Juoksuhaaste, maraton, Muu elämä, Puolimaraton, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Yhteisjuttu: 2019 peruutuspeilissä

Elämä ja urheilu vertautuvat toisiinsa monella tavalla. Sitä saa mitä tilaa; juuri sen verran saa kuin panostaa. Myös se totuus pätee, että usein paremmin näkee vasta jälkikäteen. Mikä toimi, mikä ei, mikä onnistui, missä ehkä mentiin harhapolulle?

Jouluna 2019 juoksu on meidän kaikkien siskosten elämässä erilaisessa asemassa kuin se oli vuosi sitten. Jos kuka on lukenut meidän juttujamme pidempään, on jo huomannut, että me kirjoitamme paljon kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, mielen ja kehon yhteydestä, urheilun sovittamisesta elämän vaihtuviin vaiheisiin. Ja mikä muu elämässä olisikaan yhtä pysyvää kuin muutos?

Jos juuri nyt katsoo eteenpäin, suhde juoksuun on meillä jokaisella pienemmässä tai isommassa murroksessa. Tavalla tai toisella juoksu hakee kaikkien meidän elämässä uutta paikkaansa osana kokonaisvaltaisesti hyvää arkea ja elämää.

Mutta mitä eväitä vuosi 2019 antoi?

Sirpa: Kaksi puolimaratonia ja eka duathlon – näin jälkiviisaana, ehkä se oli minulle tänä vuonna paljon. Keväällä, kun olin uusissa töissä Teksasissa ilman perhettä, urheilu oli arjessani hyvin keskeisessä roolissa ja varmasti auttoi pitämään päätä kasassa. Mutta duathlonin jälkeen olinkin sitten tosi väsynyt. Teksasissa elettiin vuoden kuumimpia aikoja. Viikkoihin ei tehnyt edes mieli juosta. Luulin, että annoin itselleni kunnolla aikaa toipua, mutta jälkikäteen näen, että jossakin näillä main jotain meni pieleen: kun sitten hiljalleen taas juoksin, melkein heti ajauduin ongelmiin hamstringin kanssa.

Syksyn ja talven ajan päälajini onkin ollut uinti, siis uinnin opetteleminen. Uinnin kaverina olen pyöräillyt, patikoinut, tehnyt voimatreeniä ja fysioterapiaharjoitteita, joita lapseni kutsuvat pepun suurennusharjoitteiksi. Ilokseni olen huomannut, että hyvinvointini ei tarvitse välttämättä juuri juoksua, sillä melkein saman fiiliksen löytää myös altaasta. Melkein. Kyllä silti odotan sitä, että reisi taas kestää juoksua, edes vähän – ja työskentelen tämän eteen ankarasti.

Jos jotain tänä vuonna syvemmin ymmärsin, niin sen, kuinka tärkeää on pitää rasitus ja lepo tasapainossa. Että ilman kovia pohjia ei voi tehdä kovia tuloksia. Ja että ne kovat pohjat rakennetaan ajan kanssa, kärsivällisyydellä, pieni askel kerrallaan. Toivottavasti muistan tämän, sillä niin helppoahan on harhautua innoissaan kaikenlaisten kivojen tapahtumien ja haasteiden viidakkoon ja tavoitella jotain sellaista, mihin ei vielä ole valmis.

Anu: Melkein loppumetreille saakka kausi oli onnistunut. Muutama vuosi on mennyt repaleisesti; on ollut olkapääleikkausta ja kaikenlaista. Tänä vuonna juoksu kulki kivasti ja sain harjoitella terveenä. Hienoin kokemus oli ilman muuta kevään ultrajuoksu. Mukavana muistona on myös alkukesän maraton Tukholmassa.

Hölmöys iski joulukuun alussa: intouduin lähtemään mukaan ’marrasputkeen’, eli juoksua joka päivä. Ei paha, jos sen tekee maltilla. En tehnyt. Itsenäisyyspäivänä iski armoton niskakipu ja niska turposi. Kuvaustutkimus kertoi, että kärsin spondylolyysistä ja oikoryhdistä. Tässä nyt sitten ihmettelen, mitä nuo termit tarkoittavat tulevien juoksujen kannalta. Itku pääsi, kun soitin lääkärikäynnin jälkeen miehelleni. Lääkärin sanat olivat lohduttomat: ei pitkiä juoksuja enää ikinä. Lempeä jooga voisi kuulemma toimia.

