Yhteisjuttu & kisarapsa: Austinin puolimaraton

Näinä omituisina aikoina virtuaalijuoksutkin nousevat elämän kohokohtien kastiin – siksipä mekin innostuimme oitis, kun tilaisuus osui kohdalle.

Austinin maraton Texasissa juostaan yleensä helmikuussa. Tänä vuonna korona ei sallinut juoksentelua tuolloin, ei edes ulkona. Kisajärjestäjät neuvottelivat kompromissin, jonka mukaan kisat saatiin järjestymään huhtikuussa ja vain puolikkaaksi lyhennettynä. Normijuoksun kylkeen sipaistiin virtuaalijuoksu, johon saattoi osallistua kaikkialta maailmasta. Kun yksi meistä siskoksista (Sirpa) asuu ihan oikeastikin Austinissa, hän tietenkin heitti ilmoittautumisen sisään heti kun se oli mahdollista. Virtuaalijuoksumahdollisuuden innoittamana myös Anu lähti innolla mukaan.

ANU: Kisatoimistosta otettiin yhteyttä melko pian ilmoittautumiseni jälkeen ja ihmeteltiin, mikä tämä tämmöinen katuosoite on ja missä ihmeessä. Texasista katsottuna pienen pieni Suomi on kovin kaukainen. Yhteydenotosta kävi ilmi, että järjestäjällä oli kova hinku saada lähetettyä osallistujapaita ja kisanumero virtuaalijuoksijalle ennen varsinaista juoksun h-hetkeä. Kiva ajatus! Ja postin kunniaksi on tällä kertaa todettava, että sieltähän se lähetys tuli kuin tulikin, vieläpä ajoissa.

Juoksupäivänä olin intoa täynnä. En juoksemisen riemusta, vaan elämän yleisestä mahtavuudesta; olin juuri saanut tietää tulleeni valituksi uuteen työpaikkaan, ja jokainen soluni hihkui iloa. Juoksukin kulki kuin ei mitään. Tässä vaiheessa harjoituskautta pitkät lenkit ovat vielä olleet harvassa, eikä mitään vauhtileikittelyäkään ole tullut tehtyä. Niinpä juoksuni olikin lähinnä startista maaliin lompsuttelua, tavoitteena vain yksinkertaisesti 21,1 kilometrin taivaltaminen juoksuaskelin.

Treenien keveydestä kertoo sekin, ettei kaapeista löytynyt geelin geeliä eikä muutakaan tavanomaista pitkän lenkin rekvisiittaa. Hätäpäissäni tempaisin alkupaloiksi banaanin ja hörpyn appelsiinimehua. Muuten homma hoituikin sitten ihan vain veden voimalla.

Juoksusta ei tullut vähääkään sellainen olo, että Austinin puolimaratonia tässä jumpsutellaan. Lenkki kuin lenkki, vaikka kieltämättä postitse tullut jättisuuri bling-bling -mitali lämmitti mukavasti mieltä. Ehkäpä osallistumismaksuni meni hyvään tarkoitukseen – vapaaehtoistoimijoiden voiminhan nämä kaikki tapahtumat maailmalla yleensä pyörivät, ja sellaista aktiivisuutta tukee ihan mielellään. Jonakin päivänä ehkä ihan oikeasti pääsen juoksemaan pikkusiskon kotikaduille Texasin Austiniin.

SIRPA:

Olin jo ollut valmistautumassa siihen, että olisin juossut puolikkaan varsinaisena kisapäivänä huhtikuun lopussa, kun kesken treeniputken sairastuin. Lopulta treeniaikaa oli jäljellä armottoman vähän. Laadin itselleni häthätäisen paikkaussuunnitelman ja lykkäsin juoksua niin pitkälle kuin mahdollista: virtuaalisen kisan tulokset sai nimittäin toimittaa vielä toukokuun 30. päivään mennessä.

Juoksupäiväksi valikoitui toukokuun viimeinen lauantai. Sattumalta puolison 2. rokotus osui perjantaille. Olimme vähän katselleet mahdollista reittiä ja puoliso oli suunnitellut pystyttelevänsä reitin varrelle liikkuvia huoltopisteitä. Nyt sain kuitenkin huoltaa itse itseni.

Illalla sääennuste näytti myrskyisältä.

