Asioita joista ei kerrota, juoksu, lenkkikengät, Muu elämä, perhe, yksinhuoltaja

Äiti, mä otin nää sun nastalenkkarit…

Lasteni isän kuoltua joitakin vuosia takaperin, dynamiikka perheessämme luonnollisesti muuttui. Aiemmin hyvinkin konservatiivisesta ilmapiiristä, missä kaikki oma oli pyhää on liu’uttu tilanteeseen, missä kaikki oma tai toisen sosialisoidaankin kaikkien kesken lähes kysymättä. Ja tämä ilmiö näkyy lähes yhtenään – myös juoksemisessa!

Olen tavattoman iloinen siitä, että perheen molemmat teinit juoksevat. Tuntuu siltä, että he käyvät lenkeillä nykyisin jopa minua enemmän. Juoksuajat eivät mene useinkaan yksiin, kun yksi on koiravahtina ja joku toinen ei sitten muuten vain ole samaan aikaan kotona. Tai sitten vain toisen lenkki ajoittuu siihen, kun itse on jo yöpuvussa sohvalla tai ei ole vielä herännyt.

Mutta olemme erittäin tietoisia toistemme lenkeistä. Useimmiten toteutuneet juoksulenkit huomaa pyykkikoneen eteen ilmaantuvasta vaatekasasta, tai siitä, että pitkähihainen lenkkipaita, mitä lenkille lähtiessä itselle etsii, löytyykin hikisenä tai haisevana jostakin lattialta. On siten lähdettäväkin juoksemaan lenkki valkoisessa, eikä siinä sinisessä paidassa, missä on ne kivat peukalokolot hihoissa.

Ja sama jatkuu. On turha kysyä puuttuuko toisilta paitoja tai napista, ettei toisen omaa saa viedä. Ja joskus toki on itsellekin käynyt niin, ettei jostain vaatekappaleesta enää tiedä kenen se alunperin oli. Ai, se vaaleanpunainen takki olikin ostettu tytölle. Samankuosiset juoksutrikoot erottaa toisistaan vain niin kauan, kun koko näkyy lapusta.

Toki itse lähden siitä, että kunkin urheiluvaatteet ovat omia. On kiva laittaa lenkille itselle hankitut vaatteet ja nappasta jalkaan tietenkin vain ne omaan jalkaan istuvat kengät. Olen myös valmis satsaamaan siihen, että kaikilla meillä on omat varusteet juoksemiseen säässä kuin säässä.

Kun kyselen nuorisolta, onko tarvetta lenkkareille tai juoksutakille, vastaus useimmiten on, ettei mitään tarvita. Syynä voi olla se, ettei puutetta tiedosteta tai ettei juuri silloin huvita sovitella vaatteita. Tai, että äidin kanssa shoppailu ei vain ole niin pop. Tai sitten vain kieltäydytään uudesta, kun halutaan säästää yksinhuoltaja mamman varoja. Syitä lienee monia.

Toisinaan yritän myös kiikuttaa teineille uusia vaatteita kaupasta. Nappailen mitä milloinkin käteen sattuu. Useimmiten ostoksistani saan vain nurinaa. Tuote on väärän värinen tai tarpeeton. Mutta sama lainaaminen toiselta jatkuu. Takki, minkä sain lahjaksi, katoaa ennen kuin ehdin sitä kertaakaan käyttää. Tuubihuivi, minkä vedän kaulaan haisee partaveden ja hien sekoitukselle.

Ja kun nuoren lähtiessä lenkille huikkaan, että tiet ovat muuten liukkaat, saan vastaukseksi, että ei haittaa, sillä otin jalkaan nää sun nastakengät! – Voin vain huokaista. Sinne meni lempinastakengät. Siis ne, mihin jalkani on jo muovannut jälkensä ja jotka kuuluvat vain minulle.