Katja: Peruutuspeiliin vilkaisu riittää. On ihan selvää, ettei 298:ssa täysin päämäärättömässä treenissä, ex-temporee juostussa HCR.ssä tai Länsiväyläjuoksussa sekä kasassa peruuntuneita juoksutavoitteita ole aihetta juhlaan.

Kun lyhyeen ajanjaksoon kasaantuu rajallisia voimavaroja liikaa kuormittavia asioita, on ollut viisautta hellittää juoksutavotteiden suhteen ja kuunnella kehoaan. Tehdyt valinnat ovat olleet jälkeenpäinkin katsottuna ainoat oikeat. Olisin varmasti selvinnyt luopumistani juoksutapahtumista, mutta olisin tehnyt ne jaksamiseni kustannuksella.

Vuoteen mahtuu myös uudenlaisesta itsetutkiskelua ja koko juoksupersoonan pohdintaa. Ennen lähes kaistapäisestä treenaajasta on tullut hiipuneita treenimääriä ja kadonneita kilpatavotteita ihmettelevä keski-ikäinen yh-mamma. Se mikä tuntui vielä vuosi sitten merkitykselliseltä ja antoi kiksejä elämään, ei tunnu enää tavoittelemisen arvoiselta. Yht’äkkiä onkin hyvä olla näin. Juosta vain muuten vaan. Huvikseen. Ilman päämääriä.

Ja on ollut pakko myöntää, ettei tavoitteelliselle treenaamiselle ole ollut myöskään tilaa. Uusiin, liikuntamuotoihin panostaminen on tuonut vuoteen hiihtoa, luistelua, juoksua, polkujuoksuja, suunnistusta, patikointia, melontaa, pyöräilyä ja kävelyä. Rämpimistä siellä täällä hetkenkin mielijohteesta. Eli paljon hyviä, omaan persoonaan, aktiivisuustasoon ja elämään sopivia hetkiä.

Vuodestamme tuli meille kaikille sisaruksille täysin erilainen, kuin mistä uumoilimme. Tilanteet muuttuivat ja me muutuimme. Ja vaikkei kukaan meistä tiedä tulevaa, jatkamme vakaasti liikkumiseen luottaen.

Hullutteluja, Juoksuhaaste

Sankarijuoksuja vai itsensä voittamista?

Heittelimme hiljattain siskojeni (sirpaontherun ja anutherunner) kanssa ilmaan ajatuksia siitä, missä tapahtumassa kukin meistä juoksisi, jos voisi valita minkä tahansa tapahtuman.

Yllätyksekseni en osannut heti vastata. Olisihan se unohtumaton elämys juosta Saharan poikki tai saavuttaa maratonmetrit täyteen Anarktiksen Ice Maratonissa tai suoriutua läpi Tor des Géantin 330 km:n juoksusta Aostanlaaksossa. Vai olisiko sittenkään?

Ehdin ajatella asiaa, kun vietin rentouttavaa lomaa Kreikassa. En ollut ohjelmoinut lomaviikkoon etukäteisiä tavoitteita juoksukilometreille. Toki matkalaukkuun olin pakannut aurinkorasvan ja kirjojen lisäksi lenkkarit juoksutykötarpeineen.

Loputtoman pitkällä rantakaistaleella juostessa tossut upposivat santaan. Olo oli sama, kun olisin tehnyt treeniä hangessa tarpoen. Aurinko porotti ja janontunne nousi pintaan nopeasti. Ajatuskin Saharasta tuntui hetkessä järjettömältä.

Vilukissana totesin myös Anarktiksen huonoksi vaihtoehdoksi. Ehkä minulle riittäisi, että juoksisin kotimetsän polkuja ja kotimaan lapputapahtumia. Tai korkeintaan poikkeaisin joissain yksittäisillä maratonpituisilla matkoilla ulkomailla. Jos sitäkään.

