juoksu

Vantaa, täältä tullaan

Katja:

Olen valmistautunut Vantaalla lokakuun 8. päivä juostavaan juoksutapahtumaan neljän kuukauden ajan. Näin muutamaa viikkoa ennen mieli alkaa luonnollisesti jo suuntautua tulevaan ja mielessä pyörii viimeisten viikkojen treenien vähentämiset, pieni hiilaripainatus ruokavaliossa sekä kenkävalintojen ihmettely.

Olen säännöllisestä valmistautumisesta huolimatta juossut aika vähän (478 km). Monipuolisesti liikkumista harrastavana teen usein muutakin (muun liikkumisen kanssa kilometrejä on kertynyt alkuvuodesta reippaasti yli toistatuhatta kilometriä).

Pitkät lenkit olivat viimeisten viikkojen harjoittelussa ongelmallisia oikean jalkapöydän ja pikkuvarpaan kipuilun takia. Niinpä takana on vain harmittavasti kaksi puolikasta ja jokunen yksittäinen yli kympin lenkki. Se pitkä 30 kilometrinen uupuu.

Odotan Vantaan tapahtumaa itselle uutena tuttavuutena innolla. Kohta nähdään, miten tällä kertaa juoksu kulkee. Eilen illalla tein mäkitreeniä, mihin siskoni iloisesti purskahteli, että mitä järkeä, eihän Vantaalla mäkiä ole!

Anu:

Syksy yllätti juoksijan (huokaus). Mutta täytyy kuitenkin todeta, että tämän vuoden aikana olen juossut kaikkiaan enemmän kuin pitkään aikaan; nyt kun syyskuuta eletään, tämän vuoden saldona on reilut 900 kilometriä. Kesäloma (heinäkuu) meni tosin enemmän kuin vähemmän veneillessä. Juoksuja ei kertynyt paljonkaan, mutta kaikkea muuta kivaa senkin edestä.   

Iltalenkki syyskuun hämärässä

Vantaan juoksutapahtuman lähestyessä tunne on tyyni. Viikonloppuisin olen juossut parin tunnin lenkkejä. Vaikka pitkikset ovatkin jääneet alle kolmen tunnin, mieli on luottavainen. Ensi viikonloppuna on vuorossa puolimaraton Hangossa. Se antaa kivasti suuntaa tämän hetken juoksukunnosta. Nyt juuri juoksu tuntuu hyvältä. Me juoksusiskot olemme ihan vain harrastelijoita ja juoksemme iloksemme; nautimme siitä, että jalka nousee. Siksi tavoitteemmekin ovat maltillisia. Maraton, puolimaraton, kymppi tai vitonen ovat maailman mittakaavassa kaikki upeita saavutuksia.

Tavoitteena maali;
saavutus tuntuu aina yhtä hienolta. Omien rajojen ylittäminen on aina upea juttu!

Nyt kun Vantaalle on aikaa kaksi viikkoa, viimeisimmät treenini ovat olleet tämmöisiä:

  • sunnuntai 18.9.2022: juoksulenkki 16 km. Piti olla maltillinen, mutta lähti lapasesta. Intouduin liikaa, ja tuli turhan kuormittavia vauhtispurtteja.
  • tiistai 20.9.2022: koiran kanssa 9 km. Koiralla oli vatsavaivoja viikonloppuna, joten juoksimme rauhallisesti. Vahtasin koiran vointia ja hidastin aina, kun arvelin, että koiralla on tarve himmailla. Hyvä lenkki, olin maltillinen.
  • torstai 22.9.2022: 6 km liian lujaa. Koira mukana. Koiralla kaikki hyvin, joten päästelimme menemään. Tuntematon jackrussel hyökkäsi yhdessä mutkassa kiinni lahkeeseen, ja saimme kaikki vähän ylimääräisiä sykkeitä. Mutta selvisimme pienillä murinoilla, joten ei suurempaa hämminkiä. Hyvä lenkki, mutta ei ollenkaan maltillinen.
juoksu, juoksukilpailu

Tasainen Espoon rantapuolikas

Espoolaisena on helppo hyvin lyhyelläkin varoitusajalla singahtaa melkeinpä mihin tahansa pääkaupunkiseudulla ja lähikunnissa järjestettävään juoksutapahtumaan. Niinpä nytkin hörppiessäni aamukahvia naputtelin ilmoittautumisen sisään Espoon rantamaratonin puolikkaalle ja lähdin hakemaan juoksunumeroa.

