Olemme kolme aktiivisesti ja monipuolisesti liikkuvaa siskosta kahdelta mantereelta: Suomesta ja USA:sta. Tervetuloa tutustumaan elämäämme! Aktiiviliikunta on yhteinen intohimomme, elämäntapamme ja energianlähteemme.
”Niin, oliko sinulla vielä kysymyksiä?” Kerroin muistiinpanojaan kirjoittavalle lääkärille, että remissio-vuosien aikana liikuin aktiivisesti, ja erityisesti juoksin. Varovasti kyselin, voisikohan juokseminen jatkossakin olla ok – sitten kun keho sen sallii. ”Polviahan se kyllä kuluttaa, mutta juokse vain. Et sinä sairauttasi voi liikunnalla pahentaa”, lupasi lääkäri. Vastaus teki minut onnelliseksi. Myöhemmin näin hänen jopa kirjanneen potilaskertomukseen, että juoksu on potilaalle tärkeä harrastus.
Lääkärin määräämä lääkitys tuntuu onneksi sopivan minulle, toimintakyky alkoi palautua saman tien. Jo seuraavana päivänä esittelin perheelle uusia taitojani ylpeänä kuin taapero: katsokaa, pystyn kääntymään kyljeltä toiselle!
Viime viikkojen aikana olen saanut miettiä, miltä liikunta ja liikkuvuusharjoittelu nyt sitten näyttävät. Selkärankareuma on krooninen ja tulehduksellinen vaiva, eikä siihen lepo (onneksi) auta, päinvastoin. Lääkärini tavoitteena on löytää juuri minun tilanteeseeni sopiva lääkitys, joka ajaa tulehdusta alas. Minun tehtäväkseni jää vaikuttaa hyvinvointiini liikunnan, levon ja ravitsemuksen keinoin. Myönnän, että välillä se tehtävä tuntuu haastavalta: arjen kiireet ne eivät nimittäin yhtään ymmärrä hellittää!
Sohvan nurkkaan ei parane jäädä istuskelemaan. Siitä on nimittäin ihan kirjaimellisesti aina vain vaikeampi päästä ylös.
Netissä nivelystävällisten liikuntamuotojen listat mainitsevat yhä uudelleen pyöräilyn, uinnin ja kuntosaliharjoittelun. Juoksusta varoitellaan toistuvasti. Mietin, että onneksi sain suuni auki ja kävin omasta tilanteestani selkeän keskustelun! Varovasti juoksu-kävelen juoksumatolla ja pää tykkää. Kehon palautuminen osoittautuu kuitenkin hitaaksi ja arvaamattomaksi. Juoksukävely tuntuu kropassa kolme päivää ja maastopyöräilyn jälkeen saatan yöllä herätä vaikkapa siihen, että ranteita särkee.
Niin tylsältä kuin se kestävyysjuoksijan psyykestä tuntuukin, liikuntani perusrunko pötköttää nyt joogamaton päällä. Harjoituksia, joissa ranka ja rintakehä liikkuvat, kiertyvät ja taipuvat, pitäisi tehdä päivittäin. Terveyskylä-sivustolta löydän hyvät videot, jotka näyttävät muodostavan helpon, noin kymmenen minuutin mittaisen liikkuvuusharjoituksen. Myös Reumaliiton sivuilla oleva liikuntaopas tarjoaa kuvalliset, konkreettiset ohjeet mukavaan kotijumppaan. Englanninkielinen Everyday Health -sivusto vinkkaa, kuinka harjoittelu saadaan osaksi kiireistä päivää: venyttelythän voi tehdä telkkaria katsellessaan, kävelylle mennä työpuheluita hoitaessaan.
Viitisen kilometriä maastossa tuntuu tässä kohtaa ihan riittävältä. Viime vuosien aikana rakennettu lihaskunto ja kestävyys kannattelevat, mutta silti keho väsyy nopeammin ja palautuu hitaammin.