Eri juoksuryhmistä saamme kuitenkin herätteitä. Luemme huikeita tarinoita siitä, miten toiset juoksevat halki Euroopan, tai valloittavat jotain muuta suurta. Se tavallinen ja keskinkertainen ei tunnukaan enää miltään.

Minun kaltaiselleni kuntoilijalle riittää vähempikin. Voisimme iloita omista sankaritarinoista, olipa kyseessä juoksun aloittaminen, kunnon parantaminen tai mikä tahansa. Elämyksellisiä kiksejä voi tulla vaikka superaikaisin aamulla tehdystä lenkistä tai hetkestä hiljaisella metsäpolulla.

Juoksuhaaste, Tapahtumat, Treenit, Ultra-ajatuksia

Kohti Tukholmaa, osa 2: ensin ultra, sitten mara…??

Ei pitänyt lähteä ensinkään, mutta lähdinpä sittenkin. Vielä eiliseen saakka pisin ikinä juoksemani matka oli maraton. Ja sitten tulinkin juosseeksi kuuden tunnin ultran.

Juoksu osui ihan vaiheessa olevaan maratontreenikauteen. Suunnitelmana oli, että ensin puolikas ja sitten Tukholmaan.

Ensikertalaiselle ultrajuoksu oli huikea kokemus. Olin etukäteen ajatellut, että eihän se nyt ole kuin maraton ja hilppeet päälle. En olisi voinut olla enemmän väärässä.

Kuuden tunnin ultraajat, ne konkarit, vetivät koko kuusituntisen kovaa. Reitillä ei näkynyt yhtään sellaista puolikuntoista laahustajaa, joita maratoneilla on aina.

Itse lähdin matkaan sillä ajatuksella, että lompsuttelen maratonin ja kaikki sen päälle kertyvä on plussaa. Havittelin mielessäni 50 kilometrin rajapyykkiä. Sen saavuttaminen onnistui melkein: oma mittarini näytti saldoksi 52 kilometriä, virallinen mittaus hilkkua vaille 50.

Foreca oli ennustellut jo pitemmän aikaa, että juoksupäivänä paistateltaisiin miltei kesäisissä tunnelmissa. Vaan eipä paistateltukaan. Vaatetukseni oli Forecan ennusteen mukainen: caprit ja ohut paita. Onneksi treenikassin pohjalle oli jäänyt yksi hanskapari ja vanha kulahtanut juoksutakki. Vetäisin ne ylleni – aamu oli nimittäin kolea ja tihkusateinen. Capreilleni en voinut mitään, niillä oli pärjättävä. En ollut hoksannut pakata mukaan edes mitään lämmittävää linimenttiä. Jo alkukilometreillä tunsin, että kylmä otti pahasti pohkeisiin. Riesaksihan se äityi. Jalat olivat jo 15 kilometrin kohdalla kipeämmät kuin ikinä, ja juoksu oli silkkaa taistelua. Juoksin 25 kilometriin saakka, sen jälkeen oli pakko pysähtyä huoltamaan jalkoja. Onneksi treenirepussa oli ikivanha icepower-tuubi. Sain edes pientä helpotusta järkyttäviin kipuihin.

Pari kertaa pysähdyin mutustelemaan eväitäni; paria karjalanpiirakkaa ja kokista. Olin aamulla tuonut oman eväsnyssykkäni huoltopaikalle sen ylimitoitusta nolostellen. Ällistyin, kun huomasin, miten valtavat määrät evästä ja oheistarpeita pöydille kertyi. Muilla näytti olevan myös huoltojoukkoja omasta takaa; tarkkojen suunnitelmien mukaisesti nämä jakelivat omille juoksijoilleen suolatabletteja ja nesteitä. Tunsin olevani liisaihmemaassa.

Hieman ennen kuuden tunnin täyttymistä juoksijoille tuikattiin käteen puupalikat, joissa oli oma juoksunumero. Se oli tarkoitus pudottaa maahan, kun pudotuskäsky huudettiin. ”Huoltojoukokseni” puoli tuntia ennen kisan päättymistä saapunut tyttäreni kertoi, että osa pudotti ja osa jatkoi hölkyttelyään vielä hetken.

