Mitä kuuluu Asicseillemme

Saimme vajaa vuosi sitten testattavaksemme useammat Asicsin lenkkarit. Kirjoittelimme silloin juttuja uudenkarheista lenkkareista, mutta onko kokemuksemme pysynyt samana?

Anu: testissä olivat Asics GlideRide -kengät, jotka päätyivät loppujen lopuksi siskontyttärelle. Tykkäsin kyllä kovasti niistä, tavallaan. Mutta joku juttu kuitenkin ärsytti. Ehkä se, että kengät tuntuivat yllättävän painavilta, vaikkei painoa sitten kuitenkaan ole enempää kuin 285 g. Nuo testikengät olivat GlideRide ykköset, ja uudempaan malliin Asics onkin saanut painoa tiputettua reippaasti. Naisten versio painaa uudistetussa mallissa vain 235 g.

Juoksen tällä hetkellä enimmäkseen Hoka OneOne Cliftoneilla, joilla on painoa jokseenkin saman verran kuin Asicsin uusilla. Hokat rullaavat kivasti ja sujahtavat muutenkin jalkoihin mukavasti. Kenkiä on kyllä käytössä aikamoinen määrä; juoksumatolla sutkuttelen enimmäkseen Saucony Kinvara kympeillä, metsässä kipittelen Merrelleillä ja nopeahkoille asfalttipyrähdyksille valintani on Saucony Kinvara 12. Hokat ovat kuitenkin tämän hetken bestikseni. Glideriden sisarkenkä Evoride päätyi puolivahingossa kenkärepertuaariini, ja niitäkin käytän juoksumattokenkinä. Mukavan kevyet ja hengittävät.

Miksi GlideRidet sitten lopulta päätyivät sukulaistytölle – ja vieläpä lähes käyttämättöminä? Ehkä siksi, että jalkani eivät jotenkin ikinä tottuneet siihen erikoiseen pehmustepötkylään, joka kulkee pitkittäin kengänpohjassa. Se tekee toki askelluksesta uneliaan pehmeän, mutta samalla se sai minut tuntemaan, että tasapainoaistini on tippunut kyydistä. Ja arvelisin, että ne ovat paremmat sellaiselle juoksijalle, joka ei tassuttele näin vahvasti päkiällä kuin minä.

Ei enää niin valkoiset GlideRidet

Sirpa

ASICS Gel-Lyte Modern Tokyo oli villi kenkävalinta alunperinkin. Kun maksutta sai, päätin tietoisesti testata jotain, mitä en itse kaupasta ostaisi.

Asics sinänsä on minulle tuttu merkki. Tykkään heidän urheiluvaatteistaan ja ekat polkujuoksukenkäni olivat myös Asicset. Mutta Modern Tokyo oli niin kumma kenkä, että kolmen kokeilun jälkeen pari jäi hyllylle pölyttymään.

Juoksin näillä vain yhden pidemmän lenkin, minkä jälkeen parantelin kipeytynyttä polvea monta viikkoa. Se oli sitten siinä.

Tällä hetkellä odottelen, että postimies toisi kotiin vasta tilaamani päivityksen ykköskenkiin. Nuukana naisena hankin uudet Brooksin Ghostit edellisvuoden mallia. Väriä ei enää voi valita, mutta malli on edelleen vanha tuttu – minulle sopiva.

Katja

Minulle kengät tupsahtivat kotiin viimeisenä – pari kuukautta sisarten jälkeen, mutta testikenkiä tulikin sitten kaksin kappalein. Sain kokeiltavakseni sekä Gel Cumulus 22:set että NovaBlastit.

Vaikka värikkäämmät NovaBlastit ilahduttivat aluksi mustia Gel Cumuluksia enemmän, muodostui niihin erikoisempi viha-rakkaussuhde.