Hurskaista aikeista huolimatta harjoitteita ei todellisuudessa tule tehtyä ihan päivittäin. Joinakin iltoina töiden jälkeen liikkuvuusharjoitteluni näyttää enemmän joogamatolla nukkumiselta. Teinit naureskelevat ohikävellessään, että voi äiti, kylläpä tuo sinun treenisi näyttää rankalta. Mutta jos lepo on se, mitä keho kaipaa…
Tätä tämä nyt toistaiseksi on. Haaveilen kyllä päivästä, jona saan sanoa lääkärille, että nyt minä taas ihan oikeasti juoksenkin, enkä vain minuuttia silloin ja toista tällöin.
Ihan alkuun todettakoon, että me juoksusiskot olemme hyvin tavallisia taapertajia. Liikumme kukin todella paljon ja omien intohimojemme innoittamina. Emme kuvittele olevamme Juoksijoita isolla jiillä; pikku-jiikin välillä arveluttaa, vaikka itselläkin maratoneja on plakkarissa pian kolmisenkymmentä ja muita juoksenteluja päälle. Juoksemme ja liikumme siis silkasta nautinnosta ja elämänhalusta.
Toisekseen todettakoon, että blogimme kertoo meistä liikunnan harrastajina, ihmisinä ja siskoksina. Rahoitamme harrastuksemme ihan itse, ja lähtökohtaisesti teksteissämme vilahtelevat tuotteet ovat itse hankkimiamme. Kaupallista yhteistyötä teemme harvakseltaan, mutta silloin kun sellaista teemme, meistä on reilua kertoa se blogissamme kiemurtelematta.
Kiemurtelemiseen ei yleensä ole kyllä aihettakaan, eikä tälläkään kertaa. Yhteistyömahdollisuus Vantaan maratonin kanssa on sen verran kiva, että siitä kyllä kertookin ihan mielellään! Arvostamme suuresti kaikkia niitä vapaaehtoisia, jotka pistävät itsensä likoon juoksutapahtumien järjestämiseksi. Siksi on tosi mukavaa, että voimme omalla panoksellamme hieman promota tällaista toimintaa. Vastineeksi saamme lokakuussa juoksunumerot rinnuksiimme – tervetuloa siis seuraamaan treenimatkaamme!
Oma treenimatkani Vantaan maratonille ei ole aivan uusi – vanhasta muistivihkostani löytyy nimittäin merkintä vuodelta 2006. Mielikuvissani näen itseni raahustamassa läpimärkänä loputonta ylämäkeä. Muistikuva on kuitenkin väärä, sillä ylämäkiähän Vantaalta ei löydy etsimälläkään. Reitti on todella tasainen ja nopsajalkaisille varmasti otollinen ennätystehtailuun. Märkyys sen sijaan oli totisinta totta; taivas repesi samaan aikaan kuin starttipyssy paukahti, ja vettä tuli vaakatasossa. Mutta juoksevalle kicksit tulevat ihmeellisistä asioista, ja ukkosmyrskystä huolimatta vihkoni on täynnä hymynaamoja ja huutomerkkejä.
Huutomerkkejä on nyt myös tämän vuoden kalenterissani. Ne ovat merkkeinä etapeista ja treenien rytmittämisestä. Vaikka juoksuvuoteni eteneekin yleensä aika intuitiivisella otteella, teen kuitenkin jonkinmoisen vuosikellon.
Vuosikelloni tässä vaiheessa juoksulenkkini ovat rentoja ja maltillisia. Pöppyräkeleillä hyppään mieluusti juoksumatolleni ja hölkyttelen fiiliksen mukaan. Keväämmällä tahti kiihtyy ja treenit muuttuvat laadukkaimiksi ja tavoitteellisemmiksi. Kilometrejä tulee lisää ja toivottavasti vauhtiakin.
Tästä lähdetään! Toivottavasti treenimatkamme saa muitakin mukaan. Nähdäänkö Vantaalla?
Joitakin vuosia sitten tuttavani päätti vuoden vaihtuessa toteuttaa mittavan elämäntaparemontin. Tuolloisessa elämäntilanteessaan hän oli pienten lasten äiti. Perhe piti tärkeänä ulkoilla yhdessä, mutta muutoin aikaa liikunnalle ei ollut, eikä intoa terveellisen ruoan laittamiseen. Tuttava harmitteli painonsa nousseen ja energiansa vähentyneen.
