Kivoja juoksutapahtumia

Juoksukalentereita on jos jonkinmoisia, ja silti on joskus vaikea löytää tapahtumatietoja. Harmittaa kauheasti, kun jälkeenpäin kuulee, että jossain on ollut joku kiva juoksu, eikä itsellä ole ollut siitä mitään hajua! Siitäpä se ajatus sitten lähti: kootaan tähän postaukseen ainakin ne oman juoksuelämän aikana eteen tulleet kivat tapahtumat, joista voi olla iloa muillekin. Matkan pituudella ei ole tässä jutussa nyt väliä: tosi hyviä hyrinöitä on tullut niin viiden kilometrin kuin viidenkymmenen kilometrin juoksutapahtumasta.

Tukholman maraton: Postaus löytyy vaikkapa täältä. Takuuvarmasti kiva tapahtuma, hyvin järjestetty ja helppo osallistua. Miinus on se, että osuu yleensä koulujen päättäjäisviikonlopulle. Aina on lähipiirissä tai sen liepeillä joku, jolla on ylppärit tai muut valmistujaiset. Selittele siinä sitten, että juokset mieluummin. Mutta kannattaa mennä, Tukholmassa on aina hyvä fiilis. Ehkä toinen miinus on se järjetön Västerbron silta, joka kiivetään kahteen kertaan. Uusitulla reitillä nousua on vieläkin enemmän kuin aiempina vuosina. Mutta voihan siinä ottaa muutaman kävelyaskeleenkin, ja sitten taas kiristää vauhtia, kun alamäki alkaa. Maalialueella on hyvät jälkitarjoilut. Jos reissuun lähtee laivalla, sielläkin on yleensä mukavat säpinät juoksun jälkeen.

Vantaan maraton: tasainen reitti, mäkiä saa etsimällä etsiä. Miinuksena ajankohta: aina sataa, tai jos ei sada, sateen uhka on päällä. Ja osuu tyypilliseen flunssakauteen. Mikään ei kismitä enempää kuin se, että olet ilmoittautunut etkä starttaa. Siinä joutuu aina koettelemaan itseään – lähteäkö toipilaana/flunssan ensioireita potevana, vaiko ei. Tietenkin vastaus on ei, mutta aina se päätös on yhtä vaikea. Postauksia luettavissa täältä, tuolta ja sieltä.

HRD (Helsinki Running Day: puolikas ja kokonainen): täällä on tullut juostua monet kerrat. Ilmoittautumisen ajankohtana odotukset ovat yleensä suuret, mutta päivän koittaessa realismi iskee. Ei tullut taaskaan treenattua riittävästi, kevät yllätti juoksijan. Miinusta siis, että niin aikaisin keväällä. Vielä ei ole ennättänyt orientoitua kesän juoksukauteen. Mutta yksi Suomen tunnetuimmista tapahtumista, ihme ettei ole suurempaa suosiota sitten kuitenkaan saanut. Yleensä hyvät järjestelyt, hyvä reitti, hyvät reittitarjoilut. Jos tykkää isoista tapahtumasta, kyllä tämä kannattaa kokea. Tunnelmia voi lukaista täältä ja tuolta.

Espoon rantamaraton/puolikas: Ennen niin mäkinen ja kamala. Uusittuna tasainen ja merellisen ihana. Maratonilla lähes sama reitti kipsutellaan tuplana. Ajoittuu syyskuulle, jolloin ilma on vielä suhteellisen lämmin. Saman tapahtuman ympärillä on myös rantakymppi ja Aalto10. Rantamaratonille toivoisi enemmän osallistujia – ihmiset kun luovat sen tunnelman. Viimeisimmästä puolikkaasta fiilistelyä täältä.

