Hei jee, juoksin seitsemän kilometriä!

Askel tuntui lennokkaalta ja suupielet venyivät korviin. Hyvä fiilikseni kantoi keittiöaskareisiin saakka; yllätin mieheni leipomalla suklaakakun. Minä, jota keittiössä näkee vain harvakseltaan! Päivä oli siis erityisen hyvä, kerta kaikkiaan.

Hyvään tuuleeni oli syytäkin; sitten itsenäisyyspäivän en ole pystynyt juoksemaan ainoatakaan yli kolmen kilometrin juoksulenkkiä. Ja nyt tuntui, kuin olisin lentänyt! Varmaan lensinkin – tossut tuskin koskettivat maata, kun porhalsin innoissani.

Seitsemän kilometriä voi tuntua aika mitättömältä – ainakin jos sitä katsoo juoksua iät ja ajat harrastaneen ihmisen kuplan sisältä. Viimeksi iloitsin samaisesta kilometrimäärästä parikymmentä vuotta ja yhtä monta maratonia sitten; silloin suurena haaveenani oli, että jaksaisin kiertää läheisen järven. Sattumoisin sen pituus oli samaiset seitsemän kilometriä.

Tiedostin katselevani maailmaa juoksukuplani sisältä, kun pikkusiskoni tuossa taannoin whatsappaili ultrajuoksemisesta: ”ajatella, että vuonna 2018 Suomessa oli vähän yli 2000 ultrajuoksijaa. Kun itselle juokseminen on arkikauraa, sitä kai ajattelee, että kaikki ovat ultraajia. Niistä naisia on reilut 700. Ja sä oot yksi niistä!”.

Joulukuun alussa pullahdin ulos kuplastani yhtä näppärästi kuin niskani välilevy. Kipu pakotti myöntämään, että juoksut on ainakin hetkellisesti juostu. Ensimmäisen lääkärin tuomiojulistus veti jalat alta: ei koskaan enää pitkänmatkan juoksuja. Saapa nähdä. Vielä en ole heittänyt pyyhettä kokonaan kehään.

Oman kuplan sisällä näkymä on varsin erilainen kuin jollakulla toisella. Vaikkapa fysioterapeutillani. Kun hän kuntoutuksen edetessä lopulta myöntyi pieniin juoksukokeiluihin ”minuutti juoksua ja viisi kävelyä” -rytmillä, tuijotin häntä epäuskoisena. Mitä tuo ihminen höpisee?

Teipattu selkä auttaa muistamaan lapaluiden oikean asennon.

Kun fyssarini meni toteamaan, että kävely tekisi hyvää, päättelin itsekseni, että kevyt hölkkähän on melkein kuin kävelyä.

Olen joutunut myöntämään, että kuntoutuvan aika on pitkä. Kun kipu iskee, silloin ei auta jääräpäisyys. Monet kerrat juoksu on pitänyt vaihtaa kävelyksi. Ja välillä on täytynyt jättää kävelykin väliin.

Muutaman kilometrin jyystäminen on tuntunut kurjalta. Olen psyykannut itseäni ja vakuutellut, että jokainen juoksuaskel on enemmän kuin nolla – ja parempi sekin siis, kuin ei mitään. Ulos en ole uskaltautunut. Juoksumatto on osoittautunut suoranaiseksi aarteeksi. Olen voinut hölkytellä juuri sen matkan, minkä kipu on sallinut.

Vähitellen kipu on vaimentunut ja juoksumatkat ovat varovaisesti pidentyneet. Nyt alan vähitellen luottaa siihen, että kyllä tämä tästä. Suuria juoksu-unelmia en kuitenkaan uskalla vielä lähteä rakentelemaan. Lappujuoksujen aika tulee sitten joskus, ehkä. Nyt vain nautin jokaisesta askeleesta.

Urheileva nainen – hmm?