Juoksun päätyttyä ihmettelin, tapahtuuko jotain ja jos, niin missä. Muistin lukeneeni, että kaikki saavat osallistujamitalin. Kyselin asiaa kolmelta ystävälliseltä toimitsijalta, joista kukaan ei tiennyt asiasta mitään. Pitsaa sen sijaan tarjosivat kaikki, mikä oli toki mukavaa sekin. Päättelin, että mitskuja ei ole, ja painelin huoltorakennukseen suihkuun. Oli erikoinen, mutta mukava yllätys, että joku oli hetken päästä löytänyt mitalit, ja minä sain omani pukuhuoneessa.

Miten treenasin:

– ultra osui keskelle vaiheessa olevaa maratontreeniä: kaksi kovempaa viikkoa (noin 50 – 60 km/vko), kolmas viikko löysemmin (n. 25 – 30 km/vko).

– ennen ultraa olin juossut neljä pitkää lenkkiä: kolme puolimaratonin mittaista ja yhden kolmen tunnin pituisen lenkin.

Mitä opin:

Ultraajat ovat huikean kovia juoksijoita. Kokemus oli mahtava, ja samalla raju. Lyhyinkään ultra ei ole verrattavissa maratoniin.

Hullutteluja, Juoksuhaaste, musiikki, Tapahtumat, Ultra-ajatuksia

Poppia ja ultrasuunnitelmia

Iiks. Olen ilmoittautunut elämäni ensimmäiseen ultraan!

Ilmoittautuminen osui otolliseen saumaan. Juoksulenkin jälkeisessä euforiassa sisareni katjatherunner sattui laittamaan viestin: lähdetkö ultraan? Eipä tarvinnut empiä. Ilmo sisään ja menoksi.

Nuorempana tykkäsin juosta kuulokkeet korvilla. Oli kamala ajatus. että pelkän linnunlaulun saattelemana pitäisi taivaltaa. Näin vanhemmiten olen yllättäen tykästynyt hiljaisuudessa juoksemiseen. Mikä on parempaa kuin meren rannassa hölkyttely aaltojen kohinaa kuunnellen? Ei mikään.  Nautin valtavasti siitä, että pääsen työpäivän jälkeen luontoon ja hiljaisuuteen.

Vanhana ikäneitonakin tykkään kuitenkin ottaa maratoneille ja pitkille lenkeille  seuraksi uskollisen iPodini. Käyn huolella läpi sen sisällön: vain hyviä hyrinöitä aiheuttavat kappaleet pääsevät soittolistalleni. Biisien seulonta on osa juoksuun valmistautumista; tätä biisiä kuuntelen ylämäkiosuuksilla, tätä sitten kun ketuttaa.

Tämän aamupäivän olen käynyt läpi iPodini sisältöä ja makustellut, mitkä biisit saavat siivittää ensi kevään pitkiä matkojani. Moni työläs ylämäki ja ällö maantienpätkä on tullut selätettyä sopivasti komppaavan kipaleen avulla. Kerran Tukholman maratonilla meinasi kyrsiä ihan tosissaan puolivälin jälkeisellä pelto-osuudella keskellä-ei-mitään. Tylsät maisemat vetivät mielialan matalaksi. Päädyin veivaamaan yhtä ja samaa jytkettä kymmeneen kertaan. Kehtaanko kertoakaan; kipale oli Billy Elliotin ”I Love to Boogie”. Tuon rimputtelun turvin sain pidettyä itseni sopivassa rytmissä, kunnes taas putkahdin ihmisten ilmoille kaupungin sykkeeseen. Nostalgian nimissä tuo biisi saa paikan myös tulevien juoksujeni biisilistalla.

Yksi lemppareistani on Mando Diaon biisi ”Black Saturday”. Takuuvarmoja ovat myös Kentin ””FF ja Bomfunk Mc:n ”Hypnotic”. Kun näitä kuulee jossain, tekee mieli heti vetäistä juoksukengät jalkaan ja lähteä huitelemaan. Apulannan ”Hiekka” on myös ehdoton. Ja ooh, Bryan Ferryn ”Let’s Stick Together”!

