Eräs juoksulenkki

”Toiset saa, toiset ei saa – mut jokaiselle hetki koittaa aikanaan. Samalla viivalla, kun lähtölaukaus ammutaan, valmiina kilpaan polvillaan…” -Neljä Ruusua-

Valmiina lököilyyn

Hemmetti, eka lappujuoksu on tosiaan jo muutaman viikon päästä, oivalsin Ilkka Alangon (ihanaa) ääntä kuunnellessani. Eikä se ensimmäinen ole vähempää kuin ultra. Edelliskesän iltojen kepeydessä oli ollut helppoa heitellä lupauksia.

Lupaukset on kuitenkin ennemmin tai myöhemmin lunastettava, ja lähtöviivalla on kepeys kaukana, jos juoksupäivät ovat kääntyneet enimmäkseen ’palauttaviksi’ lököilyiksi.

Lököilyksi oli kääntyä tämäkin lauantai, sillä pihatie näytti hengenvaaralliselta. Kovaa jäätä ja litroittain vettä päällä; siihen eivät parhaatkaan nastat pureutuisi. Hyvä syy sille palauttavalle, järkeilin.

Järkeäni tarkemmin kuunneltuani päättelin, että juoksumattokin on oivallinen vaihtoehto. Ulkojuoksussa on omat ehdottomat etunsa, mutta kyllä matollakin saa mainiot treenit tempaistua. Jahkailin juoksumaton ja palautumispäivän välimaastossa, kun ohjat otti pikkusiskoni.

Pikkusiskolla on hiihtoloma alkanut, totesin miehelleni. Kaava on aina sama: ensin ihania talvikuvia pohjoisesta. Sitten ulkourheilun hehkutusta. Hiihtolenkkien jälkihekumassa vauhti kiihtyy: tuutsä keväällä Nutsille? Mä ilmoitan meidät maratonille. Hei wau, Kilimanjarossakin voi juosta ultran…

Ultra Kilimanjarossa olisi varmaan ihan wau, mutta ensin pitäisi selvitä näistä jo luvatuista. Könysin juoksumatolle ja pistin luurit korville.

Nurmilla niittyjen, uomissa jokien, katveessa pensaiden tai puun…. oho, ajatukset olivat lähteä ihan omille urilleen. Säädin maton kallistuskulmaa ja vilkaisin juoksukelloa.

Kello, pahus! Se oli jäänyt laittamatta päälle. Juoksumaton näyttö kertoi, että olin juossut neljä minuuttia. Hemmetti. Mikä juoksu se sellainen, mistä ei saa dataa talteen, puhisin.

Puhisin sen verran kipakasti, että askelta tihentämällä sain kuin sainkin juoksumattoni ajannäytön kiinni. Itsehuijaustahan tämä, mutta kolmen kilometrin kohdalla kelloni ja juoksumaton näyttö olivat ajasta ja matkasta samaa mieltä. Onnittelin itseäni – voitinpas tämän erän, juoksumatto!

Juoksumattopa olikin ovelampi kuin arvasinkaan. Matossani on merkillinen ominaisuus: vaikka kallistuskulmaa kuinka keikuttelisi, diginäyttö näyttää aina pyöreää nollaa. Todellinen kulma käväisee näytössä, mutta nollaksi se aina palaa. Kuutisen kilometriä hilputeltuani äimistelin, miten askeleeni voi olla näin raskas. Ihan kuin vetäisi loputonta ylämäkeä.

Ylämäkeen mattoni oli minut päättänyt viedä, sillä vasta puolitoistatuntisen lenkkini jälkeen oivalsin, että kallistuskulma oli jäänyt yläasentoon. Mutta tuossa vaiheessa en sitä hoksannut, vaan jumpsuttelin menemään ja kuuntelin Ilkkaa.

Ja Ilkkahan pisti parastaan; Paina kaasua ja anna palaa, tämä lauleskeli. ’Olen kaikkeen nyt valmiina, vahvempana kuin milloinkaan’. Pudistelin päätäni matolleni ja tottelin kuulemaani – lisäsin vauhtia.

Vauhdista nautiskellessani mielessäni käväisi takavuosien maraton-luento ja maraton-guru Matti Jääskeläisen tiukka toteamus: vedä vaan liian kovilla tehoilla, niin kehitys tyssää ja kohta on elimistö tukossa. Matin viisaudet unohtuivat, kun Ilkka jatkoi houkutteluaan: ’jos sä tahdot pitää hauskaa, lähde mun mukaan’. Ja minähän lähdin.

