Asioita joista ei kerrota, Hullutteluja

Mitä mielessä?

Mitä mielessä, kyselivät pikkusiskot. Heittelivät lauseiden alkuja ja pyysivät jatkamaan – sehän paljastaa parhaiten, millaisella tuulella mennään.

HIUKSET asettuivat tänään erityisen hyvin. On tavallista, että juoksen aamuisin viitisen kilometriä, sen jälkeen onkin sitten jo kiire muokata itsensä työkuosiin. Hiukset ovat milloin mitenkin. Tänään ne muotoutuivat ihan itsekseen kivasti. Tuli mukava olo koko päiväksi!

MUOTI ei kiinnosta minua vähääkään. Olennaista on, että vaatteet tuntuvat kivoilta päällä ja itselle sopivilta. Tämän hetken värini on punainen – erityisesti tykkään murretusta viininpunaisesta. Lempparijuoksupaitanikin on punainen, tai oikeammin pinkki. Juoksin siinä paidassa ensimmäisen maratonini – öööö – parikymmentä vuotta sitten. Hyvin kestänyt, paita siis.

MERI on elementti, jota ilman olisin jotenkin vajaa. Nautin siitä, että kotimme ikkunan takana on merinäkymä. Merelle täytyy päästä usein; veneellä tai meloen. Meri on jylhä ja voimakas, ja aina hurjan upea. Unelmaelämässäni istuisin päivät pääksytysten puuttomalla luodolla ja katselisin aaltojen liikettä.

KATSOJAsta tulee mieleen äitienpäivä vuosien takaa. Juoksin puolimaratonin, ettei olisi ollut peräti ensimmäiseni. Perhe istui maaliviivan tuntumassa katsomossa. Loppusuoraa väsyneenä kipitellessäni kuulin tyttäreni vahvan ja kuuluvan huudon: ”hyvä meidän äiti!” Tunne värisyttää vieläkin.

TÄRKEIN MITALI on sekin vuosien takaa. Lohjalle rakennettiin uusi moottoritie, ja ennen avajaisia järjestettiin viiden tunnelin maraton. Esikoispoikani lähti seuraksi ja juoksi puolimaratonin. Juoksin hänen vanavedessään ihan liian lujaa ensimmäisen puolikkaan ja mieli teki keskeyttää, kun poikani hilputteli maaliin. Hammasta purren lähdin toiselle kierrokselle. Juoksu on jäänyt mieleen kuitenkin ennen kaikkea siksi, että se oli ensimmäinen yhteinen, jonne poikani innostui lähtemään.

DIEETTI on tavalla tai toisella ollut osa aikuiselämääni. Olen lyhyt tättärä, ja jokainen ylimääräinen kilo näkyy heti. Silloin olo tuntuu epämukavalta, enkä siedä sitä, että housut kiristävät. Kaikkea on tullut kokeiltua – hulluinta ehkä neljän päivän mehupaasto erään joulun jälkeen. Sittemmin olen tasaantunut noudattamaan pitkää yöpaastoa. En tavallisesti syö enää illalla kuuden jälkeen, ja seuraavan kerran syön aamulla kahdeksan aikoihin. Neljäntoista tunnin yöpaasto sopii minulle hyvin. Olo tuntuu energiseltä ja kevyeltä, eikä nälkää tarvitse kärvistellä. Metodi tunnetaan pätkäpaastonkin nimellä. Mitenkään muuten en syömisiäni säännöstele enkä rajaa. Perjantaisin rötväilen, silloin syön mihin aikaan tahansa.

LUOTTOVARUSTEENI ovat Sauconyn juoksukengät. Olen omistanut monta hutiparia ja monta hyvääkin, mutta Sauconyihin palaan hädän tullen. Tutustuin niihin monta vuotta sitten, kun urheilukaupassa osui kohdalla osaava nuori juoksua harrastava myyjätär. Hän katseli hetken aikaa askellustani ja ehdotti, että edes kokeilisin. Kokeilu jäi pysyväksi – kaapissani on useampikin pari Saucony Kinvaran vuosikertoja. Sopivat mainiosti jaloilleni, ja ovat vain miedosti vaimennetut.

Jokohan nämä Sauconyt ovat urakkansa suorittaneet..?