Joskus joku aika yllättäväkin kappale saa askeleen lentämään. Vaikkapa euroviisubiisi ”Kedvesem” (tämäkin kerrottakoon vähän nolostellen). Sanoista en tajua mitään, mutta letkeässä rytmissä pari kilometriä sujuu ihan huomaamatta.

Juoksubiisejä täytyy kuunnella ”juoksukorvalla”; samoja kappaleita ei välttämättä tule kuunneltua muutoin kuin juostessa. Juoksubiisisuosikkieni lista elää ja muuttuu jatkuvasti. Tämän hetken Top 10 -listani näyttää tämmöiseltä:

  1. Quinta Sinfonia: Beethoven (Remix)
  2. The Trammps: Disco Inferno
  3. The Energies: Born Again Runner (Bimbo Jones Remix)
  4. Morcheeba: Run Honey Run
  5. Scissor Sisters: I don’t feel like dancin’
  6. Aron Chuba: I’m an Albatross
  7. Dihaj: Skeletons
  8. Gabriella Cilmi: Sweet about me
  9. Happoradio: Vakava nainen
  10. Joan Jett: I hate myself For loving You

Elämäni ensimmäistä ultraani siivittämään pääsevät sellaiset luottobiisit, kuin The Sopranos Soundtrack – ”Woke Up This Mornig” ja T. Rexin ”Jeepster”.

Näin helmikuisten hankien keskellä huhtikuun ultra vaikuttaa vielä kaukaiselta. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että tossut on kaivettava naftaliinista varsin pian, ja tavoitteelliset lenkit aloitettava. Kun biisilistat on saatu viritettyä, sitten lenkille! Huihai ultra, täältä tullaan!

 

Hullutteluja, Juoksuhaaste, Treenit

Streak eli 30 päivän juoksuhaaste

Huhtikuussa halusin juosta 30 päivää perätysten. Oli ollut elämää, flunssaa ja vastoinkäymisiä. Treeni oli jäänyt vähiin ja halusin sen takaisin arkeni keskiöön. Koska en kuitenkaan ole piinkova striikkari, laadin ensin itselleni säännöt:

  • Vähintään maili (n. 1,6 km) päivässä
  • 30 päivää
  • Ei kipeänä
  • Ei loukkaantuneena

Kuinkas sitten kävikään?

***

Päivä 0: Kollega on kertonut työpaikan lähellä olevasta ulkoilualueesta. Välttääkseni juoksun kuumalla ja varjottomalla pyöräreitillä ajan lounastunnilla ulkoilualueelle. Paikka on upea! Juoksen lammen ympäri ja kävelen/juoksen polkuja, kunnes on pakko lähteä takaisin toimistolle. En uskalla sanoa aloittaneeni kuukausihaastetta, odotan yskän vastausta liikuntaan.

Päivä 1: Yskä ei hermostunut eilisestä juoksusta, joten – the streak is on! Juoksen mailin lähikaduilla illalla töiden jälkeen. Mies lähtee mukaan.

Päivä 2: Suoritan mailin pois alta heti aamusta. Juoksen lähipuistoon, kierrän siellä ympyrän ja palaan heti takaisin. Reidet olivatkin edellispäivistä vähän kipeät.

Päivä 3: Tänään lihakset muistavat, miten tätä tehdään. Juoksen 3.1 mailia, eli 5K:n hiekkatie-/polkualustalla. Täällä päin poluilla ei saa hevonkakasta pahastua, ratsastajat käyttävät traileja ahkerasti. Onneksi olen alkujani maalaistyttö, tuntuu vain kotoisalta.

Päivä 4: Takaisin ulkoilualueella lounastauolla. Löydän kauimmaisesta nurkkauksesta sopivan, suunnilleen mailin mittaisen hiekkatiekierroksen. Edelläni juoksee hyvin lyhyen hetken kaveri, jolla on todella tiukat pohkeet, ylämäessä vetävän keveä askel ja USAn maajoukkuetakki. Koetan turhaan ottaa kuvaa, hän meni jo. Melkein siis treenasin jonkun julkkiksen kanssa! Saldo noin 2 mailia.

