From sister to sister: kyllä sisko tietää

Mikään ei ole niin kannustavaa kuin sisarusrakkaus. Me juoksusiskothan olemme ihan elävässä elämässäkin siskoksia, samaa sukua ja verenperintöä. Siksi naljailumme – kaikessa rakkaudessa – on välillä vähän rajua. Kuten vaikkapa silloin, kun valittelin siskoille, ettei lenkkeilystä tule mitään, kun ylikunto painaa päälle, eikä mieli halunnut uskoa levon merkitystä.

Joskus motivaatio on kerrassaan hukassa. Jokainen tietää tunteen; elämän ruuhkavuodet, kiireinen työ, väsyttävä arki tai kaikkien näiden yhdistelmä. Jos ei innosta, sitten ei innosta. Jos näissä fiiliksissä on tullut ilmoittautua maratonille, miten ihmeessä sieltä selviää maaliin saakka? Siskot tietävät, kas tässä viisautta: ”Sellainenkin ajatus mulla pyörii mielessä, että millaisia lauseita käytätte kannustamaan itseänne, kun kisassa tulee vaikea paikka? Katja(the runner) joskus sanoi ajattelevansa kaurapuuroa. En vieläkään ymmärrä.”.

Kaurapuuron taikavoimasta on vaikea sanoa. Ehkä toimii jollakulla, ainakin Katjalla..! Minulla taikavoimana on musiikki. Kerran Tukholman maratonilla meinasi muuri iskeä ihan kerrassaan. Tukholmassa juosseet tietävät, että puolikkaan jälkeinen ”maaseutukierros” on varsin puuduttava. Pelkkää pöheikköä ja heinikkoa. Teki mieli keskeyttää, askel oli raskas ja ketutus korkealla. Jumputin samaa tsemppi-biisiä kerta kerran jälkeen, kunnes mittari näytti, että maaliin on matkaa enää kymmenen kilometriä. Sehän menee heittämältä. Maaliviivakin tuli saavutettua.

Pikkusyssy tsemppasi itseään elämänsä ensimmäisellä maratonilla kaikenlaisilla kikoilla. Kunnes oivalsi, että ”kun reitillä kohtasin jonkun, joka meni suunnilleen samaa vauhtia, tajusin, että ne teki sen siksi että olivat hiipumassa”.

Maaliviivan pikkusiskokin saavutti. Vaellusta toiselta mantereelta seurannut toinen sisko skarpisti havainnoi, että ”sähän et siis videon mukaan pysähtynyt maalissa, vaan jatkoit vaan jonnekin horisonttiin.”. Juokseva sisko: ”Niin. Siis Tapanilan Erässä aikoinaan opetettiin, että pitää aina juosta muutama metri maaliviivan yli. Muuten jarruttaa ennen kuin ajanotto päättyy. Mutta mulla oli sellainen ongelma, että oli kaksi ajanottomattoa. En oikein tiennyt, miten tämä homma toimii. Vedin varmuuden vuoksi vähän extraa.”.

Ennen ensimmäistä maratoniaan sisko sai roppakaupalla kannustusta. Elämän realiteeteista annettiin tietoa vasta sitten, kun maaliviiva oli turvallisesti ylitetty: ”Suihkussa saattaa sitten kirvellä hieman, jos tuli hiertymiä. Ja varpaankynnet voivat olla hellinä. Portaita et pääse alas pariin päivään. Ja huomenna voi iskeä hormonimyrsky – älä kuitenkaan ota avioeroa, äläkä irtisanoudu. Kyllä se menee ohi.”. Sisko: ”Aaa, kiva tietää tässä vaiheessa. Lapset totesivat, että voit irtisanoutua. Mutta otin varmuuden vuoksi yhden päivän vapaaksi…”.

Siskosten kesken on usein myös kaikenlaisia käytännön treenivinkkejä tyrkyllä. Tämä viisaus veti voiton, kun pähkäilimme juoksutyyliemme taloudellisuutta: ”Jos mulla on jaloissa väärät popot, osuu toinen jalka toiseen. Mutta jos on oikeenlaiset, ongelmaa ei ole”. Niinpä.

