Mukavaa arkea!

Amerikkaan kotiutunut siskoni Sirpa(therunner) jaksaa ihmetellä eurooppalaisittain pitkiä kesälomiamme. Tuolla suuressa maailmassa lomailua ei juuri tunneta – muutama vapaapäivä vuodessa on jo ylellisyyttä.

Mutta kyllä melankolinen kansa lomansa tarvitsee. Hektisten työkuukausien jäkeen epäsosiaalinen elämä on nautinto. Rentoudumme, kun saamme oikein luvan kanssa erakoitua ja vetäytyä metsien suojiin. Saunat lämpiävät ja valoisat kesäyöt hellivät mieltä. Kesäparrat kasvavat ja meikkipussit odottelevat syksyä kaappien perukoilla.

Kun ihmisten ilmoille elokuussa kömpivä kansa on akkunsa ladannut, uusi uljas elämä kutsuu. Saunajuomat ovat jättäneet jälkensä ja päättäväisinä suuntaamme uuteen ryhdikkääseen arkeen. Ja mehän ryhdistäydymme, hinnalla millä hyvänsä. Ainakin hetkeksi. Mutta helppoa se ei ole, emmekä itse sitä ainakaan yhtään helpommaksi tee!

Somessa kyselemme huolestuneina, miten näistä kesäkiloista oikein pääsee. Kurinalaisesti intoudumme tempomaan tiukkoja ketodieettejä ja “kevennämme”. Otsa kurtussa tutkimme kaloritaulukoita ja päätämme, että nyt tämä toimii.

Olen jotenkin surumielisenä lukenut näitä terveelliseen elämän tavoittelun somekeskusteluja. Jos joku erehtyy kysymään “typeriä”, vastaukseksi saa täyslaidallisen välittömästi. Somessa on niin helppoa äyskähdellä ja ärhennellä. Mitäs kyselet, tee kuten minä. Ja kuitenkin jokainen tiedämme sen, että kaikki konstit eivät sovi kaikille. Jos yksi nauttii paastoamisesta tai vähähiilarisesta elämästä, toiselle ne eivät välttämättä sovi mitenkään.

Luin vähän aikaa sitten artikkelin mukavuudesta. Siitä, miten tutkijoiden mukaan mukavuus vaikuttaa ihmisen fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin. Se puolestaan heijastuu positiivisesti esimerkiksi sairauspoissaoloihin ja yleiseen tyytyväisyyteen. Mukavuus liitetään tässä ajattelussa empaattisuuteen – siihen, että haluamme yhteistä hyvää, emme ilkeile emmekä öykkäröi. Edes somessa.

Pieni mukavuuden ele omaa itseäkin kohtaan voisi tehdä joskus hyvää. Hampaat irvessä treenaaminen tai viikkokausien kaalisoppadieetti eivät kovin lempeiltä kuulosta. Tuntuu, että olemme ajoittain aika julmia omaa kehoamme kohtaan. On vähän hassua, että emme tunnista niitä asioita, jotka ovat itsellemme hyväksi. Jokainen kuitenkin itse tietää parhaiten, mitkä asiat ovat niitä, jotka saavat voimaan hyvin. Ja senkin kaikki tiedämme, että ystävällisyys omaa itseä kohtaan saisi meidät vieläpä näyttäytymään mukavampina myös kanssaihmisille. Ja kaiken kukkuraksi terveyskin kohenisi; hyvä mieli hellii koko kroppaa eikä verenpainekaan pompsahtele.

Mukavuustutkimukseen tutustuessani oivalsin (jälleen kerran), että suhtautuminen omaan itseen on avain hyvän elämän rakentamiseen. Hyvänä muistutuksena tuli sekin, että arkipäivän asenteilla on väliä: lähdenkö uuteen päivään äykkäpäisenä murjottaen, vai onnistuisinko näkemään synkkien pilvien raoista jotakin hyvää? Koko elämää ei tietenkään voi kerralla toisenlaiseksi muuttaa ja välillä vain on niitä kettumaisempia päiviä. Mutta totta on, että omien suupielten asento vaikuttaa yllättävän paljon siihen, tuntuuko huominen valoisalta vaiko tylsältä ja merkityksettömältä. Kirjailija Suvi Bowellania siteeraten: “elämä voi muuttua kummasti helpommaksi, kun emme enää ole itse itsemme jarruina”.