Edellisestä Espoon rantapuolikkaasta on vierähtänyt melkoinen tovi. Mielikuvissa muistan liukastelleeni rantakallioilla, ihmetelleeni Matinkylän Foreverin kohdalla reitillä oikaisseita neitokaisia ja kivunneeni mäkiä. Lisäksi muistan Kokoomuksen rantaraitin varrelle asetteleman, kahvia meille juoksijoille tarjoilleen vaaliteltan. Taisi olla peräti Alexander Stubb ojentamassa höyryävää pahvimukia eteeni.

Tällä kertaa reitti kulki Otaniemestä Länsiväylän reunaa myötäillen Niittykummun kautta Koukkuniemeen ja sieltä Haukilahden rantaa pitkin Westendiin ja Karhusaareen sekä takaisin Otaniemeen. Maratoonarit, jotka olivat aloittaneet urakkansa jo aiemmin, juoksivat puolikkaan kahteen kertaan ja tekivät lisäksi pienen lisäkiemuran Matinkylän kohdilla. Myös vitosen ja kympin juoksijoille oli omat lähtönsä, joten kilometrikylttiviidakko oli melkoinen.

Itsellä juoksu kulki suunnitellusti. Päivän tavoitteena oli tehdä matkasta tasainen, pitkä lenkki. Vauhti säilyikin identtisenä koko matkan. Kisatunnelma oli kuitenkin hyvin toisenlainen kuin viikon takaisessa, karnevaalihenkisessä Helsinki Midnight Runissa. Nyt enin osa kisapaikan ajasta kului naistenhuoneen jonossa, paikan kuulutus katosi osittain taustalla pauhanneen musiikin alle ja tavarasäilytyksessä puolikkaalle tulevia huudettiin jättämään laukut kasaan. Maalialueella järjestysmies ärjyi yrittäessä paimentaa meitä juoksijoita lähtöviivan taakse ja maaliinkin sai tulla sen suurempia ilakoimatta. 

Reitti oli kaunis ja melko vaihteleva. Vaikka puolikas juostiin pääosin asfaltilla, mahtui mukaan hiekkatietä ja hieman jotain luontopolkumaisen tuntuistakin osuutta. Mäkiäkin oli, muttei niin kuin ennen ja väliin mahtui myös rullaavia alamäkiä. Koska Espoon Rantamaratonin rantapuolikas juostaan hyvin suositulla Espoon Rantaraitilla, oli reitillä kauniin sään innoittamia pyöräileviä perheitä, vauvanvaunujen työntäjiä ja koiran ulkoiluttajia iloisena vilinänä juoksijoiden lomassa.

Myös juoksijoita kannustavia ihmisiä seisoi matkan varrella siellä täällä katsomassa juoksua tai odottelemassa mykkänä juuri sen oman läheisensä ohi juoksua. Muutamat heijasivat tai taputtivat. Yksittäinen ihminen soitti musiikkia jostain äänentoistolaitteestaan ja joku juomapisteen vapaaehtoinen kannusti jaksamaan. Haukilahden kohdilla joku kommentoi: ”Nyt näköjään tulee enää vain näitä keskitason juoksijoita, joita ei kannata jäädä katsomaan.”

Mitalli

Tapahtuma jäi itselle mieleen lähinnä pitkänä, tasaisesti juostuna lenkkinä. Vaikka kaikki toimi ja reitti oli kaunis, ei tapahtuma tällä kertaa enempää sykähdyttänyt.

Hyvinvointi, Palautuminen, Terveys

Palautumisen tärkeys

Tuijottelen Forecan sivuja ja laskeskelen, ettei hiihtopäiviä ole enää montaa tänä keväänä jäljellä. Olen hiihtänyt sekä tehnyt kävelylenkkejä useampana peräkkäisenä päivänä – tai oikeastaan olen liikkunut vuosien ajan lähes päivittäin. Joihinkin päiviin mahtuu myös tuplareippailua, kuten tänäänkin.

