Kaamosta ja motivaation etsiskelyä

Syyssateet piiskaavat ikkunaa, eikä ulos huvita lähteä. Lähipiirin kesähölkyttelijät alkavat hiippailla kohti kuntosaleja ja sisäjumppia – keväällä sitten nähdään taas juoksubaanoilla, kuulemma.

Ensimmäinen pakkasaamu

Itse juoksen ympäri vuoden. Ehkä siksi, että hiihtäminen ällöttää (kiitos koululiikunnan ja pakkohiihdon), enkä koe saavani kiksejä muistakaan talvilajeista. Laskettelurinteessä piipahtelen satunnaisesti, ja siinäpä se sitten.

Kahvikupposten äärellä pohdittiin, miten kukaan saa näissä olosuhteissa mitenkään pidettyä lenkkeilymotivaatiota yllä – on aina vaan pimeämpää, märempää ja kylmempää.

Sanoisin, että rutiineja luomalla se onnistuu. Kun jo aamulla tekee tietoisen päätöksen iltahämärissä juostavasta lenkistä, se alkaa tuntua houkuttelevalta. Ja onhan siinä oikeastikin jotain oudolla tavalla houkuttelevaa – aika ihanaakin. Hämärässä on helppo vajota omaan meditatiiviseen kuplaansa.

Lenkkimaisema hämärähyssyssä

Sekin edesauttaa, että varusteet ovat hyvät ja mukavat, säähän sopivat. Itselläni on tietyt vermeet tiettyihin lämpötiloihin: on eri paksuisia trikoita ja pitempää ja lyhyempää takinhelmaa. Juoksuhanskojakin on moneen tarpeeseen, ja niistä parhaimmat löytöni olen tehnyt Lidlin alelaareista: ohuimmat ihan vaan viileneviin syysiltoihin ja järeimmät niihin hetkiin, kun pakkanen kirpaisee kunnolla.

Treenipaikan ja -alustan vaihtelukin antaa harrastukseen uutta buustia. Välillä tekee mieli pinkaista kuntoportaita ja revitellä napit kaakossa, ja sitten on niitä päiviä, jolloin mäen nyppylöistä haluaa pysyä mahdollisimman kaukana. Joskus riittää ihan vaan se, että laittaa juoksumaton hyrräämään.

Kotikunnan juoksuportaat

Ympäri vuoden on kivoja juoksutapahtumia, ja niihinkin ilmoittautumalla saa puskettua itseensä lenkkeilyintoa – ehkä. Tuossa taannoin pohdimme siskojen kanssa, että syksyn tapahtumien aikaan tuntuu aina olevan kimpussa lentsu jos toinenkin. Osallistumisen kanssa on enemmän epävarmuustekijöitä kuin keväällä ja kesällä. Tätä kirjoittaessani olen ollut kahden perättäisen flunssa-aallon kourissa. Niiden välissä ennätin käydä kolme kertaa lenkillä, ja taas on huilin aika. Kismittää ja ärsyttää – varsinkin kun omaan vuosikelloon alleviivaten merkitty syksyn ”the tapahtuma” on koittamassa ihan kohtsillään.

Kivaa vipinää tuo kuitenkin se, että keväällekin on jo tullut buukattua kaikenlaista. Ja niin kuin edellisen flunssakierteen melskeissä ja juoksutapahtumien jäädessä väliin vannoin, että ikinä en enää etukäteen ilmoittaudu mihinkään. Mutta joihinkin on vaan ilmoittauduttava, jos niihin mielii, sillä nehän viedään käsistä. Horisontissa siintää nyt kivasti vatsanpohjaa kutkuttava KK Nuts 55 km. Pikkusisko selvästikin vähätteli reitin rankkuutta, kun houkutteli sinne mukaan. Totuus on alkanut valkenemaan YouTube-videoita vilkuilemalla: ei taida olla ihan tasamaan lenkki luvassa.