Muistan, kuinka elämäntaparemontista keskustellessamme ehdotin, että hän aloittaisi pienestä ja keskittyisi yhteen asiaan kerrallaan. Juuri ennen vuoden vaihtumista luimme sitten somekanavalta mittavan ohjelman, jossa tuttava julisti kerralla mullistavansa ruokavalionsa ja lisäävänsä liikuntaa arjen jokaiseen rakoon. Ruudun takana voihkaisin hiljaa. Niin kuin amerikaksi sanotaan, tuttavani set herself up for failure.
Joululomalla olen kuunnellut suomenkielisiä äänikirjoja, ja yksi niistä on kertonut urheilulääkäri Aki Hintsan viimeisestä vuodesta (Tänään olen elossa). Teoksessa Hintsan hyvinvointimallia sivutaan vain ohuesti, mutta siitä on kirjoitettu lukuisia nettiartikkeleita sekä oma teoksensakin, Voittamisen anatomia. Hintsan filosofiasta ja sen käytännönläheisestä otteesta saattaa olla iloa, jos on aikonut vuodenvaihteessa muuttua uudeksi, paremmaksi ihmiseksi.
Yksi Hintsan perusohjeista on se, ettei yksityiskohtien optimoinnista ole hyötyä, elleivät perusasiat ole kunnossa. Perusasioita on kuusi: yleinen terveys, palautuminen ja uni, ravinto, fyysinen aktiivisuus, tuki- ja liikuntelimistön kunto sekä henkinen energia. Nämä keskittyvät ihmisen ytimen, eli oman identiteetin, tavoitteiden ja elämänhallinnan ympärille.
Mallin nyrkkisääntö on, että muutetaan korkeintaan kolmea asiaa kerrallaan kolmen kuukauden ajan. Jos muutoksen kanssa on tosissaan, ne pienetkin uudet asiat kannattaa suunnitella huolella. Projektijohtamishommissa käytin suunnittelun apuna usein SMART-mallia, joka ohjaa tekemään tavoitteesta kyllin tarkkarajaisen, mitattavissa olevan, mahdollisen saavuttaa, olennaisen ja aikaan sidotun (specific, measurable, achievable, relevant and time-bound).
Mallien ajatuksia yhdistellen uudenvuodenlupausten sijaan olisikin siis järkevämpää asettaa itselleen selkeitä tavoitteita. Tavoitetta asetettaessa tulisi ensin arvioida, mikä on relevanttia, eli mikä omista perustarvealueista vaatii remonttia. Sen sijaan, että päättää pyhästi vain ”liikkua enemmän” tai ”tiputtaa painoa”, asetetaankin konkreettinen ja realistinen tavoite kolmen kuukauden päähän. Konkreettinen tavoite olisi esimerkiksi, että ”maaliskuun viimeisenä lauantaina juoksen viisi kilometriä yhtäjaksoisesti” tai ”maaliskuun loppuun mennessä painoa on tippunut kuusi kiloa.”
Kun tavoite on selvillä, kirjataan ylös tarkka ja realistinen suunnitelma siitä, mitä on tehtävä kunkin kuukauden, viikon ja päivän aikana, jotta tavoitteeseen päästään. Joskus se tekeminen on tietysti lepoa ja palautumista! Maltti on valttia, sillä liikaa riuhtomalla koko projektiin väsähtää tai sen onnistumismahdollisuudet torpedoi itse. Iloa tekemiseen tuo se, että suunnitelman toteutusta tietysti seurataan – mitä julkisemmin, sen parempi (ainakin jos yleisö osaa kannustaa).
On olennaista, että tavoite ja sen toteutuksen tavat tulevat toimeen elämän muiden peruspalikoiden kanssa. Minä en esimerkiksi juuri nyt voi asettaa itselleni huipputavoitetta fyysisen aktiivisuuden saralle, koska tuki- ja liikuntaelimistön kunto vaatii isosti huomiota. Etukäteen oli myös ennustettavissa, ettei tuttavani kovin monta kertaa tekisi varpaillenousuja taaperon pottahetkien aikana. Se pohjelihastavoite nimittäin alunperinkin keskittyi yksityiskohdan hiomiseen samaan aikaan, kun unen ja levon perustarve ontui ankarasti.
