Kun pikkusisko Katja juoksi joitakin vuosia sitten ensimmäisen NUTS Karhunkierroksensa, maaliviivan jälkeen tuli väsynyt, itkua enteilevä puhelu. Ei ikinä enää, hän vannoi. Vannoa ei olisi kannattanut, sillä nutsailut eivät tietenkään jääneet siihen. Tänä keväänä Katja kipitteli aiempaa pitemmän matkan, ja oli jo ennen maaliviivaa into piukeana suuntaamassa ajatuksiaan seuraavalle. Innostus oli ilmeisen tarttuvaa, sillä varsin lyhyen houkuttelun jälkeen tajusin luvanneeni, että seuraavalle tulen minäkin.
Polkujuoksut ovat minulle ihan tuntematonta maaperää. Pisin polkurupeamani on Kopparnäsin upeilta rantakallioilta, eikä sekään ihan tyylipuhtaasti sujunut. Kaatuilin ja kompastelin juurakoissa, kun tekniikkani oli mitä oli. Vuoden päästä häämöttävä koitos on siis vähintäänkin oman mukavuusalueen rajojen kolkuttelemista. Ja niitä rajoja täytyy alkaa rikkomaan jo treenikaudella. Polkujuoksutekniikka kun ei taida kehittyä asfalttitietä hölkyttelemällä.
Pää huutelee, että onpas hankalaa ja ei pysty. Väsy iskee, kivikkoon kaatuminen tekee kipeää ja muutenkin on varmaan ihan kamalaa. Uusille aluevaltauksille suuntaaminen tarkoittaa sitäkin, että omia päänsisäisiä jarruja on alettava purkamaan. Parhaiten se onnistuu päivittämällä tutut treenirutiinit: viisaammat ovat kertoneet, että poluilla tarvitaan myös lihaskuntoa. Taannoiselta juoksuleiriltä tutuiksi tulleet bulgarialaiset kyykyt ja maastavedot pysyvät siis jatkossa aiempaa tiiviimmin mukana treenirepertuaarissa. Perusominaisuuksia on syytä vahvistaa ja suorituskuntoa täytyy viritellä pitkin matkaa.
Matkaetappeina siintelevät muutamat kivasti kutkuttelevat tapahtumat: syksyllä on tarkoitus juosta ainakin yksi maraton, ja vielä syksymmällä on vuorossa halliultra.
Halliultra tarkoittaa sananmukaisesti sitä, että juostaan tuntikausia rataa ympäri ja vieläpä sisällä hallissa – varsin toisenlainen ääripää kuin tunturiultra. Ja kaikessa outoudessaan siinäkin on jotain koukuttavaa. Koukutusta piisaa niin paljon, että sain vastavuoroisesti houkuteltua Katjan mukaan seuraavaan ratahölkyttelyyn. Metsissä ja luontopoluilla kipittelevälle siskolle radan ramppaaminen tulee olemaan tylsyyden huipentuma – mutta tylsyyden voittaminen se vasta hienoa onkin.
Kun mukavuusalueeltaan uskaltautuu kurkottelemaan vähän tavallista kauemmas, onnistumisen mukanaan tuoma tunne on huikea. Tavoitteiden saavuttamisella endorfiinihurmos on taattu, ja arjessakin jaksaa taas paremmin. Siispä juoksutossut jalkaan ja uutta päin!
Juoksusiskot® - The Running Trio 
1 vastaus artikkeliin “Uutta päin ja rajoja rikkomaan”