Ostan itselleni siis vähin äänin uudet lenkkarit tai sitten etsin kaapin uumenista irtonastat. Nastoille kun on käyttöä! Tosin, toisinaan kun ajattelen lähteväni urheilukauppaan, huomaankin, että joko auto tai ainakin sen avaimet ovat poissa ja Whatsapissa on viesti: ”Sori, auton avaimet on sen takin taskussa, minkä vein aamulla.”

Asioita joista ei kerrota, Hullutteluja

Mitä mielessä?

Mitä mielessä, kyselivät pikkusiskot. Heittelivät lauseiden alkuja ja pyysivät jatkamaan – sehän paljastaa parhaiten, millaisella tuulella mennään.

HIUKSET asettuivat tänään erityisen hyvin. On tavallista, että juoksen aamuisin viitisen kilometriä, sen jälkeen onkin sitten jo kiire muokata itsensä työkuosiin. Hiukset ovat milloin mitenkin. Tänään ne muotoutuivat ihan itsekseen kivasti. Tuli mukava olo koko päiväksi!

MUOTI ei kiinnosta minua vähääkään. Olennaista on, että vaatteet tuntuvat kivoilta päällä ja itselle sopivilta. Tämän hetken värini on punainen – erityisesti tykkään murretusta viininpunaisesta. Lempparijuoksupaitanikin on punainen, tai oikeammin pinkki. Juoksin siinä paidassa ensimmäisen maratonini – öööö – parikymmentä vuotta sitten. Hyvin kestänyt, paita siis.

MERI on elementti, jota ilman olisin jotenkin vajaa. Nautin siitä, että kotimme ikkunan takana on merinäkymä. Merelle täytyy päästä usein; veneellä tai meloen. Meri on jylhä ja voimakas, ja aina hurjan upea. Unelmaelämässäni istuisin päivät pääksytysten puuttomalla luodolla ja katselisin aaltojen liikettä.

KATSOJAsta tulee mieleen äitienpäivä vuosien takaa. Juoksin puolimaratonin, ettei olisi ollut peräti ensimmäiseni. Perhe istui maaliviivan tuntumassa katsomossa. Loppusuoraa väsyneenä kipitellessäni kuulin tyttäreni vahvan ja kuuluvan huudon: ”hyvä meidän äiti!” Tunne värisyttää vieläkin.

TÄRKEIN MITALI on sekin vuosien takaa. Lohjalle rakennettiin uusi moottoritie, ja ennen avajaisia järjestettiin viiden tunnelin maraton. Esikoispoikani lähti seuraksi ja juoksi puolimaratonin. Juoksin hänen vanavedessään ihan liian lujaa ensimmäisen puolikkaan ja mieli teki keskeyttää, kun poikani hilputteli maaliin. Hammasta purren lähdin toiselle kierrokselle. Juoksu on jäänyt mieleen kuitenkin ennen kaikkea siksi, että se oli ensimmäinen yhteinen, jonne poikani innostui lähtemään.

DIEETTI on tavalla tai toisella ollut osa aikuiselämääni. Olen lyhyt tättärä, ja jokainen ylimääräinen kilo näkyy heti. Silloin olo tuntuu epämukavalta, enkä siedä sitä, että housut kiristävät. Kaikkea on tullut kokeiltua – hulluinta ehkä neljän päivän mehupaasto erään joulun jälkeen. Sittemmin olen tasaantunut noudattamaan pitkää yöpaastoa. En tavallisesti syö enää illalla kuuden jälkeen, ja seuraavan kerran syön aamulla kahdeksan aikoihin. Neljäntoista tunnin yöpaasto sopii minulle hyvin. Olo tuntuu energiseltä ja kevyeltä, eikä nälkää tarvitse kärvistellä. Metodi tunnetaan pätkäpaastonkin nimellä. Mitenkään muuten en syömisiäni säännöstele enkä rajaa. Perjantaisin rötväilen, silloin syön mihin aikaan tahansa.

