Tunnistatko varastetun pyörän?

Kun ensimmäisen kerran etsin itselleni käytettyä, hyvää pyörää, naureskelin sitä, kuinka kummallisia jotkut myynti-ilmoitukset olivat. Pohdin, kuinka ihmeessä ihmiset eivät ymmärrä, mitkä tiedot olisivat tärkeitä. Lasten pyörät myydään renkaan tuumakoon mukaan, mutta aikuisten pyörässä rungon koon pitäisi olla ensimmäinen tieto. Olennaisuuksien sijaan jaaritellaan sitä sun tätä. Hämmästelin, kunnes törmäsin jännään artikkeliin, joka kertoi pyörävarkauksista ja varastettujen pyörien myynti-ilmoituksista.

Koronavuonnahan on käynyt monin paikoin niin, että pyöristä on pulaa – näin USAssakin. Pyöräkauppojen varastot olivat alkuvuodesta 2020 jo valmiiksi pienet. Kysyntä kasvoi keväällä räjähdysmäisesti, kun ihmiset alkoivat ajatella, että pyörällä pääsee turvallisemmin kuin vaikkapa joukkoliikenteellä, ja että ne tarjoavat myös mahdollisuuden ulkoilla hauskasti ja turvallisesti. Kunnolliset alle tonnin pyörät myytiin kaikkialta loppuun, ja pian myös seuraavaksi saapuneen pyöräerän ennakkotilauksetkin myytiin loppuun.

Vieläkin Kiinaan vahvasti nojaava pyörätuotanto junnaa kuukausia perässä. Lahjoitin syksyllä oman ylimääräisen pyöräni kuukausiksi lainaan Texas 4000 -projektille. Projektiin osallistuvat University of Texasin opiskelijat ajavat joka vuosi Austinista Alaskaan ja keräävät varoja syöpätutkimukselle. Tänä vuonna opiskelijoilla ei ollut pyöriä, joilla harjoitella. Kauan sitten tilattujen pyörien piti tulla maaliskuussa, mutta niitä ei ole vieläkään kuulunut.

Renkaanvaihtohommissa

Laajamittaisella pyöräpulalla on ollut hyviä ja huonoja seurauksia. Vuosikausia autotalleissa lojuneet pyörät ovat päässeet uudestaan käyttöön ja kiertoon, kun ihmiset ovat alkaneet kunnostaa ja myydä niitä. Itsekin ostin ensimmäiseksi maastopyöräkseni tällaisen autotallin periltä löytyneen projektipyörän – joka on ollut ihan hyvä pyörä, joskus 15 vuotta sitten.

Ikävämpi lieveilmiö on se, että pyörävarkaudet lisääntyivät eksponentiaalisesti. Autotallipyöräänsä myyvissä on toki rehellisiä kauppiaita. USAssa on hyvin tavallista, että autotallit ovat täpötäynnä kaikkea muuta roinaa kuin autoja. Jotkut myyjät nappaavat kuvan, jossa pyörää ei ole oikein edes kaivettu esiin tavarakasasta. Kukaan ei muista, mikä pyörän nimi, merkki, malli tai koko on – saati välitä siitä, millaiseen ajoon se on tarkoitettu. Ilmoituksessa lukee, että osta hyvä pyörä, halvalla saat, varmaan tarvii pumpata lisää ilmaa renkaisiin mutta täti ajeli tällä mielellään 1990-luvulla. Ostaja jää tihrustamaan epäselvää kuvaa ja miettii, että city- vai maastopyörä.

Kummallisten kuvien ja epämääräisten tietojen pitäisi kuitenkin kilkuttaa myös pyöränostajan hälytyskelloja. Se, joka ei halua oikean omistajan tunnistavan pyöräänsä myynti-ilmoituksesta, ottaa kuvat pimeässä, etäältä tai epäselvästi, kuvaa monta pyörää yhdessä tai käyttää maahantuojan sivuilta lainattua mallikuvaa. Pyöriä kuvataan suoraan edestä tai takaa, tai näytetään pelkästään yksityiskohtia: ketjut, ohjaustanko – ei sitä rungon osaa, jossa olisi hyödyllisiä tietoja. Yritteliäimmät tuunaavat: pyörässä saattaa olla osa, joka on peräisin eri pyörästä, tai koko pyörä on ruiskumaalattu uudestaan. Merkin tai mallin tunnuksia ei näy, härskeimmillään ne ovat räikeästi väärät tekstiin verrattuna.