Triathlon-ryhmän kahdeksan viikon treenijakso alkaa maaliskuun alussa, siis muutaman viikon päästä. Itse tapahtumaan en ole vielä ilmoittautunut. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, jotka järjestetään peräkkäisinä viikonloppuina, joten samoilla treeneillä voin osallistua kumpaan vain.

Ensimmäinen tapahtumista pyrkii madaltamaan triahtlon-kynnystä sillä, että ekaa tai tokaa triathloniaan tekeville on oma sarjansa, ja koko tapahtuman nimi on Rookie Triathlon. Rookien jännittävin piirre on se, että uintiosuus uidaan avovedessä. Toinen vaihtoehdoistani taas on tarkoitettu pelkästään naisille ja maaliin päässeille on tarjolla drinkkejä, koruja ja hierontaa.

Alkuun USAssa hämmästelin sitä, että täällä tosiaan järjestetään runsaasti urheilutapahtumia, joiden osanotto on rajattu sukupuolen mukaan. On naisten puolimaratoneja ja maratoneja, naisten haikkeja, naisten triathloneja. Suomesta en tällaista muista – Naisten Kymppiä lukuunottamatta. Miksi näille siis täällä on tilausta?

USA on toki niin iso paikka, ettei täällä ole yhtä yhtenäistä kulttuuria, edes tietystä näkökulmasta käsin. Täällä on totta kai aivan hurjan paljon urheilevia naisia, sekä ammattilaisia että harrastelijoita. On varmasti miljoonia, jotka eivät koskaan koe, että heidän sukupuolensa mitenkään liittyisi asiaan. Mutta sitten myös heitä, joille sekajuoksu olisi lähes yhtä suuri kauhistus kuin sekasauna.

Jossakin pinnan alla liikkuu sellainenkin kulttuurivirtaus, jossa naisen rooli on jokseenkin perinteinen ja näissä perinteissä kestävyysurheilu sijaitsee miesten tontilla. Miehet katsovat jalkapalloa, miehet harrastavat triathlonia. Jos on lähtöisin sellaisesta ympäristöstä, ehkä maalialueen mimosat ja kynsihoidot auttavat hahmottamaan, että triathlon tai maraton voisi olla myös naiselle sopiva ja naisellista naista edes etäisesti kiinnostava aktiviteetti. Ja että kauneus ja vahvuus voivat kulkea käsi kädessä.

Suomalaisena ja entisenä poikatyttönä minun on tätä tietysti vähän vaikea ymmärtää. Eilen viimeksi puhisin aika turhautuneena, kun törmäsin varsin stereotyyppisesti sukupuolittavaan artikkeliin. Olin kuluttanut paljon aikaa etsimällä tietoa naisten triathlon-pyöräilykengistä. Löysin helpommin artikkeleita miesten kengistä, ja kun sitten lopulta tuli vastaan lupaavan tuntuinen arvostelu, se olikin kirjoitettu tähän sävyyn: “Jos haluat näyttää oikein sporttiselta ja hyvältä, tämän pyöräilykengän pinkki sävy on juuri se, mitä etsit!” Mutta minä nyt kuitenkin halusin tietää, oliko kenkä yhteensopiva SPD-SL-polkimien kanssa vai ei, ja mikä sen kengänpohjan materiaali oli.

Harkkojen ainoa pinkki uimalakki

Maahanmuuttajana urheilu on minulle tapa kuulua porukkaan ja vallata tästä maasta ja kulttuurista oma tilani. Yhteinen kiinnostuksenkohde auttaa löytämään samanhenkisiä ihmisiä ja saattaa auttaa muita ymmärtämään, että olen ihan ok, vaikka ehkä jonkun silmiin olen erilainen. Ja kun poluilla juostessani huudahdan vastaantulijalle hei, kukaan ei jää kysymään, mistä olen tullut, kuinka kauan sitten ja miten viihdyn: keskustelu, jonka muutoin käyn tuntemattomien ihmisten kanssa vähintään kerran viikossa.

