Perheenä puistoissa ja poluilla

Tällaisina viikonloppuina, kun kaikki ovat vähän väsyneitä ja hiukan nuhaisia, jätämme suosiolla väliin raskaat pyöräilyt ja pitkät juoksut. Joskus ulkoilu muuttuu nurmikonleikkuuksi, joskus lähdemme pitkälle, leppoisalle kävelylle puistoon tai poluille. Koirakin osaa jo kysellä onko suunnitteilla kenties patikkamatka, kun joku viikonloppuna puuhaa lähtöä.

Kalliot ovat täällä kalkkikiveä eivätkä graniittia.

Eilen suuntasimme naapurikaupunki Georgetowniin. Garey Parkin entinen omistaja oli iäkkääksi tultuaan lahjoittanut parisataa hehtaaria käsittäneen ranchinsa kaupungille. Tarina ei kerro, eivätkö jälkeläiset tahtoneet maata säilyttää, mutta puisto luotiin sillä ajatuksella, ettei maata koskaan saisi pilkkoa, myydä ja rakentaa täyteen.

Puistoon jäänyttä entisen omistajan varsin hulppeaa kotia vuokrataan tapahtumia varten – esimerkiksi hääpaikaksi. Piha-alueella sijaitsevassa lammessa voi kalastaa, poluilla kävellä, juosta ja ratsastaa. Alueelle on rakennettu niin lasten leikkipaikka kuin koirapuistokin.

Näkymä päätalolta lammelle

Ulkoilu on taas mukavaa nyt, kun Keski-Texasiin on tullut syksy. Viime viikolla pienet oppilaani juoksivat liikuntatunnilta sisälle hakemaan takkejaan: ”Siellä on niin kylmä, opettaja, et usko!” he hihkuivat. Tarkistin puhelimesta, että juu kylmä on, sillä kyllähän +24 celsiusta tuntuu neljäänkymppiin tottuneesta vilakalta. Eilen puistoillessamme oli asteita ehkä hiukan enemmän, mutta metsän varjossa oli viileää.

Suuntasimme Garey Parkin polkuja kohti pohjoista ja Colorado-joen uomaa. Mukaan raahattu nuorimmainen lapsi, pian teiniintyvä tapaus, istui joen rannalla ja kiipeili puissa. Erilaiset kauniit tammet (live oak) ovat Keski-Texasin alueelle hyvin tyypillisiä, ja ne kasvattavat jykevistä rungoistaan mukavasti polveilevia ja kaarteilevia oksia – siis täydellisiä kiipeilypuita. ”Saatan päästä vielä tuonne ylemmäs”, lapsi hihkui ja puolisoni arveli puun juurelta, että saattaa päästä myös ensiapuun. Mutta totta kai silti annoimme lapsen yrittää niin korkealle kuin hän uskalsi.

Puun haarassa

Meidän asuinalueellamme näkee lapsia, jotka ajelevat pyörillään ilman aikuista tai leikkivät pihoilla ilman välitöntä valvontaa. Sellaista kulttuuria, että lapset kulkisivat vapaasti itsekseen, hakisivat kavereitaan ulos ja leikkisivät puistoissa ja poluilla ei kuitenkaan ole. Lasten elämä on paljon rajatumpaa kuin Suomessa – viimeksi käydessämme tytöt ihmettelivät itsekseen kulkevia koululaisia. Suureksi osaksi kyse on turvallisuudesta – löytyyhän täältä jo luonnosta kaikenlaista myrkkyötökkää, ja sitten vielä paljon ihmisiä.

Paljon jää siis perheiden harteille. Me pidämme äärimmäisen tärkeänä sitä, että viemme lapsia poluille ja puistoihin, pyöräilemään ja patikoimaan. Vain siten he oppivat tietämään, miltä maailma näyttää kotien, koulujen ja kauppojen ulkopuolella. Uskon ja toivon, että vuosienkin päästä he tietävät vielä arvostaa ja hakeutua hetkiin, joina voi istahtaa hiljaiselle kalkkikivikalliolle katselemaan joessa vilkkaana virtaavaa vettä ja ihmetellä uomia, joita se muovaa hiomiinsa kiviin.