Ostamani autotallipyörän rengas oli ollut vaihdon tarpeessa jo jonkusen vuoden.

Vielä selkeämpää toki on, jos pyörässä on ”pieniä naarmuja pinnassa” – nimittäin siinä kohdassa, josta lukko on sahattu irti. Pyörä ilman eturengasta herättää tietysti myös kysymyksiä. Pelkkä runko voi olla tosiharrastelijapiireissä aivan asiallinen myyntikappale, mutta markettipyörän runko on selvästi kummallisempi juttu.

Lyhyet ja tietämättömät ilmoitukset tyyliin ”osta tästä hyvä pyörä” ovat arveluttavampia kuin ne, joissa osataan kertoa rungon koko, pyörän käyttötarkoitus, lasten vai aikuisten malli ja ehkä jopa jotain vaihteista tai jarruista. Toisaalta jaarittelevat ilmoitukset pyrkivät herättämään ostajan luottamuksen kertomatta pyörästä mitään: ”Vaimo ei tarvitse tätä pyörää enää, on ajanut vain pari kertaa, nyt myyn pois että saadaan varastoon tilaa.” Mutta näyttääkö pyörä tosiaan siltä, että sitä on ajettu vain pari kertaa? Entä renkaat? Ja jos pääsee vertaamaan pyörää mainittuun rouvashenkilöön, onko hän ollenkaan pyörään sopivaa kokoa?

Sitäkin voi pohtia, miksi jollakulla yksityishenkilöllä olisi pyöriä myynnissä poikkeuksellisen runsaasti tai hyvin usein. Jos saman markkinapaikan kuvissa toistuu eri pyörien taustalla sama rakennus tai jos pyöriä myydään suoraan varastosijainnista, voi olla hyvä vilkaista myyjän profiilia tarkemmin. Epämääräinen kuvaton profiili, puutteellinen tai persoonaton nimi tai juuri luotu profiili, joka sitten pian häviää, antavat aiheen miettiä kahdesti. Myös erittäin halpa hinta, ”myyn nämä vain yhdessä” -diilit, ainoastaan käteiskauppa tai myyjän tavaton kiire saattavat kertoa varastetusta pyörästä.

Nämä myyjät saattavat toki olla aivan oikealla asialla.

Joillakin foorumeilla näytetään myyjän myyntihistoria. Omaa pyörääni etsiessäni törmäsin myyjään, joka oli juuri myynyt sen, mitä etsin, mutta kertoi sitten ”saavansa uusia pyöriä usein”. Profiilihistorian mukaan hän ei ollut myynyt palstalla yhtä ainutta pyörää – eikä sitten seuraavana päivänä enää sitäkään, josta olin kysellyt lisätietoja.

Osa ihmisistä on tietysti vain ihan oikeasti myymässä omaa pyöräänsä. Kaikki eivät ole markkinamiehiä. Viattomat ihmisetkin ottavat huonoja kuvia, kirjoittavat onnettomia kuvauksia ja haluavat päästä itselleen tarpeettomista rakkineista eroon. Yhtä yksittäistä asiaa tärkeämpää onkin ehkä kokonaisuus. Tuliko ilmoituksesta jotenkin kumma fiilis? Sitten on ehkä parempi vain selata eteenpäin.

KK Nuts 34 vai 55?

Vatsanpohjaa kutkuttaa. Tämän kuun aikana on luvattu kertoa, mitä kevään KK Nutsille käy! Viime keväänä tapahtuman siirtäminen ensin kesäkuulle ja sitten vuodella eteenpäin oli selvää. Nyt tilanne on ehkä toinen.

Olen kuitenkin koko alkukevään elänyt kuvitelmassa, ettei KK Nutsia tänäkään vuonna juosta. En ole tahkonnut pitkiä juoksulenkkejä tai tehnyt mäkitreenejä. Olen lähinnä hiihtänyt! Nyt mieleen on hiipinyt pelko siitä, riittääkö treenimääräni sittenkään 55:n suorittamiseen. Juostuja kilometrejä on 1000 vähemmän, kuin millä valmistauduin KK Nutsin 34.lle.

• 

Olen tuijotellut maisemia Konttaiselta Valtavaaralle sekä Rukalle ja kuvitellut millaiselta kisaaminen näillä matkoilla taas tuntuisi.