Tossua toisen eteen siis, ja tavoitteita kohti! Aina tavoitteiden ei tarvitse olla ihan noin suurisuuntaisia, ja jokainen määrittää ne ihan omista lähtökohdistaan. Joskus riittää ihan vaan, että harrastuksestaan saa lisää virtaa ja eväitä arjen pyöritykseen. Ja jos asiaa oikein pysähtyy pohtimaan, juuri tuossa kohtaa ei tosiaankaan ole kyseessä mistään ”ihan vaan” -jutusta – sehän onkin itse asiassa koko homman ydin ja juonen juuri. Lyhytkään lenkki ei ole turha, ja jokaisella askelella mieli elpyy. Ja vaikka taivaalta tulisi räntää vaakatasossa, lenkin jälkeistä voittajaoloa ei peittoa mikään.

p.s Ehkä pieni motivaatiobuusti löytyy tästäkin: KK Nutsille ilmoittauduttuani huomasin, ettei minulla ole mitään hajua gaiterseista tai avaruuslakanoista, saatikka juoksutakkien vesipilariarvoista. Kun nämä varusteet ovat reitillä pakollisia, saan hyvän syyn palkita itseäni aika ajoin uusilla juoksuvermeillä. 🙂

Hanskoille ja tuubihuiville alkaa olla taas käyttöä.

Harrastelijan tunnustuksia

Tavoitteellinen juoksuharrastus tarkoittaa minulle kilpailemista itseäni vastaan. Eikä pelkästään suorituskykyni rajoja vastaan, vaan myös sisälläni asuvaa laiskuria vastaan.

Aamuihmisenä intoilen, kun pääsen spurttaamaan ennen kukonlaulua. Sisäinen laiskuruuteni puolestaan intoilee, kun lenkki on tehty ja spurttailut hoidettu. Sitten voikin nautiskella rauhassa aamupalan, lueskella nettilehdet ja puuhastella vaikkapa käsitöiden äärellä. Jos siis on vapaapäivä. Arkiaamuisin laiskottelulle ei jää tilaa, sillä kiirusta pitää.  Mutta aamulenkin ennättää kuitenkin aina heittää.

Kesäaamun aamupala

Yleensä tempaisen treenini ihan omassa yksinäisyydessäni – ehkä johtuen sisäisestä introverttiudestani tai sitten siitä, ettei lähipiiri tunnu saavan erityisiä kiksejä aamuvarhaisella juoksentelemisesta.

Vuosien varrella olen onnistunut karistamaan ajatuksistani suorittamisen pakon. Vaikka tilastoinkin kaikki lenkkini ja treenini älykellon kautta, se ei tarkoita sitä, että jahtaisin minuuttimääriä pakkopullaillen. Toki myönnän, että minäkin olen niitä, jotka tekevät vielä ylimääräisen pikkupyrähdyksen postilaatikon ympäri, jos lenkki meinaa jäädä vajaaksi. Mutta tarkoitan nyt suorittamispakolla sitä, että en esimerkiksi noudata orjallisesti mitään tiettyä treeniohjelmaa. Maltan kuulostella kroppaani ja jopa himmailla, jos siltä tuntuu. Ja kuitenkin samalla tiedostaen, että kehittymistä tapahtuu vain nousujohteisella treenillä. Himmailu ei siis ole pääpaino, vaan vaihtoehto silloin, kun keho kaipaa lempeämpää kohtelua.

Treenimotiivit lienevät yksilöllisiä ja vaihtelevat elämänvaiheittainkin. Lapsiperhearjessa lenkille lähteminen oli itsellenikin henkireikä ja mahdollisuus olla edes pieni hetki omissa oloissaan. Lasten aikuistuttua motiivit ovat vaihtuneet terveyden, endorfiinihumausten ja yleisen hyvinvoinnin hakemisen puolelle. Onnistumiset ja jaksamiset heijastuvat juoksupoluilta myös muuhun elämään ja kannattelevat, kun stressielementtejä sinkoilee.

