Juoksijan kompromissielämää

Itselle loma kuin loma tarkoittaa aikaa liikkumiselle. Aina lomakumppaneille loma ei kuitenkaan tarkoita samaa. Milloin joku haluaa viettää aikaa altaalla, milloin sohvan nurkassa, kun itse mieluiten painelisin pitkin lavedoja tai lumisia metsäpolkuja hiki otsalla.

Välillä – tai oikeastaan päivittäin teen kompromisseja. Aamupuuroa lusikoidessa suunnittelen viilettäväni kolmetuntisen päivälenkin Kuusamon pienellä karhunkierroksella, mutta loppupeleissä huomaan, että syystä tai toisesta ajattelemani lenkki kutistuu tunnin kävelyyn räntäsateessa.

Milloin kuvittelen kanssaihmisten intoutuvan läskipyöräretkestä, sivakoinnista tai islanninhevosratsastuksesta – ja huomaan olevani yksin ajatusteni kanssa.

Voisin toki toteuttaa itseäni piirulleen suunnitelmien mukaan. Juosta kuin kaistapäinen. Mutta ei. Minut on kasvatettu aina tulemaan puolitiehen vastaan. Tekemään kompromisseja. Hakemaan ratkaisuja. Niinpä sopeutan ja sopeudun.

Mutta välillä yllätyn. Kun olen valmiina luovuttamaan, kanssaihmiset yllättävät. He ovat oppineet, että joskus on hyvä siirtyä omalta mukavuusalueelta toisen mukavuusalueelle. Ja niinpä taaperramme kohta yhdessä pitkin hankista metsää. Se ei ehkä tuo samaa nautintoa kaikille, mutta se tuo yhteistä hyvää oloa. Tasapuolisuutta ja kompromisseja. Puolin ja toisin.

Kun suunnitellut juoksut jäävät juoksematta lomalla

Olen aiemminkin kertonut, että minulle paras tapa unohtaa mieltä painavat asiat tai löytää uusia ratkaisuja tapahtuu lenkkarit jalassa. Suunnittelen päivät, viikot ja seuraavan vuoden. Lyön hyvissä ajoin lukkoon tulevat juoksutapahtumat. En useinkaan koe osaavani elää hetkessä ja tulen levottomaksi, jos vetelehdin tekemättä mitään. Mitä sitten tapahtuu, kun lähden lähes ex tempore purehtimaan viikoksi Turkkiin ja suunnittelen juoksevani päivittäin?

Kun päätin lähteä Turkkiin, en kiireiltäni ennättänyt etukäteen tutkia ollenkaan minne oikeastaan olen matkalla. En ollut aiemmin käynyt Turkissa. Edellisenä iltana pohdin, mitä pakata mukaan reissuun lenkkareiden lisäksi ja heittelin laukkuun aurinkorasvan ja uikkarit.

Olin ajatellut tehdä lenkkejä satamasta käsin aamun sarastaessa. Purjehdusreissuilla vallitsee tietyt säännöt ja kuri. Vene lähtee satamasta silloin, kun kippari niin määrää. Tarkka lähtöaika voi selvitä vasta hieman ennen köysien irrottamista ja sooloiluun ei ole tilaa. Päivät kuluvat merellä.

Turkki osoittautui purjehtijan silmissä kauniiksi maaksi. Maaksi, jossa ihmiset ovat ystävällisiä. Mutta se osoittautui myös miesten maailmaksi. Maaksi, missä naisten asema eroaa siitä, mitä se kotimaassamme on.

Vaaleatukkaisena turistina tajuan hyvin nopeasti, että yksittäiset lenkit aamutuimaan tai yömyöhään olisivat riski-alttiita. Vessakäynnit veneeltä satamaan tuntui turvallisemmalta kävellä yhdessä toisen naisen kanssa.

Ilman, että edes noteraat turkkilaista miestä, huomaat mahdollisesti saavasi heiltä huomiota. Huomiota, mitä et kaipaa. Huomiota, jonka antamiseen, he tuntuvat ajattelevan olevansa oikeutettuja. Roskapusseja satamalaiturin roskikseen kantaessa kuulen turkkilaiselta sanat “I love you”. Sanat tuntuvat absurdeilta ja työnnän roskapussit miehen käteen ennenkuin marssin tieheni.

Söin, nukuin, purjehdin ja liikuin kävelylenkeillä ryhmän mukana. Viikon loppupuolella juoksemattomuus tuntui kehossa. Hartiat kivisti. Jalat vingahtelivat liikettä. Teki mieli venytellä.

Aloin jo ennen paluumatkaa suunittelemaan, kuinka pian pääsisin taas loman jälkeen lenkille.

Kotiin palattua veneessä vietetty viikko keikutti ja väsymys painoi kuitenkin silmäluomia. Päiväunet kävivät muutamana päivänä mielessä.

Suuntasin seuraavana päivänä kotiin tultua koiran kanssa metsään. Kiersin polkuja. Sitä seuraavana päivänä kaivoin työpäivän päätteeksi lenkkarit esiin ja lähdin juoksemaan pimenevään, viileään iltaan. Metsätiellä väistin vastaantulevaa miestä pelotta.