Treenini on kuitenkin enemmän maltillista liikkumista, joten en koe varsinaisesti olevani levon tarpeessa. Kun soitto tai viesti ”lähdetkö lenkille” tulee, olen useimmiten valmis. Päivittäinen liikkuminen on niin iso osa minuutta, että teen sen lähes automaattisesti ja rutiininomaisesti, ajattelematta. Korkeintaan vain vaikutan siihen, mikä liikkumismuoto kulloinkin toteutetaan.

Nytkin tätä tekstiä aloittaessa pohdin, olisiko se juoksu- vai hiihtolenkin paikka vai pitäisinkö rennon lepopäivän ja raahaisin vain kaikki kodin matot ulos hankeen puhdistumaan. Hullua. Tiedän!

Eilen ladulla ei kuitenkaan kulkenut. Siinä lykkiessä ihmettelin, miten erilaisia päivät ovatkaan. Edeltävänä päivänä suksi oli luistanut ja lenkkiä olisi voinut jatkaa loputtomiin. Eilen jo heti alussa tuntui rasituskipua lihaksissa. Suksi lipsui. Kun keho hieman lämpeni, vauhti ja olo paranivat, mutta lenkin lopussa rasitus painoi. Lopetin juuri oikeaan aikaan, sillä horjahdin viime metreillä väsymyksestä.

Ja samaa kertoi kellokin. Olin ollut tuolla hiihtolenkillä edellispäivää hitaampi. Kellon TSS oli myös korkeampi, vaikka hiihdetty reitti oli sama. Olin lähtenyt lenkille viiden tunnin unilla ja syömättä lounasta tai päivällistä. Pitämättä palautumispäivää. Suunnon appi huuteli liiallisesta harjoittelusta ja levon puutteesta: ”Harjoittelusi on ollut kovaa jonkin aikaa. Loukkaantumis- ja sairausriski lisääntyy, jos et lepää tarpeeksi”.

Ja vaikka en himourheile vaan nautin liikkumisesta, kamppailen huonon nukkumisen, ruokavalion ja liikunnan tasapainottelun sekä palautumisen kanssa.

Yksi merkittävä asia heikkoon palautumiseen on juurikin uni. Kelloni viestii, että nukun suositusta vähemmän ja että unen laatu on huono. Toisinaan treenaan väsyneenä, joskus taas menen nukkumaan treenien jälkeen liian myöhään.

Ja vaikka itse helposti miellän palautumisen fyysisestä rasituksesta toipumiseksi, on se monisyisempi asia. Lihaksiston lisäksi palautumisella tarkoitetaan hermoston, hiilihydraattivarastojen, nestetasapainon ja yleisen toimintakyvyn palautumista.

Kun tänään herätessä elimistöni pyysi mielitekona vettä ja C-vitamiineja, pyrki se ehkäpä osaltaan tukemaan palautumista, kun en kerta ymmärrä pysyä poissa ladulta.

Ja vaikka kevään hiihtosäät ovat kortilla, kannattaa välillä levätä. Jos treeni ei kulje, syy voi löytyä omien korvien välistä. Jos aina vain jatkamme ja laiminlyömme palautumista, seurauksena voi olla flunssaa ja lopulta ylikuntoa, josta toipuminen voi viedä vuosia.

#ravinto, Arkiliikunta, Muu elämä, Terveys

Kilotko kuriin juoksemalla vai syömällä?

Olen sellainen pieni ja pyöreä. Toki joku sanoisi, että ihan normaalivartaloinen. En siis omaa gasellin koipia, vaan mennä töpsötän eteenpäin puolitoistametriä lyhyellä varrellani, jossa muutamankin kilon painonheilahdukset suuntaan jos toiseen näkyvät.

Vaikka elämäntapani ovat terveelliset ja ruokailutottumukset säännölliset, olen nähtävästi perinyt sellaiset geenit, että kaikki nauttimani ravinto varastoituu etenkin näin syksyllä vartalooni. Inhoankin sitä, kun housun nappi alkaa puristamaan ja olo on kaikin puolin epämukava.

Luen paljon painonhallintaan liittyviä kirjoituksia ja seuraan somessa aihepiiriin kuuluvia ryhmiä. Yleisin ohje, mikä kirjoitteluissa on, on että liiku enemmän ja syö vähemmän. Olenkin tänä vuonna päättänyt liikkua kaikkina kuukausina enemmän, kun edellisvuoden vastaavina kuukausina olen tehnyt. Silti paino uhkaa nousta.

