juoksukengät, Varusteet

Nastoille käyttöä

Eilen työkaverini kysäisi minulta, millaiset maastonastakengät mahtaisivatkaan istua hänen neutraalisti askeltavaan ja kapealestiseen jalkaan ja mitkä toimisivat niin maantiellä kuin poluilla näin jäisten juoksukelien taas ilmaannuttua. Ilahduin kysymyksestä niin, että kaivoin erilaisia tossujani esiin ja nappasin kuvia hänelle.

Talvijuoksukenkien valinta riippuu täysin omasta käyttötarkoituksesta ja jalasta. Jos ajatuksena olisi pitkien kävelyretkien tekeminen koirien kanssa, vetäisin jalkoihin jotkut hyvin traktoripohjaiset talvilenkkarit tai jopa hieman mummomaisen maineen saaneet Icebuckit. Talviseen reippailuun kun sopii sellainen jämäkämpi kenkämalli, jossa on nilkkaa tukeva varsi ja Gore-Tex -kalvo, jonka turvin jalat pysyvät kuivina.

Mutta juoksulenkille valitsisin toisin.  Edullinen ratkaisu on ostaa irtonastat ja sutaista ne omien juoksulenkkareiden päälle. Irtonastojen kanssa voi hyvin juosta, mutta askelluksesta ei tule sataprosenttisen luotettavaa, kun saa pelätä remmien irtoavan. Juoksu myös rasittaa irtonastoilla mentäessä lihaksia, kun tuppaan jännittämään askellusta niin, ettei juoksusta tule kovinkaan rentoa.

Itsellä irtonastaremmien ahkeran käytön seurauksena lempi juoksutossut ovat kaartuneet kärjistään talvikauden loppuun mentäessä ja kengät ovat olleet entiset. Tavalliset lenkkarit ovat nastakenkiä kylmemmät, joten paksu juoksusukka saattaa lopulta venyttää kenkää niin, että kevät auringon taas paistaessa on syytä uusia lenkkarit. Valoisana puolena irtonastoissa on se, että ne saa tarvittaessa helposti pois kengistä. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen juossut nastat taskussa.

Talvijuoksuun sopivat kengät kannattaa kuitenkin mahdollisuuksiensa mukaan hankkia. Jos ei juokse viimeisimpien trendien perässä, saa edellisten kausien värisävyt tilattua edullisemmin netistä. Ja, jos juoksumäärät ovat kohtuulliset, pärjää talvikeleihin tarkoitetuilla lenkkareilla muutaman talven vallan hyvin, jos juoksukilometrit ovat kohtuullisia. Käyttökausi on loppujen lopuksi lyhyt.

Viimeisimmät talviseen juoksuun sopivat kengät ostin XXL:n alelaarista. Silloin käteen lähtivät Asicsin Gel – merkkiset popot. Niiden hyvä puoli on ehdottoman tiukka suunvarsi. Kenkä pujotetaan jalkaan kuin sukka. Poluilla ja metsässä juostessa kivet ja roskat eivät näin löydä tietään kenkien sisään. Kengän pinta pitää hyvin vettä, mutta kenkä on silti hengittävä ja joustava. Nastojen avulla pito liukkaalla on hyvä. Painoa kengillä ei ole nimeksikään.

Toiset poponi ovat taas jo muutaman kauden polkuja nähneet Salomonin Speedcross 4 – lenkkarit. Niiden ulkoinen rakenne vaikuttaa Asicsiin verrattuna tuhdimmalta, mutta ne ovat oivat kengät niin liukkaalle kalliopinnalle kun mutaiselle ja juurakkoiselle metsäpolulle. Painoa niistä löytyy 260 g. Jos en väärin muista, on KK Nuts ja Budom trail tullut juostua näillä.