Päivä 5: Jalkoja väsyttää, tänään on yhden mailin päivä. Jätän sen iltaan, kun ajatellaan, että puoliso tulisi mukaan. Lopulta päädyn kuitenkin juoksemaan yksin ihan vain lähikaduilla.

Päivä 6: Tänään juostaan yhdessä. Ajamme lähirannalle auringonlaskun aikaan. Tarkoitus on mennä vain maili, mutta innostumme juoksemaan melkein kaksi. Kaunista! Toisen mukanaolo auttaa pitämään tahdin rauhallisena.

Päivä 7: Lounastaukojuoksu. Juoksen työpaikan lähellä ulkoilualueella. Tänään maltan mennä vain mailin ja istun sitten hetkeksi puiden varjoon syömään. Tuntuu upealta katsella hetki palmuja ja kuunnella lintuja. Iltapäivän työt jaksaa paljon paremmin pienen luontobreikin jälkeen.

Päivä 8: Pelkään etukäteen, että juoksuputki katkeaa tänään. Yskä ja räkäisyys eivät millään hellitä, on aika tavata lääkäriä. Hän tutkii tarkasti ja toteaa, etten ole sairas. ”Reagoit johonkin”, hän arvelee ja määrää hurjan arsenaalin lääkkeitä. Tykkään lääkäristä, kun hän vakuuttaa, että omien tuntemusten mukaan liikuntaa saa jatkaa. Illalla on vähän kiire, mutta kymmenisen minuuttia ehdin silti käyttää mailiin lähikaduilla.

Päivä 9: Haaveilen juoksutapahtumasta Joshua Tree -kansallispuistossa. Siellä kuulemma riittää hiekkaa – kun ollaan siis aavikolla. Lähden lähirannalle harjoittelemaan juoksemista hiekalla. Aikaisin aamulla vesi näyttää olevan alhaalla, menen pitkin kosteaa, suhteellisen napakkaa hiekkapintaa. Lokkiparvet lähtevät lentoon edestäni. Mereen kiiruhtaa laumoittain surffareita, kauempana vedessä vilahtelee delfiinien selkiä. Aamu on taianomainen. Viisi kilometriä hiekalla on rankka rasti: kun juoksen vielä ylämäen autolle, ylämäki tuntuu hiekalla juoksemista kevyemmältä.

Päivä 10: Suunnittelen pidempää reittiä poluilla, mutta lenkki lyhenee, kun puoliso päättää lähteä mukaan. Mennään siis hevostallien tienoilla samaa trailia, jota juoksin kolmantena päivänä. Puoliso juoksee kierroksen, minä menen vielä toisenkin. Mitaksi tulee kolme mailia. Koiranulkoiluttajat huutelevat hyvän huomenen toivotuksia.

Päivä 11: Juoksen lounastunnilla työpaikan lähellä, jotta siirtymiin ei mene aikaa. Päivä on suhteellisen viileä (70 F / 21 C), mutta varjottomalla, betonisella pyöräilyreitillä tulee silti tosi kuuma. Pohkeet ja nilkat taitavat vielä tuntea juoksun rantahiekalla. Venyttelen erityisen huolellisesti ja pyydän puolisoa hieromaan pohkeita illalla. 2,7 mailia.

Päivä 12: Olen juoksemassa minimimailia aamuhämärissä – trackerin kello tallentaa aloitusajaksi 5.45. Linnut mekastavat puissa, kotikaduilla on aavistuksen sumuinen, unenomainen tunnelma. Kannan mukana pippurisumutetta ja juoksen huolellisesti vain valaistuja katuja. Illalla menen hammaslääkäriin; vähän jännittää, kuinka huomisen juoksun käy.

***

Hampaanpoiston jälkeen lääkäri ojentaa kotihoito-ohjeet. Tänään ei pidä olla aktiivinen, paperissa lukee, ja se lause jatkuu näin: ”resume normal activity in 2-3 days.” Googletan vähän aikaa selvittääkseni, mitä riskejä ohjeen uhmaamisella ottaisin. En pidä tuloksista.

