Kalifornia/ulkosuomalainen, Puolimaraton, Tapahtumat, Uncategorized

San Diego: Puolimaraton

”Se mikä siellä juostessa sitten oikeasti vaivaa, on jokin ihan muu juttu kuin se, mistä etukäteen oli huolissaan”, sanoi noin vapaasti suomentaen podcastin emäntä puolimaratoniani edeltäneellä viikolla. Ja tätä lausetta sitten mietin siellä yhdeksän mailin kohdalla, kun alkoi se pystysuoran tuntuinen ylämäki.

Oikean jalan nilkka oli jo muutaman mailin ajan kipuillut joka askeleella. Kengät, jotka olivat treenissä olleet aivan taivaalliset, tuntuivat nyt kisassa hyvin ikäviltä. Mietin, kannattaisiko pysähtyä säätämään nauhoja. Totesin, että todennäköisimmin kyse ei ollut nauhoista, joten tuskinpa saisin paljoakaan muutosta aikaan. Päätin vain jatkaa matkaa ja antaa jalan murehtia omista ongelmistaan. Jalka jatkoi murehtimistaan, kunnes unohdin sen, eikä ole sittemmin inahtanutkaan.

Se, minkä olin olettanut koituvan ongelmaksi, oli edellisenä torstaina alkanut nuha. Töissä tiesin yhtäkkiä, että lasten potema flunssa oli kuin olikin päässyt tarttumaan. Illalla annoin rahauhreja apteekissa. Flunssahyllystä löytyi kaikenlaisia troppeja, jotka huojentavasti lupasivat lyhentää nuhan kestoa. Sinkitin seuraavat päivät armottomasti aina kun en ceevitamiinittanut.

Lauantaina selvitin vielä ekspossa, millaisia vaihtareita saisin tehdä, jos seuraavana aamuna heräisin kauheaan köhään. Kisatyöntekijä sanoi, että saan halutessani jäädä hotellille nukkumaan ja juosta kisan virtuaalisesti myöhemmin.

Nukkuminen ei kuitenkaan kuulunut viikonlopun ohjelmaan. Hotelli nimittäin sijaitsi aivan Gaslamp Quarterissa, San Diegon keskustassa, koska siitä oli vain lyhyt kävelymatka lähtöviivalle. Ymmärtämättä oli jäänyt, että nuoret ja turistit juhlisivat hotellin viereisissä huvittelukeskuksissa aina aamuneljään saakka sellaisella volyymilla, että autojen varashälyttimet laukeilisivat. Se oli kuin olisi yrittänyt rock-konsertissa nukahtaa – korvatulpat korvissa ja silti kärvistellen.

Sunnuntai-aamuna kuulostelin oloani tosi tarkkaan ja päätin luottaa niihin noin tuhanteen googlettamaani artikkeliin, joissa vakuutettiin, että jos se on vain kaulan yläpuolella, saattaa juoksu tuntua kamalalta, mutta vaara ei uhkaa eikä henki lähde.

San Diegon puolimaraton ei välttämättä ole monellekaan suomalaisjuoksijalle destination race, mutta voisi aivan hyvin olla. Reitti oli kaunis, reilun viiden tuhannen juoksijan joukko juuri sopiva, tunnelma mahtava, vapaaehtoiset uskomattoman kannustavia ja kokonaisuus kaiken kaikkiaan ihan nappiin järjestetty. Kun aaltoni lähti aamukahdeksalta matkaan pitkin rantatietä, meri oli tyyni ja kaupunki uninen. En pysähtynyt ottamaan kuvia, ehkä olisi pitänyt. Hymyilin koko ajan ja huutelin kiitoksia ihmisille, joita ilmestyi kadunvarsille juoksijoita kannustamaan.

Etukäteen olin vannonut, että juoksen sen kamalan ylämäen. No en juossut, eivätkä ympärilläni muutkaan. Vaikka olin mielestäni kaksi vuotta opiskellut korkeusprofiilikarttaa, nousun jyrkkyys ja pituus pääsivät sittenkin yllättämään. Kaiken kaikkiaan yhtäjaksoista nousua oli siis reilut kolme kilometriä. Siitä kaksi tiukinta osuutta noustiin suunnilleen 85 asteen kulmassa, niin että jos juoksija ei askeltanut varovasti, hän kieri selän kautta takaisin alas! Nopeammin se meni kävellen, ehkä. Powerhaikaten!