Ja yhdet lempi suosikki kenkkäni ovat tietysti Sarvat! Niitähän Juha Jumiskokin kehuu. Niiden kovapäiset tähtinastat pureutuvat jäähän, antaen kunnolla pitoa ja ne valitsen lenkille silloin, kun kotipiha muistuttaa luistinrataa. Pohjassa olevat nastat huomaa aluksi, mutta pian ne unohtaa ja juoksu on nautinnollista jopa liukkaalla kalliolla kipittäessä.

Mutta samoin kun muidenkin juoksukenkien kohdalla, myös maasto- ja nastakenkiä ostaessa ei kannata kuunnella sokeasti muiden suosituksia. Kenkää kun kenkää kannattaa sovittaa ja kaupan asiantuntijaa jututtaa. Mitä aktiivisemmin juokset, sitä suuremmalla todennäköisyydellä hankit myös useammat kengät!

Hyvinvointi, Kalifornia/ulkosuomalainen, Teksas/ulkosuomalainen, Terveys

Remission jälkeen

Vielä lauantaina olin ollut polkujuoksemassa. Sunnuntaina maastossa pyöräilemässä. Tiistai-aamuna en meinannut päästä ylös sängystä.

Ensin ajattelin – suorastaan toivoin – että olin ehkä loukannut itseni pyöräillessä. Työkaverillekin sanoin, että se yksi raisu hyppy oli varmaan liikaa. Mutta kun pikkunivelet seurasivat alaselän ohjausta, loppuviikosta tiesin jo totuuden. Noin vain ja täysin varoittamatta vuosien mittainen remissio oli ohitse.

Sain vuosia sitten vähän epämääräiset diagnoosit jonkin sortin reumasairaudesta. Lämpimään Kaliforniaan muutettuamme oireet kuitenkin hiljalleen hellittivät ja lopulta katosivat kokonaan. Kun pystyin elämään lääkkeittä, aloin joogata ja kävellä, sitten juosta ja pyöräillä. Opettelin uimaan ja viimeiseksi annoin maastopyöräilyn huuman viedä mennessään.

Maastopyöräilystä on tullut puolisolle ja minulle tärkeä yhteinen harrastus.

Olen välillä soimannut itseäni siitä, etten jo perussairauteni aiemman jakson aikana liikkunut aktiivisemmin. Viime viikkoina olen hiukan hämmentyneenä aamuisin katsellut varpaitani, jotka näyttävät olevan kumman kaukana, kankean selän muodostaman esteen takana. Olen vähän tuskastuneena vilkuillut kädessäni olevia sukkia pohtien, kuinka nämä kappaleet yhdistäisin. Yksinkertaisen tehtävän mahdottomuus on opettanut perspektiiviä: tämän takia en siis silloin juossut!

Olen kaiken ikäni viihtynyt hyvin ulkona ja luonnossa, mutta vasta remission aikana tavoitteellisesta liikunnasta tuli keskeinen osa identiteettiäni. Amerikan-vuosiemme aikana olen tottunut olemaan aktiivinen, hyväkuntoinen ja vahva. Siinä missä lapset pieninä osasivat puhua äidin kipeästä selästä, teini-ikäisinä he ovat vitsailleet aamuvarhaisella pitkin katuja juoksentelevasta urheiluhullusta.

Mietityttää, kuinka sen kaiken nyt käy. En tietenkään tiedä yhtään, mitä on edessä. Entä jos en enää voikaan…?

Viime viikonloppuna päädyimme pyöräilemään tasamaalla Austinin keskustan tuntumassa. Se ainakin onnistui.

Eilen luin uutisista, että tämän toisen kotimaani presidentillä on jotakin samansukuista vaivaa, ja siksi hän toisinaan kävelee kankean oloisesti. Silti hän lehtitietojen mukaan treenaa viidesti viikossa. Luin sen uutisen varmaan toisin kuin moni muu: jos hänkin, ikämies, niin enkös sitten minäkin! Ehkä tosiasiallisesti on tyydyttävä siihen, että puolimaratonit saattoivat toistaiseksi olla tässä – mutta jokin keino pysyä aktiivisena ja urheilullisena löytyy. On löydyttävä.

