Olen jotenkin ajatellut, että isosiskoni on hieman hassu hurahdettuaan ultrajuoksuihin, joissa monotonisesti kierretään tuntikaudet juoksurataa ympäri. Mutta kuinkas ollakaan, päädyin itsekin nauttimaan ratajuoksun kisatunnelmista muutama viikko sitten.
Kuten moni blogiamme tiiviimmin seuraava tietää, olemme sisaruksina hieman painottaneet erilaisia juoksuja. Siinä missä nuorimmainen osallistuu duathloniin tai triathloniin, minä olen rämpinyt mieluiten poluilla ja isosiskolle ovat kelvanneet niin maantiemaratonit kuin radatkin.
Vaikka juoksua ja lenkkeilyä harrastaneena itsekin ehkä ajattelen, että on sama, missä ja miten juoksee, eroakin on. Lähtiessäni ex tempore mukaan ratajuoksuun, hyppäsin syvään päätyyn täysin kylmiltäni ja valmistautumatta.
Ratajuoksu yllätti positiivisuudellaan. Olin ajatellut, että radan kiertäminen on niin yksitoikkoista, että hölkkäilen vain tapahtuman alun, ja siirryn sitten kisakatsomoon. Mutta juostessa mieli muuttui. Kun tunti oli takana, ajattelin, että hölkkään vielä toisenkin. Sen jälkeen ajattelin, että jatkan puoliväliin. Sitten sain päähäni, että juoksen sataan kierrokseen saakka. Vikaan tuntiin. Ja hei sisko, nyt enää kymmenen minuuttia! Ne vielä mennään.
Vaikka kokemattomuuteni näkyi tuloksessa, ei tavoitteesta muutamalla sadalla metrillä jääminen lopulta juurikaan harmittanut. Ymmärsin, että olin lähtenyt tapahtumaan täysin valmistautumatta. Takana oli juuri podettu influenssa. En ollut tankannut. En ollut perehtynyt siihen, miten omatoimisesti tällaisessa kisassa olisi tankattava energiaa. Siinä, kun itse poimin satunnaisesti suuhuni mitä milloinkin teki mieli, maamme huiput kisa-avustajineen nauttivat milligramman tarkasti kisavaiheen edellyttämät energiat ja elektrolyytit.
Ja vaikka en osannut valita oikeanlaisia kenkiä kovalla pinnalla juoksemiseen, sähläsin wc-käyntien kanssa ja en ymmärtänyt seurata matkan kertymistä näyttötaululta, olin kokemukseen tyytyväinen. Miten mukavalta juostessa tuntuikaan, kun juomaa ja suolaa sai napata silloin, kun mieli teki. Ja miten hupaisaa oli tajuta, että energiaa ei kannata hukata turhaan koipien ylettömään nostamiseen, kun tasaisellahan tässä juostaan. Tai miten psykologisesti vaikuttava puolivälin suunnavaihdos oli. Ja kuinka merkittäviä konkareiden antamat kommentit kisan aikana olivat.
Ensikokemus ratajuoksuun sai siis minutkin innostumaan aiheesta. Ehkäpä juoksen radalla toistekin – ihan suunnitellusti ja harjoittelemalla. Suositan kaikkia, joita hiukankaan ratajuoksutapahtumat kiinnostaa, testaamaan lajia, sillä ehkäpä ratajuoksun syvimmän olemuksen voi ymmärtää vain kokeilemalla sitä.
Juoksusiskot® - The Running Trio 