Arkiliikunta, Hyvinvointi, juoksu, Muu elämä, Teksas/ulkosuomalainen, Uncategorized

Kun tavoitteet heittävät häränpyllyä

Kesällä luulin tietäväni, miltä juoksu- ja urheilutavoitteeni tälle syksylle, ehkä jopa vuodelle, näyttävät. Marraskuussa naapurikaupungissa järjestetään kaupungin ensimmäinen puolimaraton. Sinne aioin. Marraskuusta maaliskuuhun olisi tarjonnut sopivan treenipätkän Austinin maratontapahtumaan, jossa arvelin juoksevani varmaan toisen puolikkaan – rehellisesti sanoen pyörittelin myös ajatusta kokomaratonista. Keväällä aioin juosta Tejas Trailin 30K -tapahtumassa yöpoluilla.

Sitten alkoivat uudet työt ja kaikki tavoitteet heittivät häränpyllyä.

Pitkästä aikaa aamujuoksulla!

Olin Suomessa opettajana vuosikausia, mutta USAssa en ennen tätä vuotta ole luokkahuoneeseen astunut kuin vanhemman roolissa. Nyt palasin koulumaailmaan, takaisin kutsumusammattiini. Ja huh sentään, kuinka ottaakin tiukille. Päivät ovat pitkiä, oppilaiden haasteet moninaisia, itsellä paljon opittavaa ja onhan tässä tämä maailmanlaajuinen pandemiakin heittämässä kapuloita rattaisiin.

Onneksi ostimme sen juoksumaton. Tänä aamuna kävin ulkona juoksemassa ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Ilman mattoa ei juoksuista olisi tällä välin tullut mitään, ja vähiin ne ovat nytkin jääneet. Viikonloppuaamuisin olemme puolison kanssa pyrähtäneet kuumaan metsään maastopyöräilemään ja viime viikolla raahasimme lapsetkin haikille, kun lämpötila ei enää ylittänyt kolmeakymmentä. Oli siis paikallisittain ihan viileää!

Työkaveri, liikunnanopettaja, kertoili treenaavansa puolikkaalle. Ihastelin, että kylläpä hän jaksaa ja ehtii. No liikunnanopettaja kuulemma asuu lähempänä koulua kuin minä, ja kun hän siis herää aamulla viideltä juoksemaan, hän ehtii koululle seitsemäksi kuten pitääkin. Minun pitäisi nousta juoksulle neljältä, ja se jää kyllä tekemättä.

Haaveilimme kuitenkin, että jospa kevätlukukauden puolella meillä olisi homma paremmin hanskassa ja sitten ehtisimme vaikka koulun jälkeen treenata joskus yhdessä.

Perheen kanssa patikoimassa.

Tällä hetkellä syksyn suurimmaksi tavoitteeksi näyttää muodostuvan koulussa alkavan tyttöjen juoksukerhon valmentaminen. Aloittelemme noin kuukauden päästä, harjoittelemme kahdesti viikossa ja joulun nurkilla tyttöjen olisi tarkoitus olla 5K-kelpoisia. Odotan tätä innolla! Ehkäpä siinä lasten treenatessa pääsee itsekin vähän juoksentelemaan pitkin kenttää.

Omat juoksukisat saavat nyt hetkeksi kuitenkin jäädä. Toistaiseksi täytyy riittää, että pääsen tavalla tai toisella liikkumaan ainakin sen pari kolme kertaa viikossa. Kun elämä heittää kierrepalloa, ei auta kuin kieriä mukana.

Uncategorized

Hei beibi, sä oot vaan niin ihana 🎵

….rallattelee pirtsakka Chisu.

Ketäpä ei riemastuttaisi, kun kehutaan!