Salon maraton (Andy)/puolikas: Takavuosina tuli juostua täällä monena vuonna. Sitten se jotenkin jäi. Harmi, että jäi, sillä pieneksi tapahtumaksi tämä on oikein kiva. Andy on järjestelyjen henki ja sydän; tämä on niitä tapahtumia, jotka pitkälti nojaavat yhden aktiivin innostuksen varaan. Salossa on kiva juosta, sinne on helppo mennä ja sieltä pääsee myös yöksi kotiin. Suhteellisen tasainen reitti. Miinusta on se, että reittiä suhataan tosi monta kertaa. Rapsaa ei tästä blogista löydy, sillä viimeisin Salon maraton tuli juostua aikana ennen blogia. Sieltä Anulle napsahti pariin kertaan jopa sijoituspokaali – hyvät muistot siis!

Helsinki Twilight Run: Välillä heinäkuun loppuun ja toisinaan elokuun puolelle asettuva kesäillan puolikas. Tapahtuma on mutkaton. Reitti on mukava ja maisemat merellisen kauniit. Välillä juostaan asfaltilla ja toisinaan pieniä pätkiä hiekkapohjalla. Tästä enemmän sieltä ja täältä tai tuolta!

Porvoon mitalla: täältä löytyy juttua Porvoon juoksuun valmistautumisesta, ja tuolta sitten itse juoksusta. Porvoo itsessään on viehättävä pikkukaupunki. Vanha Porvoo on idyllinen, ja juostessa saa fiilistellä menneiden aikakausien havinaa. Pieni tapahtuma, vähän juoksijoita. Jos tykkää pikkujuoksuista, tämä kannattaa käydä kokeilemassa. Nopeimmat saavat palkkioksi Porvoon mitalla -mittamukit. Me hitaammat hankimme sellaiset itse. 🙂

Sohvaboikotin uudenvuoden juoksu: Uusi vuosi lupailee parempaa ja ehompaa elämää. Siksipä aattojuoksu sopii kuin nenä päähän. Kun nyt juoksen, varmasti tuleva vuosi tuo tullessaan pelkkää hyvää. Vaurautta, juoksukuntoa, treenatun kropan. No, ei ole tuonut, mutta hyvä tapahtuma silti. Juoksun jälkeen on tarjolla glögiä ja pari piparkakkuakin. Sen jälkeen voi sitten hyvällä omallatunnolla siirtyä juhlistamaan vuoden vaihtumista. Miinusta on se, että ikinä ei tiedä, pitääkö valita nastalenkkarit vaiko tavalliset. Järjestäjän syyhän se ei ole mitenkään, että luontoäiti on niin ailahtelevainen. Ratkaisuehdotus: irtoremmit, jotka voi laittaa lenkkareihin tarvittaessa. Ovat sen verran edulliset, että ei haittaa, jos toinen tai molemmat häviävät sinne poluille. Kiva tapahtuma, kannattaa mennä! Postaus täältä.

Kaarinan rataultra: Jos ultrajuoksu on ihan must, ja jos kuulut niin outoihin, jotka saavat kiksejä urheiluradan kiertämisestä, tämä on juuri Sinun juttusi. Ja tokihan suuntaa vaihdetaan kolmen tunnin välein, joten ei se niin puuduttavaa ole, kuin voisi kuvitella. Tässä on sitä jotain, mitä on vähän vaikea selittää. Luepa tästä!

Salla Midnight Trail Run: Keskikesän yöttömässä kesäillassa ja mahtavissa Lapin maisemissa juostava, pieni, mutta kovatasoinen polkujuoksutapahtuma, minne on kiva mennä, jos kesälomareissulla pyörii niillä seuduilla. Järjestelyt toimivat mutkattomasti. Reitti on vaihteleva ja melko haastava, ja matkaksi voi valita lyhyemmän tai pidemmän 24 kilometrin matkan. Fiiliksiä voi lukea täältä.

Kopparnäs Coast Trail: Reitti on kyllä yksi kauneimmista, joita on tullut rämmittyä. Nimenomaan rämmittyä, sillä tämä on polkujuoksu, jossa polkuja ei ole. On kallioita, risukoita ja kaikenlaista alustaa. Pitempi matka on 18 kilometriä: siitä postaus täällä. Mahtavat kiksit saa lyhyemmältäkin taipaleelta, sillä maisemat ovat vertaansa vailla. Rapsa löytyy täältä.