Hei kaiffa! Kiva kohdata, vaikka vähän olet erilainen ♡

Sysäys kohti kevään KK Nutsia

Vaikka liikkuminen ja juoksu ovat itselle kaikki kaikessa, on systemaattinen ja tavoitteeseen tähtäävä juoksumotivaatio ollut kateissa ja kevään kisakalenteri on henkisellä tasolla ammottanut tyhjyyttään.

Viime vuodelta tähän vuoteen sykevaihteluiden takia siirtyneet Karua ja KK Nuts eivät ole herättäneet intoa ja olen pitkin talvea kehittänyt itselleni mitä huvittavimpia selityksiä, miksi noihin kisoihin ei kannattaisi mennä;

• Enää ei ehtisi treenata.
• Yh-äitinä matkat vaatisivat organisointia.
• En varmaan pääsisi maaliin tavoiteajassa.
• En selviäisi.
• Olen vanha.
• En ole treenannut…

Kun olen jo ollut heittämässä pyyhettä kehään, puuttuva sysäys kisaosallistumispäätökseen löytyykin yllättävän läheltä.

Olemme pitkään suunnitelleet ystävieni kanssa reissua pohjoiseen. Kun aivan sattumalta matkamme näyttää ajoittuvan Kuusamoon juuri silloin, kun siellä kisataan, mitä teen?

Joskus on hyvä ottaa härkää — tai vaikka poroa sarvista.

Ei mennyt kuin hetki, kun olin saanut ravistettua usvaiset ajatukset pois mielestäni. Totta kai juoksisin Rukalla, jos sinne kerta mentäisiin! Ja eiköhän muitakin hengenheimolaisia matkaseurueestamme löytyisi! Kannustusjoukot olisivat ainakin kohdillaan!

Kiitos ystäväni! Vaikka päätös vaikuttaa hieman hullulta – täältä tullaan KK Nuts 55!

Kohti Tukholmaa, osa 2: ensin ultra, sitten mara…??

Ei pitänyt lähteä ensinkään, mutta lähdinpä sittenkin. Vielä eiliseen saakka pisin ikinä juoksemani matka oli maraton. Ja sitten tulinkin juosseeksi kuuden tunnin ultran.

Juoksu osui ihan vaiheessa olevaan maratontreenikauteen. Suunnitelmana oli, että ensin puolikas ja sitten Tukholmaan.

Ensikertalaiselle ultrajuoksu oli huikea kokemus. Olin etukäteen ajatellut, että eihän se nyt ole kuin maraton ja hilppeet päälle. En olisi voinut olla enemmän väärässä.

Kuuden tunnin ultraajat, ne konkarit, vetivät koko kuusituntisen kovaa. Reitillä ei näkynyt yhtään sellaista puolikuntoista laahustajaa, joita maratoneilla on aina.

Itse lähdin matkaan sillä ajatuksella, että lompsuttelen maratonin ja kaikki sen päälle kertyvä on plussaa. Havittelin mielessäni 50 kilometrin rajapyykkiä. Sen saavuttaminen onnistui melkein: oma mittarini näytti saldoksi 52 kilometriä, virallinen mittaus hilkkua vaille 50.

Foreca oli ennustellut jo pitemmän aikaa, että juoksupäivänä paistateltaisiin miltei kesäisissä tunnelmissa. Vaan eipä paistateltukaan. Vaatetukseni oli Forecan ennusteen mukainen: caprit ja ohut paita. Onneksi treenikassin pohjalle oli jäänyt yksi hanskapari ja vanha kulahtanut juoksutakki. Vetäisin ne ylleni – aamu oli nimittäin kolea ja tihkusateinen. Capreilleni en voinut mitään, niillä oli pärjättävä. En ollut hoksannut pakata mukaan edes mitään lämmittävää linimenttiä. Jo alkukilometreillä tunsin, että kylmä otti pahasti pohkeisiin. Riesaksihan se äityi. Jalat olivat jo 15 kilometrin kohdalla kipeämmät kuin ikinä, ja juoksu oli silkkaa taistelua. Juoksin 25 kilometriin saakka, sen jälkeen oli pakko pysähtyä huoltamaan jalkoja. Onneksi treenirepussa oli ikivanha icepower-tuubi. Sain edes pientä helpotusta järkyttäviin kipuihin.

Pari kertaa pysähdyin mutustelemaan eväitäni; paria karjalanpiirakkaa ja kokista. Olin aamulla tuonut oman eväsnyssykkäni huoltopaikalle sen ylimitoitusta nolostellen. Ällistyin, kun huomasin, miten valtavat määrät evästä ja oheistarpeita pöydille kertyi. Muilla näytti olevan myös huoltojoukkoja omasta takaa; tarkkojen suunnitelmien mukaisesti nämä jakelivat omille juoksijoilleen suolatabletteja ja nesteitä. Tunsin olevani liisaihmemaassa.