Onhan se toki tylsää, ettei minusta vuosiluvun vaihtuessa taianaomaisesti säkenöidy uutta upeampaa ihmistä. Totuus kuitenkin on, että reilusti yli puolet uudenvuodenlupauksista ja -tavoitteista on jo tammikuun loppuun mennessä kuopattu ja unohdettu. Jos ensi vuonna tähän aikaan tahtoo asioiden olevan toisin, on kysyttävä itseltään ihan vakavissaan: aionko minä olla poikkeus? Aionko minä menestyä? Onnistumiseen kun ei ole oikoteitä, eivätkä puolivillaiset unelmoinnit johda mihinkään.
Uusi vuosi sarastaa, ja uudet haasteet häämöttävät. Mutta mitä jäi käteen vuodesta 2021? Itse on helppo tarinoida sitä mitä mieli tekee, mutta vastauksista tulee jännempiä, kun kysymyksiin ei voi itse vaikuttaa..!
Kuusi Texasissa. Enemmän on enemmän!
Anu kysyy Sirpalta:
Joulu Texasissa – mitä teillä puuhaillaan jouluaattona?
Vietämme joulua joustavasti joskus aattona ja joskus joulupäivänä, riippuen siitä miten vapaat paikallisittain osuvat. Tänä vuonna perjantai on puolisollakin vapaapäivä, joten luultavasti joulumme on silloin. Olemme kotona perheen kesken ja edellisvuosien tapaan kukin perheenjäsen saa nimetä ruoan, jonka haluavat tarjolle. Arvailen, että joulupöydästämme löytyy tällä kertaa ainakin pehmeitä tacoja ja sushia.
Mikä ja missä oli vuoden mieleenpainuvin liikuntahetkesi?
Pedernales Falls -luonnonpuiston poluilla juoksemani 10K oli ensimmäinen live-kisani sitten pandemian alun. Kisa nostatti paikallisissa juoksupiireissä valtavan innostuksen, myytiin nopeasti loppuun ja osoittautui huikean kivaksi kokemukseksi! Toisaalta myös se naisten maastopyöräilykurssi kilpailee tässä kategoriassa kärkisijoista.
Mitä olisi kannattanut jättää tekemättä?
Olisi kannattanut olla ilmoittautumatta valmentajaksi Girls on the Run -joukkueelle koulussa. Sain esimieheltä luvan valmentaa vain kerran viikossa. Sekin tuntui välillä liialta, kun työtä muutenkin riitti. Toisaalta oli hienoa seurata nuorten iloa ja kehitystä. Monelle heistä yhdessä liikkumisella oli valtavan suuri merkitys: kunnon kohotessa myös yhteistoimintataidot ja itsevarmuus lisääntyivät.
Mitä aiot tehdä tulevana vuonna – ja mitä et todellakaan?
Tjaa. Pitkät juoksumatkat ja -kisat jäävät mitä todennäköisimmin pois ohjelmasta toistaiseksi. Maastopyöräilyä jatkan sikäli kuin keho sen sallii, ja jos saisin ponnistauduttua takaisin uima-altaaseen, se olisi varmasti mitä mainioin laji juuri tähän kohtaan.
Joulutorttuja saa onneksi maailmallakin, hillon vain joutuu keittelemään itse.
Sirpa kysyy Katjalta:
Mitkä olivat luottovarusteitasi lenkeillä tänä vuonna (kengät, vaatteet tms.)?
Tänä vuonna tärkeimmäksi – tai käytetyimmäksi varusteeksi muodostuivat kaikeksi yllätykseksi Asicsin lenkkarit! Saimme niitä testikäyttöön ja kirjoittelimme siskojeni kanssa useammankin parin käyttökokemuksista. Yllättäin ne, joiden epäilin olevan sopimattomimmat osoittautuivat lempikengiksini!
Mikä oli jännin / erikoisin / eksoottisin paikka, jossa ulkoilit tai urheilit tänä vuonna?