Kuva: Poppis Suomela. Zoomattu alkuperäisestä kuvasta; alkuperäinen on tarkempi ja laadukkaampi, koska ammattikuvaaja….

Nuuksio Bodom trail: Erittäin hyvin järjestetty polkujuoksutapahtuma, missä matkojen pituudet vaihtelevat. Tapahtuma kerää paljon osallistujia, eikä polulla juosta ainakaan yksin. Lisää voit fiilistellä blogista.

Espoo Trail Run: Useita kertoja vuodessa järjestettävän polkujuoksutapahtuman taustalla häärivät Espoon Akilleksen suunnistajat. Tapahtuma sopii niin aktiivijuoksijoille kuin harrastelijoillekin. Koko perhe voi tulla mukaan, ja tuotto käytetään lasten ja nuorten harjoitustoiminnan kehittämiseen. Matkojen pituudet ovat 3, 7 ja 14 kilometriä. Tunnelmia täältä.

Paukunharjun polkujuoksu: Kylätunnelmainen, Hyvinkään Hiihtoseuran ja Hyvinkään Juoksijoiden järjestämä polkujuoksutapahtuma Hyvinkään Hiihtoseuran majalta. Matkat vaihtelevat 8,5 km:stä puolikkaaseen. Kotiintuomisiksi saa mukavan palkintokassin. Omat luokkansa kisailijoille ja harrastajille. Mukava metsäinen juoksu.

KK Nuts: Ehkäpä suomen paras ja kaunein polkujuoksutapahtuma, mille osallistumisen kipinä kyti pitkään. Matkat vaihtelevat 14 km:sta 160:een. Ehdottomasti kisa, jossa kannattaa käydä. Kokemuksista voit lukea täältä.

Länsiväyläjuoksu: Alkukevääseen ajoittuva, mukava tapahtuma. Tähän aikaan vuodesta on hyvä mitata omaa juoksukuntoaan tai juosta muuten vaan alkukesän ensimmäisiä pitkiä lenkkejä. Matkoja on lyhyestä kävelystä 17 kilometriin. Reitti on kaunis ja vaihteleva ja tapahtuma vetää osallistujia. Täältä on jokaisella kerralla jäänyt takataskuun varsin mukavat fiilikset.

Jyväskylä Finlandia: Jos klassinen musiikki saa aikaan värinöitä, tässä tapahtumassa värinät ovat pelkkää plussaa. Kaunis järvireitti, matkan varrella kajahtelee Sibelius aidon orkesterin soittamana. Ehdottomasti juoksu, joka pitää kokea. Rapsaa ei valitettavasti ole tästäkään, sillä edellisestä juoksusta on jo vierähtänyt aikaa. Mutta ehkäpä tulevaisuudessa…

Forssan puolimaraton/maraton (Suvi-ilta): Kiva kesäkuinen tapahtuma, jossa väkeä riittää. Lajeja riittää kaikille; on pitkää ja lyhyttä matkaa, ja rullaluistimillakin voi sutkutella. Monet paikalliset kokoontuvat reitin varrelle kannustamaan. Postausta ei ole, sillä viimeksi tuli juostua tässä tapahtumassa vuosia sitten, kauan ennen kuin aloitimme bloggaamisen. Hmmm, ehkä Forssaankin kannattaisi mennä uudelleen.

Joulujuoksu: Pelastakaa lapset ry:n juoksutapahtuma, missä hölkätään, juostaan tai kävellään viiden kilometrin mittainen lenkki Töölönlahdella ja tuetaan osallistumismaksulla hyvää asiaa. Osallistujille on jaettu mitalin sijaan samanväriset pipot. Tapahtuma, jossa voi juosta ystävien kanssa pikkujouluhengessä. Kaupan päälle saa vielä iloisen mielen. Postausta ei löydy tästäkään, mutta pistetäänpä tämäkin tulevien juoksujen suunnitelmalistalle.