Netistä löytyy kyllä tarinoita striikkareista, jotka ovat juosseet ennen ja jälkeen suurtenkin leikkausten. Päätän, ettei minun tarvitse olla yksi heistä. Hermokipu suussa ei kuulosta yhtään tavoittelemisen arvoiselta kokemukselta.

Päivittäinen juoksu on kuitenkin ollut hyvä juttu. Parina viimeisenä päivänä juoksu tuntui kehossa suunnilleen samalta kuin hampaiden pesu: ai me tehdään nyt tätä – selvä sitten. Haluan sen tunteen takaisin ja uskon, että palaan uuteen streakiin myöhemmin.

Vinkkejä juoksuputkea suunnittelevalle:

– Älä aloita juoksuharrastusta tällä tyylillä. Jos lähdet tottumattomana juoksemaan joka päivä, saat ihan varmasti polvet, nilkat, jalkapohjat tai penikat kipeiksi, ja kun vain jatkat silti sitkeästi, kuukauden päästä olet lääkärin pakeilla.

– Varustaudu. Se, kuinka monet treenivaatteet tarvitset, riippuu siitä, kuinka usein peset pyykkiä. Juoksushortsit voi ehkä käyttää toisenkin kerran, paitaa varmaan ei. Kuinka monet urheilurintsikat tarvitset?

– Vaihtelu on hyvinvointia. Voivatko jalat paremmin, jos et juokse koko ajan samoissa kengissä? Mielenvirkeyden vuoksi kannattaa nähdä vähän vaivaa uusien maisemien etsimisessä. Joskus on kiva juosta yksin ja joskus yhdessä.

– Muista maltti. Miltä tasolta lähdet liikkeelle? Millainen kokonaiskuormitus sulle toimii? Koska lepopäivää ei ole, välillä täytyy malttaa juosta kevyitä minimilenkkejä. Mitä muuta liikuntaa harrastat ohessa? Streak ei välttämättä ole paras valinta kohtaan, jossa treenataan tavoitteellisesti vauhtikisaa tai pitkää matkaa varten – tai no varsin kokenut juoksija nyt varmaan voi tehdä ihan mitä tahtoo.

– Mieti maastoja. Sanotaan, että pehmeä alusta on nivelille hellempi kuin asvaltti. Itse juoksin tarkoituksella paljon poluilla, rannalla ja hiekkateillä. Toisaalta aivan uuden tyylin aloittaminen saattaa altistaa loukkaantumiselle – ei ehkä esim. paljasjalkajuoksua tähän kohtaan, jos ei sitä ole koskaan tehnyt. Rantahiekka oli selvästi riskirajalla leikittelyä – tajusin jälkeenpäin.

– Huolla. Joka lenkin jälkeen venytellään. Ja toki olisi varmaan hyvä venytellä ja rullailla muutenkin.

– Kuuntele kehoa. Jotkut juoksevat, vaikka mikä olisi – vatsataudissa, leikkauksen jälkeen, murtuneella jalalla. Juoksetko sinä loukkaantuneena tai sairaana? Sen päätät itse. Streakin aikana saattaa kolottaa ja lihakset kipeytyä – kannattaa kuunnella, mikä tuntuu normaalilta ja mikä ei.

– Milloin juokset? Mulle lounastauot olivat hyvä varaventtiili, jonka avulla lyhyet juoksut mahtuivat arkipäiviin. Jos liikunta jäi iltaan, oli vähän levoton olo siitä, tuleehan juoksu hoidettua. Toisaalta aamulla pelotti lähteä yksin pimeille kaduille. Treenikassia voisi kuljettaa autossa mukana kaiken varalta, kun joskus minimimatkan vaatima kymmenisen minuuttia saattaa avautua päivään aivan yllättäen.

– Rentoudu ja nauti. Kun menet joka päivä, treeniohjelmaa ei tarvitse miettiä. Juokseminen on jokapäiväinen huolto, johon ei tarvitse varata paljon aikaa. Jos on aikaa ja tuntuu hyvältä, voi mennä pidemmälle. Ellei, streakin aikana pieni on kaunista ja lyhyt lenkki riittävästi.