Tänä vuonna tuli seikkailtua vain kotimaassa. Mieleenpainuvin ja ekoottisin kokemus oli paahtaa perustandemilla maastossa. Takana istuvana en näe edessä olevia mutkia ja juurakoita, mutta polun vieriltä havaitsee sivuilla olevan jyrkänteen. Piti vain luottaa toiseen. Se saikin pohtimaan, mahtaako maailmassa olla maastotandemeita?
Mieleenpainuvin juttu, joka ei liity juoksuun?
Jaa-a. Tämä kysymys on ehdottomasti vaikein. Olisin mieluusti kertonut Sallan polkujuoksusta tai siskon kanssa yhdessä lenkkeilystä Kopparnäsissä. Mutta ehkä yksi mieleenpainvin tapahtuma oli purjelautailuviikonloppu Yyterissä. Tuli yövyttyä teltassa ensi kertaa sitten yli 40 vuoteen ja samaan reissuun mahtuu myös neljän vuorokauden purjehdus Turun saaristossa. Rakastan veneessä nukkumista ja nautin, jos pääsen päiväkausiksi merelle.
Mitä joulupöydästäsi on löydyttävä, tai muuten ei joulu tule?
En ole joulun suhteen niin ehdoton kuin ennen. Aiemmassa elämässä jouluvalot sytytettiin ensimmäisenä adventtina, joulukuusi koristeltiin aattona ja lahjoja annettiin överiksi asti. Nykyisin riittää, kun saa vetää villasukat jalkaan ja kaivaitua läheisten viereen sohvalle. Kynttilät, muutama pala suklaata, lämpimät karjalanpiirakat ja siivu pari kinkkua tuovat joulun – etenkin se ensimmäinen, puolisalaa maisteltu siivu on paras!
Mitä juoksuhaaveita sinulla on ensi vuodelle?
Tulevat juoksuhaaveet ovat vielä auki. Ehkä tässäkin, kuten koko elämässä, pakko ja suorittaminen ovat tiessään. En haaveile isoista saavutuksista, vaan riittää, että saan olla ulkona ja nauttia siitä, mitä kulloinkin teen. On kiva käydä juoksemassa uusia polkuja ja nähdä ja kokea uusia asioita – ehkäpä siskot houkuttelevat minut mukaan tapahtumaan, johon muutoin en lähtisi.
Kynttilät ja tontut kuuluvat jouluun.
Katja kysyy Anulta:
Oletko tyytyväinen vuoden treeneihin vai olisitko halunnut tehdä jotain toisin?
Olen tosi tyytyväinen! En sairastellut lainkaan, eikä mitään vammojakaan tullut. Ehyt vuosi kaiken kaikkiaan.
Millä mielin lähdet seuraavaan vuoteen? Jatkatko tuttuja maraton- ja ultrajuoksuja vai kokeiletko jotain ihan uutta?
Tutuilla jutuilla mennään. Ensi vuodelle on suunnitteilla ainakin yksi ultrajuoksu. Toivottavasti syksyllä juostaan taas Hangossakin Itämeren puolesta – koronatilanteen vuoksi se peruttiin tänä vuonna, ja harmitti kovasti. Polkujuoksujakin olen alkanut katselemaan ”sillä silmällä”. Vaikken aiemmin ole niistä erityisesti intoillut, viime kesän Kopparnäs Coast Trail jäi jotenkin kivana kipinänä polttelemaan.
Jos vasta nyt pohtisit juoksun aloittamista uuden vuoden kynnyksellä, minkä neuvon antaisit itsellesi treeneihin?
Hyvät kengät ovat kaiken aa ja oo. Niiden pitää olla omaan askellukseen ja jalkaan sopivat. Itse juoksin aloittelevana maratoonarina jalkani hajalle väärillä popoilla. Ja ehkä opastaisin myös armollisuuteen itseään kohtaan – kehittyäkseen pitää edetä maltilla. Ekat juoksulenkit eivät ole välttämättä suuria nautintoja, jos kunto ei ole ihan parhaimmillaan. Mutta kehittymistä tapahtuu todella nopeasti, ja se jos mikä palkitsee.
Millä mielin laskeudut jouluun?
