Virtaa menneistä ja tulevista haasteista

Me juoksusiskokset olemme ihan oikeassakin elämässä sisaruksia. Juoksemisen olemme löytäneet kukin omaan tahtiimme. Pikkuhiljaa siitä on kehkeytynyt meille jokaiselle oman näköinen juttu: yksi kipittelee poluilla, toinen pitkää matkaa maanteillä ja kolmas on ottanut omakseen duathlon-triathlon -maailman.

Meistä nuorin, Sirpatherunner, asuu (miltei) ikuisessa kesässä Texasissa. Siellä juoksukelit ovat suuren osan vuodesta lämpöiset – välillä ehkä liiankin, näin suomalaisesta näkökulmasta. Me kaksi muuta, Katjatherunner ja Anutherunner, olemme tottuneet siihen, että kesä kestää vain hetken. Suurin osa juoksuvuotta on kaikkea muuta kuin shortsikeliä. Nyt kun rapakelit ovat taas alkaneet, on ehkä aika vilkaista mennyttä juoksukautta ja miettiä, kuinka monta ilmoittautumista on jo tullut tehtyä ensi vuodelle…

Sirpatherunner:

Juoksin tänä vuonna kaksi puolimaratonia. San Diegon oli tarkoitus olla eka puolikas ikinä jo vuonna 2018, mutta kun kotona tapahtui laaja vesi- ja homevahinko, suunnitelmat muuttuivat ja SD Half siirtyi vuodella. San Diego on ihana kaupunki ja vähän riskillä flunssatoipilaana juostussa matkasta jäi hyvä mieli.

San Diegon jälkeen juoksin samoilla treeneillä suunnittelemattoman puolikkaan Wacossa, kun työkaveri yllytti hullua ja houkutteli mukaansa. Wacon juoksu oli kolmesta puolikkaastani ehjin, ja paransinkin siellä PR:ää noin kymmenellä minuutilla.

Kisakauden kohokohta oli kuitenkin kesäkuinen duathlon San Marcosissa. Kahden lajin taktiikka tuntui sopivan mun psyykelle loistavasti (miksi olla surkea vain yhdessä lajissa kerrallaan?!) ja monipuolisuus piti treenin kiinnostavana. Tutustuin pyörän selässä uuteen asuinalueeseemme ja hyödynsin taloyhtiön kuntosalipalveluja ahkerasti: juoksin paljon matolla ja kävin spinning- ja joogatunneilla.

Duathlonin kaksi kiivastahtista 5K:ta teksasilaiseen tapaan lämpimänä kesäpäivänä (n. +30 C) saivat minut kuitenkin lupaamaan itselleni, että ennen seuraavaa moniottelua opettelen uimaan. Ainakin pääsen aloittamaan kahakan vaatteet märkinä! Jos vain olisin tiennyt, kuinka ison urakan siinä otin itselleni…

Seuraava tavoite on siis ehkä sprintti-triathlon joskus kevään korvilla. Ensin tarvitaan kuitenkin vielä monta uintitekniikkatuntia, ja jostakin hermostunut hamstring-aluekin pitää saada fysioterapeutin avulla hyvään hallintaan.

Ikäryhmäpalkittu ensikertalainen duathlonisti

Katjatherunner:

Kulunut juoksuvuoteni on näin jälkeenpäinkin katsottuna varsin onneton! Juoksin keväällä yhden puolimaratonin suunnittelematta ja kipsuttelin sisareni Anutherunnerin kanssa Länsiväyläjuoksun.

Vaikka juoksut kulkivat, stressaava elämäntilanne ja sahaavat syketasot hillitsivät menoa ja veivät fiiliksen pidempien matkojen juoksemiselta. Päätavoitteena olleet Karu ja KK Nuts 55 siirtyivät ensi vuoteen.

Muuten vuoteen on mahtunut hiihdon harjoittelua ja laskettelua, suunnistusta, purjehdusta sekä melontaa. Lisäksi kesällä kävelin ja ajelin työpaikan kilometrikisan innoittamana pidempiä pyörälenkkejä tandemilla ja juoksin hitaita pk-lenkkejä. Yksi kesän kohokohtia oli ehdottomasti pyörällä viilettäminen pitkin Tallinnaa!

Kun fb-uutisvirtaan pamahti tieto Karun ensi kevään ajankohdasta, tuli olo, että pitäisi jälleen systemaattisemmin alkaa treenata – vaikkei tuo Karua itselle ehkä se sopivin juttu olekaan. Mieluiten tarvon ajatuksineni metsässä ja hipsuttelen eteenpäin pitkospuilla tai rämmin Pohjois-Suomen poluilla.

Jossain ihan metsässä.
Jossain niin metsässä.

Tärkeintä itselle juoksemisessa ei ole enää ne ajat ja elämää suuremmat saavutukset, vaan kunnosta ja itsestä huolehtiminen, ulkona liikkuminen sekä onnellisuus, minkä kuljetut lenkit ja sen myötä nousevat endorfiinihuiput antavat.

Anutherunner:

Taakse jäävän juoksukauden ehdottomin huippu oli osallistuminen ultrajuoksuun. En tiennyt siitä mitään, kunhan lähdin. Vuosien varrella on tullut juostua lähes 30 kokopitkää maratonia, joten kuvittelin, että siinä se menee samoilla treeneillä. Olin kuitenkin kuin Liisa Ihmemaassa; silmäkulmista vilkuilin kanssajuoksijoiden maneereita ja tajusin, että kyse on ihan eri lajista. Mutta tietenkin ensi vuonna uudestaan, ilman muuta…!

Tukholman maraton jäi myös mieleen, sillä se oli kokemuksena erityisen hankala ja työläs. Olin satuttanut jalkani kevään muissa juoksuissa, ja se toi omat haasteensa. Vaan tulipa tehtyä sekin.

