Vappuriekkumisia ja kevätflunssaa

Olisi hienoa kirjoittaa tähän, että ikä ja kokemus ovat tuoneet viisautta ja kärsivällisyyttä. Ehkä niitäkin on kertynyt, mutta sitten on näitä katvealueita.

Vappuna oli järkyttävän kylmä. Perinteiselle vappupurjehdukselle piti kuitenkin vängätä, vaikka varpaita paleli ja vastatuuli oli viedä yli laidan. Kun aurinko armeliaasti pilkahteli, takakannella oli mukavaa nauttia murukahvit, vaikka sisuskalut tuntuivat jäätyvän. Merituuli oli totisesti raikas.

Raikas se oli ollut myös vappua edeltävällä viikolla. Lämpömittari oli hetkellisesti pompsahtanut reilusti plussan puolelle, ja aurinkoinen ilta houkutteli juoksemaan. Innoissani vetäisin ylleni kesäisen kepeät lenkkivermeet ja pinkaisin rannan tuntumaan. Vastikään jäistä vapautunut meri viilensi tuulenvirettä ja harmittelin, että jäi se tuubihuivikin hattuhyllyn uumeniin. Hanskoistakaan ei olisi ollut haitaksi.

Alkuviikosta leposyke huiteli omia polkujaan ja kurkkukin tuntui karhealta. Pistin asian levottoman vapun piikkiin – ehkä ne päiväkahvittelut veneen kannella pelkässä villapuserossa olivat olleet liikaa, kun hengityskin huurusi keväisen kirpeässä kelissä.

Vanhan kansan opetukset palelluttamisen seurauksista ovat iskostuneet perimätietoon, ja jokainen kunnon vanhempi varoittaa jälkikasvuaan liian vähissä vaatteissa riekkumisesta. Aikuisemmalle riekkujalle vastuu jää ihan itselleen.

Vastuuttomuuteni seurauksena äänikin oli lähteä. Maltoin jättää aamutreenit väliin – melkein. Juoksemaan en sentään yllyttäytynyt, vaan kaivelin Youtubesta Leslie Sansonen kävelyjumpan. Yritin näyttää flunssalle, että selätän sen nyt ja painelen kohti treenejäni oikotietä.

Oikotietä ei taida kuitenkaan olla – tai ehkä on, lepo nimittäin. Liian aikainen säntäily vain pitkittää prosessia – ja pahimmillaan aiheuttaa monenlaisia kamaluuksia, kuten sydänlihastulehduksen.

Tutkijat tuntuvat kinaavan, aiheuttaako kylmettyminen flunssaa vaiko ei. Minulle asia on sinällään se ja sama – ainakin itse olen nyt flunssassa, ja kylmetyin. Toki osansa voi olla silläkin, että työpaikan live-kohtaamisissa yksi jos toinen on kröhinyt ja tuhissut.

Flunssan selättämiseen on netti keinoja pullollaan. Niistä oivaltavimpia ovat mielestäni suolaveden juominen, valkosipulin rouskutteleminen raakana sekä hunaja-sinappiseoksen lusikoiminen. Itse turvaudun kuitenkin lähinnä sinkkitabletteihin ja höyryhengittelyyn.

Leposykkeen palailua odotellen, ja sinkkitabletteja imeskellen. Kyllä tämä tästä taas, jossain vaiheessa. Malttia, malttia…

Matkani maratonille: pieniä oivalluksia

Tammikuun puolivälissä toisessa jalkapohjassa oli juoksun jälkeen tuntemuksia. Ei ihan plantaarifaskiittia, mutta tiesi, etteivät ne kalvot siellä ihan tyytyväisiä olleet. Koska treeniä oli ja on edessä paljon, hienovaraiseen varoitukseen oli reagoitava. Pienen pähkäilyn jälkeen hoksasin tarvitsevani päivityksen juoksukenkien pohjallisiin. Se – ja hierontapallot – korjasivat tilanteen.

Sivumennen sanoen, juoksutarvikekaupan myyjä myi samalla pohjalliset myös tyttären uusiin kenkiin ja totesi ykskantaan, että niillä kengän omilla pohjallisillahan ei kannata koskaan juosta. ”Nehän ovat siellä vain pitämässä kengän mallissa siihen saakka, että se lähtee kaupan hyllyltä”, sanoi myyjä.

Juoksukenkäkaupassa jalat ja askellus skannattiin kahdella erilaisella laitteella. Myyjä antoi asiantuntevia suosituksia tietokoneen laatiman analyysin pohjalta. Tytär muuten päätyi monet mallit sovitettuaan samoihin kenkiin, joilla itsekin mieluiten juoksen.