Pohdin saapunutta syksyä. Vapautta.

Tajusin, että en aina osaa pitää turvallista ympäristöä arvossaan. Ymmärsin myös, että juoksun harrastajana voin antaa itselleni myös myönnytyksiä. Toisinaan suunnitelmat ovat tarpeen, toisinaan voi hyvillä mielin heittäytyä hetkeen. Lenkkeily pakkomielteisenä tai pakollisena suorituksena ei tuo onnea. Lenkitön lomaviikko ei myöskään kaada venettä pitkässä juoksussa. Välillä voi vain olla.

Juoksijan kesäloma

Hetihän se lähti lapasesta. Ensimmäinen lomapäivä, ja jo tuli höntyiltyä. Malttamattomana juoksin nimittäin kaksi juoksulenkkiä. Mutta sehän juuri lomassa on parasta; voi tehdä mitä huvittaa. Joten antaa mennä vaan!

Tähän aikaan vuodesta lehtien lööpit huutelevat ohjeita, miten välttää lomakilot ja miten motivoida itseään liikkumaan myös lomalla. Minulle loma tarkoittaa sitä, että on aikaa liikkua juuri niin paljon kuin sielu sietää. Tänään sielu huuteli sekä aamu- että iltalenkille.

Kun arki on kiireistä, välillä joutuu ihan oikeasti näkemään vaivaa, että löytää aikaa liikkumiselle. Varsinkin, jos liikkumisen yrittää pitää tavoitteellisella tasolla. Lomalla se on enemmänkin kiinni viitseliäisyydestä.

Aamulenkin huitaisin lähipolulla metsässä heti herättyäni. Oli kuuma, mittari näytti +25 astetta ja aurinko porotteli pilvettömältä taivaalta. Hölkyttelin rauhallisesti seitsemisen kilometriä. En ole pitkään aikaan juossut tyhjällä vatsalla, joten energiat loppuivat kättelyssä ja meno tuntui tahmealta. Porskuttelin rauhallisella 6:20 keskivauhdilla ja manailin, etten tullut ottaneeksi vettä mukaan. Inhoan vyötäröllä roikkuvia juomapulloja, enkä yleensä ota juomaa mukaan lenkille, ellei se ole yli tunnin mittainen.

Kun ilta viileni, mieli paloi taas juoksemaan. Koiratkin olivat liikunnan tarpeessa, joten niinhän me sitten kävimme kirmaamassa vielä yhdessä. Aamun lenkille en koiria ottanut, keli oli niille liian kuuma. Kipaisimme viitisen kilometriä 5:58 vauhdilla. Jännä sinällään, miten paljon keli vaikuttaa sykkeisiin; aamulenkin keskisyke oli korkeampi kuin iltalenkin, vaikka vauhdit menivät päinvastoin! Toki maastokin oli erilainen; aamulla juoksin polulla, illalla asfaltilla.

Veneily kuuluu olennaisena osana meidän kesäämme. Veneessä tulee helposti ihan huomaamattaan istuneeksi paljon, vaikka purjehtiessa onkin koko ajan puuhaa. Jos päivän on vain nököttänyt peppunsa päällä, sen kyllä huomaa viimeistään nukkumaan mennessä. Koko ranka huutaa jäykkyyttään ja olo on kuin rautakangella.

Heti veneilykauden alussa pakkasin veneen kaappiin juoksuvarusteet. Kenkäpareja on kertynyt useita, joten yhdet voivat huoletta olla veneessä koko kesän. On virkistävää käydä hölkyttelemässä uusissa paikoissa. Vierasvenesatamissa on yleensä hyvät suihkumahdollisuudet, joten puhtauspuolikin hoituu yleensä ilman ihmettelyä.

Juoksuvermeiden lisäksi olen sullonut veneen uumeniin jumppakuminauhan. Se on ihan uskomattoman näppärä. Vastuksen määrää säätelemällä tuo pieni kuminen riekale toimii mainiona minikuntosalina. Saavat niskajumit kyytiä! Joskus olen raahannut mukaan jopa kahvakuulan, mutta venevarusteena se ei ole ihan kaikkein optimaalisin…

Tavoitteellisen liikunnan lisäksi kesälomalla kertyy mittariin myös aimo annos hyötyliikuntaa. Eilen illalla raivasimme puolisoni kanssa kaislikkoa monta tuntia; siinä totisesti tuli salitreeniä kerrakseen. Seuraavaksi on suunnitelmissa pihasaunan ympäristön trimmaamista; siellä kasvaa jotain bambun tapaista, mikä saa lähteä. Nurmikon leikkaaminen on viikko-ohjelmassa vakiona, ja vajan nurkalla odottaa jättimäinen puupinokin halkomista ja pinoamista.

Tekemistä riittää, mutta ei ohjelmoidusti eikä tiukalla aikataululla. On aika nauttia kesästä, rentoutua ja ladata akkuja. Juosta, meloa, soudella ja veneillä. Loma!