Metsän varjossa oli viileää.

Kilotko kuriin juoksemalla vai syömällä?

Olen sellainen pieni ja pyöreä. Toki joku sanoisi, että ihan normaalivartaloinen. En siis omaa gasellin koipia, vaan mennä töpsötän eteenpäin puolitoistametriä lyhyellä varrellani, jossa muutamankin kilon painonheilahdukset suuntaan jos toiseen näkyvät.

Vaikka elämäntapani ovat terveelliset ja ruokailutottumukset säännölliset, olen nähtävästi perinyt sellaiset geenit, että kaikki nauttimani ravinto varastoituu etenkin näin syksyllä vartalooni. Inhoankin sitä, kun housun nappi alkaa puristamaan ja olo on kaikin puolin epämukava.

• 

Syksyn ensimmäiset hiihtometrit

Luen paljon painonhallintaan liittyviä kirjoituksia ja seuraan somessa aihepiiriin kuuluvia ryhmiä. Yleisin ohje, mikä kirjoitteluissa on, on että liiku enemmän ja syö vähemmän. Olenkin tänä vuonna päättänyt liikkua kaikkina kuukausina enemmän, kun edellisvuoden vastaavina kuukausina olen tehnyt. Silti paino uhkaa nousta.

Toki ymmärrän, että keski-ikäisenä aineenvaihduntani hidastuu ja en kuluta enää kaloreita siinä määrin kun nuorempana. Silti ärsyttää, ettei suhteellisen mukavallakaan liikuntamäärällä paino tahdo pysyä kurissa.

Siskokseni tietävät, että aiheen käsittely on itsellä lähes arkipäivää. Toinen siskoni pitää linjansa kurissa reippaalla juoksemisella ja pätkäpaastoilulla ja toinen puolestaan noudattaa hiilarittoman ruokavalion ja pätkäpaaston yhdistelmää. Itse taas syön normaalisti. Yrittäen toki vältellä hieman leipää.

Koska kuitenkin liikun, en sopeudu helposti ihmedietteihin ja kiukustun, jos verensokerini heilahtelee. Kun kuitenkin oma olemus ärsyttää, on pakko yrittää jotain. FB ryhmän innoittamana päätin testata kahden viikon sairaaladiettiä. Koska en etukäteen tiedä, miten sen läpivieminen onnistuu, kirjoittelen kokemuksistani näissä postauksissa seuraavan kahden viikon ajan. Aloitan dietin huomenna. Katsotaan kuinka minun käy!

Juoksutavoitteita vai sunnuntaihölkkää?

Olen viime viikot hieman kateellisena seurannut some-hehkutuksia juoksutapahtumista. Joku on tehnyt PB:n puolikkaalla, toinen pinkonut ensimmäisen vitosen alle puoleentuntiin, kolmas on pyyhältänyt puolikkaan ja kokonaisen maratonin putkeen ja voih, vanha työkaveri on taas kiitänyt Vaaroilla. Tietenkin!

Toisaalta toisten saavutusten näkeminen antaa buustia. Tulee fiilis, että sitä haluaa ensi kerralla olla itsekin mukana. Ja vaikkei sosiaalisen median kautta seuraamaa ihmistä aina varsinaisesti tunne, tulee moni vuosien varrella päivitystensä kautta hyvinkin tutuksi. Sieltä huomaa toisten saavutukset ja treenimetodit tai havaitsee ne, jotka ovat osallistuneet juoksutapahtumaan lähinnä päähänpiston ja treenaamattomuuden kautta.

• 

Ex tempore puolikkaalla

Itse olen ollut tänä vuonna lähinnä jonkinlaisessa ”koronakoomassa” ja vältellyt kisasiirtämisten pelossa tapahtumiin ilmoittautumisia. Niinpä vuosia perinteenä olleet tapahtumat, mitkä ovat rytmittäneet treenaamista, ovat jääneet pois ja vuoteen on osunut vain kaksi, täysin suunnittelematonta lappujuoksua.