Perjantai-iltana Austinin alueen yli liikkui vielä myrsky. Jossain vaiheessa iltaa meillä oli päällä varoitukset kovasta ukkosmyrskystä, runsaasta sateesta, kovasta tuulesta, raemyrskystä sekä mahdollisista tornadoista, ja viranomaiset suosittelivat kaikkia suojautumaan sisätiloihin. Pahimmillaan näytti siltä, että luontoemo jatkaisi mellastamistaan pitkälle aamuun.

Toisin kuitenki kävi, aamu valkeni pilvisenä mutta myrskyttömänä. Keli oli itse asiassa mitä mainioin, sillä vasta viimeisten mailien aikana alkoi tulla lämmin. Kuuntelin kuulokkeista podcastia ja Ihastelin reitin varrelle osuneita alkukesän kukkasia ja luontoa, joka viheriöi sateesta virkistyneenä.

Vielä lähtiessäni en ollut aivan varma, minne edes juoksisin, mutta näytti parhaalta tehdä jonkinlaista taajaa kieppiä kodin ympärillä. Yhdistelin treenilenkkieni luuppeja luovasti. Kahdesti käväisin kotona vesipullon täyttämisen varjolla tarkistamassa, kuinka topakasti kuumeinen puoliso pärjäsi juuri kesälomalle jääneiden pirpanoiden ja vilkkaan foster-koiramme kanssa.

Virtuaalisen kisan parhaaksi puoleksi osoittautui sen tarpeeseen tullut joustavuus. Oli mukavaa, että suorituksen saattoi tehdä missä vain ja milloin vain. Kaipasin toki toisten juoksijoiden läsnäoloa, katsojien kannustusta ja kaikenpuolista kisatunnelmaa – nehän usein auttavat siivittämään omat saavutukset päivän parasta kuntoa vastaaviksi. Ehkä sitten ensi vuonna ihan livenä?

Ensi vuonna Austinissa?

Pahaa sutta ken pelkäisi?

Kevään koittaessa juoksukaverit Suomessa alkoivat jutella käärmeistä, karhuista ja punkeista. Joku oli kohdannut, joku ei. Kaikki tiesivät, että jos pitää mennessään kovaa meteliä, tarkistaa taipeet eikä osu emo- ja pentukarhun väliin, pysyy todennäköisesti aika lailla turvassa.

Nuorempana, Suomessa vielä asuessani, vaelsin ja retkeilin ahkerasti. Muistan nähneeni kyyn metsäretkellä yhden ainoan kerran. Siinä se köllötteli keskellä polkua, ja väisti mielellään kovaa palpatusta pitäneen tyttöporukan tieltä.

Austinin alueella näkee ulkoillessaan usein peuransukuisia otuksia.

Nykyisillä kotikonnuilla ei ole kyitä. Meillä on kyllä neljä muuta myrkyllistä käärmelajia, jotka jakautuvat useisiin alalajeihin. Lisäksi löytyy muutama myrkyllinen hämähäkki. Skorpionit, alligaattorit, kojootit ja puumat asuvat täällä myös, toki eivät aivan kaikki ihan omilla kulmilla. Niin ja fire ant -muurahaisiakin meillä on, sekä se aivoja syövä ameeba niissä seisovissa, lämpimissä vesissä. Jotkut vyötiäiset kuulemma kantavat vaarallista tautia, peurojen tiedetään hyökänneen ihmisten kimppuun ja koirat voivat saada oravien kantaman bakteerin, jonka voivat tartuttaa myös ihmisiin. (Koirat saavat tältä varalta rokotuksen.)

Vaikka olen liikkunut ulkona ahkerasti, en kahteen vuoteen ole vielä ehtinyt tavata näistä jännittävistä tuttavuuksista kuin muutaman. En toki ole erityisesti yrittänytkään. Kaikki kohtaamani käärmeet ovat olleet myrkytöntä lajia, hämähäkit kipitelleet tiehensä samoin kuin kojootit. Kalkkarokäärmeen tiedän kuulleeni kahdesti. Kun oltiin pikkukoiran kanssa liikenteessä, kalisevan pusikon ohi käveltiin varsin vauhdikkaasti.

Korppikotka istuskeli tien laidalla, ehkä toivoen, että auto hoitaisi hänelle päivällisen.

Pääosin eläimistön kanssa selviää, kun toimii järkevästi: pysyy polulla, katsoo eteensä, ei koskaan työnnä kättään minnekään minne ei näe ja kopistelee kenkänsä. Niin eikä halaile puita. Kaliforniassa halailimme ensimmäisenä kesänä metsäreissulla punapuita ja sitten nuorimmainen olikin lääkärin pakeilla miettimässä, mikä häntä oli purrut. Toisen kerran en kopistellut autotallissa säilössä ollutta juoksukenkääni. Se lensikin sitten aika mojovassa kaaressa jalasta vastapäiseen seinään, kun varpaan alla odottamatta liikahti mahtavan iso torakka.