Ruokavinkkejäkin vilisee jatkuvasti. ”Mä en syö ikinä mitään pullaa. Joskus syön omenoita. Karkkeja varastelen teineiltä”.

Ja ”Tänään tein kakun. Harmi, etten tajunnut ottaa kuvaa. Oli ihan sikahieno. Päällystin sen appelsiineillä. Sehän on melkein sama kuin vetäisi appelsiinia ja rahkaa.”.

Osa vinkeistä perustuu ihan kokemukseenkin: ”Jos yleensä ei syö lihaa, pari isoa brisket tacoa ennen juoksua ei ole hyvä juttu. Tulee vähän liikaa jännitystä kisaan.”.

Mutta mikä huikeinta: ”Mä tajusin noin kuudennen mailin kohdalla ylämäessä, miten se Katjan kaurapuurojuttu aukenee. Sekin on sitkeää!”.

Matkani maratonille: harjoitusohjelman valinta

Maratontapahtuman valitsemisen ja ilmoittautumisen jälkeen oli tietysti ryhdyttävä etsimään harjoitusohjelmaa. Itseään on hankala valmentaa, joten vaikka pyynnöstä kirjoittelenkin harjoitusohjelmia muille, tahdoin omaan harjoitteluun ulkopuolisen antamat ohjeet.

Monet (suuremmat) maratonit tarjoavat suoraan omilla sivuillaan mahdollisuuden seurata heidän ehdottamaansa yleispätevää, ilmaista harjoitusohjelmaa. Harvat tapahtumat tarjoavat henkilökohtaisempaa palvelua, mutta joskus näkee, että lisämaksusta voi hankkia juuri itselle suunnitellun harjoitusohjelman. Valitsemani maraton on pieni, eivätkä sen järjestäjät näin ollen tarjoa kumpaakaan vaihtoehtoa.

Tiesin speksit: halusin neljä juoksupäivää viikossa ja tilaa myös voimaharjoittelulle sekä muille lajeille. Tiedän kokemuksesta, että selkäni pitää välillä viedä altaaseen ja puolison kanssa pyöräilemme mielellämme yhdessä. Yksi lepopäiväkin viikkoon pitää mahtua. Realismia on myös se, että elämäntilanne vaatii raameihin väljyyttä: isoiksi ehtineet teinilapset osaavat jo huolehtia itsestään, mutta työni ei näinä päivinä jousta yhtään.

Viime viikolla juoksin pitkiksen uutta reittiä pitkin. Onneksi tässä kohdassa oli joka tapauksessa aika kääntyä takaisin kohti kotia!

Jonkin aikaa olin vakuuttunut siitä, että menisin turvallisella Higdonin klassikolla. Luettuani sitä tarkemmin aloin kuitenkin miettiä, riittäisikö minulla oikeasti rahkeita juosta keskelle viikkoa sijoittuvaa puolipitkää juoksua. Higdonin ohjelmassa se alkaa pidentyä viikolla 9 ja pisin arkipäivän matka on 16 km (10 mailia). Hidas kymmenen mailia kestää minulla sen verran pitkään, että kaksitoistatuntisten työpäivien jälkeen se saattaisi yksinkertaisesti jäädä tekemättä.

Haaveilin, että jos harjoittelu sattuisi menemään ihanteellisesti, A-tavoitteeni voisi olla juosta maraton alle viiteen tuntiin. Toki tämä on ihan haihattelua, koska en tässä kohtaa ole puolimaratonia pidempää matkaa taittanut. Katselin kuitenkin Runner’s World -lehden sivuilta ohjelmaa, jonka vauhtitreenit näyttivät houkuttelevilta ja viikonpäiväjuoksut olivat pisimmillään vain noin 11 kilometriä (7 mailia). Koko viikon juoksukilometrit kohoavat tässä ohjelmassa korkeimmillaan noin 53:een. Äärimmäisen taitavasti ja pikkutarkasti laadittu ohjelma tuntui minusta kokonaisuutena kuitenkin vähän liian tekniseltä, joten jatkoin etsimistä.

