Kannattaisiko juoksukoitoksissa edetä Run-Walk-Run menetelmällä?

Testasin Run-Walk-Run yhdistelmää alkukeväällä. Tein tuolloin yksittäisen pitkän lenkin kävelyä ja juoksua vuorotellen. Tuloksista innostuneena uumoilin testaavani asiaa lisää ja kokeilevani juoksun ja kävelyn rytmittämistä myös lappujuoksussa.

Run-Walk-Run menetelmän testaaminen juoksutapahtumassa on vielä jäänyt. Mieleni ei usko, että juoksun ja kävelyn yhdistäminen kisassa todella toimisi! Kokeilin kuitenkin metodia uudelleen. Juoksin ja sitten juoksu-kävely-juoksin saman reitin seuraavana päivinä. Olosuhteet olivat lämpötilan ja sään suhteen hyvin samanlaiset eikä muissakaan fysiologisissa asioissa ollut juurikaan eroa.

Ensimmäinen lenkki meni kokonaan juosten. En ollut sunnitellut juoksu-kävely-juoksevani samaa lenkkiä seuraavana päivänä, joten tuleva toinen testaus ei vaikuttanut ensimmäisen päivän lenkkiin ja sen nopeuteen.

Kun tossut sitten lähtivät jälkimmäisellä lenkillä kiertämään sattumalta samaa, edellisen päivän lenkkimatkaa, idea testauksesta syntyi ja tein toisen reitiltään identisen lenkin juoksua ja kävelyä yhdistelemällä.

Ajallisesti eroa lenkkien väliin jäi 16 tuntia. Matka oli viiden kilometrin mittainen. Kävelin puoli minuuttia jokaisen kilometrin aikana.

Yllätyksekseni juoksu-kävely-juoksuyhdistelmällä keskimääräinen kilometriaika oli jälleen pelkkää juoksua nopeampi, vaikka ilman juoksukellon antamia lukemia olisin arvioinut kokonaisvauhtini olleen pelkkää juosten tehtyä lenkkiä hitaamman. Eroa kertyi keskimäärin 47 sekuntia kilometriä kohden.

Vaikka tulokset ovat kahdella testauskerralla sekä pidemmällä (yli 20 kilometrin lenkillä) että lyhyemmällä lenkillä olleet Run-Walk-Run metodilla pelkkää juoksua nopeammat, on edelleen mahdotonta saada itsensä uskomaan, että yhdistelmä todella antaa pelkkää juoksua paremmat kilometriajat.

Vielä vaikeampaa on perustella itselleen, miksi kesken lenkin vaihtaisin juoksijana menoa kävelyyn. Eihän tavoitteenani ole juoksu-kävely-juosta maratonia tai ultramtkaa, vaikka toisaalta polkujuoksussa pahimmat ylämäet mennäänkin välillä tietoisesti kävellen.

Mikä siten selittäisi Run-Walk-Run yhdistelmällä saavutettavaa nopeutta?

On varmaa, että vauhdin hidastaminen hetkellisesti juoksusta kävelyyn alentaa sykettä ja lenkki toimii intervallitreeninä.

Yhdistelmässä kävelyosuudet jäävät niin lyhyiksi, ettei niillä ole juurikaan kokonaisnopeutta heikentävää vaikutusta. Juoksu on puolestaan kävelyjaksojen välillä nopeampaa kuin koko matkaa juostessa. Itsellä tasaista juoksua puksuttaessa vauhti ehkä joskus huomaamatta notkahtaa, vaikka kokonaisvauhti on juostessa vuosien varrella tullutkin hyvin tasaiseksi.

Uudenkin testauksen jälkeen en voi kun suositella juoksu-kävely-juoksun kokeilua ja lenkkivauhdeilla leikittelyä osana harjoittelua.

Ehkäpä joskus todella rohkenen testaamaan asiaa myös se lappu rinnassa – vaikka melkoista mielenlujuutta se silloinkin vaatisi varsinkin tilanteissa, joissa katsojat kannustavat meitä syystä tai toisesta kävelyyn hetkeksi vaihtavia todella juoksemaan!

SoulCycle-tunnilla

Työkaveri tuli kaupunkiin. Hän on juoksija, mutta kylmään Kaliforniaan tottuneena karsasti Teksasin kesää. ”En kestä sitä kuumuutta”, hän tunnusti (vaikka nythän täällä on jo aamuisin usein alle 80 F / 27 C!). Työkaveri on innokas SoulCyclisti, joten lähdin hänen kanssaan ensimmäiselle tunnilleni.