Toisaalta osin spontaanina, ja toisaalta taas hyvinkin suunnitelmallisena ihmisenä sopeudun suhteellisen hyvin maailmaan, missä juoksen ilman ohjelmaa ja silloin kun huvittaa. Kuitenkin välillä huomaan rimpuilevani nykyisen, menneen ja tulevaisuuden välillä. Haaveilen juoksemisesta ties missä aavikolla, muistelen parhaita juoksuvuosia ja ihmettelen, minne suuntaan pitäisi seuraavaksi mennä, vai pitäisikö minnekään.

Niinpä, jos siskoiltani tulee viestiä, että juostaisiinko seuraavaksi yhdessä siellä tai täällä, nostaa spontaani minä innoissaan päätään. Samoin jaksan intoutua kaikista jutuista, missä kerrotaan, kuinka joku on yksin taapertanut viikon kanjonissa tai juossut Suomen halki. Tai entäpä se nainen, joka päähänpistosta lähti pyörällä Espanjaan.

• 

Syksyn ensimmäisiä hiihtoja

Toisaalta intoni ajaa usein myös järkeni ohi ja kuvittelen, että kykenen mihin tahansa, vaikka todellisuudessa tiedän, ettei höntsäilytreeneillä kannata lähteä pidemmille matkoille itseään rikkomaan. Siinä missä toinen siskoni on ultrajuoksija ja toinen duatlonisti, olen itse ehkä enemmänkin sellainen fiilispohjainen sunnuntaijuoksija. Nytkin lumentupruttaessa taivaalta en lähde liukastelemaan juoksulenkille, vaan suuntaan suosiolla vain hiihtämään.

Mitäs me räntäsateesta nauttijat

Olen odottanut iltojen pimenemistä. Kesähelteiden ja alkusyksyn epämääräisten säiden välimaissa olin aika hukassa – en tiennyt, lähteäkö ulos shortseissa vai trikoissa vai lähteäkö ollenkaan. Aika usein päädyin juoksumatolle.

Vaikka juoksulenkki olisi ollut koko työpäivän ajan suunnitelmissa, illan suussa takki tuntuu usein tyhjältä. Silloin lenkkipoluille lähtöä joutuu vähän houkuttelemaan. Onneksi kotoa löytyy koirakaveri jos toinenkin, joille lenkille lähtö on päivän tärkein juttu. Ulos kannattaa lähteä – jos ei muuten, ihan vain jo syksyisen luonnon monimuotoisuudenkin vuoksi. Ruskan värit ovat lumoavia, ja muuttoa puuhaavien lintujen elkeitä on mukava seurailla.

Kun mukana on koirakaveri, lenkkimme alkaa nelitassuisen juoksijan nuuskuttelutuokiolla ja puskapisuttelulla. Olemme sanattomasti sopineet, että tämä osuus hoidetaan hetimmiten alta pois. Sen jälkeen löytyy malttia itse juoksemiseen.

Asuinalueellamme on paljon koiria, ja ensimmäisen kilometrin aikana niitä tulee vastaan useita. Me kaksijalkaiset nyökkäämme toisillemme kohteliaasti, ja koirat aprikoivat, saisiko tästä hyvät rähinät. Näillä kulmilla on tapana tervehtiä vastaantulijoita, kukin omalla tavallaan.

Kahden kilometrin kohdalla pohdimme suuntavalintaa. Havannalainen iloitsee, jos käännyn vasemmalle. Jos hyvin käy, meistä tarkkanenäisempi voi siellä haistaa peurojen ja muiden metsänelävien hajuja. Mainio reittivalinta siis. Joskus peuranpapanat alkavat kiinnostaa liikaa, ja silloin kärsimättömyyteni nostaa päätään. Huokaisten muistan Tommy Hellstenin äänikirjasta kuulemani sanat: ”niin kiire ei elämässä pitäisi olla, ettei ennätä huomata keltaisen perhosen olevan keltainen”. Papanoihin emme siltikään koske, mutta ehkä pienelle nuuskuttelutuokiolle on kuitenkin aikaa.

Papanat hylättyämme kipitämme pientä siltaa pitkin puron ylitse ja nautimme puiston tunnelmasta. Hautausmaan vierustalla ihailemme pientä katubulevardia – jonka päässä kimaltelee houkuttelevasti ostosparatiisi. Jos oikein innostumme, otamme mainosvalojen välkkeessä spurtin ja kurvaamme kohti kuntoportaita.