Nöyränä muistan kyllä, että krooninen, jäytävä, ikuinen kipu on mahtava voima. Se kuluttaa ihmistä kuin pieni puro peruskalliota: lähes huomaamatta, hetkeksikään hellittämättä. On haasteellista pitää mentaalisesti sivuosassa vaiva, joka kaikessa fyysisessä on pakko ottaa huomioon. Tämän kierroksen lähtöviivalla vannon kuitenkin, että vaikka sopeutuminen on välttämätöntä, luopuminen ei ole edes vaihtoehto.

Arkiliikunta, Hyvinvointi, ikä ja juokseminen, mieli, mittaaminen

Yhteisjuttu: hikiliikuntaa vai aktiivista arkea?

Lenkille tulee kyllä lähdettyä, ja jumpissa käytyä. Mutta kauhistus – arkiaktiivisuus saattaa siitä huolimatta jäädä aika vähäiseksi. Näin ainakin me asian havaitsimme, kun tulimme whatsappailleeksi aiheesta. Kävi ilmi, että yksi kerryttää arjen askeleensa juosten, toinen hikiliikkuu maastopyöräillen ja kolmas kipittelee hyötyaskareissa enemmän kuin kaksi ensimmäistä.

UKK-instituutti muistuttelee, että useimmiten liikunta lisää hyvinvointia, ja hyvinvoiva puolestaan liikkuu enemmän. Masentunut tai mielialaltaan alavireinen liikkuu vähemmän. Positiviinen kierre siis kannattaa ja kannattelee.

Meillä kaikilla kolmella siskoksella on ajoittain selkävaivoja. Kaikenlaista muutakin kremppaa tietysti kertyy vuosien vieriessä, mutta tässä kohtaa nyt tuo selkäkenkkuilu nousi päällimmäiseksi keskusteluun. Kaikki kolme tarvitsemme viikoittaiset liikunta-annoksemme, jotta pysymme terveinä ja toimintakykyisinä. Jos liikuntatauko venyy liikaa, kroppa kyllä muistuttelee laiminlyönnistä.

Juttelimme aiheesta, ja Katja harmitteli, ettei hän tätä nykyä liiku oikeastaan yhtään. Outo kommentti sinänsä naiselta, jonka päivittäinen askelsaldo on keskimäärin 16 352 askelta. Mutta kun se hyötyliikunta ei tunnu liikunnalta – eihän silloin ole edes jumppavermeet yllä, eikä sykemittarikaan raksuta. Onko siis terveyden edistämiseksi ja kunnon ylläpitämiseksi lähdettävä hikilenkille, vai riittääkö hyötyliikunta? Mistä niitä askeleita kertyy?

Katja:

Tuntuu, etten juurikaan liiku. Todellisuudessa liikun kuitenkin lähes päivittäin. Vuoteen mahtuu vain muutama täysin passiivinen päivä. Kuitenkin tilastot kerovat melko karua asiaa. Tänä vuonna kertyneitä kilometrejä on vain hieman yli kaksi tuhatta. Toisinaan viikon jaksoon ei mahdu riittävästi teholiikuntaa.

Hybridityöskentelyssä askeleita ei myöskään juurikaan kerry, kun siirtymävälit ovat pienet ja työpäivät ovat melkoista istumista. Vaikka valitsen portaat hissin sijaan ja teen töitä myös seisten, niin niidenkin valintojen vaikutus on suuressa kuvassa melko olematon. Kotityöt on myös hetkessä hutaistu ja kauppareissut hoituvat häpeällisesti autolla liikkuen. Vaikka haravoin ja touhuan piha-askareita ja vietän aikaa kotisohvalla hyvin vähän, ei liikkumiseni ja päivittäinen askelmääräni riitä keski-ikääntyvän naisen kuosissa pitämiseen. Lihashuolto puuttuu myös täysin.