Paikallisen juoksupalstan keskusteluissa joku esitteli omaa harjoitusohjelmaansa. Se oli suunniteltu kiireistä juoksijaa ajatellen niin, että arkipäivisin juostiin kolme kertaa 8 km, viikonloppuna kirmattiin pidemmästi. Tämä vaikutti houkuttelevalta! Palstalla ohjelma tyrmättiin kuitenkin saman tien, sillä ensinnäkin pitkis kahmaisi harjoittelusta prosentuaalisesti ison osuuden. Toisekseen viikkokilometrien olisi nettiasiantuntijoiden mielestä tullut nousta vähintäänkin 64:ään (40 mailia), jotta noviisi selviäisi maratonistaan kunnialla. ”Tee vaan tämä, mutta kävelet kyllä maaliin”, konkarit pilkkasivat.

Koko etsintä alkoi tässä kohden tuntua hämmentävältä. Onneksi on siskot, joilta kysellä neuvoja! Lähettelin kommentoitavaksi muutamia harjoitusohjelmia. Huomasimme, että maratonharjoitteluohjelmissa on paitsi henkilökohtaisia näkemys- sekä koulukuntaeroja, myös valtava kulttuurinen juopa.

Se, mitä amerikkalaiset moittivat kevyeksi, näytti kymmeniä maratoneja selvittäneiden siskojeni silmiin hyvinkin raskaalta ensikertalaiselle. Siskot lähettivät kumpikin kuvia suomalaisten asiantuntijoiden laatimista harjoitteluohjelmista, joita itse olivat menestyksellisesti käyttäneet maratonharjoittelussa moneen kertaan. Minä puolestani luin niitä hämmästyneenä, sillä jotkut niistä vastasivat aika tarkalleen sellaisia amerikkalaisia ohjelmia, joita itse olen noudattanut puolimaratonharjoitteluun.

Amerikassa siis juostaan mailimääräisesti merkittävästikin enemmän ja jo aloittelijaohjelmien pitkät juoksut lähtevät liikkeelle 12-16 kilometrin matkoista. Täällä puhutaankin, että maratonille aikovan on ensin treenattava, jotta voi treenata. Olisi kiinnostavaa löytää ja vertailla loukkaantumistilastoja. Podcast-maailmassa liikkuu sellaisia huhuja, että jopa 60 % amerikkalaisista juoksijoista loukkaantuu joka vuosi. Eipä ihme, jos näin on.

Joululomallakin ulkoallas oli (osittain) avoinna kuntouimareille. Uimaseuralaiset taisivat lomailla ja kaikille halukkaille riitti tilaa ihan hyvin näinkin.

Alkoi tuntua, ettei täydellistä valmista ohjelmaa ehkä olekaan. Käänsin kuitenkin netin ympäri vielä toiseen kertaan ja tarkistin sekä englanninkieliset että suomenkieliset harjoitusohjelmat. Lopulta sain hyvän ajatuksen: rupesin kahlaamaan läpi isojen maratonien sivuja nähdäkseni, mitä siellä olisi tarjolla. Lontoon kohdalla tärppäsi.

Lontoon maratonin sivuilla on ainakin tätä kirjoitettaessa tarjolla kolme ilmaista ohjelmaa: aloittelijan, aikaansa parantavan ja edistyneen juoksijan harjoitusohjelmat. Arkijuoksujen tavoitteet on ilmoitettu ajassa, ei matkassa, mikä sopii minulle mainiosti. Keskimmäisessä ohjelmassa pisin viikonpäiväjuoksu kestää tunnin. Viikonlopun pitkikseen tarjotaan ohjeeksi mailimäärät, jotka alkavat kuudennella viikolla 10 mailista ja pidentyvät 13. viikkoon mennessä 20-22 mailiin (32-35 km).

Aloittelijan harjoitusohjelmassa juoksuja on viikossa kolme, aikaa parantavalla neljä ja edistyneellä viisi. Kaikissa ohjelmissa on mukana vauhtitreeniä ja oheisharjoittelulle jää tilaa. Viikkomaileja ei näistä voi oikein laskea, mutta näppituntumalla ne osuvat jonnekin suomalaisten ja amerikkalaisten ohjelmien välimaastoon. Totesin, että huh – tässä se nyt vihdoin on!