Helsinki Midnight Run: Tapahtuma, joka lupaa tunnelmaa – ja pitää lupauksensa. Matkoina 5 tai 10 kilometriä pimenevässä Helsingin illassa. Sateettomana syysiltana aivan paras juoksu Helsingin keskustassa. Juoksutunnelma säilyy alusta loppuun huikeana. Hehkutusta löytyy enemmän täältä.

Terveys edellä (hemmetti, miten vaikeaa!)

Kroppa huutelee kyllä, kun se alkaa olla finaalissa. Niitä huuteluja tosin mieluusti väistelee – tuttu juttu monille.

Viime kuukaudet ovat olleet omassa arjessani melkoisen stressaavia. Tiedossa on, että liiallinen stressi vie ilon ja aiheuttaa huonounisuutta ja pinnan kiristymistä. Ja vaikka itsekin tajuaa, mistä on kyse, miten sitä onkin niin tollo, että sitten vielä itse omalla toiminnallaan lisää kehon stressikuormaa. Vaikkapa treenaamalla maratonille, kun tuli luvattua.

Meri – loputon energianlähde!

Koronatestin kaksi viivaa ovat sallittu selitys maratonin väliin jättämiselle, mutta ehkä pitäisi ymmärtää vähemmästäkin. Jos pelkästä tavanomaisesta työpäivästä palautuminen tuntuu vaikealta, ehkä voisi olla itselleen vähän armollisempi. Liikkua siten, että se toisi iloa ja uutta energiaa – eikä siten, että ne viimeisetkin energiarippeet ovat tiessään.

Minä ja siskoni Katja olemme pitkin vuotta hehkutelleet, että syksyllä on Vantaan maraton. Niin onkin – mutta ilman meitä. Vielä viime hetkeen saakka aprikoimme molemmat, eikö tässä sittenkin voisi lähteä radalle. On ihan hirveän vaikea myöntää, että ei voi.

Myöntää se kuitenkin nyt täytyi. Tulin katsoneeksi aivan sattumalta Yle Areenasta dokumentin sydänkuolemista (nyt menee dramaattiseksi…). Dokumentti oli pysäyttävä: on ihan oikeasti järkevää sanoa ei, kun terveydentila sitä edellyttää. Maraton, puolimaraton ja lyhyempikin rypistys on kisamielessä kova rasitus terveellekin ihmiselle. Puolikuntoiselle se voi olla kohtalokasta.

Tässä kohtaa joutuu tsemppaamaan itseään ihan tosissaan. Sitä vain odottaa hetkeä, että tuntee taas askeleen lentävän. Mutta onneksi on paljon muitakin ilon aiheita; rauhallinen metsäpatikointi nuotiokahveineen tai hetki meren äärellä aaltoja katsellen. Kun tekee asioita, joista nauttii, psyykkeen ja kropan kuormittuminen tasaantuvat. Muutaman päivän pieni himmailu ei kuntoa kaada, ja terveenä on sitten taas kiva kirmailla.

Täysikuu keskellä merenselkää – ja täysi hiljaisuus.

Päivälehtien lööpit huutelevat, että edessä on kova influenssasyksy. Koronalukematkin ovat taas koholla. Taitaa olla aika kaivaa käsidesit esiin. Nautitaan silti elämän mukavista antimista; tähän aikaan vuodesta on ihanaa katsella tähtitaivasta, kuunnella iltatuulen huminaa ja sytytellä kynttilöitä. Elämä on kivaa – vaikka maraton nyt tältä erää jäikin juoksematta.

Niemenkärjessä viritellään nuotiokahvihetkeä – nautinnollista!

Tavoitteita kohti – ja hieman ylikin!

Katselin ohjelmaa ”14 huippua –  mikään ei ole mahdotonta”. Dokumentti kertoo nepalilaisesta vuorikiipeilijä Nirman Purjasta, joka kiipesi tiimeineen kaikille (14) Maapallon yli 8 000 metriä korkeille vuoren huipuille, puolessa vuodessa – rikkoen vastaavan ennätyksen seitsemällä vuodella. Onnistuminen itselleen asettamassa haasteessa liittyi Purjan mukaan itseluottamukseen sekä positiivisuuteen.