Meillä suomalaisilla on harvinaislaatuinen taito kääntää kehutkin moitteeksi. Havahduin asiaan, kun törmäsin eräällä somepalstalla juoksemisesta käytyyn keskusteluun. Aloitteleva lenkkeilijä tuskaili, ettei hän koe kuuluvansa ollenkaan joukkoon, kun pystyy juoksemaan vain vaivaiset viisi kilometriä. Toiset pinkovat kymmeniä kilometrejä päivittäin, siihen vielä pystypunnerrukset ja salitreenit päälle. Aloittelevan juoksijan suoritukset jäivät someuhon jalkoihin – vähän niinkuin niillä kilpakumppaneilla, jotka joutuivat todistamaan etiopialaisen Homiyu Tesfayen tempausta. Mestari veteli maalialueella joukon etunojapunnerruksia odotellessaan muiden pääsyä perille (Juoksija-lehti 4/2021, s. 73).

Ehkä olisi hyvä muistaa, että somessa kaikki on kaunista ja ruoho vihreämpää. Ja uho herkässä, niinkuin tuolla etiopialaisella. Totuuden toinen puoli saattaa hyvinkin jäädä kiiltokuvien katveeseen. Harva meistä nimittäin mainostaa kiukkupäiviään, eikä rumia kuviakaan paljon tule postailtua. Kokonaiskuva jää väkisinkin vaillinaiseksi.

Ultrajuoksun jälkeen ei kiiltokuvaotoksia irtoa…

Wikipedian mukaan kehu tarkoittaa positiivista tai kiittävää arviota. Arviota! Siihenhän se sitten tyssää ja kääntyy epäkehuksi – arviointi itsessään on jo sanana sellainen, että kriittisyys nostaa päätään. Ei ihme, että itsetunto ropisee.

Vanhemmuuden ruuhkavuosina vietin lukuisia tunteja jääkylmissä jäähalleissa tyttärien muodostelmaluistelukisoja seuraten. Jännitin ja purin huuleni halki – tytöt olivat upeita, taitavia, itsetuntoa uhkuvia. Arviointi koitui kuitenkin takapiruksi, joka yllätti kesken menestysvauhdin. Hämmentyneenä seurasin, kun tytär ilmoitti saaneensa loppuiäkseen tarpeekseen siitä, että jokainen askel, jokainen syöty kalori ja jokainen vatsalihasliike tilastoitiin ja arvioitiin. Ikinä hän ei enää sallisi kenenkään mitata mitään. SM-ura päättyi kertaheitolla, ja liikunnan riemukin näytti kadonneen. Onneksi ’ikinä’ on suhteellinen käsite, ja vuodet ovat pehmittäneet kokemaa. Luistimetkin ovat taas päässeet viilettämään jäälle – mutta vain iloa tuomaan.

Jokin aika sitten kirjoitin, miten surulliseksi tunsin oloni, kun törmäsin artikkeliin pikkulasten laihdutusvimmasta. Tiukka pyykkilautavatsa ja teräksiset pakarat ovat monilla aikuisillakin haavelistan kärjessä, mutta mitäs jos oma tavoite onkin lähinnä hyvinvointi ja mielen virkeys? Liikkuminen on hyvästä, vaikkei se varsinaiselta treeniltä tuntuisikaan. Omaa suorituskykyään ei kannata lähteä vertaamaan kahden tunnin maratoonarin treeniohjelmaan, jos se ei ole itselläkin tavoitteena – jospa riittäisikin ihan vaan, että liikkumisesta tulee hyvä olo, terveys on kohdillaan ja elinvoimaa riittää.

Hampaat irvessä vääntämisellä treenin kuin treenin saa helposti kääntymään lähinnä inhottavaksi. Luterilaisella etiikalla kasvatetulle mielelle harjoitusten skippaaminen voi olla synneistä pahin. Lenkille on lähdettävä, vaikka ällöttäisi. Ja sitten päädytäänkin kieriskelemään ylikunnon syövereihin, kuten siskolleni Katjalle kävi.