Sirpa:

Kun aamupalaveri alkaa varttia yli seitsemän, kelloni on tyypillisesti laskenut jo tuhat askelta. Koulun käytävät ovat pitkiä, joten pelkkä lounaskassin vieminen taukotilan jääkaappiin kerryttää saldoa mukavasti!

Palaveri jutustellaan seisten, ja oppitunnitkin seison ja kävelen. Seuraavan kerran ehdin istahtaa viisi ja puoli tuntia myöhemmin lyhyelle lounaalle. Iltapäivällä opetan vielä viimeiset tunnit ja kerran viikossa autan valmentamaan tyttöjen juoksukerhoa. Tyypillisesti kello nakuttaa vähintäänkin seitsemän tai kahdeksan tuhatta askelta työpäivän aikana.

Kotona nurmikonleikkuu on pääasiallinen hyötyliikuntani. Tämä homma on Texasissa lähes ympärivuotinen riesa, ja koska puoliso menee ruohopölystä tuhannen tukkoon, perheen naisväen kesken kinaamme siitä, kuka heinät kulloinkin kaataa. Useimmiten se olen minä – ellen sitten lahjo teinejä. Epätoivon asteesta riippuen lapsoset saattavat saada reippaasti minimipalkkaa suuremman korvauksen hommastaan.

Mutta siinäpä ne minun hyötyliikuntani sitten ovatkin, mitä nyt koiran kanssa toisinaan kierrämme korttelin ympäri.

Haaveilen siitä, että minulla olisi työmatka, jonka voisi taittaa juosten tai pyöräillen. Tällä hetkellä koti on kuitenkin kolmenkymmenen kilometrin päässä koululta, eikä välillä ole reittiä, jota voisi turvallisesti kulkea – etenkään pimeässä.

Tällainen kevyen liikenteen väylä kun kulkisikin meiltä keskustaan saakka!

Anu:

Öh, mitä hyötyliikuntaa..? Häpeäkseni on tunnustettava, että vähissä on. Valitsen kyllä useimmiten portaat hissin sijaan ja muutenkin liikun omin jaloin. Silti askeleita kertyy ihan naurettavan vähän, jos ei ole juoksupäivä. Olen huomannut, että etäpäivät ovat pahimpia. Silloin tulee istuttua aamusta iltaan. Työpaikalla aherran seisomapöydän äärellä, ja teamsien aikana heilun, keikun ja hyppelen. Kannan käsilaukussani vastuskuminauhaa – sekin on näppärä vimpain pitkittyvien teams-sessioiden tiimellyksessä.

Omakotitalossa ja sen pihalla on aina jotain puuhaa. Tuntuu, että nurmikkoa saa olla leikkaamassa koko ajan täällä Suomessakin – paitsi että viime kesänä siihenkin puuhaan löytyi ahkerampi ”työntekijä”; robottileikkuri. Eli se siitäkin hyötyliikunnasta sitten.

Eli ei, en hyötyliiku. Työmatkatkin huristelen autolla. Askeleet kertyvät lähes ainoastaan hikiliikunnasta: tämän vuoden aikana askelsaldo näyttää 3 573 878. Se tarkoittaa lähes 3 000 kilometrin kokonaismatkaa, ja noin 70 000 askelta viikossa. Juoksukilometrejä on toista tuhatta. Mutta leppoisia kävelylenkkejä ei ole kertynyt: kävelyä on tilastoitunut vaivaiset 167 kilometriä koko vuonna. Siis sellaisia, että olisi mittari raksuttanut.

Naisen käsilaukku on ihmeellinen – sieltä löytyy vaikka minikokoinen kuntosali!
ikä ja juokseminen, juoksu, Terveys, Treenit

Juoksu nuorentaa, niin sanovat

Kyhjötin olohuoneen lattialla ja viimeistelin neulomaani villatakkia. Viimeistely on se viheliäisin vaihe, kun pääteltäviä langanpätkiä on paljon. Kyhjötin ilmeisen kauan, sillä kun lopulta könysin pystyasentoon, köpöttelin kuin ikiaikainen vanhus.