Motivoivat tavoitteet antavat kivasti buustia harjoittelulle. Joillekin riittää treenaaminen ihan vain sellaisenaan, mutta minä tarvitsen jotain houkutusta horisonttiini. Aiemmin olen kertonutkin, että tänä syksynä ne horisontissani häämöttävät tapahtumat ovat tavallistakin järeämpiä – nimittäin maratonin lisäksi myös 12 tunnin ultrajuoksu. Sen lisäksi, että juoksulenkille lähteminen on jo itsessään nautinto ja hyvän olon lähde, omia rajojaan on kiva koetella. Ja vaikka tuossa aiemmin totesin, etten noudata mitään tiettyä ohjelmaa, tokikin treenini on suunnitelmallista ja päämäärätietoista. Pelkkä fiiliksellä hölkyttely ei taida riittää. Eduksi on, jos jokaisella treenillä on jonkinlainen tarkoitus.

Liikunta – tavoitteellinen sellainen – on minulle mieluista ja vapaaehtoista ajanvietettä. Siskot ovat samanlaisia. Totesimmekin, että omistamme enemmän juoksukenkiä ja treenivermeitä, kuin siistejä toimistovaatteita.

Arjesta löytyy kyllä tilaa liikkumiselle, kun käyttää vähän luovuutta. Liikkua voi pienissäkin pätkissä, ja pikkutreenejä voi tehdä pitkin päivää. Kiivetä portaat, hypellä hampaita pestessä ja venytellä etäkokouksen aikana. Kauppareissunkin voi hurauttaa pyörällä.

Ja mahtavinta on se, että juosta voi missä tahansa, eikä kelilläkään ole niin väliä.

Kun treenit on tempaistu, voi vaikka neuloskella hyvässä seurassa.

Taviksen treeniviikko

Tuossa taannoin tulin maininneeksi, että syksymmällä on tarkoitus hölkytellä ainakin yksi täysipitkä maraton ja myöhemmin sitten halliultra. Jotkut ovat kyselleet, miten hirveästi tuollaisiin täytyy oikein treenata.

Treenitapoja lienee monia, ja itse menen aika rennolla otteella. Kun joskus kymmeniä vuosia sitten treenasin ensimmäiselle maratonilleni, seurasin tinkimättömästi harjoitteluohjelmaa. Olin paniikissa, jos joku harjoitus jäi välistä tai ei ollut ohjelman mukainen. Kokemus on opettanut olemaan panikoimatta, vaikka eihän tällaisista haasteista ihan treenamatta selviä.

Olennaisinta on tietenkin se, että peruskunto on kohdillaan. En ole oikeastaan koskaan pitänyt mitään vuosirytmiin liittyvää juoksutaukoa – lenkkeilen aina, ellei sitten joku vamma tai lentsu ole esteenä. Kuntoiluhuoneessa on juoksumatto, joka on ahkerassa käytössä. Rospuuttokeleillä se on korvaamaton, ja joskus myös tukalien kesähelteiden aikaan – ilmastointi tekee mattoilusta aika kivaa. 

Lihaskuntoharjoittelu on tullut mukaan kantapään kautta. Nuorempana asia ei paljon kiinnostanut, kunhan juoksentelin. Venytellytkään en ehkä ikinä. Mutta nykyisin teen myös salitreeniä kolmisen kertaa viikossa, huolehdin lihashuollosta ja saunon. Puusauna lämpenee monta kertaa viikossa. Sinne häviävät niin stressi kuin lihasjumitkin. 

Tässä vaiheessa kun maratoniin on vielä aikaa yli kaksi kuukautta ja ultraan yli kolme, treeniviikkoni ovat aika maltillisia. Lenkkien pituudet kasvavat ihan piakkoin, ja myöhemmin kuvioon tulee myös intervalleja ja mäkijuoksua. Todettakoon vielä, että tavisharrastelijana en tavoittele mitään ultimaattisia aikoja enkä revittele muutenkaan – kunhan hölkyttelen hyväkuntoisena ja nautiskellen lähdöstä maaliin. 