Matkan varrella tietysti sattuu kaikenlaista ja ohjelmaa on muokattava. Syksyllä sairastin jo kaiken mahdollisen ja moneen kertaan; saattaahan se kevätkin mennä samoilla kaavoilla. Jos näin käy, on ohjelmaa sovellettava. Tuntuu kuitenkin kivalta, että jääkaapin ovessa riippuu taas runko, jota noudatellen mennään askel kerrallaan kohti tavoitetta.

Liikunta, hormonit ja vaihdevuodet

Kuuntelin työmatkalla podcastia, jossa haastateltiin urheilulääketieteen ammattilaista, tohtori Stacy Simsiä. Aiheena oli urheilevien naisten suorituskyvyn ylläpitäminen ja parantaminen (!) vaihdevuosien aikana. Höristelin korviani. Asia käynee polttavan ajankohtaiseksi tuota pikaa, olenhan yli nelikymppinen – ja jotkut pienistä oppilaistani uskovat jo, kun leikilläni väitän olevani ainakin kolmesataa vuotta vanha.

Vaihdevuosilla tarkoitetaan siis sitä ajanjaksoa, jonka aikana naisen munasarjojen toiminta heikkenee ja viimein loppuu kokonaan. Koko ajanjakso voi erilaisin ja eritasoisin oirein kestää kuulemma kymmenenkin vuotta. Dr. Stacy Simsin mukaan useimmilla naisilla lähtölaukaus vaihdevuosiin kajahtaa neljännenkymmenen syntymäpäivän kieppeillä, ja naiset huomaavat tämän jälkeen kehonsa toimivan enenevässä määrin eri tavoin kuin ennen. Kun hormonien toiminta alkaa heittelehtiä, naiset saattavat kokea muutoksia mm. kuukautiskierrossa, mielialassa, unen laadussa ja määrässä sekä painonhallinnassa jo kauan ennen kuin tulee mitään sellaista klassista oireilua kuin kuumia aaltoja.

Voimatreeniä vähintään kahdesti viikossa, sanovat. Jos nyt edes sen kerran tekisin…

Dr. Sims totesi podcastissa, että suurin osa liikuntalääketieteen tutkimuksista on perinteisesti tehty niin, että testipopulaatioksi on valittu miehiä. Miesten ikääntyminen on lineaarista eivätkä ikävän ailahtelevat hormonihommelit samalla tavalla jyllää heidän elimistössään. Niinpä menopausaalisten naisten suorituskyvystä, sen ylläpitämisestä ja parantamisesta on viime vuosiin saakka ollut minimaalisen vähän tietoa – mikä tuntuu oikeasti tosi uskomattomalta. Yleiset ohjeet toki pätevät kaikille: liikunta on hyväksi, kaikki tarvitsevat voimatreeniä – mutta tarkemmin ottaen miten tämä kaikki optimaalisesti toimii?

Kuuntelin tarkkaan, kun Dr. Sims kuvaili 80 %:n vyöhykettä, jolla suuri osa meistä tyypillisesti liikkuu. Siis vähän liian kovaa tehtyjä kestävyyskuntoharjoituksia, jotka toistuvat samanlaisina päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Hän kannustaakin naisia monipuolistamaan liikuntaansa ja hakemaan ääripäitä: sekä todella kovia että aivan äärimmäisen kevyitä treenejä sekä lisää voimaharjoittelua. Tyytyväisenä koin sitten itseni aivan mallioppilaaksi, kun kovien ratavetojen jälkeen seuraavana päivänä liikuntani olikin vain ylettömän kevyttä kävelyä metsässä koiran ja puolison kanssa.

Lounasta ei kannata skipata!