Muistan hyvin ensimmäisen KK Nuts juoksuni. Olin silloin kevään aikana kivunnut Rukan huipulle, valloittanut Valtavaaran ja Konttaisen sekä luonnollisesti kiertänyt Pienen karhunkierroksen useaan kertaan. Lisäksi olin hakenut polkujuoksufiilistä Bodom Trail -kisasta. Silti, tutuista osuuksista ja vahvasta polkutreenistä huolimatta kisa oli melkoinen koettelemus. Moni asia oli itselle myös uutta. Sähläsin vesipisteillä ja jälkeenpäin ajateltuna kuppasin huoltopisteillä luvattoman kauan. En myöskään osannut ajoittaa tankkausta, vaan popsin suolaista tai sokerista energiaa aivan liian myöhään.

Olen nytkin pohtinut reitin profiilia ja lukenut aiempia blogikuvauksia. Vaikka polkuja on Konttaisen kohdalta hieman aiempaan reittiin verrattuna muutettu, eroaa profiili vain hieman aiemmasta. Näyttäisi siltä, että 55:lla alku olisi lähinnä loivaa nousua. Ainoastaan ensimmäiselle vesipisteelle on reippaasti matkaa. Moni uskaltautuukin täyttämään juomapullojaan kosken kuohuista. Loppumatka on identtinen lyhyemmän matkan kanssa, kun 55:n matkaajat puikahtavat osalle Pientä karhunkierrosta. Vain muutama kaunis riippusilta ja jyrkät portaat jäävät kokematta. Lopun nousut ovat kaikille samat.

• 

kisaprofiili muutaman vuoden takaa.

Olen myös yrittänyt houkutella siskoani (anutherunner) tuloksetta tapahtumaan mukaan. Maisemat kun ovat upeat, järjestelyt toimivat ja kisa on raastavuudessaan sellainen, että sen voi ymmärtää vasta sen juostuaan. Siskoni tähtäilee kuitenkin tämän vuoden kesäkuulle siirtyneeseen Karuan ultraan, joten saan lähteä matkaan yksin.

Koronatilanteesta huolimatta uskon, että KK Nuts juostaan pian. Jos ei ihan toukokuussa, niin ainakin kesällä. Moni myös tuntuu nettikeskustelujen perusteella viilettävän reitin omatoimisesti, jos yhteistä kisaa ei tule.

• 

Pääsiäisen lumitilanne Rukan poluilla lupaa lumetonta toukokuuta.

Ja mitä kevään ennusmerkkeihin on uskominen, juostaan matka tällä kertaa täysin lumettomilla poluilla! Lumitilanne kun on aivan toinen kuin vuosi sitten. Silloin pulkkamäkeä laskettiin Rukalla vielä juhannuksenakin.

No mitä siitä nyt sitten ihmisetkin ajattelee…

Kun pikkusisko Sirpa tuossa taannoin kirjoitti ulkosuomalaisen silmin suomalaisten tervehtimiskulttuurista, pysähdyin miettimään, miten paljon meidän itse kunkin tekemisiä rajoittaa se, mitä toiset meistä ajattelevat. Tai mitä arvelemme toisten meistä ajattelevan.

Häpeileviä hiekkahemmoja Barcelonan hiekkarannalla – silloin kun vielä matkusteltiin…

Minulla on melko vakiintunut tapa juosta tietty lenkki sunnuntaisin. Eräällä ikääntyneemmällä setäihmisellä näyttää olevan sama tapa; kohtaamme lähes joka sunnuntai ensin yhdessä kohtaa ja sitten vielä lenkin loppuvaiheella toistamiseen. Tervehdimme nykyisin maltillisella kädenheilautuksella. Mutta kun osumme lähikauppaan samaan aikaan, kummankin katse kääntyy pälyilemään seinänvierustoja. Olemme lenkkituttuja, emme kauppatuttuja. Eihän sitä nyt kaikkia moikata. Mitä siitä ihmisetkin ajattelisivat.

Tosi kauan sitten luin Sarah Knightin teoksen, jossa opastettiin vähät välittämään asioista, jotka eivät tuota itselle iloa. En oikein tiedä, tykkäsinkö kirjasta. Aina ei voi olla välittämättä. Eikä se ole aina kohteliastakaan. Ajatellaan nyt vaikkapa tilannetta, että jonkun kanssakulkijan jokin ominaisuus ärsyttää. Et voi mennä sanomaan, että ärsytät. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat?

Kirja muistui mieleen, kun pohdin, jaksanko lähteä lenkille. Ei huvittanut. Aurinko paistoi, oli vapaapäivä. Mitä parhain lenkkisää. Tuntui kuitenkin, että tänään askel olisi tahmea. Laahustaisin hitaasti ja työläästi. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat?