LUOTTOVARUSTEENI ovat Sauconyn juoksukengät. Olen omistanut monta hutiparia ja monta hyvääkin, mutta Sauconyihin palaan hädän tullen. Tutustuin niihin monta vuotta sitten, kun urheilukaupassa osui kohdalla osaava nuori juoksua harrastava myyjätär. Hän katseli hetken aikaa askellustani ja ehdotti, että edes kokeilisin. Kokeilu jäi pysyväksi – kaapissani on useampikin pari Saucony Kinvaran vuosikertoja. Sopivat mainiosti jaloilleni, ja ovat vain miedosti vaimennetut.

Jokohan nämä Sauconyt ovat urakkansa suorittaneet..?

KIPU on tullut juoksuharrastuksen myötä tutuksi. Kipukynnykseni on korkea, mutta kitinäkynnykseni on kuulemma matala. Vikisen ja nitisen, kun sattuu. Ja kuitenkin pystyn juoksemaan pitkänkin matkan kivusta välittämättä. Kipua täytyy myös osata kunnioittaa. Sen viesti kannattaa ottaa vakavasti ja pitää taukoa – se on viisautta, joka on pitänyt oppia kantapään kautta.

Hartiat teipattuina, eikä tukkakaan niin kovin hyvin.
Asioita joista ei kerrota

Tavoitteita kohti – ja hieman ylikin!

Katselin ohjelmaa ”14 huippua –  mikään ei ole mahdotonta”. Dokumentti kertoo nepalilaisesta vuorikiipeilijä Nirman Purjasta, joka kiipesi tiimeineen kaikille (14) Maapallon yli 8 000 metriä korkeille vuoren huipuille, puolessa vuodessa – rikkoen vastaavan ennätyksen seitsemällä vuodella. Onnistuminen itselleen asettamassa haasteessa liittyi Purjan mukaan itseluottamukseen sekä positiivisuuteen.

”Kaikki on kiinni luottamuksesta omiin kykyihisi. Sinulla on aina oltava positiivinen mielenlaatu, koska joskus asiat menevät pieleen”

Toki onnistuminen liittyi tässäkin vahvasti tahtoon. Siihen, että oli valmis etsimään ratkaisuja silloinkin, kun epäonnistuminen oli onnistumista ilmeisempää.

Ja samat asiat – luottamus, positiivisuus ja hieman ylioptimistinen mielenlaatu – auttavat meitä kaikkia omienkin tavoitteiden kohdalla. Koetoksen keskellä tärkein onnistumiseen vaikuttava tekijä on mieli. Moni asia voi – ja usein – menee pieleen. Mutta, jos silloin, sen vastoinkäymisenkin hetkellä suuntaa ajatuksensa pois siitä rikki hankaantuneesta pikkuvarpaasta ja fokusoi ajatuksensa maaliin pääsyyn, voittaa paljon.

Mutta välillä meitä ajaa eteenpäin myös surulliset tunteet. Ja vaikka en tiedä, mitä tarkalleen naisten sarjan Jerusalemin maratonin voittaneen Valentyna Veretskan mielessä liikkui kisan aikana, voin kuitenkin kuvitella henkisen tuskan siivittäneen hänen askeleitaan. Harva puolisonsa rintamalle jättänyt ja lapsensa kanssa sotaa paennut kykenisi samaan.

Ihailen muitakin itseensä uskovia naisia, kuten vaikkapa Raija Alapeteriä, joka on kipparoinut suomalaisia naisistoja ARC-purjehduskilpailuissa yli Atlantin. Tai Kathrine Switzeriä, joka ensimmäisenä naisena juoksi maratonin, mahdollistaen meille sen, että saamme vapaasti kokea murusia samanlaisista huuman hetkistä. Ja ihailen luonnollisesti keski-iässä toispuoleisesti sairaalassa halvaantunutta äitiäni, joka on ollut monessa asiassa periksiantamaton.

Äitini yksi tavoite – Grand Ganyon.