Maraton-harjoittelu on havahduttanut siihen, että pienillä asioilla on merkitystä, ja että huomiotta jätetyistä pikkuseikoista kasvaa suuria. Esimerkistä käy se, että kello huutelee hätääntyneenä kokonaisrasituksesta ihan koko ajan, ellei kevyitä juoksuja pidä oikeasti kevyinä. Olen vihdoin opetellut juoksemaan hitaasti. Siis h i t a a s t i.

Yksi apukeino tässä on ollut maffetone-metodi. Sen nyrkkisääntö on tämä: vähennä oma ikäsi 180:stä ja pidä sykkeet laskutoimituksen tuloksena saadun luvun alla koko juoksun ajan. Ei tule todellakaan mentyä kovaa! Ihan uskollisesti metodia noudatettaessa kaikki juoksut tehdään tällä sykealueella, minä käytän maffetonea vain pitämään kevyet kevyinä. Juoksumatolla tämä on vielä helpompaa kuin ulkona – eikä edes hävetä, kun kukaan ei näe kilpikonnavauhtiani.

Kilpikonnavauhti on olennainen myös palautumisen kannalta. Liityin harjoittelun alussa useampaan someryhmään, joissa maratonille treenaavat jakavat ajatuksia, vinkkejä ja vertaistukea. Näillä palstoilla on jo useammankin kerran tullut vastaan kysymys siitä, miten ihmeessä viikon treeneistä selviää matkojen ja kokonaisrasituksen hiljalleen kasvaessa. Keskustelun aikana nousee yleensä esiin se, että alkuperäisellä kysyjällä on vain yksi nopeus, jolla hän juoksee kaikki lenkit. Keho ei kerkeä palautua viikonlopun pitkiksestä ennen tiistain lyhyttä juoksua, arkitreenit valuvat loppuviikolle ja syöksykierre on valmis.

Pari viikkoa sitten meillä olleen jäämyrskyn aikana tiet ja jalkakäytävät jäätyivät. Niille myös tipahteli jään painon alla murskaantuneiden puiden oksia. Juoksin pikkupakkasessa neljäkymmentä minuuttia pientä hiekkatieympyrää, kun sen rosoinen pinta tarjosi kengälle edes jotain pitoa. Ei muuten näkynyt muita ulkoilijoita, tämä hullu suomalainen vain!

Alan vihdoin uskoa myös sen totuuden, että voimatreeni on tärkeää. Tiedän ennestään, että omassa kropassani hamstringit ovat heikko kohta – viimeksihän niitä kuntoutettiin vain pari vuotta sitten. Koetan nyt siis tehdä hamstring-huoltoa joka päivä, mikä totta puhuen tarkoittaa siis vain useampaa iltaa viikossa. Iltaisin telkkaria katsoessa putkirullailen jalkojen lihaksia, jotta niihin jumiutuneet kireydet helpottaisivat. Keskivartalon vahvistukseksi haastan itseni lankuttamaan. Inhoan sitä, mutta toisaalta hyödyt ovat aivan kiistattomat, vaikka aikaa ei käyttäisi tähän kuin muutaman minuutin joka ilta. Ja sitten on vielä yksi ihan oikea voimatreenipäivä joka viikko.

Uima-altaassa olen jo huomannut, että tästä kaikesta on iloa. Uinti on siitä ihana oheislaji maratontreenin keskelle, että kello tulkitsee uintiharkkani aina aika kevyiksi tai palautteleviksi. Uintikin on kuitenkin viime viikkoina muuttunut. En olisi koskaan uskonut, että juoksemalla enemmän voisi nostaa uintikestävyyttäkin aivan uudelle tasolle, mutta niinpä vain on käynyt. Maratontreeni näyttää tuovan elämääni sellaisiakin positiivisia muutoksia, joita en osannut edes odottaa.

Mikrojogging, mitä ihmettä

Kun vuosia sitten maratoneista ja muista pitkistä juoksumatkoista tuli juttuni, taisin vähän ylenkatsoa lyhyempien juoksujen kisoja. Tunnustan nyrpistelleeni, kun joku ehdotti Naisten kympille lähtemistä. Miksi lähtisin, minähän olen maratoonari.

Nyrpistelijääkin elämä näemmä opettaa.