Lähdin kuitenkin, sillä ajatus juoksun jälkeisestä endorfiinihuumasta voitti. Ja hyvä niin, sillä askel ei sitten kuitenkaan ollut tahmea. En laahustanut, eikä tarvinnut miettiä, mitä ihmiset siitä olisivat ajatelleet. Lenkillä vastaantulijoita moikkaillessa tuli kuitenkin mieleen, että mitähän nuokin minusta ajattelevat?

Ajattelevatkohan, että kylläpäs tytöllä askel lentää. Tai että onpas mukavaa, että joku on lähtenyt juoksemaan. Tai että mitäs me ulkoilijat. Vai ajattelevatko, että tuokin ikääntyvä leidi tuossa, vielä viitsiikin.

Äidin kanssa jutellessa tuossa taannoin heitin puolivillaisesti ilmaan, että pitäisiköhän vaihtaa työpaikkaa. Todettakoon, että siihen ei ole mitään erityistä syytä, kunhan nyt tuli tuollainenkin lausahdus ääneen heitettyä. Äiti totesi, että mitä sinä hyvä ihminen tuollaista, tuossa iässä. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat.

ARGH! Ärsytät!

Filosofi Esa Saarinen jäi ihan vastikään eläkkeelle professorin virastaan. Hänen jäähyväisluentonsa tuli suorana lähetyksenä netissä – se kesti kolme tuntia, enkä liikahtanut hetkeksikään. Saarinen puhui ajattelusta, tai ajattelun ajattelusta, tai ajattelun ajattelun ajattelusta. Filosofit, tiedättehän. Mutta oli siinä ihan ajatuksentynkääkin, näin tavallisen taapertajankin näkövinkkelistä. Ajattele, mitä ajattelet.

Perjantaisin tulee helposti ostettua kotiin jotain hyvää. Palkkioksi raskasta arjesta. Kun Saarisen innoittamana pysähdyin ajattelemaan ajatteluani, huomasin, että piilotan ostoskassiin alimmaiseksi ne viikonlopun hyvät – päällimmäiseksi asettelen lehtisalaatit ja parsakaalit, jotta ne näkyvät kanssaihmisille. Terveellisiä ostoksia tässä vain. Sipsipussi piiloon – mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat.

Mutta siitä tervehtimisestä, josta siskokin kirjoitti. Entä jos mokaa – tervehtii ensin, ja sitten toinen ei tervehdikään? Tai jos hätäpäissään tekee virhetulkinnan – luulee, että toinen tervehtii, mutta tämä nostaakin vain kättään kohentaakseen pipoaan? Ja itse olet jo innokkaana heilauttanut moikat. Voi itku, mitä ihmisetkin tästä nyt ajattelevat.

Sarah Knight kehottaa antamaan piupaut tuntemattomien tyyppien ajatuksille. Loppujen lopuksihan ei voi tietää, ajattelevatko ihmiset siten miten itse luulee heidän ajattelevan. Saattaahan olla niinkin, että itse vain ajattelee muiden ajattelevan.

Tänäänkin on upea aurinkoinen päivä. Mitä parhaimmat puitteet hyvän tuulen juoksulenkille. Juoksuvaatekoppaa penkoessani käsiin osuvat huikean punaiset juoksutrikoot, joiden olemassaoloa en muistanutkaan. Vetäisen ne jalkaani ja porhallan ovesta ulos. Viime hetkillä käännyn takaisin ja vaihdan jalkoihin ne tutut mustat. Mitä ihmisetkin nyt ajattelisivat.

Testissä Asicsin NovaBlastit

Lupasin aiemmassa Asicsin juoksukenkiä koskevassa blogitekstissäni palata NovaBlastien testifiiliksiin. Kuten jo lyhyt ensivaikutelma kertoi, kyseessä tosiaan on hyvin erilainen kenkä!

Asicsin mukaan harrastejuoksijalle tarkoitettu NovaBlast tarjoaa hyviä ominaisuuksia nopeaan juoksuun flytefoam välipohjan ansiosta. Kenkien kerrotaan parantavan juoksumukavuutta pitkillä matkoilla niiden korkeuden sekä vaimennuksen kautta.

Pinkit raidat tuo väriä

Kengät ovat jalassa napakat. Ne sopivat kaltaiselleni, neutraalisti askeltavalle jalalle. Kengän droppi on 10 ja painoa on 225 grammaa (naisten malli).