Torakoiden olemassaoloon on toisaalta jo jossain määrin tottunut ja siihen, että mikään siivoaminen ei niihin auta – on pakko joko myrkyttää säännöllisesti tai tilata kotiin tuholaistorjuja. Kaikenlaiset sisälle eksyvät madot ovat ällöttävyydessään aika vaarattomia, ja hyppyhämppikset mahdollisesti vain vähän myrkyllisiä. Kun muutin Texasiin, ihmettelin puista siiman päässä roikkuvia pieniä vihreitä matoja. Muutama viikko sitten niitä alkoi taas näkyä, ja nyt totesin vain ilahtuneena, että kas, kevät on tullut!

Tämäkin on joku vaaraton ötökkä, jonka löysimme sattumalta retkellä eväspöydän alta.

Toki joskus voi käydä myös vain tavattoman huono tuuri, eikä silloin tarvitse edes olla juoksemassa tai vaeltamassa. Käärmeenhän voi kohdata vaikka omalla takapihalla – tai autotallissa. Työkaveria myrkkyhämähäkki puraisi olkavarteen, kun hän oli omassa sängyssään nukkumassa. Antibioottikuurin ja viikon kestäneen päänsäryn jälkeen ilmestyi hermo-oireita ja käsi meni tunnottomaksi. Työkaverin lääkäri alkoi puhella käden amputaatiosta, mutta kirjoitti sitten vielä toisen antibioottikuurin, jolla homma saatiin hallintaan.

Naisjuoksijana koen, että kaikista eläimistä suurin turvallisuusuhka minulle on kuitenkin valitettavasti toinen ihminen. Viimeksi tänä aamuna pitkän lenkin varrella kohtasin jonkun vähän epämääräisen oloisen kaverin. Siitä mailista tuli koko juoksun nopein: ohitin hänet liikennevaloissa ja pidin hyvän aikaa tarkoituksella sellaista tahtia yllä, että perässä ei olisi heikompikuntoinen pysynyt.

Kun juoksen yksin aamutuimaan tai auringon laskettua, kuljetan mukana pippurisuihketta ja puhelinta. Mietin reitit huolellisesti ja kerron miehelle etukäteen, minne aion mennä. Jos tunnen oloni turvattomaksi, en käytä kuulokkeita ja seuraan ympäristöäni tarkasti. Kierrän kaukaa kodittomien suosimat siltojen alustat ja metsäiset asutusten laidat – pandemian aikana kodittomuus on alueellamme kasvanut räjähdysmäisesti. Tarvittaessa vaihdan vaikka suuntaa lennossa kesken lenkin. Jos pelottaa, mietin jopa mitä vauhtia juoksen ja huolehdin siitä, että aina jaksan lähteä karkuun. Aamun hämärissä vastaantuleva kojootti todennäköisesti pelkää minua enemmän kuin minä sitä, kaikista sekopäistä ja epätoivoisista ei valitettavasti voi olla yhtä varma.

Kun 10 minuutin hyppely vastaa puolen tunnin juoksulenkkiä

Ai, lähtisikö hyppynarukurssille?! Siis minäkö? Ajatuskin nauratti. Olin viimeksi hyppinyt hyppynarulla 35 vuotta sitten! Mutta yllätyksekseni ilmoittauduin mukaan.

Hyppynarukurssia veti etäyhteyksien kautta nyrkkeilyn Euroopan mestari ja MM-pronssimitalisti Elina Gustafsson, joka on varsinainen energia- ja ilopilleri. Hän piti meidät liikkeessä. Ja mikä parasta, hyppiä sai kenenkään näkemättä.

Ensimmäisellä kerralla hyppysarjat olivat lyhyitä (30 sekuntia) ja helppoja. Hyppyjen kestoa (30-90 s) ja tekniikkaa (tasa-, väli- ja sivuhyppyjä) lisättiin kurssin edetessä ja väliin mahdutettiin selkä- ja vatsaliikkeitä. Yksi treenikerta kesti puoli tuntia, ja alkulämmittelyineen ja loppupalautuksineen aktiivinen hyppyosuus oli noin 23 minuuttia.

• 

Hyppynaruja on erilaisia. Toiset kertovat hyppykierrokset, kuluneen ajan sekä kalorit.