Meillä oli yhdeksältä tapaaminen asiakkaan kanssa, joten menimme 45 minuutin aamutunnille seitsemäksi. Etukäteen piti kirjautua SoulCyclen sivuille / appiin, varata pyörä ja maksaa tunti. $20! Ja se oli siis eka tunti puoli-ilmaiseksi.

Austinin keskusta klo 6.27.

Hinnalle sai kyllä vastinetta. Ekan tunnin pyöräilykengät kuuluivat hintaan. Tiskillä oli tarjolla hiuspampuloita ja korvatulppia, suihkussa kaikki bergamonttihoitoaineesta kasvosaippuaan.

Avulias henkilökuntakin hääri ympärillä kaiken aikaa ja auttoi niin asentamaan pyörää kuin klipsuttelemaan niitä kenkiä polkimiin. Tuntui vähän siltä, kuin ei olisi ryhmäliikuntatunnilla ollutkaan, vaan ehkä day spassa. Omat puhelimet he ystävällisesti pyysivät laittamaan pois, kun työkaveri olisi nopsasti vain vastannut yhteen viestiin.

Itse tunti ajetaan suurimmaksi osaksi hämärässä. Ohjaajan luona edessä oli neljä suurta kynttilälyhtyä, jotka tunnin loppupuolella rituaalinomaisesti puhallettiin sammuksiin. Ohjaaja kuljetti kynttilän kerrallaan jonkun ajajan luokse.

Välillä valaistiin ohjaaja, jotta saatoimme nähdä, mitä piti tehdä. Joitakin pyöräpunnerruksia ja käsipainoharjoituksia lukuunottamatta meno oli aika tavanomaista spinningiä. Mitä nyt aina välillä ohjaaja moshasi ja innokkaimmat kiljahtelivat oh yeah.

Omia pyyhkeitä ei tarvittu

Tunnilla pidettiin huolta siitä, että kaikki kokivat olevansa oikeassa paikassa. ”Kuka on täällä ekaa kertaa?” kyseli ohjaaja, ja ekakertalaisille taputettiin. ”Kuka on kaupungissa vieraisilla?” Myöhemmin tunnilla ohjaaja muisti, mistä kyläilijät olivat sanoneet tulleensa ja kyseli: ”San Francisco, how are you doing?”

Alkulämmittelyissä ja loppujäähdyttelyissä ojenneltiin käsiä korkealle ja vedettiin kohti sydäntä sitä kiitollisuutta ja hyvää energiaa, mikä saliin oli tullut. Hmmm.

Ja kun viimeinen mäki oli yhdessä kiivetty (”meitä kaikkia tarvitaan tähän!” vakuutti ohjaaja), riemuitsimme uupuneina miltei kyyneleet silmissä siitä, että olimme kotona: ”You are HOME, we are home!” Ulkosuomalaiselle tämä tämmöinen on aina vähän herkistävää sanastoa.

Kaikki tavarat jätettiin lukittuihin kaappeihin, salissa oli tila tiukassa.

Parkkeerauksen sali olisi maksanut puolestani, ellen olisi vahingossa aamupimeässä eksynyt siihen väärään parkkihalliin. Se meni siis omasta pussista, $18. Auts.

Kaiken kaikkiaan SoulCycle oli hieno kokemus ja antoi upean energiapohjan pitkälle työpäivälle. Varmaan menen näille tunneille vielä uudelleenkin – kun työkaveri taas tulee kaupunkiin.

Vitamiinicoctail

Somen ferritiinikeskustelut eivät ole kiinnostaneet vähääkään. Ärsyttävää trendihömppää. En edes muista, milloin olisin koskenut rautalisävalmisteisiin – hemoglobiininikin on ollut aina korkea.

Ja näin sitä ihminen putoaa korkeuksistaan; sattumalta tulin lukeneeksi erään urheilulääkärin artikkelin, jossa hän kirjoittaa, että jokaisen urheilevan naisen tulisi syödä 2-4 rautakuuria vuosittain. Toteamus tuntui niin kummalliselta, että oli pakko pysähtyä artikkelin äärelle. Yhtäkkiä alkoikin tuo ”muotihömppä-ferritiini” kiinnostamaan. Hetkeä myöhemmin olin jo varannut laboratorioajan verikokeeseen.