Ensimmäisten lyhyiden juoksulenkkien jälkeen tunsin kipua jalkojen lihaksissa. Ajattelin rasituksen kohdistuvan muilla kengillä passiivisina pysyviin lihaksiin, ja jatkoin testausta, vaikka muistin myös pikkusiskoni (sirpaontherun) maininneen kivuista kokeiltuaan NovaBlast Tokyoitaan.

Seuraaville testilenkeille lähtö antoi hieman odottaa. Keksin mitä ihmeellisimpiä tekosyitä ja valikoin eri lenkkareita juoksulenkeilleni. Milloin halusin juosta pidempään tai testata intervalleja. Huikkasi jopa tyttärelle, että ehkäpä hän voisi kokeilla NovaBlasteja ja pitää ne itsellään, jos ne hänelle sopisivat.

Lopulta jatkoin kenkien kokeilua. Jokaisella lenkillä juoksuasentoa sai hakea. Huomasin tekeväni niin lyhyempää kuin pidempää askellusta. Milloin etenin varpailla, milloin kantapäillä. Testailin eri vauhteja kävelystä kovempaan hölkkään.

Kenkien paksun pohjan vuoksi alustaan ei saanut tuntumaa ja askel ei rullannut. Oli olo, kuin juoksisi kengillä, joiden pohja olisi tehty lasten uimalaudoissa käytettävästä vaahtomuovista.

Asics NovaBlastit ovat mielestäni mitä mainioimmat kengät kävely- tai kaupunkipyörälenkkejä tekevän henkilön jalkaan. Niillä on kiva pyörähtää asfaltilla, mutta pidemmille, kuten maratontasoon tähtääville lenkeille valitsisin kuitenkin Asicsin toisen, perinteisemmän mallin.

Moikataanko?

Helsingin Sanomissa (25.3.) kirjoiteltiin siitä, kuinka helsinkiläinen lenkkeilijä päätti ryhtyä morjestamaan kaikkia vastaantulijoita totuttuaan moiseen tapaan Yhdysvaltojen länsirannikolla matkaillessaan. Sosiaalisen kokeilun tulokset olivat vaihtelevia, jotkut vastasivat tervehdykseen, toiset katsoivat kuin kajahtanutta.

Artikkelista virisi välittömästi keskustelua sosiaalisen median juoksupalstoilla, ja sielläkin mielipiteet vaihtelivat. Joku kaipasikin lenkillä hiljaisuutta ja rauhaa, toisen mielestä moin sanominen ei sitä rauhaa pahasti rikkonut. Puhuttiin käytöstavoista ja toisten huomioimisesta. Monet olivat retkillään tehneet sosiokulttuurisia havaintoja siitä, kuinka moikkailu oli erilaista pienillä ja suurilla paikkakunnilla, vilkkailla retkialueilla ja kauempana erämaassa sekä lajin vaihtuessa pyöräilyyn, veneilyyn tai melontaan. Jotkut olivat saaneet ikäviä, loukkaavia ja törkeitäkin vastauksia, mutta useimmiten tervehtinyttä tervehdittiin ystävällisesti takaisin.

Moooiii! Anna hali!!

Ikävää rikkoa myytti, mutta totuus on, etteivät USAssakaan kaikki toisiaan tervehdi. Huomattavasti yleisempää se toki on kuin Suomessa ja kuuluu hyviin käytöstapoihin. Suomessa se, joka antaa toiselle tilaa olemalla hiljaa, käyttäytyy hyvin. USAssa toiselle osoitetaan ystävällisellä tervehdyksellä, ettei minusta ole sinulle vaaraa. Se, joka ei rupattele tai edes tervehdi, on epäystävällinen, juntti tai arvaamaton. Lapsia opetetaan tervehtimään toisia siitä alkaen, kun nämä ovat vasta pienen pieniä vauvoja eivätkä mitenkään voi ymmärtää, miksi heidän käsiään heilutellaan.

Kun muutimme Suomesta Yhdysvaltain länsirannikolle, tervehdyskulttuuriin oli totuttava. Naapurit sanovat moi ja heille sanotaan moi. Tiettyyn maahanmuuttajaryhmään kuuluvat ihmiset eivät tyypillisesti vastaa – luultavasti tapa ei kuulu heidän lähtökulttuuriinsa -, minkä seurauksena koko maahanmuuttajaryhmää pidetään töykeinä ihmisinä. Työkavereita tervehditään mennen tullen, vaikka monta kertaa päivässä. Eikä riitä ”hi”, vaan pitää kysyä myös ”how are you”, ja siihen kuuluu aina vastata ”good” tai ellei silminnähden ole hyvä päivä, niin sitten ”fine” tai asteikon alimpana ”okay”. Vastauksen pitää aina olla jokin näistä, koska kuulumisten kyseleminen ei ole aito kysymys.