Hieman ennen kuuden tunnin täyttymistä juoksijoille tuikattiin käteen puupalikat, joissa oli oma juoksunumero. Se oli tarkoitus pudottaa maahan, kun pudotuskäsky huudettiin. “Huoltojoukokseni” puoli tuntia ennen kisan päättymistä saapunut tyttäreni kertoi, että osa pudotti ja osa jatkoi hölkyttelyään vielä hetken.

Juoksun päätyttyä ihmettelin, tapahtuuko jotain ja jos, niin missä. Muistin lukeneeni, että kaikki saavat osallistujamitalin. Kyselin asiaa kolmelta ystävälliseltä toimitsijalta, joista kukaan ei tiennyt asiasta mitään. Pitsaa sen sijaan tarjosivat kaikki, mikä oli toki mukavaa sekin. Päättelin, että mitskuja ei ole, ja painelin huoltorakennukseen suihkuun. Oli erikoinen, mutta mukava yllätys, että joku oli hetken päästä löytänyt mitalit, ja minä sain omani pukuhuoneessa.

Miten treenasin:

– ultra osui keskelle vaiheessa olevaa maratontreeniä: kaksi kovempaa viikkoa (noin 50 – 60 km/vko), kolmas viikko löysemmin (n. 25 – 30 km/vko).

– ennen ultraa olin juossut neljä pitkää lenkkiä: kolme puolimaratonin mittaista ja yhden kolmen tunnin pituisen lenkin.

Mitä opin:

Ultraajat ovat huikean kovia juoksijoita. Kokemus oli mahtava, ja samalla raju. Lyhyinkään ultra ei ole verrattavissa maratoniin.

Yhteiset treenit – varsinaista parisuhdeterapiaa?

Kun aika on kortilla, on mukavaa, että myös puolisolle liikunta on tärkeää. Treenatessakin voi olla läsnä toiselle. Muistan joskus lukeneeni jostain, että liiton kasassa pitämisen kannalta on erityisen kriittistä, jos nainen treenaa ja mies ei. Toisin päin se on kuulemma luontevampaa. Tiedä häntä, mutta arvostan kuitenkin, kun mies innostuu lenkkiseuraksi.

Yhteisillä lenkeillä on useimmiten tosi mukavaa. Viime viikonloppuna pakkasimme eväät reppuun ja painelimme läheiseen luonnonpuistoon koirinemme. Tuli tarvottua hankipoluilla nelisen tuntia. Ihan mahtavaa yhdessäoloa.

Kun liikkumisen kokee tärkeäksi, sille löytyy myös aikaa. Vielä mukavampaa, kun aikaa löytyy yhdessä. Tulee kannustettua toinen toistaan ja lähdettyä liikkeelle, vaikka keli olisi kehno ja mieli maassa. Ja jälkeenpäin hymyilyttää – olipa kiva kun lähdettiin, hyvä me! Toisen energia on hyvä tsemppari myös silloin, kun itsellä on virta vähissä. Jokainen lenkki ei aina tunnu hyvältä; huonosti nukuttu yö tuntuu painona jaloissa, ja väliin jäänyt ateria saa tehot minimiin. Välillä oma askel laahaa, välillä siipan.

Yhteistreenien ihanuudesta huolimatta huomaan välillä käyttäytyväni kuin ärrimörri. Kiukuttelen, jos toinen juoksee pari askelta edempänä – ai pitääkö muka etuilla, ettei vaan kukaan luule, että jäät vauhdissa naiselle? – tai jos toisen askel kantaa kevyemmin kuin itsellä. Joskus yhteisen lenkin jälkeen olen kiukkuinen kuin ampiainen. Piti juosta väärällä askeltahdilla ja mentiin väärää reittiä ja olisin halunnut sitä ja tätä. Vaikka yhdessä juokseminen ja liikkuminen on ihan parasta, tarvitsen myös ihan omia treenejä. Niitä, jolloin vauhti on juuri se mitä haluan, ja reittivalinnasta neuvottelen vain itseni kanssa. Miehenikin tietää, että useimmiten lenkiltä palaa iloisempi ihminen kuin se, joka sinne lähti. Siksi hän välillä huikkaakin, että olisikohan nyt jonkun aika lähteä lenkille, käypä vähän juoksemassa ihan itseksesi.