Ikiaikaisen vanhuksen käsite tosin sai kyytiä aika pian. Olin nimittäin ruotsalaisuuden viikon kunniaksi napannut kauppareissulla kyytiin ruotsinkielisen Runners Worldin, jonka kannessa hehkuteltiin nuorentavasta juoksemisesta: ”Spring dig ung! Löpning bromsar åldrandet – fysiskt och mentalt!”. Jäykistynyttä selkärankaani oikoessani vilkuilin kansilehteä ja tunsin itseni satavuotiaaksi.

Runners World nr 10 November

Satavuotiaallakin näköjään jalka nousee, totesin, kun lopulta pääsin lehden kimppuun. Lapsen silmin viisikymppiset ovat ikäloppuja, ja viisikymppisen mielestä kahdeksankymppinen on melkein sata. Kahdeksankymppisenä ajattelen luultavasti toisin.

Artikkelissa kahdeksankymppiä ja risat oleva juoksijatar kertoi heräävänsä aamulla aikaisin. Niinhän ne ikäihmiset tuppaavat tekemään, ajattelin. Vilkaisin kelloa ja hamusin käteeni kahvikupillistani – johan tässä alkoi olla aamusumpin aika, kellokin kohta puoli kuusi.

Aamut ovat mitä parhainta juoksuaikaa, jatkoi artikkelin seniorijuoksija. Nyökyttelin hymistellen – itsekin hölkyttelen mieluusti puolisen tuntia ennen töihin lähtöä. Sumppini alkoi maistua kitkerältä, kun seniori jatkoi juoksevansa joka arkiaamu puolitoista tuntia. Ja sitten lauantaisin aina sellaisen kepeän kolmituntisen. Varmaan supergeenit, tuhahdin.

Geeniteorian jouduin kuitenkin heittämään romukoppaan, sillä lehti kertoi kaksostutkimusten osoittavan, että ihan itse voit vaikuttaa suorituskykyysi. Kyllä sinäkin pystyt, ei ole liian myöhäistä aloittaa. Det är aldrig för sent att dra nytta av hälsovinsterna!

Terveyshyötyjen lista onkin ilahduttavan pitkä. Kielitaitoni ei ihan taipunut kaikkeen terveystieteelliseen, joten sisäistin tämän osuuden artikkelista hieman haparoiden. Mutta mukavalta kuulostaa, että kaikki tämä näkyy lopputulemassa: paino pysyy kurissa ja aineenvaihdunta toimii ikävuosiin nähden vikkelästi.

Muusta vikkelyydestä onkin sitten syytä puhua vähän hiljempaa. Tai niin arvelin ennen tämän artikkelin lukemista. Lehtitiedon mukaan juoksuvauhti hidastuu keskimäärin seitsemän prosenttia ikävuosien 40 ja 60 välissä, eikä tasapainokaan pahasti heittele, jos on riittävän aktiivinen treenaaja. Nämä lehtiartikkelin seniorit vipeltävät niin, että perässätulijaa hirvittää. Ja tasapainoisiltakin vaikuttavat, sekä fyysisesti että muuten. Nuoremmalla selkäranka suoristuu jo pelkästä kunnioituksesta.

Oli tarkoitus pitää löysäilylauantai, mutta taidan tästä kuitenkin hivuttautua lenkkipolulle.

Arkiliikunta, patikointijuttuja, perhe, Teksas/ulkosuomalainen

Perheenä puistoissa ja poluilla

Tällaisina viikonloppuina, kun kaikki ovat vähän väsyneitä ja hiukan nuhaisia, jätämme suosiolla väliin raskaat pyöräilyt ja pitkät juoksut. Joskus ulkoilu muuttuu nurmikonleikkuuksi, joskus lähdemme pitkälle, leppoisalle kävelylle puistoon tai poluille. Koirakin osaa jo kysellä onko suunnitteilla kenties patikkamatka, kun joku viikonloppuna puuhaa lähtöä.