Tällä viikolla vietettiin vuosittaista ’älä laihduta’ -päivää. Syömishäiriöliitto on huolissaan siitä, että arkemme on täynnä äärimmäisyyksiin menevää ulkonäön (lue: laihuuden) ihannointia. Tuo mainitsemani pikkulasten laihdutusvimma yhdistyy överiksi menevään liikkumiseen. Ja kyllähän siinä liikunnan ilo hupenee, jos ainoa kannustin on kilojen kariseminen.

Palatakseni tuohon somepalstan kommenttiin; se, joka jaksaa juosta viisi kilometriä, voi olla todella ylpeä itsestään! On nimittäin niin, että suurin osa suomalaisista aikuisista viettää valtaosan valveillaolostaan paikoillaan. Paikoillaan! Siis istuen tai makuulla. Rasittavaa liikuntaa kertyy vaivainen prosentti valveillaoloajasta. Tämä ilmenee valtioneuvoston julkaisusta: 978-952-263-585-3. Kahdeksasluokkalaisille tehdyssä Move 2020-mittauksessa joka kuudes ei päässyt kyykkyyn ja joka neljäs ei onnistunut alaselän ojennuksessa. Sisäministeriön kansallisessa riskiarviossa vuonna 2019 todettiin, että suomalaisten heikentynyt fyysinen kunto on huomioitava jopa merkittävänä turvallisuuteen liittyvänä uhkatekijänä.

Riittämättömyyden tunteessa pyörimisen sijaan haluaisin ripotella meidän kaikkien mieliin leppoisuutta. Joskus voisi tehdä ihan hyvää antaa itselleenkin lupa laskea rimaa hieman. Jatkuva itsensä moittiminen murentaa mieltä, ja ankeat ajatukset ruokkivat itseään. Positiivisilla pohdinnoilla puolestaan olo muuttuu rennommaksi ja oksitosiini pääsee jylläämään. Peilistä katsovaan silmäpariin kannattaa silloin tällöin vilkaista arvostaen ja kunnioittaen: siellähän onkin tosi hyvä tyyppi! Ja hemmetti, jaksaa vieläpä juosta viisi kilometriä.

Uncategorized

Tunnistatko varastetun pyörän?

Kun ensimmäisen kerran etsin itselleni käytettyä, hyvää pyörää, naureskelin sitä, kuinka kummallisia jotkut myynti-ilmoitukset olivat. Pohdin, kuinka ihmeessä ihmiset eivät ymmärrä, mitkä tiedot olisivat tärkeitä. Lasten pyörät myydään renkaan tuumakoon mukaan, mutta aikuisten pyörässä rungon koon pitäisi olla ensimmäinen tieto. Olennaisuuksien sijaan jaaritellaan sitä sun tätä. Hämmästelin, kunnes törmäsin jännään artikkeliin, joka kertoi pyörävarkauksista ja varastettujen pyörien myynti-ilmoituksista.

Koronavuonnahan on käynyt monin paikoin niin, että pyöristä on pulaa – näin USAssakin. Pyöräkauppojen varastot olivat alkuvuodesta 2020 jo valmiiksi pienet. Kysyntä kasvoi keväällä räjähdysmäisesti, kun ihmiset alkoivat ajatella, että pyörällä pääsee turvallisemmin kuin vaikkapa joukkoliikenteellä, ja että ne tarjoavat myös mahdollisuuden ulkoilla hauskasti ja turvallisesti. Kunnolliset alle tonnin pyörät myytiin kaikkialta loppuun, ja pian myös seuraavaksi saapuneen pyöräerän ennakkotilauksetkin myytiin loppuun.

Vieläkin Kiinaan vahvasti nojaava pyörätuotanto junnaa kuukausia perässä. Lahjoitin syksyllä oman ylimääräisen pyöräni kuukausiksi lainaan Texas 4000 -projektille. Projektiin osallistuvat University of Texasin opiskelijat ajavat joka vuosi Austinista Alaskaan ja keräävät varoja syöpätutkimukselle. Tänä vuonna opiskelijoilla ei ollut pyöriä, joilla harjoitella. Kauan sitten tilattujen pyörien piti tulla maaliskuussa, mutta niitä ei ole vieläkään kuulunut.