Itse ei aina tajua, että tämä päivä ei ole lenkkipäivä. Silloin on hyvä, jos toinen toteaa, että eiköhän me nyt vaan köllötellä. Vaikkapa silloin, kun jääräpäisesti tekee mieli vetää lenkkitossut jalkaan, vaikka flunssaa pukkaa ja ulkona sataa jäätävää tihkua. Tai kun kroppa huutaa jo valmiiksi väsymystään, eikä lenkistä olisi mitään hyötyä. Jos aina vain painaa täysillä elimistönsä viestejä kuuntelematta, lopulta kuormitus kasvaa liian suureksi ja sitten tuleekin stoppi. Hyvä, että edes toinen hoksaa lepopäivän tärkeyden.

Tuoreimmassa Kunto Plus -lehdessä kerrotaan, että 46 % suomalaisista tykkää treenata mieluummin kaverin kanssa kuin yksin, riippumatta siitä, mitä treenaa ja missä. Samassa lehdessä todetaan, että rakastuneen ihmisen elimistössä kuhisee enemmän viruksia torjuvia aineita kuin muilla, ja immuunipuolustus pysyy vahvana.

Kun siis puolison kanssa on kivaa treenata ja parisuhdekin saa siitä hyviä hyrinöitä, mikäs sen parempi motivaattori! Kaupan päälle vielä immuunijärjestelmäkin kiittää.

Kuin vettä kantaisi kaivoon…

Liikunta luonnollisesti lisää energiatarvetta. Mitä tavoitteellisempaa juokseminen on, sitä suurempi merkitys on sillä, mitä syömme ja juomme.

Muutama päivä sitten erehdyin valitsemaan työpäivän lounaaksi keiton. Jo sopan lusikoimisen jälkeen aivoni huutelivat toivottomasti lisää ruokaa. Aamupalapuuro oli jäänyt väliin ja olin napannut vain muutaman pähkinän kahvin kyytipojaksi. Ja miten sitten iltatreenien kanssa kävikään?

Kun lopulta tulin kotiin, verensokerini oli romahtanut. Kädet täristen tungin pari realia suuhuni. Kokkasin samalla ruokaa. Energiavaje vain jatkui. Päivälläkin oli kahvia hörppiessä omituisesti heikottanut.

Kesken ruuanlaiton muistin tunkeneeni venemessuilla kipparinpiippulakun laukkuuni. Hätäpäissäni pureskelin sen ruuan valmistumista odotellessa. Edelleen heikotti. Lopulta sain ruokaa eteeni. Yritin syödä maltilla. Edessä olisi kuitenkin treeni-ilta. Olin edellisinä päivinä juossut ja nyt olisi energiaa vaativan hiihtolenkin vuoro.

Lautanen hupeni. Olo ei kuitenkaan korjaantunut. Vaadittiin vielä puoli lasia appelsiinimehua ja puolen tunnin loikoilu, että olo hieman koheni. Pakottauduin vaihtamaan treenikamat päälleni ja lähdin ladulle.

Sää oli mitä mainioin. Nautin, kun vihdoinkin luisteluhiihto tuntui sujuvan, kunnes tunnin jälkeen voimat jälleen hiipuivat. Sama loiva ylämäki, jonka olin äsken mennyt ylös leikiten, tuntui tahmealta. Vauhti vain katosi.

Kotiin päästyä aivot huusivat jälleen lisää energiaa ja vaikka kuinka tankkasin, heräsin seuraavana aamuyönä kiljuvaan nälkään.

Pakko tunnustaa: mitä enemmän harjoittelee, sitä säännöllisemmin on syötävä. Jos ateria jää väliin, kevytkin treeni voi muuttua kuluttavaksi. Kevyt aamulenkki onnistuu kyllä tyhjälläkin vatsalla, mutta iltalenkkiin kannattaa valmistautua syömällä kunnon lounas ja välipala.

Energiavajeisena on ihan turha kuvitella jaksavansa. Mokata voi niin treenin kuin kisan kuten sisareni anutherunner, jonka mehupaaston seuraukset olivat järkyttävät; Sitä on helppo ylitankata tai alisyödä. Juoksu tai muu treeni ei kulje kummassakaan.

Vahingosta viisastuneena aloitin uuden päivän rakastamallani kaurapuurolla. Jo sitä lusikoidessa tiesin, että tästä tulisi hyvä päivä. Ja illalla lenkille; tiedän, että askel kulkee!