KIPU on tullut juoksuharrastuksen myötä tutuksi. Kipukynnykseni on korkea, mutta kitinäkynnykseni on kuulemma matala. Vikisen ja nitisen, kun sattuu. Ja kuitenkin pystyn juoksemaan pitkänkin matkan kivusta välittämättä. Kipua täytyy myös osata kunnioittaa. Sen viesti kannattaa ottaa vakavasti ja pitää taukoa – se on viisautta, joka on pitänyt oppia kantapään kautta.

Hartiat teipattuina, eikä tukkakaan niin kovin hyvin.
Asioita joista ei kerrota

Tavoitteita kohti – ja hieman ylikin!

Katselin ohjelmaa ”14 huippua –  mikään ei ole mahdotonta”. Dokumentti kertoo nepalilaisesta vuorikiipeilijä Nirman Purjasta, joka kiipesi tiimeineen kaikille (14) Maapallon yli 8 000 metriä korkeille vuoren huipuille, puolessa vuodessa – rikkoen vastaavan ennätyksen seitsemällä vuodella. Onnistuminen itselleen asettamassa haasteessa liittyi Purjan mukaan itseluottamukseen sekä positiivisuuteen.

”Kaikki on kiinni luottamuksesta omiin kykyihisi. Sinulla on aina oltava positiivinen mielenlaatu, koska joskus asiat menevät pieleen”

Toki onnistuminen liittyi tässäkin vahvasti tahtoon. Siihen, että oli valmis etsimään ratkaisuja silloinkin, kun epäonnistuminen oli onnistumista ilmeisempää.

Ja samat asiat – luottamus, positiivisuus ja hieman ylioptimistinen mielenlaatu – auttavat meitä kaikkia omienkin tavoitteiden kohdalla. Koetoksen keskellä tärkein onnistumiseen vaikuttava tekijä on mieli. Moni asia voi – ja usein – menee pieleen. Mutta, jos silloin, sen vastoinkäymisenkin hetkellä suuntaa ajatuksensa pois siitä rikki hankaantuneesta pikkuvarpaasta ja fokusoi ajatuksensa maaliin pääsyyn, voittaa paljon.

Mutta välillä meitä ajaa eteenpäin myös surulliset tunteet. Ja vaikka en tiedä, mitä tarkalleen naisten sarjan Jerusalemin maratonin voittaneen Valentyna Veretskan mielessä liikkui kisan aikana, voin kuitenkin kuvitella henkisen tuskan siivittäneen hänen askeleitaan. Harva puolisonsa rintamalle jättänyt ja lapsensa kanssa sotaa paennut kykenisi samaan.

Ihailen muitakin itseensä uskovia naisia, kuten vaikkapa Raija Alapeteriä, joka on kipparoinut suomalaisia naisistoja ARC-purjehduskilpailuissa yli Atlantin. Tai Kathrine Switzeriä, joka ensimmäisenä naisena juoksi maratonin, mahdollistaen meille sen, että saamme vapaasti kokea murusia samanlaisista huuman hetkistä. Ja ihailen luonnollisesti keski-iässä toispuoleisesti sairaalassa halvaantunutta äitiäni, joka on ollut monessa asiassa periksiantamaton.

Äitini yksi tavoite – Grand Ganyon.

Vaikka omat tavoitteet niin elämässä kun juoksuharrastuksen suhteen kalpenevat ja ovat mitättömiä huikeita saavutuksia tempaisevien ihmisten rinnalla, ajaa samat biologiset ominaisuutemme meitä eteenpäin. Sillä kuten emeritusprofessori Heinrich Bernd toteaa, ”syvällä sisimmässämme olemme kaikki juoksijoita.” Kunhan vaan asetamme itsellemme tavoitteita, uskomme itseemme, voimme haaveemme toteuttaa ja mennä jopa hieman ylikin.

Asioita joista ei kerrota, mieli, Terveys

Paras lenkki on tehty lenkki

Hiihtoloman puolivälissä aloin lukemaan kirjaa ”Juoksu on parasta terapiaa”. Kirjan kirjoittaja, Scott Douglas kuvasi alkusivuilla omaa ahdistuneisuuttaan ja masennustaan niin, että hirvitti. Ja vaikkei omakaan elämä ole ollut aina ihan mutkatonta, on optimistinen luonteeni aina ajanut kaiken yli. Paitsi nyt. Euroopassa käytävä sota ahdisti.