Aluksi jalkani kipeytyivät NovaBlasteilla lyhyilläkin lenkeillä. Hain juoksuasentoa ja ihmettelin askellusta, mutta vaikka kengät tuntuivat itselle sopimattomilta, jatkoin kuitenkin niiden käyttöä. Lopulta, joidenkin satojen kilometrien jälkeen kengistä tulikin yllättäin lempi juoksukenkäni! Olin vain harmikseni ollut näiden kenkien kohdalla ”sekakäyttäjä” eli sekä juossut että kävellyt niillä. Tämä on luonnollisesti pilannut pohjaa.

Jos nyt hankkisin uudet NovaBlastit, ottaisin ne ehdottomasti vain juoksulenkkikäyttöön ja käyttäisin niitä niin lyhyillä kun puolimaratonin mittaisilla matkoilla.

Ainoa matkan aikana ilmennyt miinus on kenkien nauhoitus. Nauhat tulee tuplasolmia, tai ne aukeavat varmasti. Myös kengän suu on hieman löystynyt ja jos kenkää ei sido hyvin, jää kengän yläosa avonaiseksi ja askeltaessa epätasaisella pinnalla kengän tuki nilkkaan on heikko. Muuten kenkä on varsin passeli ja tukee päkijäjuoksua hyvin.

• 

Mustat Gel-Cumulus 22:t (210 g) ja NovaBlastit (225 g)

Gel Cumulukset, joista odotin suosikkiani, ovat puolestaan jääneet vähemmälle kulutukselle. Kuten ajattelin aiemmin, ne ovat hyvin perinteiset perus lenkkarit.

Vaikken ole juossut Gel Cumuluksilla paljoakaan, toimivat ne moitteetta loppukesän puolikkaalla. Kengät muistuttavatkin yksinkertaisuudessaan aiempien vuosien Asicsin pitkän matkan kenkiä. Mitään ihmejippoja niistä ei löydy, mutta niillä matkaa mutkattomasti maratonin jos toisenkin.

Kun tavoitteet heittävät häränpyllyä

Kesällä luulin tietäväni, miltä juoksu- ja urheilutavoitteeni tälle syksylle, ehkä jopa vuodelle, näyttävät. Marraskuussa naapurikaupungissa järjestetään kaupungin ensimmäinen puolimaraton. Sinne aioin. Marraskuusta maaliskuuhun olisi tarjonnut sopivan treenipätkän Austinin maratontapahtumaan, jossa arvelin juoksevani varmaan toisen puolikkaan – rehellisesti sanoen pyörittelin myös ajatusta kokomaratonista. Keväällä aioin juosta Tejas Trailin 30K -tapahtumassa yöpoluilla.

Sitten alkoivat uudet työt ja kaikki tavoitteet heittivät häränpyllyä.

Pitkästä aikaa aamujuoksulla!

Olin Suomessa opettajana vuosikausia, mutta USAssa en ennen tätä vuotta ole luokkahuoneeseen astunut kuin vanhemman roolissa. Nyt palasin koulumaailmaan, takaisin kutsumusammattiini. Ja huh sentään, kuinka ottaakin tiukille. Päivät ovat pitkiä, oppilaiden haasteet moninaisia, itsellä paljon opittavaa ja onhan tässä tämä maailmanlaajuinen pandemiakin heittämässä kapuloita rattaisiin.

Onneksi ostimme sen juoksumaton. Tänä aamuna kävin ulkona juoksemassa ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Ilman mattoa ei juoksuista olisi tällä välin tullut mitään, ja vähiin ne ovat nytkin jääneet. Viikonloppuaamuisin olemme puolison kanssa pyrähtäneet kuumaan metsään maastopyöräilemään ja viime viikolla raahasimme lapsetkin haikille, kun lämpötila ei enää ylittänyt kolmeakymmentä. Oli siis paikallisittain ihan viileää!

Työkaveri, liikunnanopettaja, kertoili treenaavansa puolikkaalle. Ihastelin, että kylläpä hän jaksaa ja ehtii. No liikunnanopettaja kuulemma asuu lähempänä koulua kuin minä, ja kun hän siis herää aamulla viideltä juoksemaan, hän ehtii koululle seitsemäksi kuten pitääkin. Minun pitäisi nousta juoksulle neljältä, ja se jää kyllä tekemättä.