Renkaanvaihtohommissa

Laajamittaisella pyöräpulalla on ollut hyviä ja huonoja seurauksia. Vuosikausia autotalleissa lojuneet pyörät ovat päässeet uudestaan käyttöön ja kiertoon, kun ihmiset ovat alkaneet kunnostaa ja myydä niitä. Itsekin ostin ensimmäiseksi maastopyöräkseni tällaisen autotallin periltä löytyneen projektipyörän – joka on ollut ihan hyvä pyörä, joskus 15 vuotta sitten.

Ikävämpi lieveilmiö on se, että pyörävarkaudet lisääntyivät eksponentiaalisesti. Autotallipyöräänsä myyvissä on toki rehellisiä kauppiaita. USAssa on hyvin tavallista, että autotallit ovat täpötäynnä kaikkea muuta roinaa kuin autoja. Jotkut myyjät nappaavat kuvan, jossa pyörää ei ole oikein edes kaivettu esiin tavarakasasta. Kukaan ei muista, mikä pyörän nimi, merkki, malli tai koko on – saati välitä siitä, millaiseen ajoon se on tarkoitettu. Ilmoituksessa lukee, että osta hyvä pyörä, halvalla saat, varmaan tarvii pumpata lisää ilmaa renkaisiin mutta täti ajeli tällä mielellään 1990-luvulla. Ostaja jää tihrustamaan epäselvää kuvaa ja miettii, että city- vai maastopyörä.

Kummallisten kuvien ja epämääräisten tietojen pitäisi kuitenkin kilkuttaa myös pyöränostajan hälytyskelloja. Se, joka ei halua oikean omistajan tunnistavan pyöräänsä myynti-ilmoituksesta, ottaa kuvat pimeässä, etäältä tai epäselvästi, kuvaa monta pyörää yhdessä tai käyttää maahantuojan sivuilta lainattua mallikuvaa. Pyöriä kuvataan suoraan edestä tai takaa, tai näytetään pelkästään yksityiskohtia: ketjut, ohjaustanko – ei sitä rungon osaa, jossa olisi hyödyllisiä tietoja. Yritteliäimmät tuunaavat: pyörässä saattaa olla osa, joka on peräisin eri pyörästä, tai koko pyörä on ruiskumaalattu uudestaan. Merkin tai mallin tunnuksia ei näy, härskeimmillään ne ovat räikeästi väärät tekstiin verrattuna.

Ostamani autotallipyörän rengas oli ollut vaihdon tarpeessa jo jonkusen vuoden.

Vielä selkeämpää toki on, jos pyörässä on ”pieniä naarmuja pinnassa” – nimittäin siinä kohdassa, josta lukko on sahattu irti. Pyörä ilman eturengasta herättää tietysti myös kysymyksiä. Pelkkä runko voi olla tosiharrastelijapiireissä aivan asiallinen myyntikappale, mutta markettipyörän runko on selvästi kummallisempi juttu.

Lyhyet ja tietämättömät ilmoitukset tyyliin ”osta tästä hyvä pyörä” ovat arveluttavampia kuin ne, joissa osataan kertoa rungon koko, pyörän käyttötarkoitus, lasten vai aikuisten malli ja ehkä jopa jotain vaihteista tai jarruista. Toisaalta jaarittelevat ilmoitukset pyrkivät herättämään ostajan luottamuksen kertomatta pyörästä mitään: ”Vaimo ei tarvitse tätä pyörää enää, on ajanut vain pari kertaa, nyt myyn pois että saadaan varastoon tilaa.” Mutta näyttääkö pyörä tosiaan siltä, että sitä on ajettu vain pari kertaa? Entä renkaat? Ja jos pääsee vertaamaan pyörää mainittuun rouvashenkilöön, onko hän ollenkaan pyörään sopivaa kokoa?