Mutta joskus urheilussakin, tai ehkä nimenomaan siellä, se että olen maahanmuuttaja ja nainen työntää minut kaksinkertaiseen marginaaliin. Olisi varmaan eri juttu, jos lajini olisi jooga tai zumba eikä kestävyysurheilu. Mutta vaikkapa uimaharkoissani olen valmentajan lisäksi ryhmän ainoa nainen, en oikein edes ymmärrä miksi.

Meni monta viikkoa, ennen kuin uintiryhmän miehet alkoivat tunnistaa, että olen samaa porukkaa ja ainakin kuukausi, ennen kuin minulle alettiin jutella. Yksi ryhmän jäsenistä puhuu minulle edelleen kuin vähän hitaalle ihmiselle. (Ehkä se ei johdu sukupuolesta. Ehkä hänellä ei ole paljoa kokemusta henkilöistä, jotka puhuvat englantia aksentilla.)

Girls Inc. rohkaisee tyttöjä olemaan ”strong, smart and bold”.

Disneyn elokuvat, kirkkaat pop-tähdet, populaarikulttuurin vahvat naiset, upeat urheilijattaret ja monet hienot järjestöt tekevät täällä päin maailmaa paljon työtä sen eteen, että aivan kaikki tytöt uskoisivat omiin kykyihinsä ja siihen, ettei sukupuoli rajoita heidän valintojaan. Esimerkiksi sellaiset voittoa tavoittelemattomat järjestöt kuin Girls on the Run ja Girls Who Code haluavat opettaa tyttöjä uskomaan, että heidän kiinnostuksenkohteensa ovat täysin sallittuja ja hyviä myös silloin, kun ne eivät ole valtavirtavalintoja.

Omia tyttäriäni ei nimenomaan kestävyysurheilu kiinnosta, mutta taputtelin sekä puolisoa että itseäni selkään, kun kuopus pyysi vastikään, että saisi liittyä koodauskerhoon. Osoittautui, että hän on joukon nuorin – ja ainoa tyttö. Olen oikeastaan ylpeäkin siitä, että tyttäreni kasvavat täällä maailmalla ollessaankin suomalaiseen ajattelutapaan, jossa sukupuoli ei edes ole mikään juttu.

Uskon, että kun vedän lenkkarit jalkaan ja lähden lenkille, teen hikisenä olohuoneessa vatsalihasliikkeitä ja katoan aamuvarhaisella altaalle tai pyöräilemään, valintani tekevät tytärteni todellisuudessaan täysin tavalliseksi sen, että tytöt ja naiset voivat tehdä juuri sitä, mikä heitä kiinnostaa. Vieläpä täysin riippumatta siitä, kuinka pinkkejä he haluavat varusteidensa olevan.

Kun sitä luulee aina olevansa huippukunnossa!

Ihmisluonto on hassu. Kun juoksu kulkee, asiaa ei pahemmin mieti. Sitä vain kiristää juoksutahtia ja tehtailee ennätyksiä toisensa perään. Kalenteri täyttyy uusista kisoista ja valloituksista. Elämä hymyilee.

Kisat ovat aina ikimuistoisia!

Välillä kuitenkin tulee taantumia ja takapakkeja. Silti mieli haluaa ajatella toisin. Se muistaa vain niitä kultahetkiä, kun juoksu on kulkenut. Sitä, kun intervallitreenin on pystynyt tekemään edellistä kertaa tehokkaammin! Kun porrastreeni on sujunut kevyemmin. Vakiolenkki kulkenut nopeammin. Matkat pidentyneet.

Mieli ei halua hyväksyä sitä, että kunto ei olekaan aina yhtä hyvä ja sama. Se ei halua myöntää ja luovuttaa, kun lenkki ei kulje. Hyväksyä, että hengästyy. Myöntää, että päässä tuntuu siltä, että taju lähtee. Että on pakotettu ottamaan jokaisen seuraavan askeleen, vaikka tekee mieli luovuttaa. Kävellä.