Olin hiihtolomalla hiihtänyt lähes päivittäin ja nauttinut Kuusamon kauniiden tykkylumimetsien rauhasta. Mutta kun uutiset Ukrainasta herättivät, huomasin pysähtyväni.

Kun aiemmin olin kolunnut innolla Oulangassa pienellä Karhunkierroksella tai kivunnut minkä tahansa paikallisen nyppylän päälle, ymmärsin nyt, miten lähellä sotaa käyvän maan rajaa olemmekaan. Kun vielä rajan toiseltapuolen kantautui sotaharjoituksiin liittynyttä jytinää ja televisiossa päättäjien ilmeet olivat vakavat, sai se pelon häivähtämään esiin.

Ei innostanut lähteä ulos. Ei huvittanut kirjoittaa blogia. Eikä todellakaan tehnyt mieli katsoa Instan juoksukuvia. Iloiset ja huolettoma vaaleanpunaiset postaukset olivat vain liikaa. Tuntui, etten ollut oikeutettu juoksemaan ja nauttimaan, kun toiset menettävät kotinsa, puolisonsa, omaisuutensa tai henkensä.

Lopulta, lukemattomien uutisten, lehtiartikkeleiden ja erityislähetysten jälkeen suljin telkkarin ja sosiaalisen median. Lähdin ulos ja juoksin. Ymmärsin, että en yksin mahda paljoa ukrainalaisten kärsimyksille, eikä ketään auttaisi, vaikka kiukkuaisin kuinka.

Vaikka jouduin pakottautumaan lenkille, alkoi olo sen aikana helpottaa. Kuten Douglaksen kirjassa taidettiin muutamassakin kohtaa mainita, vähintään puolentunnin rehkiminen tekee aivoillemme hyvää.

Hiihtämässä kauniissa luonnossamme.

Vaikka liikunta helpotti, ei se täysin poistanut ahdistustani. Pelko mahdollisesta sodanuhasta maatamme kohtaan on monien huulilla. Kun sitten lyhyesti keskustelin sodan kokeneen naisen kanssa, ihmettelin hänen henkistä vahvuuttaan ja tyyneyttään. Olin kuvitellut hänen reagoivan asiaan vahvemmin. Hän totesi, että asiasta kannattaa puhua, muttei kannata liikaa stressata ja antaa sodan ajatusten viedä voimia. Asiat menevät, kuten menevät. Omaa reaktiotaan meneillään olevaan pahaan ja ilmassa leijuviin uhkiin ei kannata suurentaa. Elämää on kuitenkin kaikesta huolimatta elettävä.

Ja niinhän se on, että kaikille meillä tulee vastaan menetyksiä, stressiä ja vastoinkäymisiä. Osa näistä nousee elämän lähipiiristä, osa maailman myrskyistä. Kaikki myös reagoimme niihin eri tavalla. Resilienssimme vaihtelee.

Itsellä auttoivat nuo vanhemman ja viisaamman ihmisen sanat, edellisenä iltana tehty, hieman pidempi, ajatuksia nollannut hiihtolenkki ja päivän aikana vanhassa omakotitalossa puuhasteltu listojen ja seinien maalaus. Ymmärsin, että omasta jaksamisesta on hyvä pitää kiinni. Lähteä liikkumaan.

Ymmärsin, että saamme sodan kauhut kotisohvillemme ja verkkokalvoihimme lähemmin, kuin koskaan. Ja ettei maailma ympärilläni ole sama, kun mitä se vielä hetki sitten oli. Mutta ymmärsin myös, että minulla on kaikesta maailman kärsimyksestä huolimatta oikeus ja mahdollisuus liikkua (vielä) vapaana. Paras lenkki on tässäkin tapauksessa se tehty lenkki.

Pidetään omasta ja toistemme jaksamisesta huolta! Negatiivisten uutisten keskellä ja pelon hiipiessä mieleen on hyvä ymmärtää, että on viisasta varautua, muttei kannata antaa pelolle valtaa.

Asioita joista ei kerrota, juoksukilpailu, Muu elämä, Tapahtumat

Palopuheita – Miksi juoksen?