Sitäkin voi pohtia, miksi jollakulla yksityishenkilöllä olisi pyöriä myynnissä poikkeuksellisen runsaasti tai hyvin usein. Jos saman markkinapaikan kuvissa toistuu eri pyörien taustalla sama rakennus tai jos pyöriä myydään suoraan varastosijainnista, voi olla hyvä vilkaista myyjän profiilia tarkemmin. Epämääräinen kuvaton profiili, puutteellinen tai persoonaton nimi tai juuri luotu profiili, joka sitten pian häviää, antavat aiheen miettiä kahdesti. Myös erittäin halpa hinta, ”myyn nämä vain yhdessä” -diilit, ainoastaan käteiskauppa tai myyjän tavaton kiire saattavat kertoa varastetusta pyörästä.

Nämä myyjät saattavat toki olla aivan oikealla asialla.

Joillakin foorumeilla näytetään myyjän myyntihistoria. Omaa pyörääni etsiessäni törmäsin myyjään, joka oli juuri myynyt sen, mitä etsin, mutta kertoi sitten ”saavansa uusia pyöriä usein”. Profiilihistorian mukaan hän ei ollut myynyt palstalla yhtä ainutta pyörää – eikä sitten seuraavana päivänä enää sitäkään, josta olin kysellyt lisätietoja.

Osa ihmisistä on tietysti vain ihan oikeasti myymässä omaa pyöräänsä. Kaikki eivät ole markkinamiehiä. Viattomat ihmisetkin ottavat huonoja kuvia, kirjoittavat onnettomia kuvauksia ja haluavat päästä itselleen tarpeettomista rakkineista eroon. Yhtä yksittäistä asiaa tärkeämpää onkin ehkä kokonaisuus. Tuliko ilmoituksesta jotenkin kumma fiilis? Sitten on ehkä parempi vain selata eteenpäin.

Asioita joista ei kerrota, mieli, Muu elämä, Uncategorized

Voi uni, mikset tuu…

Ihan alkuun todettakoon, että olen ihan hitsin kateellinen niille, jotka nukahtavat hetkessä. Vaikkapa miehelleni, joka on umpiunessa jo ennen kuin ennättää hyvät yöt huikata. Siinä sitä sitten itse pyörii ja kihisee, kun unesta ei ole tietoakaan.

Yöheräily, nukahtamisen vaikeus ja aamuyön kahvinkeittely ovat tulleet tutuiksi. Parempaa unta metsästäessä olen tehnyt kaikki mahdolliset virheet – plärännyt somea ja näpytellyt työläppäriä. Ja samalla olen karkottanut unihippuset entistäkin kauemmaksi.

Tiedän kyllä, että pitkäaikainen nukkumisen takkuaminen voi johtaa ylivireystilaan, joka sitten puolestaan sotkee unen ja valvomisen rytmin. Tunnistan tuskan – ja tiedän hyvin senkin, mitä pitäisi tehdä. Ottaa aikaa itselle ja rauhoittua ja huilata ja ajatella positiivisia. Mutta eihän elävässä elämässä näin tapahdu, ainakaan ihan aina. Välillä vaan on kiirettä ja asiat kaatuvat päälle. Tai treenaa liikaa ja syö huonosti. Lähimpienkin kanssa tulee joskus rähinöityä.

Ilmeisesti nukkumisen ongelmat ovat tuttuja monille muillekin. Ainakin taannoin järjestettyyn uniluentoon oli tulijoita sankoin joukoin. Uniasiantuntija lohdutti meitä hampaat irvessä unta hakevia toteamalla, että pieni valvominen ei oikeasti haittaa. On tavallista, että syvän unen jälkeen aamuyön uni on höttöistä. Jopa niin höttöistä, ettei tajua nukkuneensa.

