviksi paidan reunuksella.

Mutta se jalka, se kipeä. Se kesti hyvin 18 kilometriin saakka. Sitten alkoi puolimaratonilta tutuksi tullut kipu. Ensin nilkassa, sitten polvessa. Varoin askelta, jonka seurauksena reisi kramppasi. Kaiken huipuksi juoksin asfaltissa olleeseen rakoon ja astuin tyhjän päälle. Kun tiesin, että jalassa ei ole kivusta huolimatta mitään isompaa vikaa, päätin räpiköidä maaliin. Viisasta tai ei, näin kuitenkin päätin.

Kipu tuli ja meni. Kun se meni, juoksin lähes normaalia vauhtia. Kun se tuli, hölkyttelin hissutellen. Terävimmissä ylämäissä jouduin ottamaan kävelyaskeleitakin. 23 kilometrin kohdalla näytin ilmeisesti aika ankealta, sillä joku kanssajuoksija lohdutti, että hänestäkin on joskus maratonilla tuntunut pahalta. Laitoin lempparibiisin soimaan, ja kelasin sitä uudelleen ja uudelleen ainakin viisi kertaa. Vaivuin rytmiin, ja melkein huomaamatta olin lähestymässä viimeisen kymmenen kilometrin ylämäkiä. Ne ottivatkin koville. En muista aiemmilta Tukholman maratoneilta, että niin moni kovakuntoisen oloinen juoksija olisi kävellyt. Ylämäkiä tuntui olevan muutoinkin loputtomasti. Kun yhdestä selvisi, edessä oli toinen.

Neljänkympin rajapyykkiä lähestyttäessä tarjolla oli suklaata ja omenalohkoja. Kumpikin äklötti, joten ohitin ne tyynesti. Pelkkä ajatuskin sai voimaan pahoin!

Viimeiset kolme kilometriä olivat loputtoman pitkiä. Todella moni oli vaihtanut juoksemisen kävelyyn, ja itseänikin se houkutti. Tiesin kuitenkin, että jälkeenpäin ärsyttäisi suuresti, jos antaisin näin lähellä maalia periksi. Hoin itselleni, että hidaskin hölkyttely vie nopeammin maaliin kuin kävely. Jalkaa poltteli ja joka askel sattui, mutta päätin olla välittämättä siitä. Ohitseni juoksi nuorukainen avojaloin. Pohdin, että kuinkahan hellinä hänen jalkapohjansa mahtavat olla. Hetkeä aiemmin olin ohittanut miehen, joka paineli sukkasillaan kengät käsissään. Ajattelin, että kestän kyllä omat harmini, kun nuokin kerran kengittä selviävät.

Maaliviivan ylitin ajassa 4:52. Se ei ole ollenkaan parhaimmistoani, mutta mitäpä tuosta. Tuntui huikealta päästä maaliin!

Mitalin saatuani kävin hakemassa pussukkani tavarasäilytyksestä ja vaihdoin kuivaa päälle. Aurinkokin ilmestyi taas sateen jälkeen esiin. Soitin miehelleni, joka oli tullut hieman aiemmin maaliin elämänsä ensimmäisellä maratonillaan. Skoolasimme alkoholittomalla oluella ja nautiskelimme hetken urheilukentän ilmapiiristä. Sen jälkeen lähdimme vaappumaan kohti laivaa. Muutama muukin taapertaja oli liikenteessä samaan suuntaan. Kaikkien askelluksesta näki, että kilometrejä oli tullut kerättyä.

Laivalla meitä odottivat kylmä skumppa ja privaattisauna. Ensimmäisen maratoninsa upeasti taivaltanut mieheni totesi, että ei pöllömpi lahja, vaikka tuo Tukholman sightseeing taisikin olla joku omatoimiversio..!