Reilu viikko sitten olin ystäväni kanssa juoksulenkillä. Emme olleet erityisesti suunnitelleet juoksevamme, mutta kun sekä mukana olevassa koirassani että ystävässäni tuntui riittävän virtaa, päätimmekin juosta.

Tässä pakkauksessa riittää virtaa!

Vaatetukseni ja tossut olivat väärät. Kuumuus vaivasi. Ystäväni juoksu oli ilmavaa. Hän pinkoi kevyesti ylämäet ja kiihdytteli menoaan. Teki ylimääräisiä ympyröitä ja hyppyjä.

Minä puuskutin. Ylämäen kohdalla teki mieli kävellä. Alamäessä jalat tuntuivat puupökkelöltä. Hyvin pian näin ystäväni selän katoavan pururadan mutkan taa. Yritin saada itseeni vauhtia. Mutta ei. Juoksu tuntui vain pahalta!

Ja vaikka ystävä kannusti, lenkki ei sujunut. Viiden kilometrin jälkeen oli pakko lopettaa. Todettava, ettei näillä sykkeellä kannattanut jatkaa.

Peruslenkin turhan korkeat sykkeet.

Olin usean viikon ajan potenut erinäisiä virusflunssan oireita. Lisäksi kättä oli vaivannut tenniskyynärpää (tai minun tapauksessani enemmänkin hiirikäsi). Olin joutunut himmaamaan liikkumista.

Silti pänni! En osannut iloita siitä, että toisella meno kulki. Ajatukseni pyörivät vain hetkissä, jolloin viimeksi olin kokenut juoksuni kulkevan. Tuntenut sen flown.

Olisi ollut järkevämpää antaa keholle flunssan jälkeen hieman palautumisaikaa. Myöntää, että itseä on hyvä välillä kuunnella ja rakentaa maltilla taas kuntopohjaa ja tietä kohti niitä hetkiä, mistä nyt vain haaveilin.

”Jos en tee rakentavaa ja kehittävää treeniä, vaan vain höntsäilen, on turha odottaa myöskään sitä kuuta taivaalta.”

Miksi sä et juokse kotona – äiii-tii-i!? (Yksinhuoltajan lenkkiarkea)

Nyt kun lapset ovat jo teini-iässä, luulisi lenkkeilyni olevan heille aika yhdentekevää. Mutta ei. Vaikka liikun päivittäin, lenkille lähtöni noteerataan. Kysytään minne menen, missä juoksen ja milloin palaan. Menenkö yksin vai yhdessä, koiran kanssa vai ilman.

Menemisistä kertominen korostuu, kun perhedynamiikka muuttuu. Kun eron myötä perusperhe vaihtuu yksinhuoltajaperheeksi ja sitten poismennyt aikuinen vielä vaihtaa hiippakuntaa, on se jäljelle jäänyt vanhempi ainut, mikä kotiin jää.

Kun kahden vanhemman tai aikuisen perusperheessä, asioita pystyy ainakin teoriassa jakamaan, saa yksinhuoltajana puntaroida ja kantaa vastuut itsekseen. Ei ole enää aivan sama milloin ja minne juoksee. Kestääkö lenkki hetken vai tunteja. Aikaa juoksemiseen on otettava silloin, kun muut velvollisuudet on tehty. On huolehdittava, huomioitava ja suunniteltava. Yksinhuoltajana vanhemmuus pyörii omilla hartioilla 24/7.

Elämään tulleiden muutosten myötä arjen rakenteet muuttuvat myös laajemmin. Yllättäen joutuu huomaamaan, ettei lähes kolmen vuosikymmenen ystävyydet tai sukulaisuussuhteet kaikkien kanssa kanna. Pinnalliset ihmissuhteet katkeavat ja tilalle alkaa rakentumaan ja kutoutumaan uutta. Tosi ystävät pysyvät ja tukevat ja vievät lenkille silloinkin, kun yksin ei jaksa.