Tuloksia tutkaillessani en olisi voinut olla hämmästyneempi. Hemoglobiinini oli 150 ja ferritiiniarvoni 40. Varastorautani oli siis raja-arvojen puitteissa, mutta alakantissa. Isoin yllätys sen sijaan oli D-vitamiinivaje, jonka testi armottomasti osoitti. Täysin riittämätön, oli tulkinta. Mitä ihmettä! Olen käytännöllisesti katsoen viettänyt koko kesän taivasalla. Veneemme on ollut vesillä heti jäiden lähdöstä alkaen, ja muutenkin olen aina ulkona. Ruskettunutkin, sitä paitsi.

Magnesiumtasokin lähenteli alinta raja-arvoa. S-Urea -tulos puolestaan paljasti, että ruokavalioni on liian proteiini- ja valkuaisainepitoinen. Kokonaiskolesterolikin koholla.

Kummalliset kolotukset, alavireinen mieli ja armoton vetämättömyys saivat selityksen -ja minäkuvani kunnon kolauksen. Miten ihmeessä tuollaiset tulokset, minähän elän terveellisesti. Hiilarit ja proteiinit syynään tarkasti, ja vitamiinejakin syön silloin kun muistan.

Tulevaisuudessa varmaan älykellot ja muut vimpaimet kertovat online, mitä vitamiineja ja pillereitä elimistö kaipaa. Niitä aikoja odotellessa suosittelen laboratoriotestausta; kymmenen minuutin verikoe ja tulokset tulevat sähköisesti seuraavana päivänä. Itse tulin ostaneeksi aktiiviliikkujan tutkimuspaketin, ihan vain sen feriitiinin vuoksi. Ferritiiniarvon lisäksi sain tärkeää tietoa 12 muusta tärkeästä testistä. Settejä näytti olevan tarjolla vaikka minkämoisia. Laboratoriohoitaja kertoi, että niitä ostavat erityisesti naiset. Eivät kuulemma niinkään itselleen, vaan epämääräisiä oireita kotona kitisevälle miehelleen.

Oma mielikuvani hyvinvoinnistani ja elämäntapojeni terveellisyydestä heitti kertaheitolla häränpyllyä. Oikean vitamiinicoctailin lisäksi lienee syytä tsekata jatkossa vähän tarkemmin sekin, mitä ruokalautaselle tulee ammennettua!

Kellokaupoilla

Oivalsin, että tarvitsen uuden urheilukellon. Oivallusta edisti kolme huomiota.

Ensinnäkin jollakin urheiluaiheisella some-sivustolla joku muu kertoi juuri hankkineensa kellon. Eli siis vanha kunnon kaikilla-muillakin-on.

Karvalakki-Garmin riitti minulle pitkäksi aikaa.

Kun tämän jälkeen selailin puolihuolimattomasti kelloarviointeja, huomasin että vanha kelloni on pian lopetettavien listalla. Vanha kunnon eihän-tällaista-kehtaa-esitellä-edes.

Ja sitten, jotta olisi edes yksi hyvä syy: karvalakki-Garmin ei kykene seuraamaan uintimatkan pituutta. (25 m + 2 min. lepotauko ja 25 m tuottaa toki kohtuullisen helpon yhteenlaskun…)

Enpä edes arvannut, että vesi+gps -vaade heittäisi minut suoraan siihen kellojorpakkoon, jossa suo on siellä ja vetelä täällä, ja molemmissa kosteikoissa hintalappu sen mukainen.

Paljastettakoon nyt, että yritin selvitä multisport-kellon ostosta halvalla. Pari viikkoa asiaan perehdyttyäni moinen untuvikkoajatus jo vähän hymyilytti. Totta kai kellovalmistajatkin tietävät, että monivälinelajit, kuten vaikkapa triathlon, ovat mitä suurimmassa määrin välineurheilua.

Pari ranneketta myöhemmin kellotaulu palveli edelleen.

Pitkän aikaa listallani keikkui ihan kelvollinen ehdokas: Timex Ironman GPS. Se olisi osunut kolmeen neljästä vaateesta: olisi ollut juoksukello, pyöräilykello ja molempia huokealla hinnalla. Useampia arviointeja luettuani tulin kuitenkin siihen käsitykseen, että vesikellona Timex mittaa matkaa vain kierroksina, jotka kellolle tulee ilmoittaa manuaalisesti. Joku vielä sanoi, että nappeja ei sitten painella pinnan alla. Ja rumahan se on, ei siitä mihinkään pääse.