”Kaikki on kiinni luottamuksesta omiin kykyihisi. Sinulla on aina oltava positiivinen mielenlaatu, koska joskus asiat menevät pieleen”

Toki onnistuminen liittyi tässäkin vahvasti tahtoon. Siihen, että oli valmis etsimään ratkaisuja silloinkin, kun epäonnistuminen oli onnistumista ilmeisempää.

Jungfraujoch – Top of Europe (3454 m)

Ja samat asiat – luottamus, positiivisuus ja hieman ylioptimistinen mielenlaatu – auttavat meitä kaikkia omienkin tavoitteiden kohdalla. Koetoksen keskellä tärkein onnistumiseen vaikuttava tekijä on mieli. Moni asia voi – ja usein – menee pieleen. Mutta, jos silloin, sen vastoinkäymisenkin hetkellä suuntaa ajatuksensa pois siitä rikki hankaantuneesta pikkuvarpaasta ja fokusoi ajatuksensa maaliin pääsyyn, voittaa paljon.

Mutta välillä meitä ajaa eteenpäin myös surulliset tunteet. Ja vaikka en tiedä, mitä tarkalleen naisten sarjan Jerusalemin maratonin voittaneen Valentyna Veretskan mielessä liikkui kisan aikana, voin kuitenkin kuvitella henkisen tuskan siivittäneen hänen askeleitaan. Harva puolisonsa rintamalle jättänyt ja lapsensa kanssa sotaa paennut kykenisi samaan.

Ihailen muitakin itseensä uskovia naisia, kuten vaikkapa Raija Alapeteriä, joka on kipparoinut suomalaisia naisistoja ARC-purjehduskilpailuissa yli Atlantin. Tai Kathrine Switzeriä, joka ensimmäisenä naisena juoksi maratonin, mahdollistaen meille sen, että saamme vapaasti kokea murusia samanlaisista huuman hetkistä. Ja ihailen luonnollisesti keski-iässä toispuoleisesti sairaalassa halvaantunutta äitiäni, joka on ollut monessa asiassa periksiantamaton.

Äitini yksi tavoite – Grand Ganyon.

Vaikka omat tavoitteet niin elämässä kun juoksuharrastuksen suhteen kalpenevat ja ovat mitättömiä huikeita saavutuksia tempaisevien ihmisten rinnalla, ajaa samat biologiset ominaisuutemme meitä eteenpäin. Sillä kuten emeritusprofessori Heinrich Bernd toteaa, ”syvällä sisimmässämme olemme kaikki juoksijoita.” Kunhan vaan asetamme itsellemme tavoitteita, uskomme itseemme, voimme haaveemme toteuttaa ja mennä jopa hieman ylikin.

Virtaa menneistä ja tulevista haasteista

Me juoksusiskokset olemme ihan oikeassakin elämässä sisaruksia. Juoksemisen olemme löytäneet kukin omaan tahtiimme. Pikkuhiljaa siitä on kehkeytynyt meille jokaiselle oman näköinen juttu: yksi kipittelee poluilla, toinen pitkää matkaa maanteillä ja kolmas on ottanut omakseen duathlon-triathlon -maailman.

Meistä nuorin, Sirpatherunner, asuu (miltei) ikuisessa kesässä Texasissa. Siellä juoksukelit ovat suuren osan vuodesta lämpöiset – välillä ehkä liiankin, näin suomalaisesta näkökulmasta. Me kaksi muuta, Katjatherunner ja Anutherunner, olemme tottuneet siihen, että kesä kestää vain hetken. Suurin osa juoksuvuotta on kaikkea muuta kuin shortsikeliä. Nyt kun rapakelit ovat taas alkaneet, on ehkä aika vilkaista mennyttä juoksukautta ja miettiä, kuinka monta ilmoittautumista on jo tullut tehtyä ensi vuodelle…

Sirpatherunner:

Juoksin tänä vuonna kaksi puolimaratonia. San Diegon oli tarkoitus olla eka puolikas ikinä jo vuonna 2018, mutta kun kotona tapahtui laaja vesi- ja homevahinko, suunnitelmat muuttuivat ja SD Half siirtyi vuodella. San Diego on ihana kaupunki ja vähän riskillä flunssatoipilaana juostussa matkasta jäi hyvä mieli.