Yhteinen kiusankappaleemme korona otti otteeseensa pääsiäisenä. Tauti itsessään meni ohitse muutamassa päivässä, mutta jälkiriesat jäivät. Viikosta toiseen olen hokenut, että ensi maanantaina alkaa uusi elämä. Silloin taatusti olen jo entiselläni. Voin taas juosta niin paljon kuin huvittaa. Muutama kilometri kulkee jo ihan hyvin, mutta vauhdista on turha haaveilla, ja pitempää lenkkiä kokeillessa rintakehässä muljuu. Vielä ei siis ole se maanantai.

Ensimmäinen koronan jälkeinen viitonen. Hurjat sykkeet, eikä vauhtikaan huimaa.
Mutta ihanaa, että edes jotenkin kulkee!

Korona iski juuri, kun olisi ollut kevään ensimmäinen ultrajuoksu. Olin siis juossut paljon. Siihen verrattuna en ole viime aikoina juossut juuri nimeksikään – ja pääsiäisestä on sentään jo jokunen tovi. Juoksutapahtumia en ole edes vilkuillut, pelkkä tietokin niiden olemassaolosta vain kiukuttaa. Sen verran masokisti kuitenkin olen, että ruokakaupasta tarttui mukaan Ruotsissa julkaistava Runner´s world. ”Maxa maran!” huutelee kansilehti.

Maksimoisinhan minä, jos pääsisin joskus kunnolla juoksuputkeen, tuhisin. Tuhinani tuoksinassa yllätyin totaalisesti, kun eteen tupsahti artikkeli ”mikrojoggaamisesta”. En googlettamalla löytänyt suomenkielistä vakiintunutta vastaavaa termiä – tarkoittaa siis, että juostaan vain ja ainoastaan lyhyitä pyrähdyksiä, mutta usein. Nekin nautiskellen ja ihan vaan juoksemisen ilosta. Ehkä jopa ilman ajanottoa tai matkan mittaamista. Pyllähdin suorastaan pepulleni moisesta.

Huomasin jumittavani artikkelissa todettuun – olisihan se siistiä ihan vaan juoksennella ja nautiskella. Kun kerran pitkää lenkkiä ei pysty hölkyttämään, lyhytkin olisi ehkä aika jees.

Outo ajatus ihmiselle, jonka aivot ovat oppineet, että lenkille ei kannata lähteä lainkaan, jos se ei kestä vähintään puolta tuntia.

Runner´s World nr 5/2022
Länsinaapurissa on jotenkin rento ote juoksemiseenkin.
Lehteä lukiessa tulee hyvä fiilis, ja samalla tulee puolivahingossa ehkä oppineeksi kieltäkin.

RW:n kolumni sai jotain outoja värähtelyjä aikaan – kävin jo kurkistelemassa veneen vaatekaappia ja varmistelin, että juoksukengät ovat reissussa mukana. Jospas siis, vaikka ihan vain lyhyelle…!

Runner´s World nr 5/2022: Karl Fredrik Mattssonin kolumni osui ja upposi.

Juoksumatto-ostoksilla

Niin kuin on monesti tullut mainittua, loppukesästä Texasissa paras juoksuaika on aikaisin aamulla. Silloin lämpötila on tyypillisesti himpan alle kolmekymmentä celsiusta, kadut rauhallisia ja aurinko hiljalleen nousemassa. Yleensä ainoa riesa on yli 80 % ilmankosteus. Hiki ei haihdu iholta, vaan alkaa valua norona kyynerpäistä.

Uusi työ heitti muutama viikko sitten elämäni aikataulut uusiksi, ja nyt lähden jo ajamaan työmatkaani parhaaseen juoksuaikaani aamukuudelta. Punnitsimme puolison kanssa vaihtoehtoja. Suostuisiko hän heräämään herätyskellooni kello neljältä muutaman kerran viikossa? Juoksisinko illalla ulkona kuumuudesta ja turvallisuushuolista piittaamatta? Tai olisiko aika laittaa koko harrastus tauolle? Mikään vaihtoehdoista ei kuulostanut hyvältä. Oivalsimme, että on aika taipua hankkimaan juoksumatto.

Aamujuoksulla auringon noustessa.

Anu-sisko on juossut matoilla ainakin vuosikymmenen ja varoitteli, että räpsyä ei pidä hankkia. Nappasin viestittelystämme kriteerikseni sanan ”kuntosalitasoinen” ja lähdin niillä eväillä sosiaalisen median markkinapaikoille. Todella paljon oli tarjolla juurikin niitä räpsyjä.