Seuraavaksi olisin kovasti halunnut tykästyä Coros-kelloon. Ne vaikuttavat laitteilta, joihin on suunniteltu mukaan vain olennainen – ja lisäksi aivan hillitön akunkesto. Kun ne tulivat tietoisuuteeni juoksupodcastien ansiosta reilu vuosi sitten, googletin Coroksia ja huomasin pettymyksekseni, että ne ovat tyyriinpuoleisia. Coros kuitenkin brändäsi itsensä uudelleen jokin aika sitten ja nyt kellot ovat noin kolmanneksen edullisempia kuin alunperin. Silti menivät yli pihistä budjetistani.

Garminit tuntuivat saavan kaikkialla paljon kehuja (ts. ovat laittaneet paljon rahaa markkinointiin). 735XT ja 935 olisivat varmaan kumpikin olleet aivan taattuja ratkaisuja. Garmin Vivoactive 3:a ihan pohdinkin. Ja sitten harmittelin, että Tomtomin Multisportin valmistus on lopetettu – vaikka se ehkä onkin rumin koskaan näkemäni kello. Myös AppleWatch vilahteli nettilistauksissa, mutta minä en vieläkään osaa ajatella sitä sporttikellona, vaikka noin muutoin iIhminen olenkin.

Uutta piti saada!

En varsinaisesti osannut kaivata kellolta älyominaisuuksia. En tahdo lukea tekstareita kesken juoksun eikä kaikenlainen urheiludatakaan ihan hirveästi kiinnosta. (Katsotaan muuttuuko ääni, öh, kellossa (!), kun uutta dataa on enemmän tarjolla.) Olen pärjännyt juoksuvuoteni ilman syketietoja enkä tarvitse kelloon musiikkia. Oikeastaan kaikenlaiset ylimääräiset ominaisuudet karkottavat minut ostajana: enhän jaksa enkä tahdo edes opetella kaikkia toimintoja – miksi siis niistä maksaisin?

Tyttäret olivat pistäneet kellohankkeeni merkille. Yksi heistä oli jalomielisesti luvannut antaa karvalakki-Garminilleni uuden kodin. Kun parin viikon jälkeenkin edelleen vain mietin, selasin, vertailin ja jahkasin, perhe alkoi käydä kärsimättömäksi. ”Osta nyt vaikka Rolex!” tyttäret naureskelivat.

Sitten Suunto löi pöytään alennusmyynnin. USAssa kaikenlaiset juhla- ja vapaapäivät tarkoittavat aina tekosyytä alennusmyynneille, ja nyt oltiin siis lähestymässä Labor Day -viikonloppua. Sen varjolla osa Suunnon kelloista oli sivuilla -30 %, osa jopa enemmän.

Uusi kelloni on Suunto Spartan Trainer. Lueskelin netistä hyvää ja huonoa, mutta kaiken kaikkiaan arvioinnit jäivät plussan puolelle. Tykästyin aika lailla kellon ulkonäköön, käytännölliseen määrään toimintoja ja siihen, että kelloni on suomalainen. Puhuukin suomea – eikä vaikuta siltä, että olisi edes käännetty kömpelösti englannin läpi.

Näkyyks kello?

Vajaan viikon käyttökokemuksen jälkeen olin pääosin tyytyväinen. Kello toimi altaassa mainiosti ja kun juoksun jälkeen synkkasin tiedot sovellukseen, sain paljon tietoa – jota kaipasin ja jota en edes ollut osannut kaivata. Näin esimerkiksi, että Austinissa Suunto-kelloilijoiden suosikkireitti kulkee Ladybird Laken ympäri.

Uniseuranta näyttää vähän mitä sattuu, tai sitten en vain tiedä, milloin nukun ja milloin valvon. Syketiedot ovat hauskaa lisädataa ja GPS näyttää toimivan loistavasti. Sitä ei myöskään tarvitse odotella, toisin kuin Garminissa. Kun kello synkkauksen jälkeen vilautti kellotauluun ensimmäiset viestit, huudahdin hämmästyneenä ”witchcraft!!” ja lapsilla oli hauskaa.

Jos jotain saisi toivoa, niin tahtoisin kelloon kaksi ominaisuutta: näppärän yömoodin – esim. ”älä värise klo 22-6”, ja mahdollisuuden valita mittayksiköt urheilulajin mukaan. Ymmärrän kyllä, että saatan olla jälkimmäisen toiveeni kanssa aika yksin. Olen vain oppinut juoksemaan maileja ja uimaan metrejä. Mitä kummaa mahtavat olla nämä jaardit, joista kello nyt altaassa puhuu? Ehkäpä niihin oppii.