Uniluennolla opin, että unijaksot tulevat sykleissä. Väkisin uni ei tule, vaikka kuinka sen perään huutelisi. Luennoitsija puhui ”uni-ikkunasta”; uni tulee, kun seuraava uni-ikkuna aukeaa. Aikaa ei voi hoputtaa. Ei auta kuin odotella. Ja tässä kohtaa tulee se tärkein pointti: odottelua ei kannata sössiä näpelöimällä kännykkää tai avaamalla telkkaria. Mieluummin kannattaa nousta sängystä, hiippailla hämärässä ja katsella vaikka ikkunasta yön varjoja. Kuunnella leppeää musiikkia ja lueskella lämpimässä valossa. Ja kun uni-ikkunan on aika avautua, sitten vaan peittojen alle ja koisimaan.

Jos päivät ovat jatkuvasti liian aktiivisia ja arki tuntuu lähtevän lapasesta, on parasta ottaa itseään niskasta kiinni. Vaikka rauhoittumiselle ei tuntuisi olevan aikaa, parasta olisi kuitenkin yrittää löytää sitä jostain. On nimittäin niin, että jos kropan antaa käydä yötä päivää ylikierroksilla, lempeää untakaan on turha toivoa.

Yleensä unettomuuden syy paljastuu, kun sitä lähtee rehellisin ottein tutkiskelemaan. Vaikeampaa on ehkä myöntää, että omilla touhuilla voi vaikuttaa tilanteeseen. Jos kierre jatkuu pitkään, mieliala alkaa käydä sietämättömäksi. Huumori häviää ja otsa kurtistuu. Kun unihämminkien juurisyy löytyy, pahin kireys alkaa helpottaa. Joskus prosessi vie pitemmän aikaa, varsinkin jos unettomuuden syyt ovat hankalissa kiemuroissa. Joskus taas ratkaisut ovat hyvinkin simppeleitä, kuten vaikkapa lämpötilan laskeminen makuuhuoneessa tai valoisuuden vähentäminen. Tai unisukat (niistä en luovu kesälläkään!).

Pikku päikkärit auttavat jo paljon, jos vain elämäntahti sellaiset edes silloin tällöin mahdollistaa. Yöunien korvaajaksi niistä ei kuitenkaan pidemmän päälle ole. Viisaammat neuvovat, että säännöllinen elämänrytmi ja ilta-ajan rauhoittaminen ovat a ja o. Puhtaat lakanat ovat plussaa, ja makuuhuone kannattaa rauhoittaa vain unipuuhia varten. Pieni tylsistyminenkin on kuulemma hyvästä – aivot saavat rauhoittua hektisen menon jälkeen.

Yllättävämpää on ehkä se, että ruokatottumuksillaan voi vaikuttaa paljonkin yöunien laatuun. Tämänkin tiedonhippusen kuulin uniluennolla: jos päivän tuhdeimman ruoka-annoksen tempaisee viiden tietämissä iltapäivällä, kooma iskee kuuden-seitsemän maissa. Sen jälkeen vireystila pomppaa pilviin, eikä unen houkuttelu onnistu. Uniluennoitsijan yksinkertainen sanoma oli, että nälkäinen nukkuu huonosti. Kannattaa siis aterioida mieluummin kahdeksan aikoihin, jos unten maille tahtoo kymmeneltä.

Talvipakkasilla tämä ei ehkä ole houkuttelevin vinkki, mutta kuulemma takuuvarma: unen laatu on hurjasti parempaa, jos heittäydyt peittojen sekaan nakupellenä. Kehon lämpötila pysyy alhaisempana, melatoniinia kehittyy enemmän ja mielihyvähormonit saavat otsarypyt siliämään. Varsinkin, jos voit painautua vieruskaverin lämmintä kylkeä vasten!

Uncategorized

State Parks – osa 2

Alkukesästä Texasissa kärsii vielä olla ulkona. Kesän edetessä ulkoiluun soveltuva aika lyhenee, kunnes lopulta alle neljänkymmenen celsiusasteen lämpötiloja on tarjolla vain aamuvarhaisella ja iltamyöhällä. Elokuun lempinimi onkin näillä tienoin tuttavallisesti ”hell month”.