Lähdin sellaisella innolla, ettei pitkiksessäni ollut vähääkään järkeä. Jokainenhan sen tietää, että liian kovilla tehoilla pitkiksen peruskestävyysvaikutus häipyy taivaan tuuliin ja treenistä tuleekin vauhtikestävyysharjoitus. Ei siis lainkaan huoltavaa, helppoa eikä varsinkaan palauttavaa.

Palauttavasta päivästäni sukeutui siis tehopäivä. Kiitos kohkaavan siskoni ja Suomipopin, sitkeyteni ja päättäväisyyteni ainakin kehittyivät – sikäli kun uskotaan siihen kantavaan periaatteeseen, että pitkät ja kovavauhtiset harjoitukset kehittävät juuri näitä ominaisuuksia. Hyvä treeni, hyvä lauantai!

’…ei järjen häivää kukaan nähnytkään, en liiemmin sen ääntä kuullut itsekään….’ -Neljä Ruusua-

Tällä kertaa ulkoiluosuudeksi jäivät vain lumihommat.

Ahkerimmin käyttämäni kodinkone – juoksumatto!

Matolla juoksemiseen löytyy kaikenlaisia selityksiä – kuten vaikkapa ulkojuoksua kateellisesti kaihoava lemmikki. Järkeenkäyvempi selitys on kuitenkin mattojuoksun helppous; kengät jalkaan ja hops, lenkki voi alkaa.

Heti alkuun todettakoon, että ulkona juokseminen on mielestäni ihan parasta. Happihyppelyn jälkeen kroppa on täynnä energiaa ja mieli kirkas. Nautin erityisesti siitä, kun räntäsade piiskaa kasvoja. Oikein odotan, että illat hämärtyvät ja syyssateet saapuvat. Mutta matto on hyvä kakkonen – ja erityisen hyvä kaveri silloin, kun aika on kortilla.

Pitkän koronaetäilyn rutiineihini kuului aamulenkki. Kun työmatka kesti parikymmentä sekuntia kahvinkeittimeltä kirjoituspöydän ääreen, juoksullekin jäi hyvin aikaa. Nyt kun työt ovat alkaneet yhä enemmän siirtyä ihmisten ilmoille, ulkopyrähdykselle ei enää ehdi. Juoksumatolle sen sijaan kylläkin – jo muutama mattokilometri saa unihiekat karisemaan ja veren kiertämään.

Mattojuoksija olen ollut iät ja ajat. Joskus taisin kertoakin siitä, että ensimmäinen mattoni syttyi tuleen! Kannustan olemaan tarkkana sähköjohtojen kanssa. Opin kerrasta, että töpseli on parasta irrottaa aina käytön jälkeen. Minulla se jäi seinään ja matto alkoi huristelemaan omia aikojaan. Kun se oli aikansa kuumunut, alkoi kipinöitä sinkoilla.

Ajoittain olen tuntenut vähän huonoa omaatuntoa siitä, että juoksen niin paljon matolla. Tai häpeilyä enemmänkin. Onko se edes oikeaa juoksemista? Helpotti kovasti, kun osuin viime talvena radion ääreen hetkellä, jolloin ultrajuoksija Satu Lipiäinen kipitteli juoksumatolla Suomen ja taisi olla pohjoismaisenkin ennätyksen. 12 tuntia matolla! Kuuntelin lähetystä innoissani ja hölkyttelin myötäjuoksien. En kylläkään kahtatoista tuntia, mutta kuitenkin.

Sen palaneen maton jälkeen kokeilin jotakin halpisräpsyä. En suosittele. Jos juoksua harrastaa vähänkään enempää, maton täytyy olla kunnollinen. Nykyinen Tunturini palvelee uskollisesti, eikä kitise eikä natise. Se on kuntosalitasoinen, leveä, jämäkkä ja äärettömän painava. Niin painava, että se sai asettautua niille sijoilleen, mihin jaksoimme sen kantaa. Arvostan myös sen monipuolisia ominaisuuksia. Kaltevuutta täytyy voida säätää riittävästi, ja nopeutta on oltava tarpeeksi. Plussaa on sekin, että maton ohjelmistossa on erilaisia valmiita treenejä, kuten ylämäkijuoksua tai intervalleja.

Jos jonkun miinuksen matostani kaivaisin, se olisi kännykkätelineen puute. Tai tablettitelineen. Olisi kiva, jos juostessa voisi katsella vaikka elokuvaa. Nytkin se onnistuu, mutta viritelmät ovat vähän kyseenalaiset ja useimmiten siitä seuraa enemmän ärsytystä kuin iloa. Siksipä juoksenkin usein napit korvilla ja annan musiikin viedä.