Haaveilimme kuitenkin, että jospa kevätlukukauden puolella meillä olisi homma paremmin hanskassa ja sitten ehtisimme vaikka koulun jälkeen treenata joskus yhdessä.

Perheen kanssa patikoimassa.

Tällä hetkellä syksyn suurimmaksi tavoitteeksi näyttää muodostuvan koulussa alkavan tyttöjen juoksukerhon valmentaminen. Aloittelemme noin kuukauden päästä, harjoittelemme kahdesti viikossa ja joulun nurkilla tyttöjen olisi tarkoitus olla 5K-kelpoisia. Odotan tätä innolla! Ehkäpä siinä lasten treenatessa pääsee itsekin vähän juoksentelemaan pitkin kenttää.

Omat juoksukisat saavat nyt hetkeksi kuitenkin jäädä. Toistaiseksi täytyy riittää, että pääsen tavalla tai toisella liikkumaan ainakin sen pari kolme kertaa viikossa. Kun elämä heittää kierrepalloa, ei auta kuin kieriä mukana.

Ahkerimmin käyttämäni kodinkone – juoksumatto!

Matolla juoksemiseen löytyy kaikenlaisia selityksiä – kuten vaikkapa ulkojuoksua kateellisesti kaihoava lemmikki. Järkeenkäyvempi selitys on kuitenkin mattojuoksun helppous; kengät jalkaan ja hops, lenkki voi alkaa.

Heti alkuun todettakoon, että ulkona juokseminen on mielestäni ihan parasta. Happihyppelyn jälkeen kroppa on täynnä energiaa ja mieli kirkas. Nautin erityisesti siitä, kun räntäsade piiskaa kasvoja. Oikein odotan, että illat hämärtyvät ja syyssateet saapuvat. Mutta matto on hyvä kakkonen – ja erityisen hyvä kaveri silloin, kun aika on kortilla.

Pitkän koronaetäilyn rutiineihini kuului aamulenkki. Kun työmatka kesti parikymmentä sekuntia kahvinkeittimeltä kirjoituspöydän ääreen, juoksullekin jäi hyvin aikaa. Nyt kun työt ovat alkaneet yhä enemmän siirtyä ihmisten ilmoille, ulkopyrähdykselle ei enää ehdi. Juoksumatolle sen sijaan kylläkin – jo muutama mattokilometri saa unihiekat karisemaan ja veren kiertämään.

Mattojuoksija olen ollut iät ja ajat. Joskus taisin kertoakin siitä, että ensimmäinen mattoni syttyi tuleen! Kannustan olemaan tarkkana sähköjohtojen kanssa. Opin kerrasta, että töpseli on parasta irrottaa aina käytön jälkeen. Minulla se jäi seinään ja matto alkoi huristelemaan omia aikojaan. Kun se oli aikansa kuumunut, alkoi kipinöitä sinkoilla.

Ajoittain olen tuntenut vähän huonoa omaatuntoa siitä, että juoksen niin paljon matolla. Tai häpeilyä enemmänkin. Onko se edes oikeaa juoksemista? Helpotti kovasti, kun osuin viime talvena radion ääreen hetkellä, jolloin ultrajuoksija Satu Lipiäinen kipitteli juoksumatolla Suomen ja taisi olla pohjoismaisenkin ennätyksen. 12 tuntia matolla! Kuuntelin lähetystä innoissani ja hölkyttelin myötäjuoksien. En kylläkään kahtatoista tuntia, mutta kuitenkin.

