juoksu, juoksukello, mittaaminen, Teksas/ulkosuomalainen, Varusteet

Kellonhuoltosotku

Suunto-kello (Peak 5) sai hermoromahduksen elokuussa erään allasuintireissun päätteeksi. Ensin se alkoi vähän surahdella omia aikojaan, sitten surina hirtti päälle. Arvelin, että vesitiiviiksi luvattu kello olisi ehkä kostunut. Heitin sen riisipussiin muutamaksi päiväksi kuivattelemaan.

Riisipussihoidon jälkeen käynnistin kellon uudelleen. Se surisi edelleen. Tehtiin päivitykset sekä pehmeät ja kovat resetoinnit, eivät auttaneet. Aloin jutella huollon kanssa Suunto-sovelluksen välityksellä. Päädyttiin siihen, että kello pitää toimittaa heille katsottavaksi.

Lähin – olisiko ollut peräti ainoa – huoltopiste Texasissa sijaitsee College Stationilla. Meiltä on sinne matkaa noin 150 kilometriä. Kello laitettiin siis postipakettiin, ja sillä tiellään se on edelleen. Kun kyselin perään, sanoivat, että hoidetaan kunhan keretään. Nettipalvelusta näkyvän statuksen mukaan näin lokakuun alkaessa kiirettä on pitänyt sen verran, että vielä ei ole edes sitä pakettia avattu.

Vielä kesällä Peak 5 ui kanssani Meksikonlahdella.

Amerikkalaisittain Suunnon asiakaspalvelu on huoltoprosessin aikana ollut luvattoman huonoa. Kenellekään ei voi soittaa – täällä täytyy aina saada puhua ihmisen kanssa. Chatti ei vastaa viikonloppuisin – oletus olisi 24/7. Mitään luotettavia arvioita kestosta tai hinnoista ei ole annettu, eikä prosessia voi mitenkään kiirehtiä. Ja mikäli kello päätetään korjata, minulle saatetaan kuulemma jopa lähettää siitä lasku – pöyristyttävää.

Amerikkalainen kuluttaja on tottunut olemaan kuningas. Kuninkaalle kellofirma olisi lähettänyt saman tien upouuden laitteen ja liittänyt oheen vilpittömät pahoittelut tämän kokemasta vaivasta ja mielipahasta. Sen jälkeen kuluttaja olisi hykerrellyt tyytyväisyyttään ja kertonut kavereilleenkin siitä, kuinka näpsäkästi kaikki hoitui.

Kellofirma puolestaan olisi korjannut alkuperäisen laitteen ja myynyt sen uudestaan vain hiukan halvemmalla hinnalla. Miksi? Koska he olisivat pitäneet yhden uskollisen asiakkaan ja saaneet toisen uuden. Pitkällä tähtäimellä tämä olisi maksanut itsensä moninkertaisesti takaisin – ja näinhän täällä yleensä toimitaan.

Tässä ollaan jännän äärellä: uuden kumppanuuden alkutaipaleella.

Lähetettyäni Peak 5:n huoltoon ostin välikelloksi maailman halvimman räpsyn. Se osoittautui juuri niin huonoksi kuin saattoi odottaa. Puoliälyisestä räpsystä ei ole ollut urheilukelloksi alun alkaenkaan, mutta eihän sen ollut tarkoituskaan palvella kuin viikko tai kaksi. Kahden kuukauden nurkamilla räpsy alkoikin jo tulla elinkaarensa päähän.

Vaikka mainio Suunto-sovellus uskollisesti mittasi kännykän kautta puolimaratonharjoittelua koko tämän ajan, altaaseen siitä ei ollut kaveriksi. Aloin menettää uskoni siihen, että Suunto-kello enää edes palaakaan kotiin. Odottavan aika kerta kaikkiaan kävi siis liian pitkäksi, ja oli aika ottaa uusi askel.

Lähdin tutkimustyöhön tietäen, että tarvitsen monilajeihin soveltuvan perusjuhdan, jota kehtaa pitää kädessään myös töissä. Ammatinvalinnasta johtuen kellon hinnallekin piti asettaa ankara katto. Päätin heittäytyä aivan uusille suunnille ja kokeilla, millainen urheilukumppani olisi Coros Pace 2. Alkuhuuma tuntuu ihanalta. Sen hiukan laannuttua kertoilen tuonnempana lisää siitä, kuinka tulemme uuden kaverin kanssa juttuun.

juoksu

Vantaa, täältä tullaan

Katja:

Olen valmistautunut Vantaalla lokakuun 8. päivä juostavaan juoksutapahtumaan neljän kuukauden ajan. Näin muutamaa viikkoa ennen mieli alkaa luonnollisesti jo suuntautua tulevaan ja mielessä pyörii viimeisten viikkojen treenien vähentämiset, pieni hiilaripainatus ruokavaliossa sekä kenkävalintojen ihmettely.