Mutta miten siis treenasin tällä viikolla: 

Sunnuntaina ”pitkis”, joka ei vielä mikään erityisen pitkä olekaan. Tapanani on iät ja ajat ollut, että pitkä lenkki ajoittuu viikonlopulle, joten jotain sellaista tässäkin on viritteillä. Nyt lenkin pituus jäi 13 kilometriin. 

Maanantaina aamujumppa kotikuntohuoneessa. Kymmenen minuuttia nyrkkeilysäkin mätkimistä, sitten hiit-kyykkäilyt ja päälle salitreeniä. Ihan lyhyt juoksulenkki matolla, neljä kilometriä.

Tiistaina oli väsy olo, enkä aamulla jaksanut mitään. Oli jo ajatus, että koko päivä menee urheiluitta, mutta iltapäivällä iski energiapiikki. Pinkaisin kymmenen kilometrin hölkyn ja nautin energisestä olosta. 

Keskiviikkona oli taas salitreenipäivä. Hölkyttelin matolla 20 minuuttia, annoin kyytiä nyrkkeilysäkille ja tein pitkiä salitreenisarjoja. Tällä kertaa houkutti erityisesti selkätreeni, joten sitä sitten.  

Torstaina oli kiireinen aikataulu, ja ennätin vain nopealle aamulenkille. Viisi kilometriä kelloa vahdaten, jotta ennätin käydä myös suihkussa ennen päivän ensimmäistä työkokousta. Vähän turhan kiire, mutta välillä näin. 

Perjantaina ei huvittanut mikään. Ei treeniä, ei yhtään mitään. Joskus olen tämmöisenä päivänä vetänyt edes jonkinlaisen treenin hampaat irvessä, mutta enää en. Mitäpä sitä suotta. Jos ei huvita, niin sitten ei. Päivä se on huomennakin. Tätä kirjoittaessani on juuri tämä ei mikään -päivä, joten nähtäväksi jää, mitä viikonloppu tuo tullessaan. 

Lauantaina oletan olevani taas treenifiiliksissä, tai viimeistään sunnuntaina. On taas pitkän lenkin vuoro, joka vieläkin saa jäädä alle 15 kilometrin. Jommallekummalle päivälle on tarkoitus sisällyttää myös lihaskuntotreeniä kotisalilla, ja jos oikein intoudun, ehkä sitä lihashuoltoakin. Pilates on ihan huikea siihen, joten eiköhän sillä mennä tälläkin kertaa.

From sister to sister: kyllä sisko tietää

Mikään ei ole niin kannustavaa kuin sisarusrakkaus. Me juoksusiskothan olemme ihan elävässä elämässäkin siskoksia, samaa sukua ja verenperintöä. Siksi naljailumme – kaikessa rakkaudessa – on välillä vähän rajua. Kuten vaikkapa silloin, kun valittelin siskoille, ettei lenkkeilystä tule mitään, kun ylikunto painaa päälle, eikä mieli halunnut uskoa levon merkitystä.

Joskus motivaatio on kerrassaan hukassa. Jokainen tietää tunteen; elämän ruuhkavuodet, kiireinen työ, väsyttävä arki tai kaikkien näiden yhdistelmä. Jos ei innosta, sitten ei innosta. Jos näissä fiiliksissä on tullut ilmoittautua maratonille, miten ihmeessä sieltä selviää maaliin saakka? Siskot tietävät, kas tässä viisautta: ”Sellainenkin ajatus mulla pyörii mielessä, että millaisia lauseita käytätte kannustamaan itseänne, kun kisassa tulee vaikea paikka? Katja(the runner) joskus sanoi ajattelevansa kaurapuuroa. En vieläkään ymmärrä.”.