Hyppiminen oli helppoa ja mukaansa tempaavaa. Ohjaaja huomioi etänäkin osallistujien eri kuntotasoa antamalla liikkeistä usein helpompia ja vaikeampia variaatioita. Kukin pyöritteli narua sarjan aikana omaan tahtiin ja liikkeitä oli helppo seurata.

En ollut koskaan aikaisemmin kuullut hyppynarukursseista. Googlettelemalla aiheesta löytyi kuitenkin paljon sivustoja ja hyppynaruseurojakin on lukuisia. Jotkut seuroista ovat painottuneet eri hyppytekniinoihin ja siihen, hypitäänkö yksin vai joukkueena.

Olin kuvitellut, että puolen tunnin hyppiminen olisi varsin kevyttä puuhaa. Yhdistelin ensimmäisen hyppykerran perään polkujuoksulenkinkin. Hyvin nopeasti huomasin, että hypyt kyllä painavat pohkeissa, eikä samalle päivälle kannata ahnehtia liikaa pelkästään jalkoihin kohdistuvaa treeniä.

• 

• 

Ulkona on kiva hyppiä.

Vaikka kurssin ohjaaja oli suositellut, että toistaisimme treenin kahdesti viikossa, en suppailun, purjelauta- ja purjehduskertojen, pyöräilyn, juoksun ja kävelyn välissä saa toista kertaa mahdutettua viikkoon, mutta olen varma, että yksikin treeni vahvistaa ja tuo vaihtelua juoksussa tarvittaville nilkoille, pohkeille ja pakaralihaksille. Samalla myös istumatyössä melko passiivisena olevat kädet saavat liikettä ja keskivartalo ja sydän vahvistuvat.

Ennakkoluuloni olivat siten aiheettomia. Hyppynarutreeni on tehokasta ja hauskaa ja jatkan varmasti hyppimistä kurssin jälkeenkin, sillä kuten Elina on maininnut, käyttävät nyrkkeilijätkin hyppynaruhyppelyä osana treeniään. Ja mikäs siinä treenatessa, kun kymmenen minuutin hyppelyn luvataan vastaavan puolen tunnin juoksulenkkiä ja treeni on helppo toteuttaa milloin missäkin.

Peruskestävyyspohjalla ja järkevillä valmisteluilla jälleen kohti KK NUTSia

Valmistaudun tulevaan KK NUTS juoksuun sekavin tuntein. Olin 2019 syksyllä ilmoittautunut 55 km matkalle. Koronan peruuttaessa vuoden 2020 kisat, usko isompien juoksutapahtumien järjestämiseen myös tämän vuoden toukokuussa alkoi tuntumaan epätodennäköiseltä. Mutta kuinkas ollakaan, AVIn viikko sitten tekemät päätökset mahdollistavat kisan toteuttamisen 50 hengen ryhmissä ja alkuperäisiä kelloaikoja muuttaen.

Pohdin omaa osallistumistani viimeiseen asti. Tavoitteena ollut 55:n houkutteli. Juoksu oli kuitenkin siirretty starttaamaan perjantai-iltaan. Mietin, millainen elämys olisi juosta Kuusamossa toukokuisena yönä. Vastassa voisi olla mitä vaan. Kuun alussa maahan satanut lumi kyllä sulaisi, mutta pahimmassa tapauksessa maa voisi olla vielä hyvinkin liukas ja mutainen. Yön kosteudessa tai sateisen kelin sattuessa, poluilla olevat puun juuret ja märkä kallio loisivat oman elementtinsä. Kun takaraivossa on sekä jalan- että kädenmurtuma, eikä näkökykyni ole hämärässä paras mahdollinen, tajusin, että joutuisin etenemään yöllä todennäköisesti hitaasti. Siis todella hitaasti. Taivaltaisin toki Basecampille ennen pimeää. Sitten – ehkä reitin tylsin osuus ennen Konttaista menisi aika pimeässä – ja melko yksin.

Kun olen vielä luonnoltani (lapset saatuani) melkoinen aamuvirkku, voin vain kuvitella, miten vuorokauden valvoneena etenisin reitillä. Ja vaikka en halunnut, annoin järjen lopulta voittaa. Siirsin osallistumisen lyhyempään 34 km:n matkaan. Ja koska jahkailin päätöksessä pitkään, starttaan tässäkin letkan viimeisissä lähdöissä – joten käveleviä matkaajia ja yksinäisyyttä tälläkin lähdöllä riittää.