Olen säännöllisestä valmistautumisesta huolimatta juossut aika vähän (478 km). Monipuolisesti liikkumista harrastavana teen usein muutakin (muun liikkumisen kanssa kilometrejä on kertynyt alkuvuodesta reippaasti yli toistatuhatta kilometriä).

Pitkät lenkit olivat viimeisten viikkojen harjoittelussa ongelmallisia oikean jalkapöydän ja pikkuvarpaan kipuilun takia. Niinpä takana on vain harmittavasti kaksi puolikasta ja jokunen yksittäinen yli kympin lenkki. Se pitkä 30 kilometrinen uupuu.

Odotan Vantaan tapahtumaa itselle uutena tuttavuutena innolla. Kohta nähdään, miten tällä kertaa juoksu kulkee. Eilen illalla tein mäkitreeniä, mihin siskoni iloisesti purskahteli, että mitä järkeä, eihän Vantaalla mäkiä ole!

Anu:

Syksy yllätti juoksijan (huokaus). Mutta täytyy kuitenkin todeta, että tämän vuoden aikana olen juossut kaikkiaan enemmän kuin pitkään aikaan; nyt kun syyskuuta eletään, tämän vuoden saldona on reilut 900 kilometriä. Kesäloma (heinäkuu) meni tosin enemmän kuin vähemmän veneillessä. Juoksuja ei kertynyt paljonkaan, mutta kaikkea muuta kivaa senkin edestä.   

Iltalenkki syyskuun hämärässä

Vantaan juoksutapahtuman lähestyessä tunne on tyyni. Viikonloppuisin olen juossut parin tunnin lenkkejä. Vaikka pitkikset ovatkin jääneet alle kolmen tunnin, mieli on luottavainen. Ensi viikonloppuna on vuorossa puolimaraton Hangossa. Se antaa kivasti suuntaa tämän hetken juoksukunnosta. Nyt juuri juoksu tuntuu hyvältä. Me juoksusiskot olemme ihan vain harrastelijoita ja juoksemme iloksemme; nautimme siitä, että jalka nousee. Siksi tavoitteemmekin ovat maltillisia. Maraton, puolimaraton, kymppi tai vitonen ovat maailman mittakaavassa kaikki upeita saavutuksia.

Tavoitteena maali;
saavutus tuntuu aina yhtä hienolta. Omien rajojen ylittäminen on aina upea juttu!

Nyt kun Vantaalle on aikaa kaksi viikkoa, viimeisimmät treenini ovat olleet tämmöisiä:

  • sunnuntai 18.9.2022: juoksulenkki 16 km. Piti olla maltillinen, mutta lähti lapasesta. Intouduin liikaa, ja tuli turhan kuormittavia vauhtispurtteja.
  • tiistai 20.9.2022: koiran kanssa 9 km. Koiralla oli vatsavaivoja viikonloppuna, joten juoksimme rauhallisesti. Vahtasin koiran vointia ja hidastin aina, kun arvelin, että koiralla on tarve himmailla. Hyvä lenkki, olin maltillinen.
  • torstai 22.9.2022: 6 km liian lujaa. Koira mukana. Koiralla kaikki hyvin, joten päästelimme menemään. Tuntematon jackrussel hyökkäsi yhdessä mutkassa kiinni lahkeeseen, ja saimme kaikki vähän ylimääräisiä sykkeitä. Mutta selvisimme pienillä murinoilla, joten ei suurempaa hämminkiä. Hyvä lenkki, mutta ei ollenkaan maltillinen.
juoksu, juoksukilpailu

Tasainen Espoon rantapuolikas

Espoolaisena on helppo hyvin lyhyelläkin varoitusajalla singahtaa melkeinpä mihin tahansa pääkaupunkiseudulla ja lähikunnissa järjestettävään juoksutapahtumaan. Niinpä nytkin hörppiessäni aamukahvia naputtelin ilmoittautumisen sisään Espoon rantamaratonin puolikkaalle ja lähdin hakemaan juoksunumeroa.

Edellisestä Espoon rantapuolikkaasta on vierähtänyt melkoinen tovi. Mielikuvissa muistan liukastelleeni rantakallioilla, ihmetelleeni Matinkylän Foreverin kohdalla reitillä oikaisseita neitokaisia ja kivunneeni mäkiä. Lisäksi muistan Kokoomuksen rantaraitin varrelle asetteleman, kahvia meille juoksijoille tarjoilleen vaaliteltan. Taisi olla peräti Alexander Stubb ojentamassa höyryävää pahvimukia eteeni.