Kaurapuuron taikavoimasta on vaikea sanoa. Ehkä toimii jollakulla, ainakin Katjalla..! Minulla taikavoimana on musiikki. Kerran Tukholman maratonilla meinasi muuri iskeä ihan kerrassaan. Tukholmassa juosseet tietävät, että puolikkaan jälkeinen ”maaseutukierros” on varsin puuduttava. Pelkkää pöheikköä ja heinikkoa. Teki mieli keskeyttää, askel oli raskas ja ketutus korkealla. Jumputin samaa tsemppi-biisiä kerta kerran jälkeen, kunnes mittari näytti, että maaliin on matkaa enää kymmenen kilometriä. Sehän menee heittämältä. Maaliviivakin tuli saavutettua.

Pikkusyssy tsemppasi itseään elämänsä ensimmäisellä maratonilla kaikenlaisilla kikoilla. Kunnes oivalsi, että ”kun reitillä kohtasin jonkun, joka meni suunnilleen samaa vauhtia, tajusin, että ne teki sen siksi että olivat hiipumassa”.

Maaliviivan pikkusiskokin saavutti. Vaellusta toiselta mantereelta seurannut toinen sisko skarpisti havainnoi, että ”sähän et siis videon mukaan pysähtynyt maalissa, vaan jatkoit vaan jonnekin horisonttiin.”. Juokseva sisko: ”Niin. Siis Tapanilan Erässä aikoinaan opetettiin, että pitää aina juosta muutama metri maaliviivan yli. Muuten jarruttaa ennen kuin ajanotto päättyy. Mutta mulla oli sellainen ongelma, että oli kaksi ajanottomattoa. En oikein tiennyt, miten tämä homma toimii. Vedin varmuuden vuoksi vähän extraa.”.

Ennen ensimmäistä maratoniaan sisko sai roppakaupalla kannustusta. Elämän realiteeteista annettiin tietoa vasta sitten, kun maaliviiva oli turvallisesti ylitetty: ”Suihkussa saattaa sitten kirvellä hieman, jos tuli hiertymiä. Ja varpaankynnet voivat olla hellinä. Portaita et pääse alas pariin päivään. Ja huomenna voi iskeä hormonimyrsky – älä kuitenkaan ota avioeroa, äläkä irtisanoudu. Kyllä se menee ohi.”. Sisko: ”Aaa, kiva tietää tässä vaiheessa. Lapset totesivat, että voit irtisanoutua. Mutta otin varmuuden vuoksi yhden päivän vapaaksi…”.

Siskosten kesken on usein myös kaikenlaisia käytännön treenivinkkejä tyrkyllä. Tämä viisaus veti voiton, kun pähkäilimme juoksutyyliemme taloudellisuutta: ”Jos mulla on jaloissa väärät popot, osuu toinen jalka toiseen. Mutta jos on oikeenlaiset, ongelmaa ei ole”. Niinpä.

Ruokavinkkejäkin vilisee jatkuvasti. ”Mä en syö ikinä mitään pullaa. Joskus syön omenoita. Karkkeja varastelen teineiltä”.

Ja ”Tänään tein kakun. Harmi, etten tajunnut ottaa kuvaa. Oli ihan sikahieno. Päällystin sen appelsiineillä. Sehän on melkein sama kuin vetäisi appelsiinia ja rahkaa.”.

Osa vinkeistä perustuu ihan kokemukseenkin: ”Jos yleensä ei syö lihaa, pari isoa brisket tacoa ennen juoksua ei ole hyvä juttu. Tulee vähän liikaa jännitystä kisaan.”.

Mutta mikä huikeinta: ”Mä tajusin noin kuudennen mailin kohdalla ylämäessä, miten se Katjan kaurapuurojuttu aukenee. Sekin on sitkeää!”.

