Meidän perheessämme on hökelö koira. Sellainen, joka ei pysy nahoissaan, kun joku ihmisistä alkaa kolistelemaan ulkoiluasusteiden kanssa. Lyhyellä kävelylenkilläkin se porhaltaa moninkertaisen matkan. Hyppyjä, siksakkia, spurtteja. Samanlainen kuin pienet lapset, aina vipeltämässä.

Lapsena elämä oli yhtä juoksemista. Siis hyvässä mielessä – joka paikkaan piti hypellä hiukset hulmuten. Aidan kaiteisiin oli pakko pysähtyä kieppumaan ja tasaiset nurmikot suorastaan huusivat heittelemään kärrynpyöriä.
Joitakin vuosia sitten aitan nurkasta pilkistivät puujalat. Ne sellaiset pitkät kepit, joille kiivetään ja joilla kävellään yläilmoissa keikkuen. Sisäinen lapseni intoili asiasta – kokeilemaan piti päästä, vaikka järki kertoi, että keskikevään mutainen maa tulee kohta hyvinkin konkreettisesti lähelle. Tulihan se, mutta hauskaakin oli.
Aika ajoin minussa herää myös sisäinen hökelyys – jotain koiramaista ja lapsekasta siis. Tasaisesti jumputtavalla hölkkälenkillä tekee yhtäkkiä mieli tehdä jokin outo hypähdys, heilua ja pyrähdellä. Itseäkin hymyilyttää – ja sitten on äkkiä pälyiltävä ja tarkistettava, kuinkahan moni kanssakulkija huomasi hullutteluni. Hulluttelu on kuitenkin hyvästä, etenkin kun se liittyy sporttispurtteihin. Ja kanssaihmiset ainakin saavat syyn hymyillä.
Lyhyetkin liikuntatuokiot edistävät hyvinvointia. Näin kun asian äärelle pysähtyy, ihmetyttää, miksi sitten tulee jökötettyä paikoillaan. Useamman tunnin teams-putken jälkeen ruotoaan joutuu oikomaan oikein urakalla. Jeesiä tilanteeseen voisi saada työpaikan tarjoamasta taukojumppaohjelmasta – jonka poistin, sillä jumppatuokioita tuli tyrkylle ärsyttävästi juuri silloin, kun älyllinen ajatus oli pulpahtamaisillaan.

Liikkumattomuus on yleisesti tunnistettu jopa kansallista toimintakykyä uhkaavaksi tekijäksi. Kansansairauksia, työn tuottavuuden vähenemistä, veronmaksukyvyn alenemista, kotihoidon kustannusten lisääntymistä ja mielen ongelmia.
Viime aikoina on uutisoitu siitä, että erityisesti miesten kestävyyskunto on niin heikolla tolalla, että se uhkaa jo toimintakykyä. Ylen uutisesta (https://yle.fi/a/74-20022525) jäi jäytämään järkyttävältä kuulostava lause: ”tulevina vuosikymmeninä hiemankaan fyysisesti raskaammissa työtehtävissä ei tulla enää näkemään yli 50-vuotiaita työntekijöitä”. Nelikymppisistä miehistä vain kolmella prosentilla on hyvä kestävyyskunto.
Eräässä kävelypalaverissa (!!) pohdimme, että onhan tämä arki sellaista oravanpyörää, ettei aina tosiaankaan löydy fiilistä eikä energiaa lenkille lähtemiseen. Ja samaan hengenvetoon hönkäisimme, että kohta alkavat taas kevään tutut juoksutapahtumat tulla ajankohtaisiksi. Ihan sohvaperunoiksi ei siis ainakaan meitä kävelypalaveeraajia voine tituleerata. Vaikka kieltämättä aina ei huvita. Mutta ei aina tarvitsekaan, kunhan nyt kuitenkin suhteellisen usein.

Olen onnellinen siitä, että omassa työarjessani löytyy aikaa hyppelemiselle ja kieppumiselle (ja vähän sille hökeltämisellekin). Hybridityö mahdollistaa sen, että viikon varrelle mahtuu juoksulenkkejä, nyrkkeilysäkkiläpsyttelyjä sekä jumppatuokioita. Koirien ei tarvitse tyytyä pikaisiin pihapisutteluihin, vaan nekin pääsevät nuuskuttelemaan virikkeellisempiin ympyröihin, kun emännällä ei ole tulenpalava kiire. Työkoneen äärelle ennättää silti ajoissa, kun työmatkan pituus on vain kahvinkeittimen ja työpöydän väliset muutamat askeleet.
Hypellään siis, ja hullutellaan. Sillä saa paitsi hyvää mieltä, myös säästää yhteiskunnan menoeuroja. Kaupan päälle olo tuntuu reippaammalta ja energisemmältä. Kotikonttorilla voi huoletta tempaista muutamat askelkyykyt kesken kokouksen – kun ensin varmistaa, ettei kamera ole päällä! Ja jos on, työkavereita naurattaa – ja nauruhan on tunnetusti myös hyväksi.
p.s Kokeilin, vieläkö kärrynpyörä luonnistuu!