Voimaharjoittelun suhteen en sitten olekaan aivan yhtä mallikas. Joitakin vuosia sitten tein voimatreenini uskollisesti, mutta kun työ alkoi viedä arjessa enemmän aikaa, vähät treeniajat jaettiin prioriteettilajeille. Dr. Simsin mukaan olen tehnyt pöhkön päätöksen. Naisten lihasmassa alkaa pienentyä neljänkymmenen ikävuoden jälkeen, ja alunperinkin naisen kehossa on vähemmän sen voimasortin lihassoluja kuin miehillä. Jos ei tilanteelle tee mitään, kahdeksankymppisiä juhlittaessa päivänsankarilla saattaa olla jopa puolet vähemmän lihasmassaa kuin neljäkymmentä vuotta aiemmin! Oma tavoitteeni on olla sellainen mummeli, joka vielä kahdeksankymppisenäkin osallistuu kulmakunnan juoksutapahtumiin: nyt on siis kaivettava painot esiin tyttären sängyn alta.

Sitten tietysti on se kysymys painosta. Mitä kummaa sille oikein tapahtuu? Podcastin juontaja kertoi omasta kokemuksestaan, joka meille monille naisille on valitettavankin tuttu: hän söi ja urheili kuten ennenkin, mutta kuin taikaiskusta painoa alkoi silti kertyä, eikä se tuntunut lähtevän pois millään poppakonstilla. Siis vaikka aina urheili eikä ikinä syönyt mitään.

Vika ilmeisesti olikin juuri siinä. Naisen ja etenkin urheilevan, oman tasonsa huipputuloksiin pyrkivän naisen keho toimii parhaiten, kun sille antaa polttoainetta, sanoo Dr. Sims. Hän kuvaili podcastissa tilannetta, joka minusta tuntui kovinkin omakohtaiselta. Aamulla on kiire, ei tule syötyä. Lounaalla on kiire, tulee syötyä niukasti. Töiden jälkeen pitäisi urheilla, mutta kehopa ei tunnu antavan parastaan – no ei tietenkään, kun eihän sitä ole ruokittu! Näin keho sitten oppii, että siltä vaaditaan suorituksia tilanteessa, jossa ravintoa ei ole tullut ja päättelee, että selviytymisen näkökulma vaatii nyt säästämään vähän varastoon. Tämän kierteen välttämiseksi naisten tulisi Dr. Simsin mukaan tarjota keholle polttoainetta sekä harjoitusta varten, harjoituksen aikana että siitä palautumiseksi.

Viimeksi rataa varjosti hiukan uhkaava taivas. Ehdin kotiin juuri ennen ukonilmaa.

Podcast oli kaikkinensa varsin tiukka tietopaketti ja jätti tärkeitä ajatuksen siemeniä. Nyt kun harjoittelen puolimaratonille, olen tarkoituksella pyhittänyt yhden päivän (edes sen yhden!) voimatreenille ja hakenut harjoitteluun polarisaatiota. Lisäsin viikkoon yhden juoksupäivän, jolloin harjoittelen Maffetone-metodilla ja toisen, jona painelen radalle vauhtileikittelemään tai juoksentelemaan esimerkiksi Yasso 800 -harjoituksia. Yritän muistaa, että kun ikää tulee lisää, keho ei enää anna tyhmyyksiä anteeksi samalla tavalla kuin nuorempana.

Ensi vuonna juoksen maratonin

Katselin olohuoneen telkkarin kautta YouTuben Kona-videoita, kun jälkikasvu käveli ohitseni. ”Mitä sä oikein katsot, taas jotain juoksudokumenttia?” Lapsi jumittui sohvalle viereeni, vaikkei dokkari häntä kuulemma yhtään kiinnostanutkaan.

Kyseisessä jaksossa koko matkan triathlonia suoritti kaveri, jonka jalat olivat nuorena tapahtuneen onnettomuuden seurauksena halvaantuneet. Sekä teiniä että minua kylmäsi, kun kaksi miestä vain tyynesti heitti paraurheilijan villeinä kuohuviin meren aaltoihin ja lähetti uimaan 3,8 kilometriä. ”Äiti oletko sä tehnyt tollaisen kisan”, kyseli lapsi. ”No en, mutta ois kyllä aika huikeeta”, vastasin. ”No mikset sitten tee? Oletko sä edes juossut sitä maratonia? Eikös sulla kuitenkin ole kaksi toimivaa jalkaa”, tivasi teini. Piti myöntää, että onhan minulla.