Poikani valmisteli äidinkielen tunnille, kymmenminuuttista, vaikuttavaa puhetta. Sellaisena hieman konservatiivisena naisten oikeuksien kannattajana aloin heti heittelemään ilmaan ajatuksia hyvistä aiheista. Mitäs jos paasaisit Texasin uudesta aborttilaista. Tai tasa-arvoisesta maailmasta? Siitä, miten edelleen miehet tuntuvat hallitsevan maailmaa, vaikka meidän kuuluisi jo olla tasaveroisia.

Poikani nosti katseensa koneen ruudusta hieman innottomana. Taas tuo mutsi vauhkoo. Eikä se edes tajua, että aihe piti valita opettajalla jo varmaan vuosia käytössä olleesta, hieman yleismaailmallisesta ja ei niin intoilevasta listasta. Ei siis mitään ajankohtaista. Ei mitään omaa.

En siis hänenä voisi paasata naisten oikeudesta liikkua vapaasti. Oikeudesta juosta. Tai terveydestä. Siitä miten kaikkien lasten olisi hyvä liikkua päivittäin. Tai siitä, miten staattisen vanhainkotien sijaan meillä voisikin tulevaisuudessa olla ikäihmisten mobilisointikeskuksia. Haluanko minä vanhana makaamaan viimeisiksi vuosiksi kiinni sairaalasänkyyn lääkittynä, vai haluanko mieluummin liikkua. Ulkoilla. Nauttia. Elää. Tehdä päivälenkin, vaikka sitten lyhyenkin, edes juoksumatolla?

Tahdon. Koska tahdon liikkua. Kuten tänäänkin oli tarkoitus.

Päivän ohjelmana piti olla Oittaa Trail Day. Kisa, missä olisi vaihtoehtoja maastojuoksusta duatlonin kautta triatloniin.

Olin ajatellut kokeilla maastotriatlonisprinttiä lähes kylmiltään. Vaikka en ole treenannut uintia pikkusiskoni lailla, olen pulikoinut kesällä enemmän meressä kuin koskaan. Lähinnä olen tosin tippunut mereen purjelaudalta, mutta olen myös tehnyt joitakin lyhyitä uintimatkoja. Ja sprintti ei olisi ollut niin vakavamielinen. Joten olisin niin mielelläni uinut vaikka kisan viimeisenä märkäpuvussani, kiiruhtanut vaihtamaan päälle pyöräilyasua ja viilettänyt loppukisan juosten metsäpolulla. Tapahtuma on kuitenkin peruttu.

En siis selvästikään pääse testaamaan melko onnetonta avovesi uimataitoani ja purkamaan kisaliikkumiseen energiaani. Intoani papattaa ajankohtaisten aiheiden palopuheita ei myöskään selvästikään sytytä kotona ketään. Puen lenkki vaatteet päälle ja lähden koiran kanssa metsään.

Juoksen, koska haluan. Juoksen, koska se tekee minulle hyvää. Juoksen, koska voin.

Asioita joista ei kerrota, mieli, Muu elämä, Uncategorized

Voi uni, mikset tuu…

Ihan alkuun todettakoon, että olen ihan hitsin kateellinen niille, jotka nukahtavat hetkessä. Vaikkapa miehelleni, joka on umpiunessa jo ennen kuin ennättää hyvät yöt huikata. Siinä sitä sitten itse pyörii ja kihisee, kun unesta ei ole tietoakaan.

Yöheräily, nukahtamisen vaikeus ja aamuyön kahvinkeittely ovat tulleet tutuiksi. Parempaa unta metsästäessä olen tehnyt kaikki mahdolliset virheet – plärännyt somea ja näpytellyt työläppäriä. Ja samalla olen karkottanut unihippuset entistäkin kauemmaksi.

Tiedän kyllä, että pitkäaikainen nukkumisen takkuaminen voi johtaa ylivireystilaan, joka sitten puolestaan sotkee unen ja valvomisen rytmin. Tunnistan tuskan – ja tiedän hyvin senkin, mitä pitäisi tehdä. Ottaa aikaa itselle ja rauhoittua ja huilata ja ajatella positiivisia. Mutta eihän elävässä elämässä näin tapahdu, ainakaan ihan aina. Välillä vaan on kiirettä ja asiat kaatuvat päälle. Tai treenaa liikaa ja syö huonosti. Lähimpienkin kanssa tulee joskus rähinöityä.