Eräänä talvena äitini tuli meille Suomesta vierailulle. Äiti on ahkera kävelijä ja lähti usein lenkille aamulla, kun me lähdimme töihin. Eräänä päivänä hän selosti tohkeissaan, että joku täysin tuntematon naapuri oli häntä siellä Kalifornian kadulla tervehtinyt. Koetin selittää, että niin ne tekevät, hymyilet vain ja sanot vain hello takaisin. Seuraavana päivänä tarina jatkui sillä, että äiti oli jo kaukaa nähnyt saman naapurin taas kävelylenkillään ja varmuuden vuoksi vaihtanut kadunpuolta, jottei tuntematon ihminen taas olisi intoutunut hänelle juttelemaan. Kauhistellen äiti sitten totesi, ettei sekään ollut auttanut. ”Sehän vaan huuteli hyvää huomenta sieltä toiselta puolen katua!”

Juoksu on sosiaalinen harrastus. Tässä on alkamassa pieni kyläpinkaisu länsirannikolla (ennen pandemiaa).

Pyöräilijät ja juoksijat tervehtivät toisiaan Texasissakin. Maastopyöräilijät ovat tässä aivan omaa luokkaansa. Useinhan maastopyörä saavuttaa toisen pyörän takaa tullessaan, ja silloin täytyy puhua, jotta saa tietä. Jotkut ripustavat pyöräänsä kilisevän kulkusen tai lehmänkellon tapaisen kolkuttimen, jotta kuuluisivat jo kaukaa ja toinen antaisi tietä pyytämättä. Silloinkin he kiittävät väistänyttä ohi mennessään ja ilmoittavat, onko takana vielä tulossa joku toinen: ”Thanks, just me!” tai ”Thank you, two more guys coming!” Kun itse pyörällä lähestyy kävelijöitä tai juoksijoita, tulee huudella ”On your left!” ja ohittaa sitten vasemmalta. Joillakin on tietysti kuulokkeet korvissa, ja he säikähtävät silti.

Juoksijoiden mainetta rasittaa se, että muutamat (nuoret) juoksijat painelevat menemään keskittyneesti, kovaa ja kuulokkeet korvissa, eivätkä edes vastaa, jos toinen heilauttaa kättään. Täällä päin maailmaa sellaisesta pahastutaan. Itsekin jo vuosia näillä mannuilla asuneena mutisen itsekseni, että siinäpä vasta jerk, eli varsinainen törppö.

Rannalla sai joskus aamuvarhain juosta melko rauhassa – yksin siellä ei ollut koskaan.

Jutustelu ihmisten kanssa kuuluu toki tapakulttuuriin muutenkin. Haikkireissulla kohdattujen kanssa puhellaan polusta, koirista tai säästä. Kassaneidin kanssa tietysti keskustellaan ja naapuriin tutustutaan. Parhaillaan omat ja naapurin lapset, jotka pandemian vuoksi eivät ole koskaan toisiaan livenä tavanneet, koettavat tutustua etänä. Naapurin lapset teippasivat ikkunaansa viestin: ”Hello neighbor!” ja meidän lapset väsäsivät siihen vastauslappusen. Naapurin vanhempien kanssa ollaan kyllä juteltu pari kertaa, mm. silloin kun ollaan noloina haettu heille karannutta hoitokoiraa.

Aina ne sosiaaliset kohtaamiset eivät Amerikassakaan ole miellyttäviä ja vaivattomia. Muutama kuukausi sitten pikkupoika seisoi kotinsa pihamaalla, selvästi odotellen äitiään ja jonnekin menossa. Juoksin ohi ja nostin kättä, jotta lapsi näkisi minun huomanneen hänet. Maskin takaa lapsi ei olisi välttämättä kuullut tervehdystä, ja lapset tervehtivät muita ihmisiä aina. Poika yllättäen vastasikin: ”Boing, boing, boing!” ja seurasi ääntä päänsä liikkeillä. Tulipunainen äiti ponkaisi toiselta puolelta pihaa ilmoittamaan, että pojan piti nyt kiireen vilkkaa toimittaa itsensä autoon. Kunhan naurultani toivuin, päättelin, että ne senpäiväiset urheilurintsikat alkavat olla tiensä päässä.