Muutosten myötä arki vie aika täysin. Jos jättää omat tai lapsen treenikamat lojumaan eteisen lattialle laukkuun urheilun jälkeen, voi olla ihan varma, ettei ne hikiset vaatteet ole itsestään pois kulkeutuneet. Siinä ne lojuu, kunnes ehkä kolmantena päivänä havaitset uudelleen sen epämääräisen myttykasan, kun alat kaipaamaan sitä lämmintä pitkähihaista juoksupaitaa, joka kassissa sitkeästi makaa.

Lojuvat lenkkarit

Koska elämääni täyttää työ ja lenkkeily, teen kodinaskareet lähinnä ”siinä lenkkeilyn sivussa”. Kun kävelen kylppäriin hakemaan lenkkivaatteita, viikkaan narulta kuivat vaatteet huomaamatta. Kun lenkin jälkeen havaitsen astia- tai pyykinpesukoneen täyttyneen, napsautan sen ohimennen päälle. Tyhjät shampoopullot noukin roskikseen lenkkisuihkun jälkeen enempää asiaa noteeraamatta. Ei ole enää erillistä siivousaikaa. On lenkkeiltävä ja kuurattava kun voi. Kun ehtii. Kun huomaa.

Ja vaikka en ole kenellekään aikuiselle tilivelvollinen lenkkeilymenoistani, joudun luonnollisesti pohtimaan omat ja lasten tarpeet. Jos koululainen stressaa kokeita, ajoitan omat liikkumiseni varhaisempaan ajankohtaan, jotta yhteistä aikaa iltarauhoittumiseen jää. Pyrin myös tuolloin tekemään lenkin koiran kanssa, jolloin kokeeseen valmistautuva saa rauhaa.

Olen myös opetellut hyödyntämään hiljaiset viikonloppuaamut, jolloin lenkin ennättää tehdä huomaamattomasti teinien viruessa sängyissään. Lisäksi kerään hyvän äidin pisteitä aina silloin, kun innostun viemään koiran pidemmälle lenkille räntä- tai vesisateeseessa.

Mutta kun vedän lenkkarit jalkaan muuten vaan, teinitkin herää. Niskat kiertyvät korkkirullalle ja kasvot singahtavat omien huoneiden ovelle. Juoksuhetki kauempana kotoa kyseenalaistetaan. Tarkastaan vaivihkaa lähtijän varustus ja arvuutellaan kestoa. Minne sä äiti nyt meet?

Mäkitreeniä ja aurinkoa

Ei ole lainkaan sama, heitänkö lenkin kotiportailta vai singahdanko sittenkin vaihteen vuoksi juoksemaan merenrannalle vai suuntaanko kauemmas mäkitreenipaikalle. Lenkki lähipiirissä tuo tietynlaista turvaa. Se mielletään kotona oloksi. Muutaman kilometrin siirtymän päästä aloitettu lenkki on vienyt juoksijan jo pois kotipiiristä. Mutta mukaan ei tulla vaikka maanittelisin. Saan painella lenkit yksin tai ystävän kanssa. Kunhan vaan palaan – lähteäkseni lenkille taas seuraavana päivänä kaikkien kotiaskareiden keskeltä hetkeksi uudelleen.

Hamstring 2: Kuntoutus

Kirjoittelin viime viikolla siitä, kuinka hankin itselleni hamstring-vamman. Kertoilen alla, kuinka sitä kuntoutettiin.

Lääkäri ja fyssari olivat molemmat arvioineet, ettei tilanteeni ollut päässyt vielä pahaksi, kun kuntoutus alkoi – mutta kyllä se piti minut jo poissa lenkkipoluilta. Kipu oli pääasiassa istuinluun tyvessä ja säteili alas reiteen tai polvitaipeeseen vain satunnaisesti. Joskus tuntui levossa, ei aina. Istuessa joskus, ei aina. Portaissa joskus, ei aina. Mutta toisinaan sitten herätti yölläkin.