Opin nopeasti, että pitää tarkistaa moottorin tehot. Joku nettiartikkeli neuvoi, että numeron pitää siinä kohdassa kuvausta olla vähintään kolme (hevosjotain?), jotta kone jaksaa pyörittää juoksuvauhtia – muuten laite on tarkoitettu kävelyyn. Kuntosalien ja hotellien matoilla juosseena tiesin jo, että kokoontaittuvat juoksumatot ovat tyypillisesti huteria ja heiluvat ärsyttävästi, kun niillä juoksee. Kriteerini olivat siis: kuntosalitasoinen, moottori kolmejotain, ei saa heilua, alle viisisataa dollaria.

Onni potkaisi. Naapurikaupungissa leidi oli myynyt kotinsa ja muuttamassa pienempään asuntoon. Hänellä oli ollut talossaan kokonainen kuntosali moninaisine laitteineen, ja nyt siitä piti hankkiutua eroon. NordicTrackin juoksumatto oli useamman vuoden vanha, mutta edelleen täysin ehjä ja alkujaan varsin tyyris peli. Nyt siitä piti päästä eroon heti, joten hän myi laitteen budjettiini sopivalla hinnalla.

Matkalla sovittuun noutoon tulin pohtineeksi ääneen, että kuinkahan iso se matto oikein on. Mitat oli tietysti ilmoitettu myynti-ilmoituksessa, mutta tuumina ja incheinä. Nehän eivät sano minulle yhtään mitään. Vähän huolestuneena vilkaisin taakseni tarkistellakseni meidän hybridi-henkilöauton kuljetustilavuutta. On siinä joskus kuljetettu kolme patjaa ja muutama lapsi samanaikaisesti. Lapsista lähti silloin paljon häiriöääntä mutta kaikki mahtui. Toki jos se juoksumatto ei siis ollut kokoontaittuva…

Perillä meiltä kummaltakin pääsi pieni ohhoh. Laite on massiivinen. Korkeuttakin sillä on varmaan kaksi metriä.

Auton takaosa tupaten täynnä.

Vietimme työteliään ja hikisen iltapäivän. Myyjäleidiltä onneksi löytyi jotain työkaluja, joilla juoksumattoa lähdettiin pilkkomaan paloihin. Sieltä löytyi sisältä sähköjohtoa, mutta fiksua kyllä, ne voi vain nykiä irti. Suurin osa matonpalasista oli kevyitä kiikutella auton viereen, mutta itse se matto-osa olikin haastava. Se pohja ensinnäkin painoi sen verran, että kantamaan olisi tarvittu neljä rotevaa miestä. Toisekseen myyjäleidin vasta myydyssä kodissa oli kauniisti laitettu ja vahattu lattia, jota pyydettiin varjelemaan.

Matkaa ulko-ovelle ei ollut kuin puolentoista huoneen halki, mutta sen taittamiseen meni varmaan tunti. Heittelimme alle kuntosalin pohjana olleen vaahtomuovimaton palasia ja tuuppasimme painavaa pohjaa eteenpäin niiden päällä, kymmenen senttiä kerrallaan. Ihme kyllä rotisko lopulta sekä saatiin että mahtui autoon, joskin auton takaluukkua piti vähän suostutella sulkeutumaan. Joka puolelle kaareva kahva- ja näyttöosa ei sitten enää mahtunutkaan samaan kyytiin, joten lopulta ajelimme naapurikaupunkiin kaksi reissua.

Kotona juoksumatto löysi paikan tosi läheltä ulko-ovea, telkkarin edestä. Hilasimme sen sisälle pahvin päällä tietäen, että meidän olohuoneen lattia menee jossain vaiheessa joka tapauksessa uusiksi, eikä sitä tarvitse niin varjella.

Strateginen sijainti.

Pirpanat ovat käyttäneet juoksumattoa kävelyyn ja itse olen ehtinyt juosta siinä työpäivien jälkeen. Heikosta etukäteisharkinnasta huolimatta hankinta osoittautui hyväksi. Mäet nousevat ja jopa laskevat, ja vaikka pituudet ja vauhdit eivät mielestäni mittaudu oikein (eivät millään matolla ikinä), nyt voin juosta iltaisin kotona turvallisesti – viileässä ja valoisassa. Se lattiaremppa tosin alkoi vähän yllättäen jo saman tien, joten kohta maton on ehkä väistettävä autotalliin pois tieltä. Tällä kerralla en aio rakkineeseen koskea pitkällä tikullakaan, sen saa kantaa joku muu!