Kuntoportaissa ilakoimme kuin pienet lapset, tai pentukoirat. Kilpavietti iskee, ja lähdemme täyteen raviin. Molempien lyhyille jaloille kuntoportaiden askelväli on hankala ja joudumme loikkimaan useita askelmia kerrallaan. Pidämme silti vauhdin korkeana. Joskus vähän ärsyynnymme, jos edellä kipuava hidastelee. Emme kehtaa pyytää latua, vaan yritämme kärsivällisesti luottaa siihen, että edellä menijä huomaa siirtyä sivuun. Yleensä huomaa – viimeistään sitten, kun kuulee hurjaa läähätystä takanaan. Uskottelen, että koiran.

Läähätyksemme tiivistyy, kun pääsemme kuntoportaiden yläpäähän. Hetken ihailemme maisemaa ja heitämme virtuaaliset yläfemmat. Aprikoimme, lähdemmekö kohti merenrantaa vai suuntaammeko metsäpolulle. Hirvikärpäsiä kammoavina päädymme merenrantaan. Kesähelteillä siellä voi ottaa veneilijöille tarkoitetusta vesihanasta pikkuhuikat, mutta syyshämärissä se ei enää ole tarpeen. Vesipumpun kohdalla kuitenkin hidastamme vauhtia varmuuden vuoksi ja katsomme toisiamme kysyen, janottaako. Ei janota, joten eteenpäin vaan.

Merenrannalta koukkaamme rantakahviloiden lomasta eläinlääkärin talon ohitse. Onneksi ohitse, eikä tökittäväksi, ajattelee meistä toinen. Talon kohdalla vauhtimme kiihtyy, ihan vain varmuuden vuoksi. Joskus eläinlääkäri on osunut kohdille huikkaamaan heipat. Tällä kertaa ei näy valkotakkisia. Pian mutkan takaa pilkistää jo koirapuisto, jossa tavallisesti on joku, jolle toinen meistä voi hieman murahdella. Ihan vain siinä juoksun lomassa.

Seitsemän kilometrin kohdalla kuulostelemme, joko on aika kurvata kotiin. Joskus on, ainakin silloin kun päivä on ollut pitkä ja energiatasot alkavat valua alamailleen. Jos virtaa riittää, teemme vielä pienen extrakierroksen. Kipaisemme pientä hiekkatietä vanhalle maatilalle, jossa kanat kaakattavat ja joskus kukkokin kiekuu. Eläinlääkärin talo näkyy tännekin, joten varmuuden vuoksi pidämme rivakkaa vauhtia.

Kotipihaan saapuessamme hymy on herkässä. Pää on tuulettunut, työasiat ovat unohtuneet ja toinen meistä on saamaisillaan herkkuraksuja palkkioksi reippaudestaan. Hyvä tytöt, hyvä me! Mitä rapaisemmat tassut ja tossut, sitä parempi mieli!

Tasapolkimilla

Jonotin naisten maastopyöräilykurssille monta kuukautta. Vaikka naisia on maastopyöräilijöissä edelleen vähän, kiinnostus lajia kohtaan on tällä hetkellä suurta. Monet naiset eksyvät fillarilla metsään miehensä mukana, ja niinhän minullekin kävi. Innostuimme puolison kanssa maastopyöräilystä puolivahingossa reilu vuosi sitten, ja sen jälkeen Austinin kuumia metsiä on koluttu kahdella renkaalla aina, kun siihen on auennut mahdollisuus.

Harva se viikonloppu tosipyöräilijät surahtelevat autoja kalliimmilla ajokeillaan meidän ohitsemme. Itse tapaan katsella lempireittiemme jokaista juurta ja kalkkikiven palasta miettien, millä konstilla ne tänään juonivat katkaisevansa juuri minun luuni. Kun lopulta huomasin, että puolison taidot kehittyvät mutta minun eivät, tiesin uimakouluseikkailuistani oppineena tarvitsevani tuutoria.