Fysioterapiakäyntini noudattivat aika lailla samaa kaavaa koko ajan. Harjoitukset aloitettiin kevyesti ja kevyillä kuminauhoilla. Vähitellen nauhat vaihdettiin vahvemmiksi ja harjoituksia lisättiin, mutta harjoitusrunko pysyi samana. Jokaiseen käyntiin kuului myös ultraäänihoito, jolla lihakseen ajettiin tulehdusta hillitsevää, kortisonin sukuista tököttiä.

Harjoitteiden jälkeen istuin hetken aikaa tärisevät lätkät takareidessä, toisinaan jalka kuuman kääreen sisällä. Kotona harjoitusten jälkeen ohjeistettiin käyttämään jääpussia, mikäli kipua tuntui. Harjoituksia tehdessä nyrkkisääntöinä oli, että terävän kivun tuntuessa piti lopettaa, mutta harjoituksen jälkeen sai sattua.

”Siis näinkö? Näyttää vaaralliselta…” Sisko koetti selvittää liikkeen saloja.

Harjoitusohjelma näytti tältä:

1. 3 x 10 clamshell selinmakuulla, jalat koukussa, kuminauha reisien ympärillä, avataan jalat sivulle, pito 2 sekuntia ja palautus. Harjoitus aloitettiin kevyellä kuminauhalla, joka kierrettiin reisien ympärille yhden kerran ja käsillä pidettiin lopuista nauhoista kiinni kuin hevosen ohjaksista. Kuminauhojen paksuuntuessa ne alettiin kiertää reisien ympärille kaksin kerroin, jolloin harjoituksesta tuli vähitellen raskaampi.
2. 3 x 10 lantionnosto molemmat jalat maassa, pito 2 sekuntia ja hitaasti alas (ei kuminauhaa). Lantionnosto oli ohjelmassani mukana epäsäännöllisesti. Selvästi se kuului fyssarin peruspakettiin, mutta minä sain tästä ja seuraavasta liikkeestä alaselkäoireita.
3. Melko myöhäisessä vaiheessa ohjelmaan otettiin mukaan liike, jossa maataan selinmakuulla jumppamaton päällä, kantapäät matalan (!) jumppapallon päällä. Kädet saavat aluksi olla vartalon sivuilla tukemassa tasapainoa, mutta tavoite on saada ne lopulta ristiin rinnan päälle. Nostetaan peppu ylös, pidetään lankku 2 sek. ja lasketaan alas. Toistoja 3 x 10. Kun olin tehnyt kaksi päivää tätä ja lantionnostoja, alaselkäni oli niin jumissa, etten päässyt sängystä ylös. Myöhemmin olen tehnyt tätä pienemmillä toistoilla niin, että jalkojen alla on pallon sijaan ollut vakaa alusta – esim. pahvilaatikko.
4. 3 x 10 jumppapallon puristus: selinmakuulla, polvet koukussa, noin koripallon kokoinen pehmeä pallo polvien välissä. Puristetaan palloa, pidetään kaksi sekuntia ja palautus. Kotioloissa pehmeän pallon puuttuessa käytin pyyherullaa tai kaksin kerroin taitettua sohvatyynyä. Pallolla saa kyllä selvästi paremman vasteen.
5. 3 x 10 clamshell kylkimakuulla, kipeän jalan puoli päällimmäisenä. Jalkaterät yhdessä, jalat koukussa, päällimmäinen jalka avaa ylös ja 2 sekunnin pito, hidas palautus (ei kuminauhaa). Myöhemmin olen tehnyt tätä myös terveen jalan kanssa.
6. 3 x 10 jalan koukistus tuolilla istuen, kuminauha kiinni esim. oven väliin, kipeän puolen jalka suorana kuminauhaan, koukistus 90 asteen kulmaan, 2 sek. pito ja hitaasti takaisin. Kuminauhaa vaihdettiin vähitellen paksummaksi. Tämän liikkeen fysioterapeuttini oletti sarjan kivuliaimmaksi, mutta minulla se meni kipuvasteetta alusta asti – varmaan riippuu siitä, mikä kohta hamstringista on pahiten ärtynyt.
7. Toisella tai kolmannella viikolla lisättiin mukaan 3 x 10 askellus: kuminauha kiinni oven väliin. Kipeä jalka tukijalkana (ei liiku liikkeen aikana), toinen jalka kuminauhaan. Terve jalka astuu askeleen taakse ja askeleen eteen rauhallisesti, kuminauha pysyy koko ajan pienesti pingottuneena. Ylävartalo pysyy suorana, käsillä ei oteta mistään tukea. Kun harjoitus alkoi tuntua helpolta, kuminauha  vaihdettiin paksumpaan. Viimeisimmäksi lisättiin sama harjoitus myös toiselle jalalle niin, että terve jalka olikin tukijalka.
8. Selän pettäessä harjoitusohjelmassa kävi myös liike, jossa oltiin selinmakuulla molemmat jalat koukussa, jalkapohjat maassa. Kipeä jalka nostettiin kevyesti jalkapohja kohti kattoa (ei saanut vetää käsillä!), 5 sek. pito ja palautus, 10 toistoa. Tätä olen myöhemmin tehnyt lämmittely- ja palautusliikkeenä muun liikunnan yhteydessä.