Toki ymmärrän, että keski-ikäisenä aineenvaihduntani hidastuu ja en kuluta enää kaloreita siinä määrin kun nuorempana. Silti ärsyttää, ettei suhteellisen mukavallakaan liikuntamäärällä paino tahdo pysyä kurissa.

Siskokseni tietävät, että aiheen käsittely on itsellä lähes arkipäivää. Toinen siskoni pitää linjansa kurissa reippaalla juoksemisella ja pätkäpaastoilulla ja toinen puolestaan noudattaa hiilarittoman ruokavalion ja pätkäpaaston yhdistelmää. Itse taas syön normaalisti. Yrittäen toki vältellä hieman leipää.

Koska kuitenkin liikun, en sopeudu helposti ihmedietteihin ja kiukustun, jos verensokerini heilahtelee. Kun kuitenkin oma olemus ärsyttää, on pakko yrittää jotain. FB ryhmän innoittamana päätin testata kahden viikon sairaaladiettiä. Koska en etukäteen tiedä, miten sen läpivieminen onnistuu, kirjoittelen kokemuksistani näissä postauksissa seuraavan kahden viikon ajan. Aloitan dietin huomenna. Katsotaan kuinka minun käy!

Arkiliikunta, juoksu, Juoksuhaaste

Juoksutavoitteita vai sunnuntaihölkkää?

Olen viime viikot hieman kateellisena seurannut some-hehkutuksia juoksutapahtumista. Joku on tehnyt PB:n puolikkaalla, toinen pinkonut ensimmäisen vitosen alle puoleentuntiin, kolmas on pyyhältänyt puolikkaan ja kokonaisen maratonin putkeen ja voih, vanha työkaveri on taas kiitänyt Vaaroilla. Tietenkin!

Toisaalta toisten saavutusten näkeminen antaa buustia. Tulee fiilis, että sitä haluaa ensi kerralla olla itsekin mukana. Ja vaikkei sosiaalisen median kautta seuraamaa ihmistä aina varsinaisesti tunne, tulee moni vuosien varrella päivitystensä kautta hyvinkin tutuksi. Sieltä huomaa toisten saavutukset ja treenimetodit tai havaitsee ne, jotka ovat osallistuneet juoksutapahtumaan lähinnä päähänpiston ja treenaamattomuuden kautta.

Itse olen ollut tänä vuonna lähinnä jonkinlaisessa ”koronakoomassa” ja vältellyt kisasiirtämisten pelossa tapahtumiin ilmoittautumisia. Niinpä vuosia perinteenä olleet tapahtumat, mitkä ovat rytmittäneet treenaamista, ovat jääneet pois ja vuoteen on osunut vain kaksi, täysin suunnittelematonta lappujuoksua.

Toisaalta osin spontaanina, ja toisaalta taas hyvinkin suunnitelmallisena ihmisenä sopeudun suhteellisen hyvin maailmaan, missä juoksen ilman ohjelmaa ja silloin kun huvittaa. Kuitenkin välillä huomaan rimpuilevani nykyisen, menneen ja tulevaisuuden välillä. Haaveilen juoksemisesta ties missä aavikolla, muistelen parhaita juoksuvuosia ja ihmettelen, minne suuntaan pitäisi seuraavaksi mennä, vai pitäisikö minnekään.

Niinpä, jos siskoiltani tulee viestiä, että juostaisiinko seuraavaksi yhdessä siellä tai täällä, nostaa spontaani minä innoissaan päätään. Samoin jaksan intoutua kaikista jutuista, missä kerrotaan, kuinka joku on yksin taapertanut viikon kanjonissa tai juossut Suomen halki. Tai entäpä se nainen, joka päähänpistosta lähti pyörällä Espanjaan.

Toisaalta intoni ajaa usein myös järkeni ohi ja kuvittelen, että kykenen mihin tahansa, vaikka todellisuudessa tiedän, ettei höntsäilytreeneillä kannata lähteä pidemmille matkoille itseään rikkomaan. Siinä missä toinen siskoni on ultrajuoksija ja toinen duatlonisti, olen itse ehkä enemmänkin sellainen fiilispohjainen sunnuntaijuoksija. Nytkin lumentupruttaessa taivaalta en lähde liukastelemaan juoksulenkille, vaan suuntaan suosiolla vain hiihtämään.