Keski-Texas on kaukana merenrannasta, mutta täällä on paljon lampia, järviä ja jokia. Kuumilla säillä kesäiset aktiviteetit keskittyvät vesien äärelle. Uinnin lisäksi ihmiset melovat, suppailevat ja vain lojuvat vedessä uimarenkaiden ja -patjojen päällä. Alkukesä on tähänkin parasta aikaa: loppukesästä sinilevä riivaa monia vesistöjä. Harvinainen, mutta kohdalle osuessaan lähes sataprosenttisen tappava vaara on myös aivoja syövä ameeba naegleria fowleri. Sitä esiintyy paikallisissa vesistöissä todennäköisimmin loppukesällä, kun vedet ovat lämpimpiä eivätkä niin runsaasti virtaile.

Toukokuussa 2020 olimme kököttäneet sisällä pitkään. Austin oli ollut lockdownissa ja alkuun myös puistoja, viheralueita ja kansallispuistoja suljettiin. Kun niitä alettiin huhtikuun lopulla avata, päiväkäyttäjien piti varata itselleen liput. Näin valvottiin, että puistot operoivat maksimissaan 25 prosentin kapasiteetilla. Halusimme ulos, ja lähdimme viettämään toukokuista päivää ja puolison synttäreitä Pedernales Falls State Parkiin.

Olin käynyt Pedernalesissa työkaverin kanssa jo vuotta aiemmin, kun perhe vielä pakkasi tavaroita Kaliforniassa. Halusin näyttää lapsille ihastuttavat villikukkaniityt ja kylmän joen. Vesiputouksessa oli tänä vuonna enemmän vettä, ja joki yllättäen lämpimämpi. Kahlasimme pitkän matkaa matalaa, kivikkoista pohjaa pitkin ennen kuin lopulta pääsimme uimaan. Nautimme ihanan lounaan aivan autiolla picnic-alueella ja otimme kuvia vesiputousalueella. Lapset saivat hortoilla ja seikkailla, vaellella kauas aikuisista, sillä avarassa maastossa näki pitkälle – eikä puistossa ollut juuri ketään.

Kukkaniityn takana virtaa joki.
Vesi virtaa pitkän matkaa kalkkikivialueen halki.
Hiekkarannan päädyssä vesi hakeutuu joeksi, joka laskee kukkaniittyalueelle.

Taianomaisesta uimareissusta innostuneina vierailimme heti kesäkuussa McKinney Falls State Park -luonnonpuistossa. McKinney Falls kuvastaa Austinia hyvin – state park kaupungin sisällä ja vieläpä varsin lähellä keskustaa.

Olimme käyneet puistossa lyhyesti edellisenä jouluna, jolloin se toimi hienosti ulkoilupaikkana, jossa riitti kävelyreittejä ja kaunista katseltavaa. Kesäkuun kuumuudessa kävely ei ajatuksena houkuttanut. Lojuimme picnic-peiton päällä varjossa, nautimme eväitä ja tuon tuosta hyppäsimme veteen viilentymään. Vedessä sai uida yhdessä muiden ulkoilijoiden – ja alueella luonnonvaraisina elävien kilpikonnien kanssa.

McKinney Falls talvella (Lower Falls)
McKinney Falls kesällä (Lower Falls)
Upper Falls kesällä

Vaikka olimme viime vuonna ahkeria, monen monta hienoa luonnonpuistoa on kohtuullisen ajomatkan päässä vielä näkemättä. Lähialueilta listan kärkipäähän pääsevät Inks Lake ja Enchancted Rock. Kun jonakin pitkänä viikonloppuna innostumme lähtemään kauemmas, retken voisi suunnata esimerkiksi Palo Duro Canyon State Parkiin tai Big Bend National Parkiin. Opin vastikään, että kummassakin voisi myös maastopyöräillä…