Vaikka omat tavoitteet niin elämässä kun juoksuharrastuksen suhteen kalpenevat ja ovat mitättömiä huikeita saavutuksia tempaisevien ihmisten rinnalla, ajaa samat biologiset ominaisuutemme meitä eteenpäin. Sillä kuten emeritusprofessori Heinrich Bernd toteaa, ”syvällä sisimmässämme olemme kaikki juoksijoita.” Kunhan vaan asetamme itsellemme tavoitteita, uskomme itseemme, voimme haaveemme toteuttaa ja mennä jopa hieman ylikin.

Asioita joista ei kerrota, mieli, Terveys

Paras lenkki on tehty lenkki

Hiihtoloman puolivälissä aloin lukemaan kirjaa ”Juoksu on parasta terapiaa”. Kirjan kirjoittaja, Scott Douglas kuvasi alkusivuilla omaa ahdistuneisuuttaan ja masennustaan niin, että hirvitti. Ja vaikkei omakaan elämä ole ollut aina ihan mutkatonta, on optimistinen luonteeni aina ajanut kaiken yli. Paitsi nyt. Euroopassa käytävä sota ahdisti.

Olin hiihtolomalla hiihtänyt lähes päivittäin ja nauttinut Kuusamon kauniiden tykkylumimetsien rauhasta. Mutta kun uutiset Ukrainasta herättivät, huomasin pysähtyväni.

Kun aiemmin olin kolunnut innolla Oulangassa pienellä Karhunkierroksella tai kivunnut minkä tahansa paikallisen nyppylän päälle, ymmärsin nyt, miten lähellä sotaa käyvän maan rajaa olemmekaan. Kun vielä rajan toiseltapuolen kantautui sotaharjoituksiin liittynyttä jytinää ja televisiossa päättäjien ilmeet olivat vakavat, sai se pelon häivähtämään esiin.

Ei innostanut lähteä ulos. Ei huvittanut kirjoittaa blogia. Eikä todellakaan tehnyt mieli katsoa Instan juoksukuvia. Iloiset ja huolettoma vaaleanpunaiset postaukset olivat vain liikaa. Tuntui, etten ollut oikeutettu juoksemaan ja nauttimaan, kun toiset menettävät kotinsa, puolisonsa, omaisuutensa tai henkensä.

Lopulta, lukemattomien uutisten, lehtiartikkeleiden ja erityislähetysten jälkeen suljin telkkarin ja sosiaalisen median. Lähdin ulos ja juoksin. Ymmärsin, että en yksin mahda paljoa ukrainalaisten kärsimyksille, eikä ketään auttaisi, vaikka kiukkuaisin kuinka.

Vaikka jouduin pakottautumaan lenkille, alkoi olo sen aikana helpottaa. Kuten Douglaksen kirjassa taidettiin muutamassakin kohtaa mainita, vähintään puolentunnin rehkiminen tekee aivoillemme hyvää.

Hiihtämässä kauniissa luonnossamme.

Vaikka liikunta helpotti, ei se täysin poistanut ahdistustani. Pelko mahdollisesta sodanuhasta maatamme kohtaan on monien huulilla. Kun sitten lyhyesti keskustelin sodan kokeneen naisen kanssa, ihmettelin hänen henkistä vahvuuttaan ja tyyneyttään. Olin kuvitellut hänen reagoivan asiaan vahvemmin. Hän totesi, että asiasta kannattaa puhua, muttei kannata liikaa stressata ja antaa sodan ajatusten viedä voimia. Asiat menevät, kuten menevät. Omaa reaktiotaan meneillään olevaan pahaan ja ilmassa leijuviin uhkiin ei kannata suurentaa. Elämää on kuitenkin kaikesta huolimatta elettävä.

Ja niinhän se on, että kaikille meillä tulee vastaan menetyksiä, stressiä ja vastoinkäymisiä. Osa näistä nousee elämän lähipiiristä, osa maailman myrskyistä. Kaikki myös reagoimme niihin eri tavalla. Resilienssimme vaihtelee.

Itsellä auttoivat nuo vanhemman ja viisaamman ihmisen sanat, edellisenä iltana tehty, hieman pidempi, ajatuksia nollannut hiihtolenkki ja päivän aikana vanhassa omakotitalossa puuhasteltu listojen ja seinien maalaus. Ymmärsin, että omasta jaksamisesta on hyvä pitää kiinni. Lähteä liikkumaan.