Lappujuoksujen lisäksi ja jalkahankaluuksien kompensaatioksi kesään mahtui onneksi myös leppoisia kokemuksia. Vietimme ison osan kesästä veneillen, ja kolusimme ihania Saaristomeren saarikohteita. Niissä oli kiva viipotella pitkin polkuja ja pikkuteitä ilman mitään päämäärää.

Jotenkin olen vähän kyllästynyt isoiksi paisuneisiin juoksutapahtumiin, joihin on tullut osallistuttua vuosien varrella. Luulen, että katselen “sillä silmällä” ensi kaudelle pienempiä ja kotikutoisempia. On hienoa, että löytyy uutteria vapaaehtoisia, jotka organisoivat tapahtumia hartiavoimin. Pienissä juoksutapahtumissa tunnelma on ihan erilainen. Niissä sananmukaisesti toteutuu takavuosina jossain juoksupaidassani ollut slogan: from runners to runners.

Juoksulenkin jälkeen

 

Kohti Tukholmaa, osa 2: ensin ultra, sitten mara…??

Ei pitänyt lähteä ensinkään, mutta lähdinpä sittenkin. Vielä eiliseen saakka pisin ikinä juoksemani matka oli maraton. Ja sitten tulinkin juosseeksi kuuden tunnin ultran.

Juoksu osui ihan vaiheessa olevaan maratontreenikauteen. Suunnitelmana oli, että ensin puolikas ja sitten Tukholmaan.

Ensikertalaiselle ultrajuoksu oli huikea kokemus. Olin etukäteen ajatellut, että eihän se nyt ole kuin maraton ja hilppeet päälle. En olisi voinut olla enemmän väärässä.

Kuuden tunnin ultraajat, ne konkarit, vetivät koko kuusituntisen kovaa. Reitillä ei näkynyt yhtään sellaista puolikuntoista laahustajaa, joita maratoneilla on aina.

Itse lähdin matkaan sillä ajatuksella, että lompsuttelen maratonin ja kaikki sen päälle kertyvä on plussaa. Havittelin mielessäni 50 kilometrin rajapyykkiä. Sen saavuttaminen onnistui melkein: oma mittarini näytti saldoksi 52 kilometriä, virallinen mittaus hilkkua vaille 50.

Foreca oli ennustellut jo pitemmän aikaa, että juoksupäivänä paistateltaisiin miltei kesäisissä tunnelmissa. Vaan eipä paistateltukaan. Vaatetukseni oli Forecan ennusteen mukainen: caprit ja ohut paita. Onneksi treenikassin pohjalle oli jäänyt yksi hanskapari ja vanha kulahtanut juoksutakki. Vetäisin ne ylleni – aamu oli nimittäin kolea ja tihkusateinen. Capreilleni en voinut mitään, niillä oli pärjättävä. En ollut hoksannut pakata mukaan edes mitään lämmittävää linimenttiä. Jo alkukilometreillä tunsin, että kylmä otti pahasti pohkeisiin. Riesaksihan se äityi. Jalat olivat jo 15 kilometrin kohdalla kipeämmät kuin ikinä, ja juoksu oli silkkaa taistelua. Juoksin 25 kilometriin saakka, sen jälkeen oli pakko pysähtyä huoltamaan jalkoja. Onneksi treenirepussa oli ikivanha icepower-tuubi. Sain edes pientä helpotusta järkyttäviin kipuihin.

Pari kertaa pysähdyin mutustelemaan eväitäni; paria karjalanpiirakkaa ja kokista. Olin aamulla tuonut oman eväsnyssykkäni huoltopaikalle sen ylimitoitusta nolostellen. Ällistyin, kun huomasin, miten valtavat määrät evästä ja oheistarpeita pöydille kertyi. Muilla näytti olevan myös huoltojoukkoja omasta takaa; tarkkojen suunnitelmien mukaisesti nämä jakelivat omille juoksijoilleen suolatabletteja ja nesteitä. Tunsin olevani liisaihmemaassa.

Hieman ennen kuuden tunnin täyttymistä juoksijoille tuikattiin käteen puupalikat, joissa oli oma juoksunumero. Se oli tarkoitus pudottaa maahan, kun pudotuskäsky huudettiin. “Huoltojoukokseni” puoli tuntia ennen kisan päättymistä saapunut tyttäreni kertoi, että osa pudotti ja osa jatkoi hölkyttelyään vielä hetken.

Juoksun päätyttyä ihmettelin, tapahtuuko jotain ja jos, niin missä. Muistin lukeneeni, että kaikki saavat osallistujamitalin. Kyselin asiaa kolmelta ystävälliseltä toimitsijalta, joista kukaan ei tiennyt asiasta mitään. Pitsaa sen sijaan tarjosivat kaikki, mikä oli toki mukavaa sekin. Päättelin, että mitskuja ei ole, ja painelin huoltorakennukseen suihkuun. Oli erikoinen, mutta mukava yllätys, että joku oli hetken päästä löytänyt mitalit, ja minä sain omani pukuhuoneessa.

Miten treenasin:

– ultra osui keskelle vaiheessa olevaa maratontreeniä: kaksi kovempaa viikkoa (noin 50 – 60 km/vko), kolmas viikko löysemmin (n. 25 – 30 km/vko).

– ennen ultraa olin juossut neljä pitkää lenkkiä: kolme puolimaratonin mittaista ja yhden kolmen tunnin pituisen lenkin.

Mitä opin:

Ultraajat ovat huikean kovia juoksijoita. Kokemus oli mahtava, ja samalla raju. Lyhyinkään ultra ei ole verrattavissa maratoniin.