Syyssateet piiskaavat ikkunaa, eikä ulos huvita lähteä. Lähipiirin kesähölkyttelijät alkavat hiippailla kohti kuntosaleja ja sisäjumppia – keväällä sitten nähdään taas juoksubaanoilla, kuulemma.
Itse juoksen ympäri vuoden. Ehkä siksi, että hiihtäminen ällöttää (kiitos koululiikunnan ja pakkohiihdon), enkä koe saavani kiksejä muistakaan talvilajeista. Laskettelurinteessä piipahtelen satunnaisesti, ja siinäpä se sitten.
Kahvikupposten äärellä pohdittiin, miten kukaan saa näissä olosuhteissa mitenkään pidettyä lenkkeilymotivaatiota yllä – on aina vaan pimeämpää, märempää ja kylmempää.
Sanoisin, että rutiineja luomalla se onnistuu. Kun jo aamulla tekee tietoisen päätöksen iltahämärissä juostavasta lenkistä, se alkaa tuntua houkuttelevalta. Ja onhan siinä oikeastikin jotain oudolla tavalla houkuttelevaa – aika ihanaakin. Hämärässä on helppo vajota omaan meditatiiviseen kuplaansa.
Sekin edesauttaa, että varusteet ovat hyvät ja mukavat, säähän sopivat. Itselläni on tietyt vermeet tiettyihin lämpötiloihin: on eri paksuisia trikoita ja pitempää ja lyhyempää takinhelmaa. Juoksuhanskojakin on moneen tarpeeseen, ja niistä parhaimmat löytöni olen tehnyt Lidlin alelaareista: ohuimmat ihan vaan viileneviin syysiltoihin ja järeimmät niihin hetkiin, kun pakkanen kirpaisee kunnolla.
Treenipaikan ja -alustan vaihtelukin antaa harrastukseen uutta buustia. Välillä tekee mieli pinkaista kuntoportaita ja revitellä napit kaakossa, ja sitten on niitä päiviä, jolloin mäen nyppylöistä haluaa pysyä mahdollisimman kaukana. Joskus riittää ihan vaan se, että laittaa juoksumaton hyrräämään.
Ympäri vuoden on kivoja juoksutapahtumia, ja niihinkin ilmoittautumalla saa puskettua itseensä lenkkeilyintoa – ehkä. Tuossa taannoin pohdimme siskojen kanssa, että syksyn tapahtumien aikaan tuntuu aina olevan kimpussa lentsu jos toinenkin. Osallistumisen kanssa on enemmän epävarmuustekijöitä kuin keväällä ja kesällä. Tätä kirjoittaessani olen ollut kahden perättäisen flunssa-aallon kourissa. Niiden välissä ennätin käydä kolme kertaa lenkillä, ja taas on huilin aika. Kismittää ja ärsyttää – varsinkin kun omaan vuosikelloon alleviivaten merkitty syksyn ”the tapahtuma” on koittamassa ihan kohtsillään.
Kivaa vipinää tuo kuitenkin se, että keväällekin on jo tullut buukattua kaikenlaista. Ja niin kuin edellisen flunssakierteen melskeissä ja juoksutapahtumien jäädessä väliin vannoin, että ikinä en enää etukäteen ilmoittaudu mihinkään. Mutta joihinkin on vaan ilmoittauduttava, jos niihin mielii, sillä nehän viedään käsistä. Horisontissa siintää nyt kivasti vatsanpohjaa kutkuttava KK Nuts 55 km. Pikkusisko selvästikin vähätteli reitin rankkuutta, kun houkutteli sinne mukaan. Totuus on alkanut valkenemaan YouTube-videoita vilkuilemalla: ei taida olla ihan tasamaan lenkki luvassa.
Tossua toisen eteen siis, ja tavoitteita kohti! Aina tavoitteiden ei tarvitse olla ihan noin suurisuuntaisia, ja jokainen määrittää ne ihan omista lähtökohdistaan. Joskus riittää ihan vaan, että harrastuksestaan saa lisää virtaa ja eväitä arjen pyöritykseen. Ja jos asiaa oikein pysähtyy pohtimaan, juuri tuossa kohtaa ei tosiaankaan ole kyseessä mistään ”ihan vaan” -jutusta – sehän onkin itse asiassa koko homman ydin ja juonen juuri. Lyhytkään lenkki ei ole turha, ja jokaisella askelella mieli elpyy. Ja vaikka taivaalta tulisi räntää vaakatasossa, lenkin jälkeistä voittajaoloa ei peittoa mikään.
p.s Ehkä pieni motivaatiobuusti löytyy tästäkin: KK Nutsille ilmoittauduttuani huomasin, ettei minulla ole mitään hajua gaiterseista tai avaruuslakanoista, saatikka juoksutakkien vesipilariarvoista. Kun nämä varusteet ovat reitillä pakollisia, saan hyvän syyn palkita itseäni aika ajoin uusilla juoksuvermeillä. 🙂
Juoksusiskot® - The Running Trio 