• 

Lempi mäkitreenipaikkani

Valmistaudun siis lähenevään tapahtumaan hieman ristiriitaisin ja ilottomin fiiliksin. Toisaalta tiedän, että tämäkin matka on kenelle tahansa haastava, ja tulee vaatimaan kuntoa. Onneksi olen käden murtuman jälkeen vaalinut koko talven peruskestävyyttäni ja ottanut treeniohjelmaan Waldnielin peruskestävyyttä kasvattavan harjoitteen. Olen myös juoksun lisäksi liikkunut monipuolisesti sekä tehnyt joitakin mäki- ja porrastreenejä sekä hyppinyt hyppynarulla!

Viimeiset viikot juoksen enää maltillisesti. Ja eiköhän kisan lähestyessä pettymys matkan siirrosta katoa ja into juoksutapahtumaan osallistumisesta nouse. Alan jo mielessäni suunnittelemaan juoksueväitä. Hiilihapoton Coca Cola ja suolatapletit lähtevät ainakin matkaan mukaan. Avaruuspeitettä, sideharsoa, muutama pala talouspaperia, merkinantopilli ja vara-energiaa sekä kevyt kuoritakki sujahtavat hyvin reppuun ja jos vain muistan, säädän etutaskuun jonkun tyhjän minigrip-pussin, mihin on helppo sulloa kahdella taukopaikalla mahdollisesti saatavilla olevaa lisä-energiaa. Konttaiselta lähtevissä nousuissa kun on turha kuvitella juoksevansa. Parhaiten aika ja matka taittuvat, kun voi välillä ainakin mielikuvituksessaan ajatella lisäävänsä elimistöönsä energiaa jotain pientä syömällä tai juomalla.

Kuusamon poluilla nähdään!

Esimerkki Waldnielin peruskestävyysharjoitteesta: lenkin alussa lämmitellään kävelemällä reippaasti viiden minuutin ajan. Sen jälkeen vauhtia nostetaan joko hölkkäämällä tai kiihdyttämällä kävelyä minuutin ajaksi, jonka jälkeen vauhtia hidastetaan kävelyyn tai hitaampitempoiseen hölkkään kahden minuutin ajaksi. Tämä toistetaan viisi kertaa. Lopuksi kävellään viisi minuuttia. Yksi treeni kestää siten 25 minuuttia (5+(1+2)*5+5) ja on nopeasti ohi. Askelväli pidetään treenissä lyhyenä. Vaikka tämä treeni vaikuttaa tehottomalta ja kevyeltä – tämä toimii hyvänä lisänä muun juoksemisen ohessa. Peruskestävyys kun rakentuu maltilla.

Hei beibi, sä oot vaan niin ihana 🎵

….rallattelee pirtsakka Chisu.

Ketäpä ei riemastuttaisi, kun kehutaan!

Meillä suomalaisilla on harvinaislaatuinen taito kääntää kehutkin moitteeksi. Havahduin asiaan, kun törmäsin eräällä somepalstalla juoksemisesta käytyyn keskusteluun. Aloitteleva lenkkeilijä tuskaili, ettei hän koe kuuluvansa ollenkaan joukkoon, kun pystyy juoksemaan vain vaivaiset viisi kilometriä. Toiset pinkovat kymmeniä kilometrejä päivittäin, siihen vielä pystypunnerrukset ja salitreenit päälle. Aloittelevan juoksijan suoritukset jäivät someuhon jalkoihin – vähän niinkuin niillä kilpakumppaneilla, jotka joutuivat todistamaan etiopialaisen Homiyu Tesfayen tempausta. Mestari veteli maalialueella joukon etunojapunnerruksia odotellessaan muiden pääsyä perille (Juoksija-lehti 4/2021, s. 73).

Ehkä olisi hyvä muistaa, että somessa kaikki on kaunista ja ruoho vihreämpää. Ja uho herkässä, niinkuin tuolla etiopialaisella. Totuuden toinen puoli saattaa hyvinkin jäädä kiiltokuvien katveeseen. Harva meistä nimittäin mainostaa kiukkupäiviään, eikä rumia kuviakaan paljon tule postailtua. Kokonaiskuva jää väkisinkin vaillinaiseksi.

Ultrajuoksun jälkeen ei kiiltokuvaotoksia irtoa…

Wikipedian mukaan kehu tarkoittaa positiivista tai kiittävää arviota. Arviota! Siihenhän se sitten tyssää ja kääntyy epäkehuksi – arviointi itsessään on jo sanana sellainen, että kriittisyys nostaa päätään. Ei ihme, että itsetunto ropisee.