Yllä olevat harjoitukset kuului toistaa myös kotona kerran päivässä. Lisäksi fysioterapeutin luona ryhdyttiin kolmannen viikon lopulla tekemään harjoituksia jalkaprässissä: 3 x 10 kipeällä jalalla, jalka 90 asteen kulmassa ja ojennetaan, jolloin liikkuvalla laverilla lepäävä vartalo liikkui. Painot olivat aluksi pienet ja sitten niitä nostettiin.

Patikointia Colorado-joella

Koko kuntoutuksen ajan kannustettiin liikkumaan, mutta palautumisesta tuli huolehtia – eli mieluiten urheilua vain joka toinen päivä. Ainoastaan juoksun kanssa kehotettiin odottamaan kivuttomuutta. Kävin uimassa ja pyöräilemässä, tein lihaskuntotreeniä ja kävelin.

Kun staattisissa harjoituksissa ei enää tuntunut kipua suorituksen aikana, sain luvan kokeilla, miltä juoksu tuntuu. Ohje oli mennä hitaasti, rauhallisesti ja lyhyesti korkeintaan joka toinen päivä. Ensimmäiset lenkit olivat 10-15 minuutin mittaisia, hitaita hölköttelyjä. Niiden aikana pakarassa istuinluun tyvessä tuntui selvä kipu, joka rasituksen aikana alkoi säteillä alas reiteen. Juoksut jäivät uudelleen tauolle.

Hamstring on varsin viheliäinen ja hitaasti parantuva vaiva, joka voi pahaksi päästessään viedä liikunnan ilon ja kyvyn pitkäksi aikaa. Nettifoorumeilta löytyy kauhutarinoita, joissa puhutaan viikkojen tai kuukausien sijaan vuosien toipumisajoista ja jatkuvasti uudelleen uusiutuvista oireista.

Koin tämän vuoksi tärkeäksi hakeudutua ammattilaisen pakeille, sillä pelkäsin pitkittäväni tilannetta väärin toimimalla. Opin, että kuntoutusprosessikin on jokaiselle yksilöllinen: kokemukseni lantionnosto-liikkeiden kanssa on erinomainen havainnollistus siitä, kuinka ihan ne peruspalikatkaan eivät kaikille sovi. Tohtori Google voisi olla tähän hommaan jopa vaarallinen; usein nettiohjeet esimerkiksi kehottavat venyttämään, mikä vamman paikasta riippuen on joko hyväksi tai pahaksi.

Ylläolevia kuntoutusliikeideoitakaan ei siis kenenkään pidä sellaisenaan ottaa ja ajatella, että näillä nyt pärjäisi, jos vamma on jo päässyt syntymään. Ennemminkin jotain tällaista voisi omaan voimatreeniinsä lisäillä ennen, kuin mitään ongelmia onkaan.

Ja sitten voimatreeni…