Tällä kertaa reitti kulki Otaniemestä Länsiväylän reunaa myötäillen Niittykummun kautta Koukkuniemeen ja sieltä Haukilahden rantaa pitkin Westendiin ja Karhusaareen sekä takaisin Otaniemeen. Maratoonarit, jotka olivat aloittaneet urakkansa jo aiemmin, juoksivat puolikkaan kahteen kertaan ja tekivät lisäksi pienen lisäkiemuran Matinkylän kohdilla. Myös vitosen ja kympin juoksijoille oli omat lähtönsä, joten kilometrikylttiviidakko oli melkoinen.

Itsellä juoksu kulki suunnitellusti. Päivän tavoitteena oli tehdä matkasta tasainen, pitkä lenkki. Vauhti säilyikin identtisenä koko matkan. Kisatunnelma oli kuitenkin hyvin toisenlainen kuin viikon takaisessa, karnevaalihenkisessä Helsinki Midnight Runissa. Nyt enin osa kisapaikan ajasta kului naistenhuoneen jonossa, paikan kuulutus katosi osittain taustalla pauhanneen musiikin alle ja tavarasäilytyksessä puolikkaalle tulevia huudettiin jättämään laukut kasaan. Maalialueella järjestysmies ärjyi yrittäessä paimentaa meitä juoksijoita lähtöviivan taakse ja maaliinkin sai tulla sen suurempia ilakoimatta. 

Reitti oli kaunis ja melko vaihteleva. Vaikka puolikas juostiin pääosin asfaltilla, mahtui mukaan hiekkatietä ja hieman jotain luontopolkumaisen tuntuistakin osuutta. Mäkiäkin oli, muttei niin kuin ennen ja väliin mahtui myös rullaavia alamäkiä. Koska Espoon Rantamaratonin rantapuolikas juostaan hyvin suositulla Espoon Rantaraitilla, oli reitillä kauniin sään innoittamia pyöräileviä perheitä, vauvanvaunujen työntäjiä ja koiran ulkoiluttajia iloisena vilinänä juoksijoiden lomassa.

Myös juoksijoita kannustavia ihmisiä seisoi matkan varrella siellä täällä katsomassa juoksua tai odottelemassa mykkänä juuri sen oman läheisensä ohi juoksua. Muutamat heijasivat tai taputtivat. Yksittäinen ihminen soitti musiikkia jostain äänentoistolaitteestaan ja joku juomapisteen vapaaehtoinen kannusti jaksamaan. Haukilahden kohdilla joku kommentoi: ”Nyt näköjään tulee enää vain näitä keskitason juoksijoita, joita ei kannata jäädä katsomaan.”

Mitalli

Tapahtuma jäi itselle mieleen lähinnä pitkänä, tasaisesti juostuna lenkkinä. Vaikka kaikki toimi ja reitti oli kaunis, ei tapahtuma tällä kertaa enempää sykähdyttänyt.

juoksu, juoksukilpailu, Tapahtumat

Helsinki Midnight Run – kokemuksena omaa luokkaansa

+10 astetta ja pimeää! Oli ennakkoajatus Helsinki Midnight Runista viikkoa ennen kisaa, kun päähänpistosta ilmoitin itseni ja jälkikasvuni mukaan tapahtumaan. Olin totaalisen väärässä!

Kisa oli yhtä iloa ja väriloistoa! Pimeydestä ei ollut tietoakaan. Lähtö oli jokaisen juoksuryhmän kohdalla yhtä näyttävää. Soihdut suhahtelivat ja lähtölaskenta huusi viimeiset sekuntinsa ennen lähtölaukauksen kajahdusta.

Ihmisiä oli kannustamassa kaikkialla. Kadunvarsilla, parvekkeilla, ikkunoissa. Soittamassa musiikkia, taputtamassa, huutamassa tsemppiviestejä. Aina, kun vähänkin oli vaipumassa juoksutapahtumissa usein iskevään yksitoikkoiseen juoksukoomaan, jostain nurkantakaa alkoi kuulumaan seuraavat rumpujen pärinät ja fanfaarit. Valoa ja elämää oli kaikkialla.

Olin neuvonut poikaa himmailemaan ensimmäisen kilometrin nousut, mutta niin hän vain porhalsi hyvää vauhtia ja päätin roikkua mukana. Reittiä ei tarvinnut miettiä. Kisassa pakollisena oleva keltaisten paitojen vana velloi koko matkan edessä ja takana.

Jotkut muistivat lähdössä juoksijoille oikean käden nostolla vannotetun säännön juosta oikealla ja päästää nopeammin juoksevat ohi vasemmalta. Silti moni, etenkin loppumatkan kulkija oli arvioinut vauhtinsa väärin ja leveinä kulkevia, käveleviä menijöitä sai kierrellä ja väistää.

Kisakatsomot sekä saaresta, että Teksasista kertoivat minun alittaneen maalissa tunnin ajan, mutta ajanoton jatkuneen virtuaaliseurannassa pitkään, vaikka olin pysähtynyt. Minulla ja pojalla juoksu kulki ja viimeiset kolme kilometriä sujuivat kuin siivillä. Lopussa oli energiaa kiristää vauhtia entisestään.