Kalliot ovat täällä kalkkikiveä eivätkä graniittia.

Eilen suuntasimme naapurikaupunki Georgetowniin. Garey Parkin entinen omistaja oli iäkkääksi tultuaan lahjoittanut parisataa hehtaaria käsittäneen ranchinsa kaupungille. Tarina ei kerro, eivätkö jälkeläiset tahtoneet maata säilyttää, mutta puisto luotiin sillä ajatuksella, ettei maata koskaan saisi pilkkoa, myydä ja rakentaa täyteen.

Puistoon jäänyttä entisen omistajan varsin hulppeaa kotia vuokrataan tapahtumia varten – esimerkiksi hääpaikaksi. Piha-alueella sijaitsevassa lammessa voi kalastaa, poluilla kävellä, juosta ja ratsastaa. Alueelle on rakennettu niin lasten leikkipaikka kuin koirapuistokin.

Näkymä päätalolta lammelle

Ulkoilu on taas mukavaa nyt, kun Keski-Texasiin on tullut syksy. Viime viikolla pienet oppilaani juoksivat liikuntatunnilta sisälle hakemaan takkejaan: ”Siellä on niin kylmä, opettaja, et usko!” he hihkuivat. Tarkistin puhelimesta, että juu kylmä on, sillä kyllähän +24 celsiusta tuntuu neljäänkymppiin tottuneesta vilakalta. Eilen puistoillessamme oli asteita ehkä hiukan enemmän, mutta metsän varjossa oli viileää.

Suuntasimme Garey Parkin polkuja kohti pohjoista ja Colorado-joen uomaa. Mukaan raahattu nuorimmainen lapsi, pian teiniintyvä tapaus, istui joen rannalla ja kiipeili puissa. Erilaiset kauniit tammet (live oak) ovat Keski-Texasin alueelle hyvin tyypillisiä, ja ne kasvattavat jykevistä rungoistaan mukavasti polveilevia ja kaarteilevia oksia – siis täydellisiä kiipeilypuita. ”Saatan päästä vielä tuonne ylemmäs”, lapsi hihkui ja puolisoni arveli puun juurelta, että saattaa päästä myös ensiapuun. Mutta totta kai silti annoimme lapsen yrittää niin korkealle kuin hän uskalsi.

Puun haarassa

Meidän asuinalueellamme näkee lapsia, jotka ajelevat pyörillään ilman aikuista tai leikkivät pihoilla ilman välitöntä valvontaa. Sellaista kulttuuria, että lapset kulkisivat vapaasti itsekseen, hakisivat kavereitaan ulos ja leikkisivät puistoissa ja poluilla ei kuitenkaan ole. Lasten elämä on paljon rajatumpaa kuin Suomessa – viimeksi käydessämme tytöt ihmettelivät itsekseen kulkevia koululaisia. Suureksi osaksi kyse on turvallisuudesta – löytyyhän täältä jo luonnosta kaikenlaista myrkkyötökkää, ja sitten vielä paljon ihmisiä.

Paljon jää siis perheiden harteille. Me pidämme äärimmäisen tärkeänä sitä, että viemme lapsia poluille ja puistoihin, pyöräilemään ja patikoimaan. Vain siten he oppivat tietämään, miltä maailma näyttää kotien, koulujen ja kauppojen ulkopuolella. Uskon ja toivon, että vuosienkin päästä he tietävät vielä arvostaa ja hakeutua hetkiin, joina voi istahtaa hiljaiselle kalkkikivikalliolle katselemaan joessa vilkkaana virtaavaa vettä ja ihmetellä uomia, joita se muovaa hiomiinsa kiviin.

Metsän varjossa oli viileää.