Joulu tuli taas tänäkin vuonna yllättäen. Lahjat ostamatta ja herkut leipomatta. Joka vuosi päätän, että seuraavaan jouluun valmistaudun ajoissa. Ja tässä sitä taas ollaan. Mutta tulee se joulu näinkin. Jos koronatilanne sallii, jouluun laskeudutaan joulukirkon kautta. Sitten vain ollaan leppoisasti kotosalla, hetkeksi pysähtyen ja hengähtäen.
En ole kamalan ylipainoinen, mutta kun olo omassa kehossa alkaa ahdistamaan ja vaatteet kinnaamaan, on muutettava rutiineja ja kokeiltava ruokavaliossa jotain uutta. Niinpä sattuman ja pakon edessä tartuin sairaaladieettiin. Samalla yritin ymmärtää, mikä ruokailutottumuksissani on pielessä.
Lähtöpainoni oli 62,9. Vastaavat numerot olin nähnyt vaa’assa lähes kaksikymmentä vuotta sitten ollessani viimeisilläni raskaana. Vaikka luku ei tunnu huimalta, on tilanne konkreettisempi, kun määrän suhteuttaa 156 senttiseen runkooni. Toki Texasissa asuva pikkusiskoni lohdutteli; voihan ne kilot olla lihaksiakin. Mutta ei ne ollut.
Aloitin siis elämäni ensimmäisen varsinaisen dieetin, minkä myös lopetin hyvin nopeasti. Toisena päivänä heikotti niin, että tuntui, että pyörryn siihen paikkaan. Elimistöni heitti täysin kuperkeikkaa. Palelin ja päähän sattui. En kerta kaikkiaan kyennyt jatkamaan.
Kiukkusin siskolle. Tai varmaan kaikille. Mutta sitten aloitin dieetin uudelleen. Tein ensimmäisellä yrityskerralla ratkaisevan virheen. Jätin listassa aamukahviin laitettavan sokerin pois. Toisella yrityksellä seurasin listaa kuulijaisesti. Söin ohjeen mukaan, mutta jaottelin tällä kertaa ruokia niin, että jos päivälliseksi mainittiin omena ja kananmunat, söin vaikkapa listalla mainitun omenan väli- tai iltapalaksi. Näin syömistä tuntui riittävän hieman enemmän, eikä ajat aterioiden välillä tuntuneet enää liian pitkiltä.
Lisäksi, jos jonain päivänä tuntui aivan ylivoimaiselta pysyä kuurissa, lisäsin hieman listassa sinä päivänä olevan ruuan määrää. Saatoin siten syödä kolme kananmunaa kahden sijaan tai rouskia kaksi omenaa. Oli vain aivan pakko, tai muuten olisin repsahtanut enemmän.
Marjoista saan puhtia. Samalla täyttyy makean nälkä.
Olin ennen dieettiä aloittanut päivät aina kaurapuurolla ja kahvilla, syönyt jonkun kotiruokalounaan tai jos se jäi väliin, haukannut päivällä jotain välipalaa ja nauttinut lämpimän ruuan päivällisellä. Söin siis vain joko lounaan tai päivällisen. Illalla söin salaattia, maustamatonta jugurttia tai pari palaa leipää. Perjantaisin olin saattanut syödä palan patonkia tai karkkia. Mitä milloinkin.
Liikun kohtuullisesti. Kävelen aamuisin lyhyen, noin puolituntia kestävän lenkin koirani kanssa. Iltaisin kävelen, hölkkään, fillaroin tai hiihdän. Vuodessa kilometrejä kertyy noin 2500. Askeleita kertyy päivässä 15 000:a.
Hyvin tyypillistä koiran lenkitysmaastoa otsalampun valossa.
Kuuri oli aluksi rankka. Elimistöstä poistui parin ensimmäisen päivän aikana paljon nestettä. Sen jälkeen alkoi lähes jatkuva palelu, mitä kesti viikon. Dieetissä päivisin nautittava energiamäärä on pieni ja koska elän melko aktiivista ja liikkuvaista elämää, tunsin, ettei energiavarat millään riitä juoksemiseen. Pihatöitäkin tehdessä olo oli kuin puolityhjällä ilmapallolla. Näiden kahden viikon aikana oli tyydyttävä lähinnä rauhalliseen kävelyyn.