San Diegon jälkeen juoksin samoilla treeneillä suunnittelemattoman puolikkaan Wacossa, kun työkaveri yllytti hullua ja houkutteli mukaansa. Wacon juoksu oli kolmesta puolikkaastani ehjin, ja paransinkin siellä PR:ää noin kymmenellä minuutilla.

Kisakauden kohokohta oli kuitenkin kesäkuinen duathlon San Marcosissa. Kahden lajin taktiikka tuntui sopivan mun psyykelle loistavasti (miksi olla surkea vain yhdessä lajissa kerrallaan?!) ja monipuolisuus piti treenin kiinnostavana. Tutustuin pyörän selässä uuteen asuinalueeseemme ja hyödynsin taloyhtiön kuntosalipalveluja ahkerasti: juoksin paljon matolla ja kävin spinning- ja joogatunneilla.

Duathlonin kaksi kiivastahtista 5K:ta teksasilaiseen tapaan lämpimänä kesäpäivänä (n. +30 C) saivat minut kuitenkin lupaamaan itselleni, että ennen seuraavaa moniottelua opettelen uimaan. Ainakin pääsen aloittamaan kahakan vaatteet märkinä! Jos vain olisin tiennyt, kuinka ison urakan siinä otin itselleni…

Seuraava tavoite on siis ehkä sprintti-triathlon joskus kevään korvilla. Ensin tarvitaan kuitenkin vielä monta uintitekniikkatuntia, ja jostakin hermostunut hamstring-aluekin pitää saada fysioterapeutin avulla hyvään hallintaan.

Ikäryhmäpalkittu ensikertalainen duathlonisti

Katjatherunner:

Kulunut juoksuvuoteni on näin jälkeenpäinkin katsottuna varsin onneton! Juoksin keväällä yhden puolimaratonin suunnittelematta ja kipsuttelin sisareni Anutherunnerin kanssa Länsiväyläjuoksun.

Vaikka juoksut kulkivat, stressaava elämäntilanne ja sahaavat syketasot hillitsivät menoa ja veivät fiiliksen pidempien matkojen juoksemiselta. Päätavoitteena olleet Karu ja KK Nuts 55 siirtyivät ensi vuoteen.

Muuten vuoteen on mahtunut hiihdon harjoittelua ja laskettelua, suunnistusta, purjehdusta sekä melontaa. Lisäksi kesällä kävelin ja ajelin työpaikan kilometrikisan innoittamana pidempiä pyörälenkkejä tandemilla ja juoksin hitaita pk-lenkkejä. Yksi kesän kohokohtia oli ehdottomasti pyörällä viilettäminen pitkin Tallinnaa!

Kun fb-uutisvirtaan pamahti tieto Karun ensi kevään ajankohdasta, tuli olo, että pitäisi jälleen systemaattisemmin alkaa treenata – vaikkei tuo Karua itselle ehkä se sopivin juttu olekaan. Mieluiten tarvon ajatuksineni metsässä ja hipsuttelen eteenpäin pitkospuilla tai rämmin Pohjois-Suomen poluilla.

Jossain niin metsässä.

Tärkeintä itselle juoksemisessa ei ole enää ne ajat ja elämää suuremmat saavutukset, vaan kunnosta ja itsestä huolehtiminen, ulkona liikkuminen sekä onnellisuus, minkä kuljetut lenkit ja sen myötä nousevat endorfiinihuiput antavat.

Anutherunner:

Taakse jäävän juoksukauden ehdottomin huippu oli osallistuminen ultrajuoksuun. En tiennyt siitä mitään, kunhan lähdin. Vuosien varrella on tullut juostua lähes 30 kokopitkää maratonia, joten kuvittelin, että siinä se menee samoilla treeneillä. Olin kuitenkin kuin Liisa Ihmemaassa; silmäkulmista vilkuilin kanssajuoksijoiden maneereita ja tajusin, että kyse on ihan eri lajista. Mutta tietenkin ensi vuonna uudestaan, ilman muuta…!