Ensin harjoiteltiin nurmikentällä. Ehdin kuvata muita, kun lainapyörääni vaihdettiin ehjää rengasta. Kurssilla oli mukana myös REI:n mekaanikko, joka hoiteli moiset hommat käden käänteessä.

Onneksi maanlaajuinen ulkoilu- ja urheilutarvikekauppa REI järjestää monenlaisia koulutuksia ja kursseja ihmisille, jotka haluavat oppia uusia taitoja. Olemme käyneet REIn kanssa sekä vaeltamassa että melomassa, ja keskustelleet moneen kertaan kiipeilykurssista. Maastopyöräilykurssille halusin mennä nimenomaan naisseurassa.

Kokoonnuimme varhain viikonloppuaamuna Muleshoe Bend -puistoon Colorado-joen varrelle. Ennen kuin päästiin pyörän selkään, juteltiin pitkän aikaa turvallisuudesta ja varusteista. Amerikkalaiseen tapaan kaikki allekirjoittivat vastuuvapautuslomakkeen, sillä maastopyöräillessä voi sattua jotain. Kukaan ei päivän aikana kuitenkaan murtanut luitaan, vaikka joku hiukan nurin humpsahtikin.

Aikoinaan kansallisella tasolla kilpailleenkin leidin opastuksella harjoittelimme ensin perustaitoja nurmikentällä: reitin hakemista, pysähtymistä, tasapolkimia sekä nousuun ja laskuun tarvittavia asentoja. Kokeilimme, kuinka maaston epätasaisuuden voi antaa vapaasti vaikuttaa alla liikkuvaan pyörään, kun itse nousee satulasta. Lopulta lähdimme polulle kokeilemaan juuri opittuja taitoja.

Tiukan ylämäen viimeisessä notkelmassa, pienimmällä vaihteella sotkiessa piti hakea reitti tuosta kivien välistä. Kivi nousi sen verran korkealle, että polkaisun piti ajoittua juuri oikein. Kiven reunaan hakkautuneet valkoiset jäljet kertovat epäonnistuneista yrityksistä.

Pyöräilyreittimme oli todella kiinnostava. Olin olettanut, että meitä vietäisiin suunnilleen hiekkateille, mutta pääsimme ihan oikeasti maastoon ja hyvin tekniselle reitille. Ennen ensimmäistä hyppyä jalkauduimme tarkastelemaan polkua, sen tarjoamia reittejä ja hypyn jälkeen välittömästi seuraavaa juurakkoista nousua. Kurssin vetäjä otti kuvia ja huuteli ohjeita, kun me yksi kerrallaan menimme ensimmäisestä esteestä. Tämän jälkeenkin pysähdyttiin vielä monta kertaa pohtimaan strategiaa, jolla taltutettiin niin ankarat nousut kuin jyrkät laskutkin.

Keski-Texasin pyöräilypolut eivät ole helppoja. Täällä saa äärimmäisen harvoin ajella tasaista multapolkua tai sileää kiveä pitkin. Maasto ei kestä kulutusta märkänä, ja kun jotkut silti malttamattomina ajelevat sateiden jälkeen, suosituimmat polut ovat yhtä terävää kalkkikivipeltoa. Kurssireitillä ajeltiin myös juurakkoa, hietikkoa ja vanhaa joenvartta, jossa kivet olivat suuria ja pyöreitä, veden vuosisatojen aikana hiomia. Siinä sai aika lailla sotkea kevyellä vaihteella, kun joka polkaisulla syvä kivikko vain vajosi alta.

Hyppy! Nojaa taakse, pidä tasapolkimet, yksi sormi kummallakin jarrulla, katse kohti seuraavaa estettä. Pieni vaihde valmiina, sillä heti kun rengas osuu maahan, on edessä juurakkoinen nousu.

Rakastan maastopyöräilyä samalla tavalla kuin rakastan uimista: levottomalle ihmiselle molemmat ovat liikemeditaatiota. Kun kiitää pitkin esteisiä polkuja, mitään muita ajatuksia ei siihen hetkeen mahdu. On vain polku, pyörä, luonto, reaktio – ja ne tärkeääkin tärkeämmät tasapolkimet.