Sen palaneen maton jälkeen kokeilin jotakin halpisräpsyä. En suosittele. Jos juoksua harrastaa vähänkään enempää, maton täytyy olla kunnollinen. Nykyinen Tunturini palvelee uskollisesti, eikä kitise eikä natise. Se on kuntosalitasoinen, leveä, jämäkkä ja äärettömän painava. Niin painava, että se sai asettautua niille sijoilleen, mihin jaksoimme sen kantaa. Arvostan myös sen monipuolisia ominaisuuksia. Kaltevuutta täytyy voida säätää riittävästi, ja nopeutta on oltava tarpeeksi. Plussaa on sekin, että maton ohjelmistossa on erilaisia valmiita treenejä, kuten ylämäkijuoksua tai intervalleja.

Jos jonkun miinuksen matostani kaivaisin, se olisi kännykkätelineen puute. Tai tablettitelineen. Olisi kiva, jos juostessa voisi katsella vaikka elokuvaa. Nytkin se onnistuu, mutta viritelmät ovat vähän kyseenalaiset ja useimmiten siitä seuraa enemmän ärsytystä kuin iloa. Siksipä juoksenkin usein napit korvilla ja annan musiikin viedä.

Palopuheita – Miksi juoksen?

Poikani valmisteli äidinkielen tunnille, kymmenminuuttista, vaikuttavaa puhetta. Sellaisena hieman konservatiivisena naisten oikeuksien kannattajana aloin heti heittelemään ilmaan ajatuksia hyvistä aiheista. Mitäs jos paasaisit Texasin uudesta aborttilaista. Tai tasa-arvoisesta maailmasta? Siitä, miten edelleen miehet tuntuvat hallitsevan maailmaa, vaikka meidän kuuluisi jo olla tasaveroisia.

Poikani nosti katseensa koneen ruudusta hieman innottomana. Taas tuo mutsi vauhkoo. Eikä se edes tajua, että aihe piti valita opettajalla jo varmaan vuosia käytössä olleesta, hieman yleismaailmallisesta ja ei niin intoilevasta listasta. Ei siis mitään ajankohtaista. Ei mitään omaa.

En siis hänenä voisi paasata naisten oikeudesta liikkua vapaasti. Oikeudesta juosta. Tai terveydestä. Siitä miten kaikkien lasten olisi hyvä liikkua päivittäin. Tai siitä, miten staattisen vanhainkotien sijaan meillä voisikin tulevaisuudessa olla ikäihmisten mobilisointikeskuksia. Haluanko minä vanhana makaamaan viimeisiksi vuosiksi kiinni sairaalasänkyyn lääkittynä, vai haluanko mieluummin liikkua. Ulkoilla. Nauttia. Elää. Tehdä päivälenkin, vaikka sitten lyhyenkin, edes juoksumatolla?

Tahdon. Koska tahdon liikkua. Kuten tänäänkin oli tarkoitus.

Päivän ohjelmana piti olla Oittaa Trail Day. Kisa, missä olisi vaihtoehtoja maastojuoksusta duatlonin kautta triatloniin.

Olin ajatellut kokeilla maastotriatlonisprinttiä lähes kylmiltään. Vaikka en ole treenannut uintia pikkusiskoni lailla, olen pulikoinut kesällä enemmän meressä kuin koskaan. Lähinnä olen tosin tippunut mereen purjelaudalta, mutta olen myös tehnyt joitakin lyhyitä uintimatkoja. Ja sprintti ei olisi ollut niin vakavamielinen. Joten olisin niin mielelläni uinut vaikka kisan viimeisenä märkäpuvussani, kiiruhtanut vaihtamaan päälle pyöräilyasua ja viilettänyt loppukisan juosten metsäpolulla. Tapahtuma on kuitenkin peruttu.

• 

Ei siis tällä setillä tänään.

En siis selvästikään pääse testaamaan melko onnetonta avovesi uimataitoani ja purkamaan kisaliikkumiseen energiaani. Intoani papattaa ajankohtaisten aiheiden palopuheita ei myöskään selvästikään sytytä kotona ketään. Puen lenkki vaatteet päälle ja lähden koiran kanssa metsään.

Juoksen, koska haluan. Juoksen, koska se tekee minulle hyvää. Juoksen, koska voin.