Olin mäessä aika onnellinen siitä, että olin varannut vyölaukkuun mukaan omat geelit. Niitä piti olla matkan varrella jossain saatavilla, mutta missasin ehkä tarjoilun. Otin tavallisen geelin 6 mailin kohdalla, kofeiinilla terästetyn 9 mailin tietämillä ja jotain imeskelin sitten vielä 12 mailin tuntumassa, kun tuntui, että joku on varmasti mitannut matkan väärin.

No jaksoin minä maaliin. Ja juoksin ihan suunnitelman mukaan viimeiset kolme mailia kovempaa vauhtia kuin aiemmat kymmenen. Olivat sattumalta myös alamäkeä.

Alkuviikosta olin pohtinut nopeustavoitteita ja sitä, minkä pupun matkassa juoksisin. Sitten olin heittänyt nopeushaaveet romukoppaan, kun taistelin kehoni kanssa vain lähtöviivalle pääsemisestä. Hyvä niin: omasta aallostani puput näyttivät puuttuvan kokonaan. Matkan varrella kohtasin edellisen aallon kanssa matkaan lähteneen 2.30-jäniksen ja mietin tovin, olisiko pitänyt jäädä sen kanssa hengaamaan. Mutta jalka nousi ja matka taittui, joten en malttanut jäädä jänön seuraksi.

Perhe oli tullut mukaan ja odotteli Petco Parkin urheiluareenalla. Jostain olin saanut sellaisen käsityksen, että areenalla juostaan vielä yksi 400 metrin kiekka ympäri, mutta eipä mentykään kuin ehkä kolmasosakierros. Siinä meinasi tulla loppukirille kiire, kun yhtäkkiä hoksasin, että maali onkin tuossa. Höh. Monen voiman rippeet oli ihan turhaan säästelty siihen kohtaan, jotta ipanat näkisivät äidin juoksevan vahvasti maaliin. Loppuaikaa katsoessani tiedän, että hyvänä päivänä se olisi ollut parempi, mutta kaltaiselleni sunnuntaipirkolle tämä tulos oli huonona päivänä oikein hyvä.

Painava, kimaltava mitali irtosi komeiden nuorten sotilaspoikien käsistä ja jonkun selfienkin siinä sitten vielä räpsäisin, ennen kuin lähdin etsimään perhettä ja ilmaista banaania.

Paluumatkalla hotellille kannustin reitillä vielä olevia, kuten minua ennen lopettaneet olivat minuakin kannustaneet. Perhe sitten asettui ystävällisesti näköesteeksi minun ja juoksijoiden väliin, kun hetkeä myöhemmin istuin pepullani katukiveyksellä ja päästelin ärräpäitä vasemman jalan ankaran kramppauksen vuoksi. Lapset arvioivat, ettei välttämättä kenenkään kisamoraalia siinä kohden nostattanut nähdä minun vinkuraan vääntyileviä varpaitani. Että jotain siinä tankkauksessa olisi ehkä voinut parantaa.

Mieleen jäivät: kauniin kanavan varrelta ylellinen asuinalue, kanavan tyyntä vettä halkonut pieni kalastajavene. Lastenrattaita työntäen juossut pariskunta, jota kannustin kymmenen mailin tietämillä. Nuori tyttö, joka taittoi reitin pyörätuolista käsin – ja oli jo selvitellyt ne hirvittävät mäet siinä vaiheessa, kun hänet näin. Niitä ei siis meinannut päästä kahdella jalalla käveleväkään. Ja neljän mailin kohdalta reittiä valvonut naispoliisi, joka jutteli kovaääniseensä kannustavasti ja vitsaili välillä, että ylinopeussakkoja tässä pitää ruveta jakamaan nopeimmin juokseville. Koululaisten marching bandit, jotka soittivat matkan varrella musiikkia. Innostuneet vapaaehtoiset, jotka tarkistivat lapusta nimen ja katsoivat silmiin: ”You got this, Sirpa!”

Päätin jo etukäteen, että tähän on hyvä ottaa pieni treenitauko. Olenkin nyt ehtinyt vallan hyvin istua nojatuolissa katsomassa elokuvia. Vähän alkaa jo kutkuttaa ajatus treenistä, mutta toisaalta juoksun ajan täysin rauhallisena pysynyt nuha hermostui kokonaissuorituksesta kuitenkin. Ja mikäpä tässä on nuhatellessa, kun seuraava lappujuoksu saattaa olla vasta heinäkuussa – niin, tai saattaahan sitä johonkin innostua jo aiemminkin. 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s