Puolivälissä dieettiä, perjantai-iltana sallin itseni kuitenkin syödä hieman poikkeavasti, sillä juhlistimme tyttäreni paluuta Saksasta kotiin. Raclettepannulla tuli sulatettua muutama juusto lihan, kurkun ja porkkanan päällä. En ottanut tästä stressiä, koska halusinkin buustata elimistöä, ettei se kävisi totaaliselle säästöliekille ja sainkin lauantai-aamun juoksulenkkiin melkoisesti lisäenergiaa.
Toisella viikolla nestettä ei enää poistunut edellisen viikon tahtiin. En varmaankaan muistanut juoda riittävästi ja päätä särki ajoittain. Ensimmäisien päivien valtava näläntunne oli poissa ja dieettiä oli helppo toteuttaa muutenkin, kun mielitekoja suuntaan tai toiseen ei ollut. Makeanhimo oli tipotiessään.
Viimeisenä päivänä olin jo unohtanut koko dietin. En muistanut heti aamulla punnita painoani saati murehtinut mitä söisin. Aamupala oli rutinoitunut ja muuttunut kaurapuurosta paahtoleipäviipaleeseen, minkä söin tyynesti kahvikupposeen ohella. Pureskeltavaa dieetissä myös riitti, mikä varmasti helpotti ruokavalion noudattamista.
Opin, että vaikka repsahdin jonain päivänä (raclette), ei minun pitänyt palata epäonnistuneena vanhaan, vaan tuli jatkaa ruokavalion noudattamista eteenpäin seuraavasta ruokailutilanteesta alkaen.
Ymmärsin myös, ettei oikotietä onneen ole. Mikäli haluan, että painoa ei ole enempää, on minun jatkossakin vain tarkkailtava enemmän sitä, mitä syön. Iän myötä painoa tuntuu tulevan herkemmin ja vaikka koen, etten syö paljoa, voi huomaamatta pienetkin väärät ruokailutottumukset tuoda vuosien saatossa ensin grammoja ja sitten kiloja vyötärölle.
Uskon, että dieetti opetti minulle sen, ettei minun ole pakko syödä niin paljoa pastaa, perunaa ja muita hiilareita, mitä suuhuni arjessa pistän.
Painoa putosi kaikkinensa 4,5 kiloa. Vaikka pudotetut kilot voi tuntua pieneltä ja osa siitä olla nestettä, sujahtavat farkut jo helpommin jalkaan ja pöhötys on tiessään. Eilen lenkillä askel tuntui ihanan kevyeltä ja kasvot kiinteämmiltä.
Jatkan varmaankin uusia asioita oppineena eteenpäin. Tavoitepainoon on vielä 3,5 kiloa. Välttelen edelleen joitakin ruoka-aineita, mutta syön jo enemmän. Aamupalaksi pureskelen tosin ohjeen mukaisesti leipää (ilman mitään täytteitä), lounaaksi lämmittelen keiton (esim. Pinaatti) ja päivällisellä pyrin syömään lihaa, kalaa tai kanaa sekä kasviksia. Illalla herkuttelen sillä, että laitan kulhoon maustamatonta jugurttia ja hedelmiä tai marjoja tai pyöräytän tutun salaatin. Juon vettä. Ehkäpä näin saan tavoitteen kasaan.
Suositan sairaaladieettiä. Se sopii tilanteisiin, joissa haluaa päästä painonpudotuksessa alkuun. Dieetti on kuitenkin rankka, joten en suosita sitä kenellekään, jolla on terveyden kanssa ongelmia tai elämäntilanteessa muita haasteita. Dieetti ei myöskään sovi tilanteisiin, missä haluaa liikkua paljon.
Dieetti toimi hyvänä herätteenä pysyvimpiin muutoksiin. Ja kun tuloksia saa tämän detin avulla nopeasti, on helppoa motivoida itseään jatkamaan paremmalla tiellä, kun on oivaltanut, mikä omassa ruokailussa on mahdollisesti pielessä.
The Running Trio - Juoksusiskot 