Tukholman maraton jäi myös mieleen, sillä se oli kokemuksena erityisen hankala ja työläs. Olin satuttanut jalkani kevään muissa juoksuissa, ja se toi omat haasteensa. Vaan tulipa tehtyä sekin.

Lappujuoksujen lisäksi ja jalkahankaluuksien kompensaatioksi kesään mahtui onneksi myös leppoisia kokemuksia. Vietimme ison osan kesästä veneillen, ja kolusimme ihania Saaristomeren saarikohteita. Niissä oli kiva viipotella pitkin polkuja ja pikkuteitä ilman mitään päämäärää.

Jotenkin olen vähän kyllästynyt isoiksi paisuneisiin juoksutapahtumiin, joihin on tullut osallistuttua vuosien varrella. Luulen, että katselen ”sillä silmällä” ensi kaudelle pienempiä ja kotikutoisempia. On hienoa, että löytyy uutteria vapaaehtoisia, jotka organisoivat tapahtumia hartiavoimin. Pienissä juoksutapahtumissa tunnelma on ihan erilainen. Niissä sananmukaisesti toteutuu takavuosina jossain juoksupaidassani ollut slogan: from runners to runners.

Juoksulenkin jälkeen

 

Ja tulihan se tehtyä: Tukholman maraton 2019

Jos olisi ollut kyseessä ihan vain tavallinen maraton, en ehkä olisi lähtenyt. Jalkani kipeytyi kevään muista juoksuista siinä määrin, että olisi saattanut olla viisasta antaa sen toipua kaikessa rauhassa. Mutta kun kyseessä oli maratonmatka, jonka olin hankkinut miehelleni 50-v. lahjaksi ja hänen ensimmäiseksi maratonjuoksukseen, en voinut mitenkään jäädä itse kisakatsomoon. Kävin juttelemassa lääkärille ja kuvauttamassa jalkani. Popsin viikon lääkekuurin, ja kun mitään vakavampaa ei ilmennyt, uskaltauduin lähtöviivalle.

Juoksu jännitti enemmän kuin mikään muu pitkään aikaan. Pelkäsin, että parin viikon takainen puolimaratonilla kokemani tuska toistuu. Ja niinhän se toistui, onneksi kuitenkin moninverroin lievempänä.

En ollut juossut Tukholmassa pariin vuoteen, joten uusittu reittikin oli uusi kokemus. Olin tutustunut reittikarttaan ja profiiliin ennakolta, ja tiesin, että kolmenkympin tietämissä alkavat uuvuttavat ylämäet. Säästelin voimiani niihin. Ensimmäiset kymmenen kilometriä sutkuttelin kevyesti ja meno tuntui helpolta. Ohitin ensimmäisen juomapisteen pysähtymättä. Toisen kohdalla ihmettelin, miksi se oli sijoitettu ylämäen puoliväliin. Juomapaussin jälkeen todella moni jatkoi mäen loppuun kävellen. Itsellänikin oli vaikeuksia päästä juoksurytmiin.

Juomapisteitä oli kiitettävän paljon. Tuntui, että niitä tuli kohdalle ihan koko ajan. Valikoin tarkasti, mitä suuhuni pistin. Join vain pieniä kulauksia urheilujuomaa, ja aina päälle vettä. Muutamilla juomapisteillä otin vain vettä. Tarjoilu oli kaiken kaikkiaan runsas; oli suolakurkkuja, banaania, kasvislientä ja kokista. Loppumatkasta hörpäisin jopa kahvit Oatlyllä höystettynä!