Samoihin aikoihin työkaveri kertoi ohimennen ilmoittautuneensa puolimaratonille. Vastasin, että sepäs upeaa ja kyllä minäkin haluaisin taas sellaisen juosta, mutta kun aina on niin kiire. No työkaverihan tietysti tekee saman määrän työtunteja kuin minäkin – ja on lisäksi pienen vauvan äiti. Esimerkkien voima, josta Katja-siskokin jokin aika sitten kirjoitti, sai minut pohtimaan, että mitkä ne minun omat tekosyyni ovatkaan.

Viikonloppuisin, jos on aikaa, ajan jonnekin vähän kauemmas juoksemaan kauniiseen ympäristöön. Uusi puisto tai uusi polku antaa kummasti iloa ja energiaa sekä itse juoksuun että koko päivään. Kuin lahja itselle!

Kevään 2020 jälkeen kaikki on ollut yhtä vellomista niin minun kuin monen muunkin urheiluelämässä. Olen ilmoittautunut tapahtumiin, jotka on peruttu. Olen tehnyt virtuaalikisoja itsekseni, keksinyt projekteja ja toteuttanut ne puoleenväliin. Monen monta juttua on kaatunut sairasteluun ja joidenkin kanssa olen vain antanut periksi. Tuntuu että monilla meistä arkiurheilijoista on ollut kateissa vuoroin aivan kaikki: kisatapahtumat, terveys, motivaatio, aika ja kunto.

Tyttären kanssa käydyn keskustelun jälkeen ajattelin, että jospa sen vellomisen aika olisi nyt ohi. Ennen kuin ehdin tarkemmin harkita tai katua, napsuttelin menemään ilmoittautumisen naapurikaupungin puolimaratonille. Sitten sovin perheen kanssa, että vuonna 2023 juoksen ensimmäisen kokomaratonini.

YouTubesta on paljon helpompaa löytää hurjia ultra- ja triathlon-videoita kuin maraton-dokumentteja. Jotenkin tuntuu, että maratonista on monen mielessä tullut ”vain maraton” ja puolimaratonista jotain jonka voi kuvitella huitaisevansa treenaamatta milloin vain. Ennen pandemiaa tehtyjen tilastojen valossa ainakin silloin juoksuharrastus sinänsä oli laskussa ja maratonien kokonaisajat nousussa. Keski-iän kuohuissa kamppailevat tyyppi A:t näyttivät siirtyneen triathlonien, ultrien ja mantereiden läpi juoksemisen pariin. Mietin, että onkohan se kokomaraton enää edes mikään mainitsemisen arvoinen tavoite.

Radalla on kiva käydä tekemässä kevyttä vauhtileikittelyä, vaikken mitään tiettyä aikaa sinänsä ekalla kokomaratonilla tavoittelekaan. Kunhan pääsen ehjänä sekä lähtö- että maaliviivalle!

Nettitiedot kuitenkin väittävät, että kaiken kaikkiaan vain noin yksi prosentti maailman väestöstä on juossut maratonin. Yhdysvaltojen väestöä tarkastelevat arviot heittelehtivät lähteestä riippuen aina puolesta prosentista himpan alle kokonaiseen prosenttiin. Että eipä se maratonin juokseminen sittenkään ihan niin jokapäiväistä kauraa ole kuin YouTubea katselemalla voisi luulla. Ehkä nykyisen tiedonvälityksen aikana me kaikki aihepiiristä kiinnostuneet vain tiedämme niistä muutamasta promillesta, jotka tekevät jotain vielä kovempia juttuja. Neljäkymmentäkaksi ja risat on silti ihan yhtä pitkä matka kuin ennenkin.

Muutaman lupaavan ja riemukkaan viikon jälkeen puolimaratontreenini ottivat heti takapakkia, kun työpaikalta tarttui mukaan sitkeä, pieneksi paikalliseksi epidemiaksi villiintynyt A-tyypin influenssa. Hetken itseäni surkutellen pohdin, että tähänkö tämä taas kaatuu. Mutta toisaalta, juuri jatkuvaa joustamista ja uudelleensuunnittelemistahan tässä on koko maailman voimin muutama vuosi harjoiteltu.