Ilmeisesti nukkumisen ongelmat ovat tuttuja monille muillekin. Ainakin taannoin järjestettyyn uniluentoon oli tulijoita sankoin joukoin. Uniasiantuntija lohdutti meitä hampaat irvessä unta hakevia toteamalla, että pieni valvominen ei oikeasti haittaa. On tavallista, että syvän unen jälkeen aamuyön uni on höttöistä. Jopa niin höttöistä, ettei tajua nukkuneensa.

Uniluennolla opin, että unijaksot tulevat sykleissä. Väkisin uni ei tule, vaikka kuinka sen perään huutelisi. Luennoitsija puhui ”uni-ikkunasta”; uni tulee, kun seuraava uni-ikkuna aukeaa. Aikaa ei voi hoputtaa. Ei auta kuin odotella. Ja tässä kohtaa tulee se tärkein pointti: odottelua ei kannata sössiä näpelöimällä kännykkää tai avaamalla telkkaria. Mieluummin kannattaa nousta sängystä, hiippailla hämärässä ja katsella vaikka ikkunasta yön varjoja. Kuunnella leppeää musiikkia ja lueskella lämpimässä valossa. Ja kun uni-ikkunan on aika avautua, sitten vaan peittojen alle ja koisimaan.

Jos päivät ovat jatkuvasti liian aktiivisia ja arki tuntuu lähtevän lapasesta, on parasta ottaa itseään niskasta kiinni. Vaikka rauhoittumiselle ei tuntuisi olevan aikaa, parasta olisi kuitenkin yrittää löytää sitä jostain. On nimittäin niin, että jos kropan antaa käydä yötä päivää ylikierroksilla, lempeää untakaan on turha toivoa.

Yleensä unettomuuden syy paljastuu, kun sitä lähtee rehellisin ottein tutkiskelemaan. Vaikeampaa on ehkä myöntää, että omilla touhuilla voi vaikuttaa tilanteeseen. Jos kierre jatkuu pitkään, mieliala alkaa käydä sietämättömäksi. Huumori häviää ja otsa kurtistuu. Kun unihämminkien juurisyy löytyy, pahin kireys alkaa helpottaa. Joskus prosessi vie pitemmän aikaa, varsinkin jos unettomuuden syyt ovat hankalissa kiemuroissa. Joskus taas ratkaisut ovat hyvinkin simppeleitä, kuten vaikkapa lämpötilan laskeminen makuuhuoneessa tai valoisuuden vähentäminen. Tai unisukat (niistä en luovu kesälläkään!).

Pikku päikkärit auttavat jo paljon, jos vain elämäntahti sellaiset edes silloin tällöin mahdollistaa. Yöunien korvaajaksi niistä ei kuitenkaan pidemmän päälle ole. Viisaammat neuvovat, että säännöllinen elämänrytmi ja ilta-ajan rauhoittaminen ovat a ja o. Puhtaat lakanat ovat plussaa, ja makuuhuone kannattaa rauhoittaa vain unipuuhia varten. Pieni tylsistyminenkin on kuulemma hyvästä – aivot saavat rauhoittua hektisen menon jälkeen.

Yllättävämpää on ehkä se, että ruokatottumuksillaan voi vaikuttaa paljonkin yöunien laatuun. Tämänkin tiedonhippusen kuulin uniluennolla: jos päivän tuhdeimman ruoka-annoksen tempaisee viiden tietämissä iltapäivällä, kooma iskee kuuden-seitsemän maissa. Sen jälkeen vireystila pomppaa pilviin, eikä unen houkuttelu onnistu. Uniluennoitsijan yksinkertainen sanoma oli, että nälkäinen nukkuu huonosti. Kannattaa siis aterioida mieluummin kahdeksan aikoihin, jos unten maille tahtoo kymmeneltä.

Talvipakkasilla tämä ei ehkä ole houkuttelevin vinkki, mutta kuulemma takuuvarma: unen laatu on hurjasti parempaa, jos heittäydyt peittojen sekaan nakupellenä. Kehon lämpötila pysyy alhaisempana, melatoniinia kehittyy enemmän ja mielihyvähormonit saavat otsarypyt siliämään. Varsinkin, jos voit painautua vieruskaverin lämmintä kylkeä vasten!