Kaikki sääennusteet olivat lupailleet, että reitin varrella sataa. Olin kietonut kertakäyttösadetakin vyötäisilleni. Se alkoi ahdistaa puolimatkan kohdalla. Kun aurinkokin ilmestyi hetkeksi esiin, nykäisin sadetakin pois ja heitin roskikseen. Ja eipä aikaakaan, kun sade sitten alkoi. Sitä riitti sen verran, että kengät ja kaikki vaatteet olivat hetkessä läpimärät. Hien sekainen vesi valui silmiin, ja yritin hinkuttaa niitä kuiviksi paidan reunuksella.

Mutta se jalka, se kipeä. Se kesti hyvin 18 kilometriin saakka. Sitten alkoi puolimaratonilta tutuksi tullut kipu. Ensin nilkassa, sitten polvessa. Varoin askelta, jonka seurauksena reisi kramppasi. Kaiken huipuksi juoksin asfaltissa olleeseen rakoon ja astuin tyhjän päälle. Kun tiesin, että jalassa ei ole kivusta huolimatta mitään isompaa vikaa, päätin räpiköidä maaliin. Viisasta tai ei, näin kuitenkin päätin.

Kipu tuli ja meni. Kun se meni, juoksin lähes normaalia vauhtia. Kun se tuli, hölkyttelin hissutellen. Terävimmissä ylämäissä jouduin ottamaan kävelyaskeleitakin. 23 kilometrin kohdalla näytin ilmeisesti aika ankealta, sillä joku kanssajuoksija lohdutti, että hänestäkin on joskus maratonilla tuntunut pahalta. Laitoin lempparibiisin soimaan, ja kelasin sitä uudelleen ja uudelleen ainakin viisi kertaa. Vaivuin rytmiin, ja melkein huomaamatta olin lähestymässä viimeisen kymmenen kilometrin ylämäkiä. Ne ottivatkin koville. En muista aiemmilta Tukholman maratoneilta, että niin moni kovakuntoisen oloinen juoksija olisi kävellyt. Ylämäkiä tuntui olevan muutoinkin loputtomasti. Kun yhdestä selvisi, edessä oli toinen.

Neljänkympin rajapyykkiä lähestyttäessä tarjolla oli suklaata ja omenalohkoja. Kumpikin äklötti, joten ohitin ne tyynesti. Pelkkä ajatuskin sai voimaan pahoin!

Viimeiset kolme kilometriä olivat loputtoman pitkiä. Todella moni oli vaihtanut juoksemisen kävelyyn, ja itseänikin se houkutti. Tiesin kuitenkin, että jälkeenpäin ärsyttäisi suuresti, jos antaisin näin lähellä maalia periksi. Hoin itselleni, että hidaskin hölkyttely vie nopeammin maaliin kuin kävely. Jalkaa poltteli ja joka askel sattui, mutta päätin olla välittämättä siitä. Ohitseni juoksi nuorukainen avojaloin. Pohdin, että kuinkahan hellinä hänen jalkapohjansa mahtavat olla. Hetkeä aiemmin olin ohittanut miehen, joka paineli sukkasillaan kengät käsissään. Ajattelin, että kestän kyllä omat harmini, kun nuokin kerran kengittä selviävät.

Maaliviivan ylitin ajassa 4:52. Se ei ole ollenkaan parhaimmistoani, mutta mitäpä tuosta. Tuntui huikealta päästä maaliin!

Mitalin saatuani kävin hakemassa pussukkani tavarasäilytyksestä ja vaihdoin kuivaa päälle. Aurinkokin ilmestyi taas sateen jälkeen esiin. Soitin miehelleni, joka oli tullut hieman aiemmin maaliin elämänsä ensimmäisellä maratonillaan. Skoolasimme alkoholittomalla oluella ja nautiskelimme hetken urheilukentän ilmapiiristä. Sen jälkeen lähdimme vaappumaan kohti laivaa. Muutama muukin taapertaja oli liikenteessä samaan suuntaan. Kaikkien askelluksesta näki, että kilometrejä oli tullut kerättyä.

Laivalla meitä odottivat kylmä skumppa ja privaattisauna. Ensimmäisen maratoninsa upeasti taivaltanut mieheni totesi, että ei pöllömpi lahja, vaikka tuo Tukholman sightseeing taisikin olla joku omatoimiversio..!