Maratontreenissäkin hyvin todennäköisesti tulee eteen jokin takapakki. Sitä silmällä pitäen teen jo valmiiksi suunnitelmat A, B, ja C. Joustan vain, enkä luovuta ollenkaan, sillä nyt on tämän aika.

Vantaa, täältä tullaan

Katja:

Olen valmistautunut Vantaalla lokakuun 8. päivä juostavaan juoksutapahtumaan neljän kuukauden ajan. Näin muutamaa viikkoa ennen mieli alkaa luonnollisesti jo suuntautua tulevaan ja mielessä pyörii viimeisten viikkojen treenien vähentämiset, pieni hiilaripainatus ruokavaliossa sekä kenkävalintojen ihmettely.

Olen säännöllisestä valmistautumisesta huolimatta juossut aika vähän (478 km). Monipuolisesti liikkumista harrastavana teen usein muutakin (muun liikkumisen kanssa kilometrejä on kertynyt alkuvuodesta reippaasti yli toistatuhatta kilometriä).

Pitkät lenkit olivat viimeisten viikkojen harjoittelussa ongelmallisia oikean jalkapöydän ja pikkuvarpaan kipuilun takia. Niinpä takana on vain harmittavasti kaksi puolikasta ja jokunen yksittäinen yli kympin lenkki. Se pitkä 30 kilometrinen uupuu.

Porrastreeniä

Odotan Vantaan tapahtumaa itselle uutena tuttavuutena innolla. Kohta nähdään, miten tällä kertaa juoksu kulkee. Eilen illalla tein mäkitreeniä, mihin siskoni iloisesti purskahteli, että mitä järkeä, eihän Vantaalla mäkiä ole!

Anu:

Syksy yllätti juoksijan (huokaus). Mutta täytyy kuitenkin todeta, että tämän vuoden aikana olen juossut kaikkiaan enemmän kuin pitkään aikaan; nyt kun syyskuuta eletään, tämän vuoden saldona on reilut 900 kilometriä. Kesäloma (heinäkuu) meni tosin enemmän kuin vähemmän veneillessä. Juoksuja ei kertynyt paljonkaan, mutta kaikkea muuta kivaa senkin edestä.   

Iltalenkki syyskuun hämärässä

Vantaan juoksutapahtuman lähestyessä tunne on tyyni. Viikonloppuisin olen juossut parin tunnin lenkkejä. Vaikka pitkikset ovatkin jääneet alle kolmen tunnin, mieli on luottavainen. Ensi viikonloppuna on vuorossa puolimaraton Hangossa. Se antaa kivasti suuntaa tämän hetken juoksukunnosta. Nyt juuri juoksu tuntuu hyvältä. Me juoksusiskot olemme ihan vain harrastelijoita ja juoksemme iloksemme; nautimme siitä, että jalka nousee. Siksi tavoitteemmekin ovat maltillisia. Maraton, puolimaraton, kymppi tai vitonen ovat maailman mittakaavassa kaikki upeita saavutuksia.

Tavoitteena maali;
saavutus tuntuu aina yhtä hienolta. Omien rajojen ylittäminen on aina upea juttu!

Nyt kun Vantaalle on aikaa kaksi viikkoa, viimeisimmät treenini ovat olleet tämmöisiä:

• sunnuntai 18.9.2022: juoksulenkki 16 km. Piti olla maltillinen, mutta lähti lapasesta. Intouduin liikaa, ja tuli turhan kuormittavia vauhtispurtteja.
• tiistai 20.9.2022: koiran kanssa 9 km. Koiralla oli vatsavaivoja viikonloppuna, joten juoksimme rauhallisesti. Vahtasin koiran vointia ja hidastin aina, kun arvelin, että koiralla on tarve himmailla. Hyvä lenkki, olin maltillinen.
• torstai 22.9.2022: 6 km liian lujaa. Koira mukana. Koiralla kaikki hyvin, joten päästelimme menemään. Tuntematon jackrussel hyökkäsi yhdessä mutkassa kiinni lahkeeseen, ja saimme kaikki vähän ylimääräisiä sykkeitä. Mutta selvisimme pienillä murinoilla, joten ei suurempaa hämminkiä. Hyvä lenkki, mutta ei ollenkaan maltillinen.