Vanhemmuuden ruuhkavuosina vietin lukuisia tunteja jääkylmissä jäähalleissa tyttärien muodostelmaluistelukisoja seuraten. Jännitin ja purin huuleni halki – tytöt olivat upeita, taitavia, itsetuntoa uhkuvia. Arviointi koitui kuitenkin takapiruksi, joka yllätti kesken menestysvauhdin. Hämmentyneenä seurasin, kun tytär ilmoitti saaneensa loppuiäkseen tarpeekseen siitä, että jokainen askel, jokainen syöty kalori ja jokainen vatsalihasliike tilastoitiin ja arvioitiin. Ikinä hän ei enää sallisi kenenkään mitata mitään. SM-ura päättyi kertaheitolla, ja liikunnan riemukin näytti kadonneen. Onneksi ’ikinä’ on suhteellinen käsite, ja vuodet ovat pehmittäneet kokemaa. Luistimetkin ovat taas päässeet viilettämään jäälle – mutta vain iloa tuomaan.

Jokin aika sitten kirjoitin, miten surulliseksi tunsin oloni, kun törmäsin artikkeliin pikkulasten laihdutusvimmasta. Tiukka pyykkilautavatsa ja teräksiset pakarat ovat monilla aikuisillakin haavelistan kärjessä, mutta mitäs jos oma tavoite onkin lähinnä hyvinvointi ja mielen virkeys? Liikkuminen on hyvästä, vaikkei se varsinaiselta treeniltä tuntuisikaan. Omaa suorituskykyään ei kannata lähteä vertaamaan kahden tunnin maratoonarin treeniohjelmaan, jos se ei ole itselläkin tavoitteena – jospa riittäisikin ihan vaan, että liikkumisesta tulee hyvä olo, terveys on kohdillaan ja elinvoimaa riittää.

Hampaat irvessä vääntämisellä treenin kuin treenin saa helposti kääntymään lähinnä inhottavaksi. Luterilaisella etiikalla kasvatetulle mielelle harjoitusten skippaaminen voi olla synneistä pahin. Lenkille on lähdettävä, vaikka ällöttäisi. Ja sitten päädytäänkin kieriskelemään ylikunnon syövereihin, kuten siskolleni Katjalle kävi.

Tällä viikolla vietettiin vuosittaista ’älä laihduta’ -päivää. Syömishäiriöliitto on huolissaan siitä, että arkemme on täynnä äärimmäisyyksiin menevää ulkonäön (lue: laihuuden) ihannointia. Tuo mainitsemani pikkulasten laihdutusvimma yhdistyy överiksi menevään liikkumiseen. Ja kyllähän siinä liikunnan ilo hupenee, jos ainoa kannustin on kilojen kariseminen.

Palatakseni tuohon somepalstan kommenttiin; se, joka jaksaa juosta viisi kilometriä, voi olla todella ylpeä itsestään! On nimittäin niin, että suurin osa suomalaisista aikuisista viettää valtaosan valveillaolostaan paikoillaan. Paikoillaan! Siis istuen tai makuulla. Rasittavaa liikuntaa kertyy vaivainen prosentti valveillaoloajasta. Tämä ilmenee valtioneuvoston julkaisusta: 978-952-263-585-3. Kahdeksasluokkalaisille tehdyssä Move 2020-mittauksessa joka kuudes ei päässyt kyykkyyn ja joka neljäs ei onnistunut alaselän ojennuksessa. Sisäministeriön kansallisessa riskiarviossa vuonna 2019 todettiin, että suomalaisten heikentynyt fyysinen kunto on huomioitava jopa merkittävänä turvallisuuteen liittyvänä uhkatekijänä.

Riittämättömyyden tunteessa pyörimisen sijaan haluaisin ripotella meidän kaikkien mieliin leppoisuutta. Joskus voisi tehdä ihan hyvää antaa itselleenkin lupa laskea rimaa hieman. Jatkuva itsensä moittiminen murentaa mieltä, ja ankeat ajatukset ruokkivat itseään. Positiivisilla pohdinnoilla puolestaan olo muuttuu rennommaksi ja oksitosiini pääsee jylläämään. Peilistä katsovaan silmäpariin kannattaa silloin tällöin vilkaista arvostaen ja kunnioittaen: siellähän onkin tosi hyvä tyyppi! Ja hemmetti, jaksaa vieläpä juosta viisi kilometriä.