Vaikka kisa-aika jää ehkä mysteeriksi, oli Helsinki Midnight Run kokemuksena ehkä yksi parhaista. Tapahtuman järjestelyt toimivat. Kisa muistutti tunnelmaltaan Tukholman maratonia ja monet infopisteen henkilöistä puhuivatkin ruotsia.

Koin myös plussana Craftin valmistaman kisapaidan käytön. Rintamuksiin ei tarvinnut näprätä juokunumeroita ja riitti, että sutaisi ranteeseen ice-tiedot ja ajanottoshipin kenkäänsä. Hieman tosin huolestuimme kotona, kun kenkään ja käteen kiinnitettävät numerot eivät täsmänneet keskenään tai netin lähtijälistan kanssa. Kun myös tytär oli noutanut molempien juoksunumerot ja juoksupaidat Stadiumista Helsingistä, ei meillä ollut samaan pussiin sullotuista lipuista mitään käsitystä, kumpi oli minun, kumpi poikani.

Bajamajoja riitti, eikä jonoja juurikaan syntynyt.

Juoksulippuja tapahtuman infopisteellä selvittäessämme emme ehtineet nauttimaan kisakuulutuksista ja tapahtumakojuista, kiiruhdimme vain Bajamaja käynnin jälkeen omaan lähtöryhmään, mikä oli merkitty mainospahvilla. Koska koko 4A lähtömme tuntui keräävän suuren määrän juoksijoista, sulloutuminen maalisuoralle ja maaliviivan ylitys vei luonnollisesti hetken aikaa.

Ennakkoon mielessäni yksitoikkoiseksi ajattelemani reitti yllätti positiivisuudellaan. Reitti oli vaihteleva mukulakivineen, muutamine hiekkatiepätkineen sekä asfaltteineen. Mukaan mahtui kaaria ja loivia nousuja sekä laskuja.

Yhdessä juoksijat

Mielenkiintoiseksi ja erityiseksi tapahtuman teki se, että se oli minun ja poikani ensimmäinen yhdessä juostu kisa. Kiva huomata, että jokin pieni siemen on lähtenyt itämään, kun autossa kotimatkalla pohdittiin milloin seuraava, pidempi matka olisi mahdollinen!

Hyvinvointi, juoksu, mieli, Muu elämä

Päikkärit pihalla ja muita viikonlopun ihanuuksia

Vietin viime viikolla työarjestani kaksi päivää pohtien valtuustokauden strategiaa; millaista elämää ihmiset haluavat? Millaista on hyvä arki? Vaivatonta, arvelimme.

Arkiviikon jälkeen tuntui hyvältä päästä viikonlopuksi merelle. Kahden koiran ja yhden kissan kanssa ei ehkä niin kovin vaivatonta, mutta sitäkin antoisampaa.

Yö veneessä antoi tuttuun tapaan makoisat unet, mutta oli se myös tehnyt tepposiaan: vesi oli laskenut hurjasti. Koirien kanssa rantaan kipuaminen oli varsinainen näytös! Nelitassuisiakin ihmetytti, että miten me nyt tällä tavalla könytään. Kun karvaturrit lopulta pääsivät aamupisuilleen, maltoin itsekin hengitellä ja katsella maisemaa. Aamuaurinko teki nousuaan, meri höyrysi, oli hiljaista.

Jos oikein keskittyy, hiljaisuuden voi kuulla. Siellä se henkäilee, tuulen huminan ja meren liplattelun yllä. Hiljaisuus tyynnyttää mielen, tekee ehkä uniseksikin.

Unet ulkona ovatkin ihan parasta. Kun päikkäreiltä herää sinistä taivasta katsellen, melkein tuntee itsekin sulautuvansa luontoon.

Ja jos unet ulkona ovat se ykkönen, niin hyvänä kakkosena tulevat treenit luonnon helmassa. Parempaa energiabuustia saa hakea!

Aamukahvien jälkeen heittäydyin puiden siimekseen kuntoilemaan. Kivet tarjosivat oivallisia hyppelypaikkoja, poluilla oli nautinnollista juosta ja sammalmättäillä oli mukava tehdä lankutuksia. Parituntinen vierähti kuin siivillä.

Iltapäiväkahvit siemailin rantakivellä istuskellen. Kuuntelin lokkien kirkunaa, meren huminaa, pörriäisten pörinää. Ajatukset veivät mukanaan. Uneliaaseen mieleen putkahtivat metsien keijut, maahiset ja muut luonnon kulkijat. Jos jossain sellaisia lienee, niin takuulla täällä. Luomet kävivät raskaiksi ja köllähdin kivelle. Suljin silmät ja annoin unen viedä.