Peruskestävyyspohjalla ja järkevillä valmisteluilla jälleen kohti KK NUTSia

Valmistaudun tulevaan KK NUTS juoksuun sekavin tuntein. Olin 2019 syksyllä ilmoittautunut 55 km matkalle. Koronan peruuttaessa vuoden 2020 kisat, usko isompien juoksutapahtumien järjestämiseen myös tämän vuoden toukokuussa alkoi tuntumaan epätodennäköiseltä. Mutta kuinkas ollakaan, AVIn viikko sitten tekemät päätökset mahdollistavat kisan toteuttamisen 50 hengen ryhmissä ja alkuperäisiä kelloaikoja muuttaen.

Pohdin omaa osallistumistani viimeiseen asti. Tavoitteena ollut 55:n houkutteli. Juoksu oli kuitenkin siirretty starttaamaan perjantai-iltaan. Mietin, millainen elämys olisi juosta Kuusamossa toukokuisena yönä. Vastassa voisi olla mitä vaan. Kuun alussa maahan satanut lumi kyllä sulaisi, mutta pahimmassa tapauksessa maa voisi olla vielä hyvinkin liukas ja mutainen. Yön kosteudessa tai sateisen kelin sattuessa, poluilla olevat puun juuret ja märkä kallio loisivat oman elementtinsä. Kun takaraivossa on sekä jalan- että kädenmurtuma, eikä näkökykyni ole hämärässä paras mahdollinen, tajusin, että joutuisin etenemään yöllä todennäköisesti hitaasti. Siis todella hitaasti. Taivaltaisin toki Basecampille ennen pimeää. Sitten – ehkä reitin tylsin osuus ennen Konttaista menisi aika pimeässä – ja melko yksin.

Kun olen vielä luonnoltani (lapset saatuani) melkoinen aamuvirkku, voin vain kuvitella, miten vuorokauden valvoneena etenisin reitillä. Ja vaikka en halunnut, annoin järjen lopulta voittaa. Siirsin osallistumisen lyhyempään 34 km:n matkaan. Ja koska jahkailin päätöksessä pitkään, starttaan tässäkin letkan viimeisissä lähdöissä – joten käveleviä matkaajia ja yksinäisyyttä tälläkin lähdöllä riittää.

• 

Lempi mäkitreenipaikkani

Valmistaudun siis lähenevään tapahtumaan hieman ristiriitaisin ja ilottomin fiiliksin. Toisaalta tiedän, että tämäkin matka on kenelle tahansa haastava, ja tulee vaatimaan kuntoa. Onneksi olen käden murtuman jälkeen vaalinut koko talven peruskestävyyttäni ja ottanut treeniohjelmaan Waldnielin peruskestävyyttä kasvattavan harjoitteen. Olen myös juoksun lisäksi liikkunut monipuolisesti sekä tehnyt joitakin mäki- ja porrastreenejä sekä hyppinyt hyppynarulla!

Viimeiset viikot juoksen enää maltillisesti. Ja eiköhän kisan lähestyessä pettymys matkan siirrosta katoa ja into juoksutapahtumaan osallistumisesta nouse. Alan jo mielessäni suunnittelemaan juoksueväitä. Hiilihapoton Coca Cola ja suolatapletit lähtevät ainakin matkaan mukaan. Avaruuspeitettä, sideharsoa, muutama pala talouspaperia, merkinantopilli ja vara-energiaa sekä kevyt kuoritakki sujahtavat hyvin reppuun ja jos vain muistan, säädän etutaskuun jonkun tyhjän minigrip-pussin, mihin on helppo sulloa kahdella taukopaikalla mahdollisesti saatavilla olevaa lisä-energiaa. Konttaiselta lähtevissä nousuissa kun on turha kuvitella juoksevansa. Parhaiten aika ja matka taittuvat, kun voi välillä ainakin mielikuvituksessaan ajatella lisäävänsä elimistöönsä energiaa jotain pientä syömällä tai juomalla.

Kuusamon poluilla nähdään!

Esimerkki Waldnielin peruskestävyysharjoitteesta: lenkin alussa lämmitellään kävelemällä reippaasti viiden minuutin ajan. Sen jälkeen vauhtia nostetaan joko hölkkäämällä tai kiihdyttämällä kävelyä minuutin ajaksi, jonka jälkeen vauhtia hidastetaan kävelyyn tai hitaampitempoiseen hölkkään kahden minuutin ajaksi. Tämä toistetaan viisi kertaa. Lopuksi kävellään viisi minuuttia. Yksi treeni kestää siten 25 minuuttia (5+(1+2)*5+5) ja on nopeasti ohi. Askelväli pidetään treenissä lyhyenä. Vaikka tämä treeni vaikuttaa tehottomalta ja kevyeltä – tämä toimii hyvänä lisänä muun juoksemisen ohessa. Peruskestävyys kun rakentuu maltilla.