Ymmärsin, että saamme sodan kauhut kotisohvillemme ja verkkokalvoihimme lähemmin, kuin koskaan. Ja ettei maailma ympärilläni ole sama, kun mitä se vielä hetki sitten oli. Mutta ymmärsin myös, että minulla on kaikesta maailman kärsimyksestä huolimatta oikeus ja mahdollisuus liikkua (vielä) vapaana. Paras lenkki on tässäkin tapauksessa se tehty lenkki.

Pidetään omasta ja toistemme jaksamisesta huolta! Negatiivisten uutisten keskellä ja pelon hiipiessä mieleen on hyvä ymmärtää, että on viisasta varautua, muttei kannata antaa pelolle valtaa.

Asioita joista ei kerrota, juoksukilpailu, Muu elämä, Tapahtumat

Palopuheita – Miksi juoksen?

Poikani valmisteli äidinkielen tunnille, kymmenminuuttista, vaikuttavaa puhetta. Sellaisena hieman konservatiivisena naisten oikeuksien kannattajana aloin heti heittelemään ilmaan ajatuksia hyvistä aiheista. Mitäs jos paasaisit Texasin uudesta aborttilaista. Tai tasa-arvoisesta maailmasta? Siitä, miten edelleen miehet tuntuvat hallitsevan maailmaa, vaikka meidän kuuluisi jo olla tasaveroisia.

Poikani nosti katseensa koneen ruudusta hieman innottomana. Taas tuo mutsi vauhkoo. Eikä se edes tajua, että aihe piti valita opettajalla jo varmaan vuosia käytössä olleesta, hieman yleismaailmallisesta ja ei niin intoilevasta listasta. Ei siis mitään ajankohtaista. Ei mitään omaa.

En siis hänenä voisi paasata naisten oikeudesta liikkua vapaasti. Oikeudesta juosta. Tai terveydestä. Siitä miten kaikkien lasten olisi hyvä liikkua päivittäin. Tai siitä, miten staattisen vanhainkotien sijaan meillä voisikin tulevaisuudessa olla ikäihmisten mobilisointikeskuksia. Haluanko minä vanhana makaamaan viimeisiksi vuosiksi kiinni sairaalasänkyyn lääkittynä, vai haluanko mieluummin liikkua. Ulkoilla. Nauttia. Elää. Tehdä päivälenkin, vaikka sitten lyhyenkin, edes juoksumatolla?

Tahdon. Koska tahdon liikkua. Kuten tänäänkin oli tarkoitus.

Päivän ohjelmana piti olla Oittaa Trail Day. Kisa, missä olisi vaihtoehtoja maastojuoksusta duatlonin kautta triatloniin.

Olin ajatellut kokeilla maastotriatlonisprinttiä lähes kylmiltään. Vaikka en ole treenannut uintia pikkusiskoni lailla, olen pulikoinut kesällä enemmän meressä kuin koskaan. Lähinnä olen tosin tippunut mereen purjelaudalta, mutta olen myös tehnyt joitakin lyhyitä uintimatkoja. Ja sprintti ei olisi ollut niin vakavamielinen. Joten olisin niin mielelläni uinut vaikka kisan viimeisenä märkäpuvussani, kiiruhtanut vaihtamaan päälle pyöräilyasua ja viilettänyt loppukisan juosten metsäpolulla. Tapahtuma on kuitenkin peruttu.

En siis selvästikään pääse testaamaan melko onnetonta avovesi uimataitoani ja purkamaan kisaliikkumiseen energiaani. Intoani papattaa ajankohtaisten aiheiden palopuheita ei myöskään selvästikään sytytä kotona ketään. Puen lenkki vaatteet päälle ja lähden koiran kanssa metsään.

Juoksen, koska haluan. Juoksen, koska se tekee minulle hyvää. Juoksen, koska voin.