Olin ilmoittautunut KK Nutsin 55 kilometrin polkujuoksutapahtumaan vuosia sitten. Olin aiemmin juossut tapahtuman lyhyemmän, 34 kilometrin matkan. Vuodet kuitenkin vierivät. Olin aina siirtänyt osallistumistani, ja niin olin tehdä nytkin.
Tiistaina luin osallistujavahvistusta. Soitin ultramatkoja juosseelle sisarelleni, joka työkavereidensa säestämänä kannusti minua osallistumaan viikonlopun juoksuun vaikken polkujuoksua ollut treenennutkaan. Mäetkin oli tunkkaamatta.
Varasin kuljetukset ja etsin pölyttymään päässeen juoksuliivin. Testasin, että vanhat polkujuoksukengät istui jalkaan. Toinen juoksuliivin juomapullo falskasi. Missä olikaan avaruuslakana ja elastinen side. Entä merkinantopilli, otsalamppu ja muki.
Juoksua ennen olin päivät töissä. En ehtinyt juurikaan rauhoittamaan mieltä tulevaan juoksuun. Nukuin kisaa edeltävällä viikolla huonosti. Edellisen illan unet jäivät neljään tuntiin. Kisailtana puin kuitenkin varusteet päälleni ja tutkin säätä. Luvassa olisi aluksi sadetta ja pohjoistuulta. Yöllä lämpötila painuisi lähelle nollaa. Pakkasin juoksureppuun varavaatetta ja energiaa. Juomaksi otin hiilihapottomaksi väljähdyttämääni Coca Colaa.
Olin varannut kuljetuksen kisapaikkaan. Bussikuskilla meni lienee pidempien matkojen ja meidän lähtöpaikat sekaisin. Niinpä hän posotteli iloisesti pitkälle kohti Sallaa, kunnes hoksasi kuljettavansa meitä väärään paikkaan. Alkuperäisestä lähdöstä myöhästyttiin rutkasti. Kun bussi lopulta kaarsi lähtöpaikalle, hoputteli juontaja meitä juoksijoita viipymättä lähtölinjalle. Etsiskelin kuitenkin jalkaan gaitersit, vein Rukalle palautettavat tavarat (vaihtovaatteet ja -kengät, takin, avaimet ja pankkikortin) toimitsijalle. Kiinnittelin juoksunumeron reiteen ja kävin bajamajassa. Jättäydyin suosiolla seuraavaan lähtöön.
Alkumatkan ensimmäinen kymppi oli hyvin juostavaa neulaspolkua. Sitten reitti muuttui haastavammaksi. Ensin riitti juurakkoa, sitten mentiin auringonlaskun aikaan joen pengertä pitkin, kirmailtiin kohti riippusiltaa, jatkettiin kohti Basecampiä. Konttaiselle noususta eteenpäin reitti oli teknisesti haastavaa, kunnes saavuttiin Rukalle. Kerran onnistuin juoksemaan yhden miehen kanssa reitiltä harhaan.
Tunnelma tapahtumassa oli hyvä. Vaikka olin liikkeellä yksin, en ollut yksinäinen. Bussissa vaihdoin ajatuksia vierustoverin kanssa. Juoksureitillä kannustimme toisiamme. Joku kysyi miten menee. Kilometrien aikana samat kasvot pyörivät reitin varrella. Välillä yksi otti kiveä tossusta tai teippasi rakkuloita, toinen söi eväitä ja kolmas etsi vessahuoltoon kelpaavaa paikkaa. Joku kertoi krampeista ja etsi taskustaan suolaa. Yksi kertoi matkan olevan hänen elämänsä pisin. Ehkä koskettavinta oli kuitenkin se, kun Konttaisen jälkeen pystysuorassa nousussa, missä ilmeeni alkoi hyytyä, rinteessä seisova mies tsemppasi ja taputti lohdullisesti olkapäille ja huikkasi, että tätä on sitten kiva muistella jälkikäteen. Toisista välittäminen oli suurta.
Valtavaaran tienoilla matkaa tekevä isä ja poika lyöttäytyivät seuraan. Vaikka matkaa oli jo paljon takana, oli ihana miten huumori kukki vielä viimeisillä kilometreillä. Miehillä oli matkalle lähdössä tehty periaate. Tiettyä tuntimäärää ei ylitetä. Nyt saavutus riippui viimeisistä nousuista ja laskuista. Kannustin miehiä menemään ohi, ja antamaan kaikkensa. En toki haluaisi olla heidän saavutuksensa esteenä. Väistin vasemmalle ja toinen miehistä lähti ohittamaan minua. Toinen asettui kuitenkin taakseni ja sanoi ”ohittaisin vasemmalta”. Hieman hämilläni tein hänelle tilaa siirtymällä oikealle. Mies nauroi. Hänestä kun oli ilo päästä sanomaan jollekin sanat, mitä oli kuullut pitkin matkaa.
Lopulta viimeiset 800 metriä rallateltiin alamäkeä ja oltiin maalissa. Keitto maistui. Hikiset ja märät vaatteet saivat vauhdittamaan mökkiin lähtöä. Lämmitin saunan ja otin muutaman tunnin unet. Ultra oli nyt vihdoin takana.
Mitä tein väärin: Tein osallistumispäätöksen liian myöhään. En ollut treenannut polkujuoksua, tunkkausta ja etenkään tehnyt alamäkitreeniä. En ollut ravinnon kannalta varautunut juoksuun (olin ollut vhh ruokavaliolla/ketoosissa). En varmistellut sitä, että juoksureppu istuisi samalla tavalla kun vuosia sitten. En varmistellut juoksuvälineiden, kuten juoksupullon kuntoa. En pakannut riittävästi erilaisia juoksuvaatteita mukaan.
Unohdin juoksukellon laturin kotiin ja lopulta unohdin koko kellon mökille. En ehtinyt laskemaan paljonko tarvitsisin lisäenergiaa, enkä osannut valikoida itselle sopivaa energianlähdettä optimaalisimmalla tavalla. En tutustunut karttaan, enkä pistänyt tarkasti mieleen monenko kilometrin jälkeen huollot tulevat.
Pakkasin juoksuun mukaan vääriä asioita, kuten tarpeettomiksi osoittautuneet juoksulampun ja mukin. En myöskään tarvinnut lisävaatteita. Myös leipä, minkä olin pakannut mukaan oli tarpeeton. Tein sen virheen, etten ollut valmistautunut. Onneksi olen kuitenkin juossut paljon ja peruskuntoni on hyvä. Hieman ennen Nutsia juoksin puolimaratonin. Ihan kylmiltään en siis matkaan lähtenyt, eikä kenenkään kannata lähteä. Reitti on varsin vaativa ja edellyttää polkujuoksu kokemusta.
Juoksusiskot® - The Running Trio 
2 vastausta artikkeliin “Lähes yhdessä yössä ultralle – virheet joita tein”