Matkani maratonille: harjoitusohjelman valinta

Maratontapahtuman valitsemisen ja ilmoittautumisen jälkeen oli tietysti ryhdyttävä etsimään harjoitusohjelmaa. Itseään on hankala valmentaa, joten vaikka pyynnöstä kirjoittelenkin harjoitusohjelmia muille, tahdoin omaan harjoitteluun ulkopuolisen antamat ohjeet.

Monet (suuremmat) maratonit tarjoavat suoraan omilla sivuillaan mahdollisuuden seurata heidän ehdottamaansa yleispätevää, ilmaista harjoitusohjelmaa. Harvat tapahtumat tarjoavat henkilökohtaisempaa palvelua, mutta joskus näkee, että lisämaksusta voi hankkia juuri itselle suunnitellun harjoitusohjelman. Valitsemani maraton on pieni, eivätkä sen järjestäjät näin ollen tarjoa kumpaakaan vaihtoehtoa.

Tiesin speksit: halusin neljä juoksupäivää viikossa ja tilaa myös voimaharjoittelulle sekä muille lajeille. Tiedän kokemuksesta, että selkäni pitää välillä viedä altaaseen ja puolison kanssa pyöräilemme mielellämme yhdessä. Yksi lepopäiväkin viikkoon pitää mahtua. Realismia on myös se, että elämäntilanne vaatii raameihin väljyyttä: isoiksi ehtineet teinilapset osaavat jo huolehtia itsestään, mutta työni ei näinä päivinä jousta yhtään.

Viime viikolla juoksin pitkiksen uutta reittiä pitkin. Onneksi tässä kohdassa oli joka tapauksessa aika kääntyä takaisin kohti kotia!

Jonkin aikaa olin vakuuttunut siitä, että menisin turvallisella Higdonin klassikolla. Luettuani sitä tarkemmin aloin kuitenkin miettiä, riittäisikö minulla oikeasti rahkeita juosta keskelle viikkoa sijoittuvaa puolipitkää juoksua. Higdonin ohjelmassa se alkaa pidentyä viikolla 9 ja pisin arkipäivän matka on 16 km (10 mailia). Hidas kymmenen mailia kestää minulla sen verran pitkään, että kaksitoistatuntisten työpäivien jälkeen se saattaisi yksinkertaisesti jäädä tekemättä.

Haaveilin, että jos harjoittelu sattuisi menemään ihanteellisesti, A-tavoitteeni voisi olla juosta maraton alle viiteen tuntiin. Toki tämä on ihan haihattelua, koska en tässä kohtaa ole puolimaratonia pidempää matkaa taittanut. Katselin kuitenkin Runner’s World -lehden sivuilta ohjelmaa, jonka vauhtitreenit näyttivät houkuttelevilta ja viikonpäiväjuoksut olivat pisimmillään vain noin 11 kilometriä (7 mailia). Koko viikon juoksukilometrit kohoavat tässä ohjelmassa korkeimmillaan noin 53:een. Äärimmäisen taitavasti ja pikkutarkasti laadittu ohjelma tuntui minusta kokonaisuutena kuitenkin vähän liian tekniseltä, joten jatkoin etsimistä.

Paikallisen juoksupalstan keskusteluissa joku esitteli omaa harjoitusohjelmaansa. Se oli suunniteltu kiireistä juoksijaa ajatellen niin, että arkipäivisin juostiin kolme kertaa 8 km, viikonloppuna kirmattiin pidemmästi. Tämä vaikutti houkuttelevalta! Palstalla ohjelma tyrmättiin kuitenkin saman tien, sillä ensinnäkin pitkis kahmaisi harjoittelusta prosentuaalisesti ison osuuden. Toisekseen viikkokilometrien olisi nettiasiantuntijoiden mielestä tullut nousta vähintäänkin 64:ään (40 mailia), jotta noviisi selviäisi maratonistaan kunnialla. ”Tee vaan tämä, mutta kävelet kyllä maaliin”, konkarit pilkkasivat.

Koko etsintä alkoi tässä kohden tuntua hämmentävältä. Onneksi on siskot, joilta kysellä neuvoja! Lähettelin kommentoitavaksi muutamia harjoitusohjelmia. Huomasimme, että maratonharjoitteluohjelmissa on paitsi henkilökohtaisia näkemys- sekä koulukuntaeroja, myös valtava kulttuurinen juopa.

Se, mitä amerikkalaiset moittivat kevyeksi, näytti kymmeniä maratoneja selvittäneiden siskojeni silmiin hyvinkin raskaalta ensikertalaiselle. Siskot lähettivät kumpikin kuvia suomalaisten asiantuntijoiden laatimista harjoitteluohjelmista, joita itse olivat menestyksellisesti käyttäneet maratonharjoittelussa moneen kertaan. Minä puolestani luin niitä hämmästyneenä, sillä jotkut niistä vastasivat aika tarkalleen sellaisia amerikkalaisia ohjelmia, joita itse olen noudattanut puolimaratonharjoitteluun.

Amerikassa siis juostaan mailimääräisesti merkittävästikin enemmän ja jo aloittelijaohjelmien pitkät juoksut lähtevät liikkeelle 12-16 kilometrin matkoista. Täällä puhutaankin, että maratonille aikovan on ensin treenattava, jotta voi treenata. Olisi kiinnostavaa löytää ja vertailla loukkaantumistilastoja. Podcast-maailmassa liikkuu sellaisia huhuja, että jopa 60 % amerikkalaisista juoksijoista loukkaantuu joka vuosi. Eipä ihme, jos näin on.

Joululomallakin ulkoallas oli (osittain) avoinna kuntouimareille. Uimaseuralaiset taisivat lomailla ja kaikille halukkaille riitti tilaa ihan hyvin näinkin.

Alkoi tuntua, ettei täydellistä valmista ohjelmaa ehkä olekaan. Käänsin kuitenkin netin ympäri vielä toiseen kertaan ja tarkistin sekä englanninkieliset että suomenkieliset harjoitusohjelmat. Lopulta sain hyvän ajatuksen: rupesin kahlaamaan läpi isojen maratonien sivuja nähdäkseni, mitä siellä olisi tarjolla. Lontoon kohdalla tärppäsi.

Lontoon maratonin sivuilla on ainakin tätä kirjoitettaessa tarjolla kolme ilmaista ohjelmaa: aloittelijan, aikaansa parantavan ja edistyneen juoksijan harjoitusohjelmat. Arkijuoksujen tavoitteet on ilmoitettu ajassa, ei matkassa, mikä sopii minulle mainiosti. Keskimmäisessä ohjelmassa pisin viikonpäiväjuoksu kestää tunnin. Viikonlopun pitkikseen tarjotaan ohjeeksi mailimäärät, jotka alkavat kuudennella viikolla 10 mailista ja pidentyvät 13. viikkoon mennessä 20-22 mailiin (32-35 km).

Aloittelijan harjoitusohjelmassa juoksuja on viikossa kolme, aikaa parantavalla neljä ja edistyneellä viisi. Kaikissa ohjelmissa on mukana vauhtitreeniä ja oheisharjoittelulle jää tilaa. Viikkomaileja ei näistä voi oikein laskea, mutta näppituntumalla ne osuvat jonnekin suomalaisten ja amerikkalaisten ohjelmien välimaastoon. Totesin, että huh – tässä se nyt vihdoin on!

Matkan varrella tietysti sattuu kaikenlaista ja ohjelmaa on muokattava. Syksyllä sairastin jo kaiken mahdollisen ja moneen kertaan; saattaahan se kevätkin mennä samoilla kaavoilla. Jos näin käy, on ohjelmaa sovellettava. Tuntuu kuitenkin kivalta, että jääkaapin ovessa riippuu taas runko, jota noudatellen mennään askel kerrallaan kohti tavoitetta.